Olin jo kauvan ikävöinyt nähdäkseni todellista merielämää ja oikein
reipasta saarelaiskansaa, joka on tottunut taistelemaan vaaroja vastaan
ja pelkäämättä katsomaan kuolemaa silmiin. En tiedä, miksi aina lienen
halveksinut maalaiselämän velttoa hiljaisuutta ja noiden rauhallisten,
untelojen sydänmaan kylien tyytyväistä elämää. Voimakasta, vaarallista
elämää olin kaivannut, sillä se on täyteläisempää ja virkistävämpää.
Tietysti on rauha ja lepo välttämätöntä tuon tuostakin, että saa
ikäänkuin ko'ota taistelun touhussa repaleituneen olemuksensa, punnita
kokemuksensa ja harkita elämän johtavia aatteita.
Mutta liiallinen rauha ja lepo meitä veltostuttavat ja saattavat meidät
turhanpäiväisiin mietiskelyihin. Ja joutava mietiskely taas ei hyväksi
ole, sillä suurimpia salaisuuksiansa ei maailma meille sittenkään
ilmaise.
Pois sentähden turhat mietteet ja käykäämme ulos voimakkaaseen elämään!
Purjehtikaamme tuonne keskelle kuohuvaa merta "saarehen selällisehen",
missä asuu pelvoton kalastajakansa taistellen voitollista taisteluansa
luonnonvoimain ja kuoleman kanssa!
Kotkan laivasillalta astuimme me, toverini ja minä, vankkaan,
kaksipurjeiseen luotsiveneeseen ja käänsimme keulan kohti aavaa
ulappaa, missä lakkapäiset Suomenlahden laineet tursuillen
leikittelivät keskenänsä kuin kömpelöt vuoripeikot tarmokkaissa
kisailuissaan.
Ja yli vaahtoisten vyöryjen kiitää loiskien ja ilkkuen keveä, tervattu
pursi, jonka punaraitaista purjetta raitis merituuli tasaisesti
pullistaa. Ruorissa istuu vanttera ja ahavoitunut keski-ikäinen mies,
jonka karkea, punainen parta sakeana töyräänä verhoaa alaleukaa ja
kaulan alustaa ja jonka pienet ja vilkkaat harmaansiniset silmät
tirkistelevät virkeinä silmäkuopistansa kuin tulivirkun kärpän silmät
raunion reiästä. Mutta kasvojen jänteret ja koko ulkomuoto pysyy
tyynenä ankarissakin myrskyissä kuin syvän vuorilaakson pohjalla olevan
mustanpuhuvan lammen pinta.
Keulan puolella istuu luotsin 14-vuotias poika, täydellinen
pienoisjäljennös isästänsä: sama punaisen kellertävä tukka, leveät
hartiat, leveänpuoleiset kasvot, pienet, harmaat silmät ja isän tyyni
ilme ulkomuodossa hänelläkin. Hän puhelee ilmasta, tuulesta,
kalastuksesta, laivakulusta ja luotsimatkoista kuin vanha mies ainakin
eikä naura ääneen koskaan. Eikä hänen kanssansa tee mielikään laskemaan
leikkiä niinkuin muitten mannermaan poikasten kanssa. Näyttää kuin
hänen leikkinsäkin olisi vallan toista laatua.
Kysäisen sentään kerran ilkimielissäni, että "joko sinä olet tuumannut
akkaa itsellesi?" Hän ei vastaa mitään; katsoo vain vähän aikaa minuun
puoleksi tutkivalla, puoleksi halveksivalla silmäyksellä, mutta kun
kasvoistani lienee huomannut, ett'en tyhmyydestä tuota kysynyt, veti
hän leveän suunsa melkein huomaamattomaan hymyyn. Siinä kaikki.
Poltatko tupakkaa? kysyin tarjotessani hänelle paperossin. Ei hän polta
tupakkaa eikä ota ryyppyäkään muulloin kuin talvi- ja syyskylmän aikana
merellä oltaessa. Mutta silloin kuitenkin otat? Otan, silloin otan ja
silloin ottaa isäkin. Tarjosin hänelle taas makeisia, konvehtia; jonkun
hän niistä otti eikä kauvan imeksinytkään, purasihan vain pari kolme
kertaa ja nielasi.
Mutta tuohan on tyyni ja hidasluontoinen kuin joku töppösten kantaja
Savon sydänmailta, ajattelin itsekseni. Päätelmäni oli kuitenkin
ennenaikainen; sillä kun samassa isän voimakkaan selkeä ääni komensi:
"Matti, kuti kiini!" -- niin jopas liikahti eri tavalla kuin me
mantereen perukkalaiset.
Ja kun sitten Suursaaren kolme vuorenkukkulaa alkoi sinertää näköpiirin
reunassa ja laivoja mennä viiletti ristiin rastiin uljaan ulapan
selällä, niin pojan muotokin sai virkeämmän ilmeen. Puheltiin siinä
laivakuluista kesällä ja syksyllä, arvailtiin minne tuo ja tämä laiva
"seilasi", mitä niillä mahtoi olla lastina j.n.e.
Yhä virkeämmin puhalsi kummallisen hiukaiseva merituuli ja entistä
nopeammin huhki köykäinen aluksemme yli aaltojen vahtoisten harjain.
Yhä korkeammalle kohosivat Suursaaren vuorten huiput ja jopa alkoi
vähitellen koko saarikin silmälle selvetä. Loistoja ja majakoita näkyi
pienillä ulkoluodoilla ja kirkkaasti vilkutti Pohjoiskorkean
majakkatornin lasinen seinusta ilta-auringon valossa -- -- --.
Tuossa lepäsi nyt edessämme mainingeista lainehtiva Suurkylän lahti
kallioisten rantojen, vuori-ylänköjen ja vanhan, humisevan hongiston
suojassa. Ja siistin maalaiskirkon juuressa levisi siinä itse
kalastajakylä, jonka muodosti lukuisa joukko pieniä asuinrakennuksia ja
kokonainen kiertomuuri ulkohuoneita kalojen ja kalastusneuvojen
säilyttämisiä varten. Kiukeroiden, koukeroiden pujottelihe siinä
asuntojen välistä hiekkainen kyläntie, joka mutkikkaine solinensa teki
oikein labyrinttimaisen vaikutuksen. Hiljalleen ja keveästi keinuen
kuin joutsen aaltosten harjalla lipui aluksemme rantalaiturin luo,
missä parvi itsetietoisen näköisiä paitaressuja, joku vaimonpuoli ja
tutiseva vanhus meitä vastaanotti.
Olimme siis nyt Suursaaren Suurkylässä, neljän peninkulman päässä
mantereesta.
* * * * *
Noin kolmisen viikkoa olin asunut täällä "saaressa selällisessä" ja
olin tämän ajan kuluessa mielestäni nähnyt ja kokenut paljokin uutta ja
opettavaista. Olin oppinut tuntemaan saarelaiskansan, joka myllertäväin
luonnonvoimain ympäröimänä ponnisteli tarmolla toimeentulonsa puolesta
ja uskalsi käydä kamppailuun itse manalan mahtienkin kanssa, Olin
oivaltanut, että paras keino velttoutta ja haluttomuutta vastaan on
vaarallinen elämä. Elämän koko voima on taistelussa, olkoonpa sitten
taistelu mitä laatua tahansa. Se yksin pitää meissä vilkkaina ne
nesteet ja sen virityksen, jota tarvitsemme saadaksemme uskoa ja
luottamusta. Luottamusta mihin? kysytte. Luottamusta juuri elämään ja
itseemme, sillä kun se meissä kerran on, ei haluttomuus meissä
pysyväiseksi pääse.
Miksi on ihminen ja ihmiskunta oikeastaan olemassa, mietin ennen
muinoin usein itsekseni, Mistä ja mitä varten on elämä syntynyt? Nyt se
selvesi: lämmöstä syntyi voima ja elämä, syntyi oman luontonsa pakosta
ja itseänsä varten. Samoin on ihminen täällä itseänsä ja omaa
yksilöllistä kellitystänsä varten. Mitä varten kukkii nurmella kukka,
miksi kypsyy kankaalla marja? Kukkii vain kukkiakseen, kypsyy vain
kypsyäkseen; luonnon voiman laista se sen tekee eikä siihen muuta
selitystä ole eikä tarvitse olla.
Olin nähnyt Suomenlahden aavan ulapan raivoisana hyrskyvän ikivanhoja
rantalouhikoita vastaan ja tuntenut suolaisen meriveden jäähdyttävät
pisarat poskillani seisoessani tuolla sylten korkuisella
rantakalliolla. Olin nähnyt kuinka nuo voimakkaat, vahtopäiset aallot
ilman epäilystä ja heikkoutta ryntäsivät kärkeviä paaseja vastaan --
varmaan kuolemaan.
Ja tämä, tämä juuri tuntui minusta kuin manaukselta. "Mikä olet muka
sinä", kuulusti tuo lakkapää laine minulta kysyvän ylenkatseen ylpeällä
hymyllä, "mikä luomakunnan herra olet olevinasi sinä, joka epäilet,
horjut ja -- pelkäät. Katso tänne, raukka, minä tiedän kohtaloni minä,
tiedän hautani kaivetuksi tuohon rantakallion syvänteeseen -- -- mutta
rohkeasti ja ylpeästi käyn minä loppuani kohti kuin sankari varmaan
kuolemaan."
Näin kuulusti minusta merten vuolas aalto opettavan ja sen opetuksen
olin mielestäni tajunnut. Mutta kuinka moni meistä tajuamillensa ja
hyväksymillensä periaatteille uskollisena pysyvät?
* * * * *
En huoli antautua minkäänlaista kansatieteellistä esitystä laatimaan
suursaarelaisista, heidän tavoistansa ja elämästänsä. Tavallista
matkakertomusta en myöskään ole aikonut kyhätä, vaan kuvailen
mieluummin palausretkeni saaresta, koska sekin oli minulle opiksi ja
antoi lisätukea saarella saamilleni kokemuksille.
Lähtöni tuli sattumalta niin äkkipikaiseksi, että tuskin ehdin
kapineeni ruopaista kokoon ja hyvästit jättää majataloni ystävälliselle
isäntäväelle. Luotsia kutsuva laiva ilmestyi äkkiä ja odottamatta
Pohjoisrivin takaa ja nopeana kuin orava riensi valantehnyt, notkea
luotsimies aluksellensa, jonne minä perässä.
Ja ennenkuin ehdin oikein miettimäänkään istuin jälleen keinuvassa,
köykäisessä luotsiveneessä ja viiletin täysissä purjeissa pitkin aavaa
ulappaa. Tuuli oli jo kiihtynyt melkoisen ankaraksi ... sitäpaitse oli
se tuollainen vinha nousutuuli, niin että reipas ruorimieheni jo
pelotteli minua meritaudilla.
"Mutta mehän nousemme tuonne laivaan ... eikö niin?"
"Niin teemmekin, mutta laivallapa tämä tuuli juuri tuntuukin."
Tuossa tulla pursusi luotsattava laiva, pienenlainen tanskalainen
kuunari ... matkalla Kotkaan puutavaroita noutamaan.
"Mutta mitenkäs tällaisessa tuulessa päästään edes laivan viereen ...
rutistumatta?" kysäsin perämieheltäni, joka juuri alkoi kuunarin taitse
kiertää toiselle sivulle.
"Mikäs kumma nyt on päästä, kun on täysi päivä eikä sentään tämän
kovempi tuulikaan puhalla. Mutta kun syyspimeällä ... oikeassa
myrskyssä ... pitää laivaan kavuta, niin... Äkkiä heitetään vain nuora
laivasta ... ja kun olet saanut sen vyötäistesi ympärille sidotuksi,
niin vetävät laivamiehet sinut ylös kannelle kuin ahvenen ...
läpimärkänä tietysti!"
Vai niin, ajattelin itsekseni, enkä virkkanut mitään siihen asiaan.
Eikä hän olisi ehtinytkään sen pitempiin puheisiin, sillä nyt oli hän
jo täydessä touhussa: reivasi purjeet, kiinnitti laivasta heitetyn
touvinnenän keularenkaaseen, keräili irtaimistonsa ja haalasi venettä
lähemmäksi. Huima hyppäys vain, niin oli hän jo laivan kannella, jonne
minäkin melkoisten ponnistelujen jälkeen pääsin kapuamaan.
Tuuli oli yhä kiihtynyt ja puhalsi nyt ankarasti pitkin Suomen lahtea.
Laiva keinui ja huojui ja mastot humisivat ja touveissa vonkui ja
vinkui kimeä-ääninen tuulispää.
Laivaväki oli nuorta, kasvavaa joukkoa, mutta rohkean näköistä ja
uljasta väkeä se oli. Ainoa vanhempi mies oli kuunarin kapteeni, jonka
jäykät kasvonpiirteet ja ruskeat poskipäät kertoivat kovista otteluista
ja voitetuista kärsimyksistä. Jäykkyydestänsä huolimatta osasi hän
sentään hymyillä varsin miellyttävästi ... ja hänen miehekäs äänensä
kaikui avonaista suoruutta ja ystävällisyyttä.
Teki mieleni ryhtyä puheisiin hänen kanssansa. "Eivätkö merimiehenne
sairasta koskaan meritautia?" utelin häneltä ruotsin kielellä
tuntiessani samalla kummallisia ellostuksia sydänalassani.
-- "Kyllähän se joskus ahdistaa tottunuttakin merimiestä ... eivätkä
muutamat hevillä otakaan karaistuaksensa. Tuo Henrik tuolla
esimerkiksi, on nyt jo ollut kolme vuotta merellä ... ja kuitenkin
sanoo hän yhä sitä silloin tällöin tuntevansa."
-- "No, eikö sitä vastaan löydy mitään tehokasta keinoa vai --?"
-- "Onhan minulla omat keinoni", nauroi kapteeni vastaani leveästi,
"jos näette vain huomaan jonkun rupeavan kalpenemaan, niin mars! ylös
mastoon lokkia tai suurseiliä korjailemaan."
-- "Jako kipeän miehen komennatte semmoiseen vaaraan."
-- "Ei auta ... ja vaara karkaisee luontoa ... merellä ei saa
peljätä..."
-- "Tietysti ei", koetin minäkin hymyillä vastaan ... "mutta voipihan
heikontunut, merikipeä mies helposti horjahtaa ja pudota suin päin ...
mereen ... Ja silloin..."
-- "Niin, silloin on hän auttamattomasti hukassa ... me emme voi häntä
enää auttaa."
-- "Jako sinne jätätte miehen?"
-- "Sinne hän jää ... _me emme voi_ ... mutta senpä hän hyvin tietääkin
ja siksi hän istuukin siellä lujassa kuin takkiainen villavaatteessa,
sillä näettekös, elämä on heillekin rakas..."
-- "Tietysti on se rakas, mutta jos uupumus tai kouristus tapaa,
niin..."
-- "Niin on hän mennyttä miestä ... merellä katsokoon kukin eteensä",
lisäsi hän totisesti ja päättävästi.
En voinut tuohon sanoa juuri mitään. Oikeastaanhan taitaa olla sama
laita maallakin. Mutta jonkunlaisella säälillä katselin noita
poikaraukkoja, jotka tuolla raakapuun nenässä jo hääräsivät reivaten
purjetta hiukan pienemmäksi, kiihtyvän luulen vuoksi. Raukoilta he
eivät sentään suinkaan näyttäneet kannelle taas laskeuduttuansa;
päinvastoin näyttivät he katselevan lainevyöryjä ikäänkuin
uhkamielellä.
-- "Ei teitä taida pelottaa myrskyssäkään?" kysäsin eräältä noin
20-vuotiaalta nulikalta.
-- "Tahtoihan se sentään alussa vähän ... mutta mitäpä tässä pelkokaan
auttaisi..."
-- "Vaan eikö tee joskus kuitenkin mieli ruveta maalaiseksi...?"
Poika nauroi aika makeasti ja vastasi sitten:
-- "Minä olen meren saaressa syntynytkin... Ei merimies maalaiseksi
rupea..."
-- "Ja miks'ei...? Onhan se rauhallisempaa ja turvallisempaa..."
-- "Olkoon vain, mutta merimiespä ei rauhasta välitäkään..."
-- "Vaan mistäs hän välittää...?"
-- "Iloisesta elämästä ja -- vapaudesta!" nauroi hän mennessään jättäen
minut siihen maalaisineni ja turvallisuuksieni.
Meritauti ahdisti minua sillä matkalla kovasti ja kiitinpä onneani, kun
taas tunsin kovan maaperän jalkojeni alla Kotkan laivasillalle
astuessani.
Mutta saarelaisten ja merimiesten puheet ne painuivat syvälle mieleeni.
Tällä matkallani se selvesi minulle, että heidän reipas ja
vaaranalainen merielämänsä kasvattaa karaistuja miehiä, mutta
maalaiselämä vain tällaisia raukkoja kuin -- minäkin olen.
1891.