Niin moneen monituiseen vuoteen en ollut käynyt katsomassa tuota
kaukana Suomen sydämmessä olevaa rakasta lapsuuden kotiani. Elämän
oikukas haltijatar oli äkkiä riistänyt minut sieltä irti ja heittänyt
suuren maailman tuimimpaan pyörteeseen, jossa lapsuuden ihanat päivät
niin helposti unhottuvat uusien tunteiden, uusien vaikutusten ja uusien
huolten ahdistaessa. Ulos maailmalle, oman onneni nojaan olin minä jo
nuorena joutunut. Ja itsehän olinkin sitä aina toivonut ja tahtonut.
Kun joku tuttava oli palannut noilta kaukaisilta, mielikuvitukseni
kultaamilta mailta ja kun hän sitten kertoi sieltä saamiansa uusia
näköaloja, tuoreita, elvyttäviä aatteita, niin istuin minä siinä kuin
satua kuunteleva lapsi, kuuntelin ja haaveksin. Ja syvällä sydämmessäni
kypsyi kypsymistänsä vakaumukseksi se ajatus, että sinne täytyy
minunkin kerran päästä.
En rohjennut edes ruveta miettimäänkään, millä tavalla se tapahtuisi,
sillä käytännöllinen järkeni olisi piankin voinut keksiä kaikellaisia
esteitä, jotka ehkä olisivat voineet tuntua voittamattomilta. Antausin
vain kerrassaan tuon tunteeni valtaan ja ajattelin, että kyllä minä
sinne vielä kerran pääsen -- ja olin onnellinen jo pelkistä
unelmistani.
Pari kertaa ennen olin elämässäni toivonut jotakin yhtä voimakkaasti,
yhtä lakkaamatta; ja nämä toiveeni olivatkin toteen käyneet. Senvuoksi
minusta olikin tullut johonkin määrin sokea fatalisti ja monta
lohdutusta oli tämä lapsellinen uskoni minulle jo suonut. Ja koska
toivoni tuonottain olivat toteutuneet, niin miksi ei siis tämäkin
toteen kävisi?
Ja se toteutuikin. Jonkun ajan kuluttua pääsin minä todellakin noille
avarammille maille, joille lapsesta asti olin unelmissani halunnut.
Mutta juuri lähteissäni tuntui kuin olisi joku korvaani kuiskannut:
tosin pääset sinä nyt toivojesi perille, mutta korvaukseksi on sinun
luovuttava entisyytesi onnellisimmista hetkistä.
En sitä silloin sen enempää miettinyt, tuskinpa ehdin sitä
kuulemaankaan. Tuo suuri maailma kuohuineen, pyörteineen kangasti niin
houkuttelevana mielikuvituksessani, että vaikka kohtalo olisi elämäni
onnen pääsylippuni hinnaksi vaatinut, niin olisin arvatenkin suostunut
siihenkin empimättä.
Kiireessä heitin jäähyvästit ihanalle, rauhalliselle kotiseudulleni,
istahdin hetkeksi tuonne nimikkokoivujeni alle tyynen lahdelman
rannalle, mistä katseeni jo voi kantaa ulompana aaltoilevalle
selälle, vilkasin vielä kerran vanhaan uimahuoneeseen ja tuttavaan
venevalkamaan, syleilin vanhaa äitiäni, joka kyyneleet silmissä ja suru
sydämmessä koetti näyttää urhoolliselta ja piiloittaa tunteitaan
lähtöhommilla, hyväilin pari kertaa uskollista metsästyskumppaliani
Toveria -- ja niin läksin ypö yksin ulos avaraan maailmaan.
Siitä lienee sitten kulunut noin viisi vuotta ... ajassa eteenpäin.
Mutta minusta tuntui kuin olisi niitä yhtä hyvin voinut olla
viisitoista. Tämän ajan kuluessa olin nimittäin nähnyt niin paljo
uutta, kokenut niin paljo uutta ja muuttunut niin paljo sekä
ulkonaisesti että sisällisesti, että tuo kaunis lapsuuden-koti, tuo
tyyni, laineeton lahdelma, nuo humisevat rantakoivut ja huolettomat
päivät tuntuivat minusta vain ihanan kauniilta unelmalta, jolle
todellisuudessa ei ollut vastakohtaa löytynytkään.
Olinko se minä, joka veikeänä palleroisena tuonottain polskaroin
kotilahden hiekkapohjaisella rantamalla, soutelin ja purjehdin pienellä
nimikkovenheelläni, loikoilin riippumatossa ikivanhojen kotikoivujen
viileässä varjossa ja haaveksin taivahan kuultavaa sinilakea
katsellessani? Oliko se todellakin sama henkilö, joka nyt maailman
rannan koulitsemana, elämän huolien raskauttamana ja monien toiveiden
pettämänä kulki tietänsä vanhan miehen käynnillä ja nykyaikaisen
epäilijän halveksiva iva suupielissänsä?
Paljo olin ainakin tällä välin oppinut, paljo viisastunut ja paljo --
kadottanut. Mutta aina oli huolten ja riemujen pahimmillakin hetkillä,
aina oli kaiken hetkellisen rähinän ja mellastuksen takaa jonkunlaisena
satumaisena maisemana siintänyt synnyinseutuni rauhallisen runollinen
luonto ja kotikoivujen hiljaisen vieno humina kaikunut korvissani kuin
etäinen, sopusointuisa ja tuudittava soitto. Vuosien halki oli se
säilynyt muistojeni kammiossa rauhoitettuna pyhättönä, jonne huolteni
lomassa ja väsymyksen voittaessa hiivin muiden tietämättä ja
ikäänkuin itseänikin ujostellen. Ja niin kuin kussakin pyhätössä on
suojelusenkelinsä kuva, niin vallitsi minunkin templissä armaan äitini
lempeä ja hellämielinen kuva ja hänen vieno katseensa, joka jo oli niin
monta, monta kertaa minua ohjannut ja suojannut.
Mutta sitten oli taas armoton elämä raastanut minut ulos onnellisesta
piilostani, ruhjonut sirpaleiksi mielikuvitukseni loihtimat ihanat
kuvat ja ilkkuvalla nautinnolla repostellut hienoimpien haaveitteni ja
jaloimpien tunteitteni orastavassa yrttitarhassa. Ja niin monta kertaa
oli se jo tämän hävitystyönsä tehnyt, niin monta kertaa oli se
viimeisenkin illusioonini murskannut, että luulin jo todellakin
lapsuuteni uhrilehdon raiskatuksi ja yrttitarhani maahan tallatuksi.
Mutta niin ei laita toki sentään ollut. Tuo kaukainen ja kaunis soitto
alkoi taas soida yhä vienommin ja viehkeämmin, sai mieleni lämpenemään
ja sydämmeni täytti niin kumman autuuttava rauha, jota en ollut pitkiin
aikoihin tuntenut. Tunsinpa kuinka rinnassani kypsymistänsä kypsyi
halu päästä taas noita entisten onnellisten aikojen huolettomia
temmellyspaikkoja näkemään, kuulemaan taas uudelleen kotoisten koivujen
huminaa, kotoisen käkösen kukuntaa ja lepuuttamaan rasittunutta päätäni
äidin suojelevassa sylissä.
Vain hetken tahdoin tuota entisyyttäni nauttia; sitten aioin jälleen
virkistynein voimin elämän otteluihin ja -- tappioihin. Tämä haluni se
kasvoi pian tuollaiseksi valtavaksi tunteeksi, jota aina olen tottunut
seuraamaan.
Minun piti siis päästä käymään kotonani. Ja niin heitin minä kesken
kaikki puuhani ja pyrintöni, käänsin selkäni maailman myrskyävälle
merelle -- ja matkustin.
* * * * *
Oli tyyni, selkeä elokuun ilta, lauvantai-ilta, kun ilkeästi
tärisevissä kyytikärryissä poikkesin valtamaantieltä tuolle tutulle
ruohottuneelle haaratielle, jonka päässä jo näkyi kellertäväksi
maalattu kotiportti ja vilkkui hyöteän koivukujan väliltä nuo rakkaiksi
käyneet vaaleanpunaiset rakennukset ja valkean puhtoiset akkunalaudat.
"Vanhan puolen" keskimmäisestä savutorvesta nousi suora ja juhlallinen
savupatsas ylös siintävää taivasta kohden kuin miltäkin uhritulen
alttarilta. Ja kuta lähemmäksi taloa minä ehdin, sitä enemmän
vilkastuivat entiset muistoni.
Tuolta välkkyi asuntorakennuksien nurkitse, vanhojen rantakoivujen
välistä kaunis, tyyni lahdelma vihertävine rantaminensa ja etäämpänä
lahden suussa kohosi korkeita mäntyjä kasvava saari, jonne lapsena niin
usein oli soudeltu, milloin huvitteleimaan, milloin marjoja poimimaan,
milloin vesilintujen pesiä etsimään. Ja yli kellertävän, heilimöivän
viljapellon siinteli hiljaisten tuulenkareiden kyntelemä aava selkä,
jota niin usein oli kiitävää vauhtia purjehdittu ja jota pitkin minäkin
viimeksi olin ulos maailmalle lähtenyt.
Mutta jo avaa kyytipoika narahtelevan portin, kyökkikuistin edustalla
vanhan tapansa mukaan loikoileva ja nähtävästi vähäkuuloiseksi käynyt
Toveri-ystäväni, se kuulee kärryjen kolinan ja juosta pöllyttelee
vastaani arvokkaalla ja voimakkaalla haukunnalla. Sivallan piiskan
nenällä jo ennestänsä ajosta höyryävää hevosta ja täyttä karkua
porhallamme pihaan.
Ehdin kuitenkin jo syrjäsilmällä nähdä, että muutamat pienen liiterin
kattolaudoista olivat romahtaneet alas, että pirttirakennus on
uudelleen laudoitettu, pari kotipihan pihlajoista kuivanut pois ja yksi
noista ikivanhoista rantakoivuista kadonnut -- mutta samassa näenkin
vanhan äitini uurtuneet, aina yhtä lempeät kasvot rappusilla ja
tietämättä, miten oikeastaan tulinkaan alas ajopeleistä, syleilin jo
äitiäni ja tunsin hänen hellän suudelmansa poskillani.
Minä olen siis taas kotona.
En tarvinnut kaukaista aikaa tutkiakseni vanhan kotini kaikki tutut
paikat ja komerot, kaikki huoneet ja huonekalut, karjapihat, puutarhat,
lempipaikkani rantakoivujen alla ja rapistuneen nimikkovenheeni
uimahuoneen kupeella. Suureksi ilokseni tapasin melkein kaikki
entisellään ja sepä juuri veikin minut takaisin noihin onnellisiin
aikoihin tuoden rintaani omituisen sopusoinnun tunteen, jota en ollut
pitkään aikaan tuntenut.
Ja kun tavallisen kotoisen kylyn jälkeen taas istuin äitini vierellä,
hänen kammarinsa sohvalla, niin olinpa mielestäni vallan toinen mies
kuin tuonottain tuolla ulkona suuressa maailmassa. Kaiken sieltä
tuomani ulkonaisen kuoren ja pintapuolisuuden olin pessyt pois ja
tuntuipa varsin viehättävältä tuudittautua jälleen ... vaikkapa vain
hetkeksikin siihen luuloon, että nyt ovat kaikki elämän huolet poissa,
poissa kaikki synkät mietteet ja maailma hymyilee jälleen yhtä
valoisana, yhtä lupaavana ja salaperäisen houkuttelevana kuin
tuonottainkin ... viisi vuotta sitten.
Olinhan täällä hyvässä turvassa, vartioihan rauhan hengetär onneani ja
hiljaa ja kauniisti helisevä soitto vei minut muistossani taas
lapsuuden ihaniin unelmiin ja orastavan nuoruuteni hurmaaviin
haaveihin.
Teki mieleni jäädä tänne ainaiseksi ja uinahtaa pois koko pahasta
maailmasta.
Ne muutamat päivät, jotka sain viettää kotini tyynessä satamassa,
olivat sentään pian kuluneet. Ne olivat menneet noin tietämättä ja
nopeaan kuin mieluinen unennäkö. Taas oli minun lähteminen täältä ulos
maailmaan, jonka juuri olin ehtinyt hetken ajaksi unohtaa, taas
ilmestyivät eteeni kaikki nuo ilkeät varjot ja rasittavat huolet, jotka
kaukana maailmalla eivät minulle koskaan lepoa suoneet.
Mutta kuitenkin! Kuinka toisenlainen oli lähtöni nyt kuni silloin!
Silloin oli kotini minulle kaiken rauhallisen levon perikuva, josta
sittenkin halusin päästä, jota en lähteissäni kaivannut enkä luullut
sitä ehtiväni paljo muistellakaan. Ja nyt, nyt lähdin minä syvä kaipaus
mielessäni ja vakuutettuna siitä, että tämä kaunis kuva oli minua aina
rauhoittavana muistona seuraava. Nyt en halunnut päästä siitä, vaan
päinvastoin säilyttää koko tuon tunnesarjan jonkunlaiseksi lepoaikojen
ja väsymyksen hetkien virittäväksi nautinnoksi, elonhuolteni ja
synkkien mietteitteni vastapainoksi.
Taas seisoi hevonen kuistin edessä, taas puuhasi jo harmentunut
äitikulta lähtövalmistuksissa ja koetti niiden avulla peitellä
kyyneleitä noissa tutuissa, lempeissä silmissänsä. Ja kun sitten
vihdoin jälleen istuin kärryissä ja hevonen juoksuun kiskasi, olivat
minunkin silmäni niin himmeät, ett'en erottanut muuta kuin ajopelein
jäljessä juoksevan, haukahtelevan Toverin, aukijääneen portin pielessä
nenäliinaansa huiskuttelevan pikku siskoni ja tuolla kyökin kuistilla
vanhan äitiparkani, joka kai myöskin lie jotain valkeaa jäähyvästiksi
heiluttanut.
Oli jo monet virstat ajettu, ennenkuin mieleni taas selveni muun
maailman vaikutuksille ja ihmeekseni tapasin itseni sanomasta
kyytimiehelle, että "hyvätpä nuo näkyisivät taas rukiin oraat olevan."
"Eivätpä olisi huonotkaan, kunhan vain ei halla niitä syksymmällä
panisi", vastasi kyytimies piippuansa sytytellen.
1894.