Ypö yksinäni istun minä täällä Suursaaren kallioisella rantamalla,
istun tässä viheriöitsevän lehdon lempeässä siimeksessä, vastapäätä
köyhää ja pientä kalastajakylää.
Pilvetönnä, valjuna ja rauhallisena kuin kreikkalaisen ajattelijan
korkea otsa kaartuu taivas yltäni kuultavana ja sinertäväisenä.
Tuuheiden, lakkapäiden honkain yli pilkistävä päivyt vihmoo tuossa
lehvistön läpi eteeni runsahan kultasateensa, taivahan kauneimman
väriseitin, sirotellen pehmeälle tumman vihreälle ja nuortealle
nurmikolle tuhannen kimmeltävää helmeä, tuhannen ihanaista,
kullankellertävää ihmekukkaista, joita kevytsiipiset, leikkisät
päiväperhoset tavoittelevat kuin viehkeitä, kaikkoavia unelmanäkyjä.
Loitompana edessäni kimaltelevat hiekkapohjaisen lahdelman kuolevat
mainingit, kimaltelevat ja välkkyvät siinä helteisen auringon
paisteessa merten ulappa. Kaihoten ja hyväillen nuojuvat pehmoiset
laineet verkallensa kohti lahden pohjukkaa, kunnes hiljaa ja huo'ahtaen
kellertävän puhtoisen ja raittiin rantahiekan äänettömään ja
intohimottomaan syleilyyn menehtyvät.
Omituinen vetreä raukeus herpaisee minua niin houkuttelevan
veltostavasti ja tuutivasti. Korkearunkoisten, tuuhealatvaisten
honkain humina, jota niemyen takaa siintävän, äärettömän ulapan
voimakas ja säännöllinen huo'unta sointuvissa rytmeissä säestää, soi
unteioisissa korvissani kuin alakuloinen, kaukainen kehtolaulu
viattomalle luonnonlapselle. Tuntuu kuin lepäisin tässä Luonnottarena niin värikkäinä kuin smaragdeilla ja kultaisilla helmillä
kylvetty
suojaavassa äidinsylissä ja kuulisin hänen suuren, kaikkivaltiaan
sydämmensä sykkivän niin levollisena ja rauhoittavana kuin äidin sydän
vain täällä intohimottomassa pohjolassa sykkiä voi.
Lepään tässä niin varmana -- ja uinailen, uinailen kesäisen auringon
lämpöisessä helteessä.
Keveänä kuin keijunen väikkyy tuossa vastaani suvinen tuulahdus, hiipii
luokseni kuin näkymätön rauhan hengetär, hyväilee hiljaa ja hellästi
polttavia poskipäitäni raittiilla, utuisilla kätöisillänsä, suutelee
vienosti ryppyistä otsaani ja surunraskaita ohimoitani kevättuoreilla
huulillansa, suutelee niin varovasti ja hellästi kuin pelkäisi se
häiritsevänsä minua mielikuvitusteni murheisissa, mutta ihanan
kaihoisissa unelmissa.
Kauvas, kauvas kaukomaille entää siinä aatokseni hentojen
perhoissiipiensä kantamana, entää ja entää, kunnes pysähtyy sille
viheriöitsevälle vuoristonurmikolle, missä istuin kanssasi sinä
ihanaisena kesäkuun päivänä, jolloin Harzin vuoriston kukkulalta
katselimme kotkan korskeaa lentoa halki aavojen ilmojen ja edessämme
lepäsi autereinen, siintävä vuoristomaisema lempeine laaksoinensa,
mistä etäisenä kaikuna kuuluivat laitumella käyvän karjan kilkattavat
kellot. Siinä istuimme me kahden, kaukana muusta maailmasta, sinä
sievää, valkoista vuorikukkaista hypistellen, minä kuiskutellen
mieluisasti kuuntelevaan korvaasi kauneinta ja parhainta, mitä nuori
rintani konsanaan on tuntenut.
Nytkin lepää tuossa edessäni siintävä vuoristomaisema, päilyvän
kimmeltävänä väreilee silmissäni vetten kuulakas kalvo ja pehmoisen
houkuttelevana viheriöitsee tässä metsän liepeellä nuortea nurmi.
Muistoni voimalla olen minä nuo onnelliset hetket niin usein sieluni
silmäin eteen kangastavaksi kuvaksi loihtenut, että taaskin uneksin
tässä suvisessa ympäristössä sinun hiljaa hiipivän vierelleni niinkuin
silloinkin, kun surun raskauttaman pääni sinun viehkeään syliisi laskin
ja sinä liikuttavan viattomia laulujasi hyräillen hyväilit minua ohuen
hienoilla, sinisuonisilla pikku kätösilläsi, joiden viileys niin
miellyttävästi siveli levottomasti jyskyttäviä ohimoitani.
Muistatkohan sen sinä, jonka rakkahin kuva niin armaana ja
kirkastettuna aina eteeni ilmestyy, kun raukeat silmäni vain hetkeksi
ummistan? lstuthan taas siinä vierelläni niin ilmielävänä kuin
todellisuudessa silloin luonani istuit ... ja jos silmäni ra'otan ja
taivahan kuultava sini mun katseeni kohtaa, niin onpa kuin olisi se
sinun suurista, kirkkaista, viattoman armaista sinisilmistäsi, jotka
yhäti ylläni valvovat peljäten minun maailman lokaan tahraavan sen
pyhätön, jonka silloin sinulle avasin ja uskoin. Tämän onnellisen ja
autuaan tunteen rauhoittavan vaikutuksen alaisena nukahdan minä keveään
uneen, nukahdan kulu pienoinen kehtolapsi, joka unteloisia, raskaita
silmiänsä ra'otellen vielä tahtoo varmuutta siitä, että lempeät,
suojaavat silmät hänen ylitsensä valvovat, ennenkuin se unettaren
helmaan turvallisena ja varmana vaipuu.
Minäkin nukahdan ... nukun ja uneksin...
* * * * *
Mutta äkkiä herään minä suudelmasta, kylmästä kuin kuoleman tervehdys:
kolea, vilustava värähdys puistattaa jäseniäni ja viskaa minut ylös
kuin kyisen käärmeen pistämänä.
Poissa on äskeinen ihana näköhäiriöni, poissa sieluni kaunis heijastus
ja yhäti muistossa uudistuva unikuva. Ei jälkeä noista tuhansista
kimmeltävistä helmistä, ei lehteä noista lukemattomista kultaisista
kukkasista, joiden värikäs karkelo tuossa nuoren nurmen helpehillä
äsken silmiäni hiveli. Heltevä aurinko, kimalteleva smaragdimeri ja
taivahan kuultava sini, kaikki on hälvennyt kuin taikaiskusta. Honkain
alakuloisen kehtolaulun sijasta kuuluu levottomien haapojen
hermostuttava, itsepintainen ritinä, jota kannattaa takanani aaltoavan
meren tahdikas läikky ja metsän mahtava, uhkaava kohina... Korvissani
soi se kuin ijäisyyden kaamea ja armoton hautalaulu unelmien, ihmisten,
maailmain ja kaikkeuden katoavaisuudelle.
Uneksimani impysen hellän ja miellyttävän hyväilyn sijasta tunnen
poskillani tungettelevan tuulettaren koleat ja raa'at hengähdykset...
Näyttää kuin se oikein nauttisi siitä, että sai minut jälleen elämän
armottomaan todellisuuteen herättää. Mustiin pilviin ovat jo lientyneet
taivahan pielet ja pian kuulen jo, kuinka suuria, yksinäisiä
vesipisaroita putoilee hopeisten haapojen väriseville lehdille ja
polskahtaa hiekkapohjaisen lahdelman hiljaa nuojuvalle pinnalle.
Oma armahin impeni, kaihoni kaipaama ja toiveitteni päivänpaisteinen
morsian, joka tässä pettävän unelman aikana luokseni pistäysi, hän oli
siis poissa, kaukana vierailla mailla, vieraiden lehtojen siimeksessä,
outojen vaarojen rintehillä. Hän, joka yksin ja rajattomalla vallalla
on sydämmeni pyhättöä niin kauvan hallinnut, oli käynyt luonani vain
kauniina unelmakuvana. Näin jo unta, että hän kuoli, kuoli minulta
ijäksi pois ja haudattiin ruusuisten muistojeni kyyneleiseen hautaan.
Mutta hän ei pysynyt sielläkään, vainajain ja varjojen viileässä
valtakunnassa, ei pysynyt eikä pysy, vaan nousee aina uudelleen ylös
muistoni hautaholveikosta niin vienona ja kirkastettuna kuin Rafaelin
madonna, ilmestyy eteeni niin suloisena ja rauhallisena kuin
kasteinen kesäyö pohjolan viileässä lehdossa. Siinä ei auta epäys, ei
vastustus eikä rukoilu. Hän ilmestyy ja hälvenee jälleen sieluni
kangastuksissa, milloin itse tahtoo, ja olinpa viimeksi näkevinäni
hänen siropiirteisiä, vaaleita huuliansa kiertelevän omituisen
salaperäisen hymyn, jota en voinut tulkita muuksi kuin mahdistansa
varmaksi, riemunvoittoisaksi huudahdukseksi:
"Olethan muistokuvaasi kahlittu, sinä raukka."
Pelkään jo joutuneeni itse taika-immen tenhoisaan kehään, jonka
viehkeästä, kahlehtivasta unikuvasta en ikinä jaksa vapaaksi päästä.
Suursaarella, kesäkuussa 1903.