Tuolla yksinäisessä yliskamarissansa hän istui kangistuneena
työpöytänsä ylitse.
Ahkerasti raaputti kynä paperin pintaa... Silloin tällöin vain
oikaisihe hän suoraksi puisevan kirjoitustuolin selkänojaa vastaan ja
miettiväisenä kynänvarttansa pureskeli ... ja kattoon tuijotteli.
Ulkona oli yö, synkkä, tähdetön syysyö ... ja tuuli vinkui ja vonkui
nurkissa ja ikkunan pielissä. Niin se sattuikin tuulemaan juuri ikkunan
puolelta, että viima kävi suoraan ruutua vastaan, tärisytteli sitä
tuontuostakin ja välyksistä suhisten puhalteli ... ja kynttilän liekkiä
leksutteli.
Vihdoin oli hänen täytynyt siirtää koko pöytä keskemmäksi lattiaa,
mutta kylmä uho tuntui vain sinnekin ja miestä värisyttämään mieli.
Taas istui hän tuossa selkäkenossa ja ajatuksissansa punertavaa
kynänvartta sormiensa välissä pyöritteli, Kovin olivat laihat nuo
vaaleat posket ... aivan sisäänpäin poskiluilta kaareusivat ... ja
suuret sinisilmät katsoivat eteensä niin elottomina, laimeina ja
epämääräisinä.
Leimahti niissä sentään joskus eloisakin tuikahdus ja näyttipä siltä
kuin olisi koko ruumis silloin lämmennyt ja levottomammaksi käynyt.
Kynän hän silloin aina pöydälle viskasi ja jalkeille hypähti ... käveli
muutamia kertoja rauhatonna lattian poikki ja kädellänsä korkeata
otsaansa siveli. Mutta siitä kun taas herkesi, niin entiseen kumaraan
asentoonsa kyykähti ja tulisella kiihkolla lensi rapiseva kynä taas
paperia myöten.
Vanhalta hän ei suinkaan näyttänyt ... saattoipa olla jonkun vuoden yli
kahdenkymmenen ... mutta katseessa ja olennossa oli jotakin väsynyttä
ja aikaikäistä, melkeinpä ukkomaista ilmettä.
Nähtävästi oli hän paljo kärsinyt ja kovia kokenut ... se näkyi otsan
juovista ja silmien alakuloisesta katseesta.
Niin, nuori hän vielä olikin, nuori ylioppilas vain ... kotoisin
maaseudulta ... köyhästä, mutta sivistyneestä perheestä. Lapsesta asti
oli hän ollut kivulloinen ... mutta kukaan ei ollut siitä mitään
välittänyt. Kouluun oli hänet pantu ja vaikka hänen päivä päivältä
huomattiinkin heikkonevan ja kutistuvan, niin ei häntä koulusta
poiskaan noudettu, koska "pojalla oli erinomainen taipumus lukemaan ...
ja ahkerahan hän sitä paitse oli ... ihan liiaksikin!" oli rehtori
sanonut isävainajalle.
"No, jääköönpä sitten vielä tänne ... tottahan tässä jollakin lailla
koetetaan kinnistellä leipäkannikan syrjässä ... ja pitää huoli
Hannustakin ... täytyyhän pojalle edes oppia perinnöksi jättää."
Tämä oli näet aina ollut isän periaate.
"Niin, kasvatus on perintöjä parempi", oli siihen rehtori sanonut ja
sille puheelle oli Hannu edelleen kouluun jäänyt.
Vaikutti siihen vielä sekin seikka, että äiti ei milloinkaan lakannut
toivomasta sitä hetkeä, jolloin Hannu papin tutkinnon suorittaisi ja
kotipitäjän vanhalle rovastille apulaiseksi tulisi... Olihan rovasti
luvannut, ettei hän muista huoli kuin Hannusta... Hannu kun oli niin
hiljainen ja sävyisä ja sopuisa mies, niin että...
Ja Hannu luki, luki ja ahkeroitsi, jonka vuoksi aina etumaisina
pysyttelihekin.
Vanhukset jo ennakolta iloitsivat siitä hetkestä, jolloin Hannu
valkolakkina ylioppilaana kotiportista ajaa hurauttaisi ja ilomielin,
kiitollisin tuntein vanhempiansa syleilemään rientäisi. Silloinpa
olisikin jo paljo palkittu ... ja saatu korvaus niistä uhrauksista,
joita pojan kouluttaminen oli heille tuottanut.
Niin, kaikkihan silloin hyvin olisi!
Mutta kun Hannu sitten vihdoinkin valkolakkia noutamaan lähti ja sieltä
kotipitäjääseen palasi, niin makasi isä jo mustan mullan alla ja äiti
poloinenkin oli niin heikontunut, laihtunut ja köyristynyt, ett'ei
isoja toiveita hänestäkään enää ollut, ilosta oli hän itkenyt, Hannun
lumivalkoista, pehmoista samettilakkia käsissänsä pyöritellessään ja
kiiltävää kultalyyryä tarkastellessansa.
Ei se ollut sen kummempi kappale kuin lakki, tuollainen kesälakki vain,
mutta paljo se vain oli maksanut, paljo rahaa ja vaivaa... Eikä sitä
joka poika saanutkaan!... Äiti milt'eipä suuteli tuota rakasta lakkia
ja tuota kauvan toivottua pienoista kultalyyryä, joka näytti niin kovin
sievältä mustine samettipantoinensa... Niin, paljo oli poikaraukkakin
saanut ponnistella ... ja kumma vain, että Hannu oli jaksanut...
Mutta nytpä ei hätää enää ollutkaan... Ainahan opinsaanut ennen,
toimeen tuli ... ja niinhän se aina isävainajakin sanoi, että
"ylioppilaalle on tie auki, haluttipa mihin suuntaan hyvänsä ... ja
vapaus valita, mikä ura tahansa..."
* * * * *
Sen kesän oli Hannu sitten kotona oleskellut ... ja äiti oli koettanut
häntä lihottaa, minkä oli tainnut, ja hyvillä mielin pitää ... jopa
itse usein paastonnutkin, että Hannulle paremmat palat säästyivät.
Mutta mikä lie tuota poikaa vaivannut ... ei vain ollut apua mistään.
Laihana kuikaleena vain käyskeli alla päin ja mietiskeli ja kirjoja
luki. Niin, äiti ei voinut sitä oikein käsittää, mutta sinne päin hän
kumminkin arvaili, että kumppaliansa kai se kaipasi täällä maalla ...
ja nuorten seuraa... Ainahan nuoret seuraa rakastavat, sen muisti hän
omasta nuoruudestansa.
Syksy kun sitten jälleen saapui ja sanomalehdet kertoivat yliopiston
avauspäivästä, niin silloinpa oli äitikin taas puuhassa. Vanhalta
rovastilta ja Korpelan isännältä kävi hän rahoja lainailemassa, että
Hannu lukujansa jatkamaan pääsisi ... kyllähän Hannu ne sitten maksaisi
takaisin, kunhan pääsisi papiksi ja hyville kirkkoherran tuloille!
Pääkaupunkiin hän siis pääsi Hannukin ja paljo hänen mielensä siitä
virkistyikin. Mutta voimat ne pysyivät yhä heikonlaisina ja hyvin oli
lääkäri terveyttä hoitamaan käskenyt ... ja kehoittanut matkustamaan
johonkin kylpypaikkaan tulevaksi kesäksi.
Mutta niille tuumille oli Hannu myhähtänyt, hän tiesi kyllä, mikä
sellaiset matkat esti. Ei, parasta oli koettaa päästä virkaan, niin
pian kuin mahdollista ... äidinkin vuoksi. Tuo virkauran valitseminen
häntä kumminkin arvelutti, sillä papiksi ei häntä olisi ensinkään
haluttanut ... ei ensinkään.
Vaan kun äitimuori kuitenkin niin tahtoi ja rovastikin sillä ehdolla
oli rahat lainannut, että Hannusta apulaisen itsellensä saisi, niin
vaikea oli toisinkin tehdä. Täytyi siis kuin täytyikin noita ikäviä
heprealaisia kielioppeja ruveta päähänsä takomaan ... eihän siinä
muukaan auttanut!
Kuluipa sitten jonkun aikaa tällä tavalla ja tarkalla hoidolla olivat
kotoa saadut rahavaratkin tähän saakka riittäneet. Mutta nyt kirjoitti
äiti heikkonevansa vain heikkonemistansa ja ikävällä odottelevansa
kesää, jolloin Hannun taas piti kotiseudulle palaaman.
Talvi kului, kevät läheni.
Äidin kirjeet harvenivat ... ei hän enää tahtonut saada kirjettä
kokoon, kirjoitti hän ... eikä hän lopussa itse kirjoittanutkaan, vaan
kirjoitutti kirjeensä vanhalla rovastilla. Eräänä kauniina päivänä
saapui sitten kirje vanhalta rovastilta itseltänsä, jossa tämä
valitellen ja lohdutellen tahtoi ilmoittaa erään sanoman, sangen
surullisen sanoman ... mutta Hannun pitäisi Jumalan avulla koettaa se
kestää. Hänen rakas äitinsä oli näet kuollut ... uskossa vapahtajaansa
oli hän tästä surunlaaksosta lähtenyt!
Näin kirjoitti rovasti jakaen monta monituista arkkia hyviä neuvoja
orvoksi jääneelle Hannu-maisterille. Kirjeensä lopussa hän vielä sen
lisäksi ilmoitti, ettei hän enää parhaalta tahdollansakaan voinut
Hannua avustaa, kun omatkin lapset tarvitsevat y.m.s.
Hyvin silloin Hannu parka surkean tilansa oivalsi. Heikko oli hän
terveydeltänsä ... ja varaton. Se vähä, mitä äidillä maan päällistä
oli, meni hautajaismaksuna ja velan suoritukseksi Korpelan isännälle.
Tyhjät kädet siis ja riutuva ruumis jäljellä!... Mutta "olihan
ylioppilaalle tie auki, yrittipä mihin suuntaan tahansa", oli
isävainajan ollut tapana sanoa. Ja ne sanat Hannun korvissa kaikuivat
yhä vieläkin. Ainahan se opinsaanut mies toimeen tulee, missä tahansa;
pahempi se toki on koulunkäymättömän laita.
Kyllä koetti Hannu parka parastansa ammatteja etsiessään, mutta eivät
ne viratkaan olleet niin vain hyllyltä otettavissa ... ei hetikään!
Sanomalehdissä kun luki ilmoituksen kotiopettajan paikasta tahi muusta
sopivasta välitoimesta, ja kun sinne tuota pikaa vastauksen toimitti,
niin olivatkin muut jo ennen häntä ehtineet ... "niitä kun oli niin
paljo työttömiä, köyhiä opinsaaneitakin..." samanlaisia kuin Hannukin,
mutta muuten nokkelampia!
Lopullensa olivat jo rahatkin huvenneet ... eikä uusia tuloja
kuulunutkaan. Entisestä majatalosta keskuskaupungilta piti muuttaa
pois ... tuonne kaupungin huonommalle ja helpommalle syrjäkulmalle ...
yliskammariin ... erään vanhan jumalisen eukon luo, joka mielellään
otti vastaan tuollaisia hiljaisia, siivoja opiskelevaisia, varsinkin
niitä, jotka papeiksi pyrkivät.
Mutta Hannulla ei enää ollut rahtuakaan halua sille tielle ja nyt kun
ei enää ollut äidinkään vuoksi pakkoa eikä tarvinnut välittää paljo
rovastistakaan, niin haihtuivat teoloogituumat pian kerrassaan hänen
mielestänsä.
Yhä selvemmäksi kävi hänelle nuoruutensa ihanin unelma ... tuo tähän
saakka enimmäkseen salassa kytenyt taipumuksensa kirjailijaksi.
Oli hän kyllä ennenkin kirjoitellut kertomuksia tuon tuostakin ja niitä
sitten tovereillensa lueskellut... Ja hyviksihän ne olivat niitä
kehuneet ... ja olipa opettajakin sanonut hänellä olevan rikkaan
mielikuvituksen ja taipumuksen kertomusten alalle.
Ja niinpä se oli sitten yhä lujemmaksi lujonut tuo hänen sisäinen
vakaumuksensa elonmäärästä, tuo toivottu, ikävöity, ihana ajatus.
Tulisella innolla Hannu työhön käsiksi kävi... Ensiksi aikoi hän
kuvata, mitä oli tuntenut ja kärsinyt, mitä kurjuutta ja surkeutta
maailmassa nähnyt.
Minkäänlaisia kauniita ja herttaisia kuvaelmia onnen suosituisista hän
ei tahtonut kuvata: sellaisia oli jo muka ennen niin paljo ja monella
tavoin kuvattu eikä niiden vaikutus onnettomampaan, köyhempään
kansaankaan ollut hänen mielestänsä hyvä. Näistä tulisivat ihmiset vain
yhä paremmin tuntemaan, kuinka kaiken _pitäisi_ olla ja kuinka toisilla
miekkoisilla oli, jolloin heidän oma kurjuutensa sitä katkerammin
näiden rinnalla näkyviin pääsisi.
Ei, sellaisten päiväperhoisten kuvaajaksi hän ei tahtonut ruveta.
Kurjuuden ja köyhyyden majoja, elämän varjopuolia hän kuvata aikoi;
suruja, kärsimyksiä omasta kokemuksestansa ... ja kansan huono-osaisten
tilaa, että rikkaat ja onnellisimmat paremmin huomaisivat sen juovan,
mikä heidän ja tuon köyhän työkansan välillä ammotti... Sääliä hän
herättää tahtoi ... sääliä ja osanottoa ... ja särkeä ylempien luokkain
mieluisat harhaluulot ja heidän onnelliset ajatuksensa.
Tämän kaiken hän kuvata tahtoi ... ja paljo muuta, paljo, paljo!
Siksi istui hän nyt köykyssä tuolla ylikammarissansa, jossa kolean
syys-yön vihurit nurkissa soittelivat ja ikkunavälysten läpi käyvä uho
kynttilän valoa lekkasutti. Ei hän huolinut siitä eikä kammarin
kylmyydestä ... istui vaan asunnossansa ... eli ja kärsi kuvattaviensa
henkilöiden kanssa, sen rahvaan kanssa, jonka keskuudesta hän oli
lähtenyt ja jonka keskessä hän oli elänyt ja kasvanut.
... Äkkiä kuului koputus ovelta.
Vaan ei huomannut sitä kirjoittaja, niin oli hän syvälle työhönsä
vaipunut.
"Suokaa anteeksi, herra maisteri, että minä näin yösydännä..."
Ja sisään astui vanha vaimo, talon emäntä. "Suokaa anteeksi, mutta minä
luulin valkean unohtuneen palamaan ja pelkäsin tulen ehkä sytyttävän
kartiinin palamaan."
"Eee-i, kyllähän minä toki katson, ett'ei täällä vahinkoa tapahdu ...
olkaa huoletta vaan, emäntä."
"Niin, kyllähän minä sen tiedän, että maisteri, jos vain hereillä
on ... niin kyllähän maisteri aina itsensä hoitaa, enhän minä sitä ...
kunhan vain tiedän, ett'ei valkea ole palamaan jäänyt. Hyvää yötä,
maisteri!"
Eukko yritti jo ovelle päin.
"Niin, sitähän minä olen aina ajatellut kysyä, että mitä se maisteri
täällä yökaudet valvoo ja kirjoittaa niin ahkerasti ... suokaa
anteeksi, minä vain kysyn ... kun täältä aina yösydännäkin tuli
loistaa."
"Minä kirjoitan kirjaa, jossa kuvailen kansan elämää ja kurjuutta."
"Vai niin, vai kurjuutta ... niin onhan sitä kurjuutta, Jumala
paratkoon, onhan sitä, on sitä ... vaan tokkopa ihmiset siitä juuri
tahtonevat tietää ... ennemmin kai ne toki lukevat muuta lystimpää ...
ja iloisempaa...?"
"No, saahan tuon nähdä sitten ... mielestäni täytyy heissä koettaa
herättää sääliä köyhempiä kohtaan!"
"Niinhän se kyllä myöskin on", tuumi eukko, "ja sanoohan Raamattu, että
auttakaa köyhiä ja puutteenalaisia, vaan eivätpä ne siitä..."
Eukko pyyhki silmiänsä käsirystysillä. "Ja mitenkäs se maisteri
jaksaakin valvoa yökaudet?... Ei suinkaan sen luulisi hyväksi
olevan ... tokkopa ne tuommoisesta edes maksavat mitään?"
"Ainahan siitä hiukkasen saisi, kun ihmisten mieliksi osaisi
kirjoittaa... Tällähän minun pitäisi koettaa hankkia teillekin maksu
viime kuukauden edestä, kun en ole voinut mistään saada rahoja ... en
vaikka kuinka olisin koettanut!..."
"Eihän sillä toki sellaista kiirettä ... kunhan viikkokauden perästä
saisin, niin ... eihän sillä mitään erityistä kiirettä. No, jääkää
sitten Herran halttuun, maisteri, antakaa vain anteeksi, että minä näin
yösydännä tänne..."
Eukko meni.
Entiselle sijallensa istahti kalpea nuorukainen ja entistä vinhemmin
rapisi kynä paperin pinnalla.
Vielä aamuyölläkin tuikki valonsäde yliskammarin ikkunasta ... ja
naapurin emäntä, joka varhain huomenen sarastaessa havahtumaan sattui,
ihmetteli toisillekin, että "kovinpa se on aamuvirkku mies, tuo
Levanderskan maisteri!"
... Jo oli Hannun kertomuskin vähitellen valmistunut... Vielä viimeisen
kerran luki tekijä esikoisensa läpi ... paikkaili ja korjaili sitä,
kunnes se hänen mielestänsä oli ihan todenmukainen, ihan tosikurjuutta,
tosielämää esittävä kuvaus kansanelämästä.
Toivosta sykähtelevin sydämmin kiiruhti hän kustantajan luo ja
mielikuvituksessansa näki hän itsensä jo onnellisemmissa oloissa...
Muuten toivoi hän teoksensa vaikuttavan kokonaisen kansankerroksen
hyödyksi ... toivoi niinkuin toivoo kokematon aloittelija, joka
toveriensa hyväksyvistä arvostelmista on tullut siihen uskoon, että
hänellä on kirjailijakykyä ja taipumuksia.
Mutta ihminen pettyy niin usein toiveissansa... Usein särkyvät
ihanimmatkin unelmamme kovaa todellisuutta vastaan... Ja mitäpä elämä
onkaan muuta kuin toivoja ja pettymyksiä kehdosta hautaan saakka!
Hannu juoksutti käsikirjoituksensa kustantajalle.
Kustantaja myönsi kyllä, että teos osoitti luonnonlahjoja ja
kertoilijakykyä, mutta ... mutta seikka oli nykyään se, ett'ei yleisö
tahtonut tietää mitään tuollaisista pimeyden ja kurjuuden kuvauksista,
Kirjallishistoriassa kutsuttiin sitä pessimismiksi eikä semmoinen
kirjallisuus saavuta meillä menekkiä, sanoi hän... Arvostelijat ovat
kohta teidän kimpussanne ja haukkuvat lisäksi siitäkin, että mokomia
roskakirjoja ollenkaan kustannetaan, joista ei yksikään ihmissielu
kostu eikä jalostu. Niin, semmoinen se yleinen mielipide on,
herraseni ... ja kustantaja on yleisön palvelija hänkin, näettekös ...
sillä ... yleisöstähän hänenkin toimeentulonsa riippuu!...
Mutta koska teillä on kertoilijankykyä, niin voittehan helposti
kirjoittaa toisen, jossa kuvaatte elämän valoisempia puolia ...
tuollaiset idyllintapaiset novellit ovat paremmin ostohaluisen yleisön
mieleen, näettekös. Niin, koettakaapas jotakin semmoista, nuori mies,
ja minä takaan, että te onnistutte!...
Rauenneet olivat siis taas Hannun toiveet ... typötyhjiin rauenneet! Ja
hämärältä näytti tulevaisuus tuosta laihan kalvakasta nuorukaisesta,
kun hän käsikirjoitus kainalossa takaisin kylmään yliskammariinsa
kiipesi...
Entistä kolkommilta tuntuivat koleat seinät ja väsyttävä velttous
herpaisi koko olennon. Koko hänen työnsä, kaikki nuo monet valvotut yöt
olivat siis turhaan menneet!...
Yleisö ei pitänyt varjopuolten kuvauksista... Se tahtoi rauhassa
nauttia unelmistansa ja luulotella itsellensä, että kaikki ympäröivässä
maailmassa oli niin hyvin, sanomattoman hyvin ... kun kerran heillä
itsellänsä ei hätää ollut, niin tottapahan muutkin toimeen tulivat. Nuo
meluavat yltiöpäät ne ovat aina turhanpäiväisesti räyhäämässä ja
huutamassa ... sen vuoksi vain, kun eivät muuhun kykene, raukat! Ollaan
muka vanhempiansa viisaammat ja sekaudutaan asioihin, joita kuitenkaan
ei tunneta eikä älytä!
Katkeralta tuntui elämä Hannusta!
Mutta eihän kukaan ole elämästänsä vastuunalainen ... täytyihän koettaa
pysyä pystyssä niin kauvan kuin suinkin kestää ... täytyi mukautua
maailman mukaan ja ostokykyisen yleisön mukaan, kun muullakaan ei
voinut elatustansa ansaita!
Ja niin istahti hän jälleen työpöytänsä ääreen. Mutta katkeralta,
särkevältä ivalta tuntuivat hänestä ne onnen ja ilon kuvaelmat, joita
hänen pakosta täytyi kertoella...
Yhä selvemmäksi selkesi hänelle oma kohtalonsa, yhä tuntuvammiksi
kävivät hänelle omat kärsimyksensä ja surunsa, mitä elävämmin hän
elämän hymyilevän onnea, onnellisten herttaista iloa ja ihania,
mutkikkaita lempijuttuja kuvailla koetti. Erotus hänen oman lemmettömän
elämänsä ja tuon paperille kuvatun, luullotellun onnellisuuden välillä
kävi sitä suuremmaksi, mitä enemmän hän ainettansa ajatteli. Ja
kaikista kipeimmin koski sydämmeen se tunne, joka tästä syntyi,
vertailusta todellisuuden ja kuvitellun elämän välillä. Ja kun tuuli
nurkissa vinkui ja savutorvessa tohisi, niin tuntuipa kuin olisi sekin
ollut ilkkuvain peikkojen ivanaurua hänen ihanille idylleillensä.
Entistänsä laihemmaksi ja kalpeammaksi oli nuori ylioppilas käynyt
uutta teosta kirjoittaessansa. Silmien alle oli ilmaantunut mustia
juovia, jotka hänen ulkomuotonsa vielä surkeammaksi tekivät. Kohta
alkoi kertomus sentään jo valmiina olla ja entistänsä kiihkoisemmasti
riensi kynä ja ajatus, vaikka aivoja poltti ja rintaa ahdisti...
Mutta toivo oli syttynyt hänessä ... että nyt ... nyt se vihdoinkin
onnen päivä valkeni ... ja toiveet täyttyivät... Ei puuttunut enää
paljoa ... viimeinen luku vain ja lopullinen sievistely...
Suonenvedon tapaisesti rientää kynä tulkiten kauniita aatteita ...
lemmen tunteita ... elämän onnea... Mutta juuri silloin nostaa luonto
kapinan ... uhkaa murtaa nuorukaisen, ruhjoa toivovan, siveellisen,
rikasaatteisen ja runsaslahjaisen taiteilijan maahan ... katkaista
hänen ohuen elämänlankansa ennen kuin hän vielä on elämästänsä
hetkeäkään kerinnyt nauttia, itsetietoiseksi tultuansa...
Siihen jäivät nyt keskitekoiset idyllimäiset kuvaukset, siihen
ihanneltu elämä ... ja kuviteltu onni...
Vuoteelle lasketaan kalpea, veretön nuorukainen ... outojen ihmisten
hoitoon... Lääkärin lausunnon mukaan on synnynnäinen heikkous,
rasittava aivotyö ja alituinen istuminen ... ynnä huono ruoka syynä
sairastumiseen...
Kumma vain, että hän näinkin kauvan oli pystyssä pysynyt!
* * * * *
Keväinen aurinko paistaa hellittelee taas niin lämpimästi eikä malta
olla katsahtamatta tuonne Levanderskankin yliskammariin, missä
kalpeaposkinen nuorukainen ennen istui köykkyselkänä työpöytänsä
ääressä.
Mutta poissa oli nyt entinen tuttava... Autiona oli nyt kammari eikä
näkynyt tuota likaisen valkeata lyyrylakkiakaan ovensuu-naulassa.
Levanderskan vanha muori kertoi muuten mielellänsä "tuosta hiljaisesta,
laihasta maisterista, joka yökaudet valvoi ja kirjoja kirjoitti, kunnes
voimat loppuivat ja Herran käsi hänet tavoitti..."
Mutta sitä se muori varsinkin ihmetteli, ett'ei Jumala huonompiin
tyytynyt, vaan juuri parhaat ja siivoimmat luoksensa otti!
Kun Hannu-maisterin kuolemasta sitten sanomalehdissä ilmoitettiin ja
melkein samaan aikaan hänen kirjansa painosta julkaistiin, että
hautajaiskulut, vuokrat ja muut vähemmät velat maksetuiksi saataisiin,
niin kirjoitettiin hänestä kylläkin kauniisti.
"Tässä katkaisi Tuoni taas lahjakkaan nuorukaisen, jolla oli katse
avoin elämän ihanuuksille ja joka älysi etsiä maailmasta sen, mikä
jaloa on ja mieltä ylentävää, sillä hän ei toki tahtonut -- muutamien
pessimististen ulkomaankirjailijain tavalla -- elämän kurjuudesta ja
saastaisuudesta nauttia!"
"Onni todellakin, että nuori kirjallisuutemme on moisilta
rumakirjallisuuteen kuuluvilta kuvauksilta vielä saastumaton, mutta
onnettomuus, että näin lupaava kyky ennen aikaansa pois temmattiin!"
Näin kiiteltiin vainajaa sanomalehdissä ... sitten kun häntä ei enää
olemassa ollut. Ja viikon päästä koko tapausta tuskin enää
muistettiinkaan.
Mutta tuo vanha, rappeutunut yliskammari se odotteli vaan eikö seuraava
syksy toisi jo toista "hiljaista ja siivoa maisteria", joka kevään
kanssa täältä pois muuttaisi!
1885.