Muutamien päivien perästä lukivat välinpitämättömät ihmiset muiden
kuolleiden joukossa kauppaneuvoksen lesken Maria Margareetta
Strömforsinkin nimen. Useimmat siitä tietystikään eivät olleet
millänsäkään, mutta toiset vanhemmat ihmiset tuumailivat, että olikohan
tuo sukua sen ja sen Strömforsin kanssa siellä ja siellä... Saattoipa
olla ... odotas, K:n kaupungissa ... kauppaneuvoksen leski ... niitä
samoja Strömforseja se siis oli...!
Kotikaupungin asukkaat sen kuitenkin lukivat suuremmalla huomiolla.
Tosin olivat useat heistäkin jo saaneet painetun ilmoituskortin --
kaupunkiin oli vasta hankittu kirjapaino juuri konsuli Svanströmin
ehdotuksesta -- mutta haluttipa kumminkin nähdä ja lukea sama ilmoitus
sanomalehdissäkin.
Konsuli Svanström luki sen tarkkaan kahdestakin lehdestä ja kun
konsulitar -- kesken hautajaispuuhia -- varta vasten haetti naapurilta
Suomettaren, niin tutkivat ja tavailivat he senkin läpi sangen
tarkasti... Samanlainen se vain oli kaikissa kolmessa lehdessä ... ei
ollut edes painovirhettäkään! Omituista vain, että Lyydia Svanström
seisoi siinä lihavammilla ilmoituksen alla Lennart Svanströmin nimen
vieressä.
Kaupunkilaisilla oli tätä nykyä puuhaa aika lailla. Naiset istuivat
päiväkaudet yhdessä ... ommellen uusia mustia pukujansa ... ja
juoksennellen joka puodissa kyselemässä sopivia mustia pitsejä.
Kauppamiehet nauroivatkin keskenään, että kunpahan tuollaisia myötäänsä
kuolisi, niin kyllähän tässä kauppa kävisi.
Herrat ostelivat valkeita kaulahuiveja ja hansikkaita. Konsulin
rouvalla oli myös hääräämistä ja hyörinää niin paljo, kun piti
lapsillekin teettää uudet, mustat takit ja hameet ja "entrata" hieman
omaa pukuansa, sillä kuinka voi hän täti Strömforsin suurissa
hautajaisissa ilmestyä samassa puvussa, jossa hän jo oli ollut kauppias
Siljanderin maahanpanijaisissa! Puuhaa oli todellakin niin paljo,
ett'ei konsulitar Svanström olisi paljo muistanutkaan omaa suruansa,
elleivät kaupunkilaiset surun valituskäynneillänsä olisi koettaneet
herutella hänen itkusuontensa lähteitä.
Vihdoinkin oli hautajaispäivä käsissä. Painetut kutsumuskirjeet olivat
lähetetyt jo muudan päivä sitten ... havuja oli ripoiteltu leskirouva
Strömfors-vainajan portaiden edustalta aina kadulle saakka ja
kuusimajan keskellä lavalla makasi vainaja itse kauniisti koristellussa
kirstussansa. Kansi oli otettu pois, että uteliaat ihmislaumat saivat
käydä katsomassa vainajan kellertäviä kasvoja sielunsa ylennykseksi.
Tuo joutava tapa, että asetetaan ruumis kaikkein uteliaiden
katseltavaksi oli näet vielä täälläkin kukoistuksessaan.
Kello löi jo 11 ja ihmisiä tulvaili joukottain Strömforsin kartanoon,
jossa konsuli ja konsulitar Svanström nyt isäntäväkenä pyörivät.
Kolme viikkoa sitten olivat nämä samat suojat olleet vieraita täpöisen
täynnä. Siiloinkin kannettiin kahvia ja viiniä ympäri ... kaikille
vieraille; ... silloinkin istuskeltiin eri ryhmissä ... haasteltiin
keskenänsä ... tupruuteltiin savuja ... ja kilisteltiin laseja tuolla
herrojen puolella, mistä joskus naurun tirskahduksiakin kuului. Tosin
olivat kaikki mustissa juhlapukimissansa ... kasvot totisina ... ja
keskustelu kävi ylipäänsä hiljaisesti ja hillitysti kaikkialla.
Kolme viikkoa oli huomaamatta siirrytty hautaansa likemmäksl ja
tuonoinen herttainen emäntä, jolle silloin pitkää ikää huudettiin, oli
muuttanut sijansa tuonne ulos ... kartanolle, mistä matkaa hautaan oli
pitkitettävä.
Salissa puheltiin ihmisen tietämättömyydestä ja mitättömyydestä.
"Noin vähän se ihminen tietää ja taitaa Jumalan tahtoa vastaan",
huokasi hurskas neiti Kjällman, joka joka pyhä, vieläpä kaikkina
joulunpyhinäkin kävi kirkossa, mistä palattuansa taas torasi
piikatytölle sitä uhemmin.
"Mitenkäpä ne ihmisvoimatkaan ylenluonnollisia ihmeitä tehnevät, kun
ruumis jo on liian paljo ehtinyt ruutua", lausui tohtorinna närkästyen
muka miestänsä loukkaavasta puheesta.
Konvehtien tarjoilu esti kuitenkin pitemmän riitelemisen tästä asiasta.
Herrojen puolella puheltiin minkä mistäkin. Toiset eivät ollenkaan
näyttäneet muistavan päivän merkitystä, vaan keskustelivat innokkaasti
kohta tapahtuvasta valtiopäivämies-vaalista ja tehtävistä anomuksista,
toiset taas puhelivat kaikessa tyyneydessä vuoden tulosta, kaupasta,
metsästyksestä y.m. viattomista asioista. Ottipa joku varsin viattoman
näköisenä puheeksi myöskin leskirouva Strömforsin testamentin, jonka
tiedettiin löytyvän eräässä lippaassa; avain kuului olevan tohtori
Gillbergin hallussa.
"Saattepa nähdä, hyvät herrat, että konsuli Svanström saa pyyhkäistä
partaansa koko perinnön suhteen", uskalsi muudan pahan ilman lintu
ennustella.
"Sst! Ssss! puhukaa hiljempaa!" varoitteli kauppias Tång; "luulen kyllä
jonkun osan langenneen konsulillekin, sillä eliväthän sukulaiset mitä
parhaimmassa sovussa."
"Niin kyllä ... varsinkin vainaja ja konsulinna... Mutta mitä konsuliin
tulee, niin..." ja puhuja alensi äänensä tuskin kuuluvaksi, "on minun
luuloni se, että muorin rahat olivat hänelle paljo rakkaammat kuin
muori itse!"
"Elkää hitossa, herra Vesterberg; isäntäväestänsä ei saa niin pahaa
ajatella", puuttui eräs vanhempi mies puheeseen.
"Soisinpa kaikesta sydämmestäni sen valhetta olevan, mutta pahoin
pelkään olevani oikeassa", mutisi taipumaton pessimisti.
"Herrat ovat hyvät ja valmistautuvat lähtemään ... ruumissaatto lähtee
tuossa paikassa", kuului samassa konsulin ja valtuusmiesten
puheenjohtajan ääni ovelta.
Kukin hypähti ylös, etsi lakkinsa ja keppinsä, kenellä keppi oli. Pian
oli kartano täynnä suruvaatteihin pukeutuneita herroja ja naisia.
Jotkut vanhemmat, jotka eivät jaksaneet kävellä hautausmaalle -- se ei
niin varsin lähellä ollutkaan -- nousivat vaunuihinsa ja kärryihinsä;
toiset järjestäytyivät siivosti näiden taakse. Ruumissaatto alkoi
verkalleen liikkua eteenpäin, ensin katuja pitkin ja sitten
ulohtaammalla olevaa hautausmaata kohti.
Monenmoista on tuo joukko. Edellä käyvät konsuli, jäykkänä maahan
katsoen, ja konsulitar pyyhkien viimeiset kyyneleensä hienoon,
lemuavaan nenäliinaansa sekä Betty neiti, joka niinikään turhaan koki
pidätellä kyyneleitänsä... Vanhempiensa välissä astelivat "pikku
konsulit", joita suru ei näyttänyt ollenkaan haittaavan uusissa
pukimissansa.
Sitten tulevat kaupungin valtuusmiehet perheinensä jäykkinä ja
totisina ... niellen tukehduttavaa pölyä valtiollisten tuumainsa
jälkiruoaksi. Heidän jäljessänsä ajavat vaunut ja kärryt, joita muu
saattojoukko seuraa. Saaton lopun muodostavat talon palvelijat, hekin
murhepuvussa ja peräti surevaisten näköisinä.
Palvelustyttöjen vieressä astuu pikku Liisukin, joka siistissä
puvussaan koettaa pysyä toisten jäljessä. Muuten kaipaa hän vainajaa
oikein vilpittömästi ja ilman minkäänlaisia itsekkäitä mietteitä. Nyt
tunsi hän todellakin olevansa yksin tässä maailmassa. Liisu paran
sinisilmätkin olivat turvonneet kyyneleistä, joita lapsiraukka
alituisesti koetti pyyhkiä pois tarpoessansa tuossa toisten jäljessä.
Vyöliinansa alla piilotti hän pienoista kukkaisvihkoa. Hän tiesi, että
vainaja aikoinaan kukkia rakasti ja kun muut kiiruhtivat puutarhurin
luo, juoksi Liisu lähimmälle nurmelle ja palasi kimppunen kätösessänsä.
Mutta piiat olivat kieltäneet häntä kantamasta sitä näkyisällä, sillä
"eihän kukkasia vie muut kuin herrasväki", sanoivat he. Silläpä Liisu
ne piiloittikin vyöliinansa alle. Mutta varmasti oli hän päättänyt
laskea ne hautaan silloin kuin muutkin.
Tultiin hautausmaan portille. Kantajat asettausivat riviinsä ja kohta
siirtyi arkku kolmen hiihnan nojassa vasta kaivettua hautaa kohti.
Joukko ympäröi haudan. Lähimmäisinä seisoivat ensiksi tulleet, taampana
jäljemmin tulleet ja tuo lukuisa joukko ihmisiä, jotka mikä mistäkin
syystä olivat kertyneet saattamaan yleisesti rakastettua leskirouva
Strömforsia hänen viimeiseen lepokammioonsa.
Lukkari selaili jo virsikirjaansa. Kauhean totinen hän oli ja kolea oli
hänen äänensä, kun hän juhlallisesti aloitti hautausvirren. Lukkarin
ääni oli viime aikoina alkanut käydä rappiolle.
Ihmiset odottelevat virren loppua. Vieraat ajattelivat päivällistä,
joka tavan mukaan vartosi heitä peijaistalossa. Konsuli ja
valtuusmiesten puheenjohtaja taas olisi mielellään heittänyt lukkarit
ja papit tuota tuonnemmaksi, että olisi pikemmin ehtinyt
testamenttilippaalle, jota hän nytkin tänne tullessaan oli
mietiskellyt.
Vihdoinkin loppui virsi ja ihmiset pistivät kiireimmiten hatun
päähänsä, sillä paahtava aurinko poltti päälakea. Lähipitäjiin arvoisa
rovasti astui mahtavana haudan äärelle. Hänellä oli puhe ... huolella
valmistettu puhe ... varsin valmiina.
Pyyhkäistyänsä hien pölyiseltä otsaltansa alkoi hän vertauksella
ihmisen ja Jumalan suhteesta toisiinsa: ihminen oli kuin perämies,
Jumala tuuli, joka ohjaa meitä taivaan saleihin samalla lailla kuin
purjetuuli vie köykäisen venheen perämiehineen tyveneen satamaan,
kunhan vaan tuuleen luottaa.
Tämä vertaus oli arvoisasta rovastista varsin sattuva ja kaunis, jonka
vuoksi hän kotonansa oli sitä kauvan mietiskellyt ja monta kertaa
itseksensä kerrannut. Hän puhui mielestänsä tällä kertaa hyvin ja
katseli puhuessaan aina ympärilleen nähdäksensä, minkä vaikutuksen hän
oli aikaan saanut... Värillisellä nenäliinallansa hikeä pyyhkien
puuskutti hän sitten edelleen omastatunnosta ja huudahti lopuksi;
kuinka ihanaa mahtaa olla, kun voi maailmasta erota tämän vanhuksen
lailla; satoja saattajia haudalla eikä ainoatakaan vihamiestä. Pelkästä
rakkaudesta he täällä ovat, rakkaus vainajaan oli saanut heidät
näyttämään hänelle viimeistä rakkauden osoitusta! Sukulaisillekin oli
hänellä muutamia lohduttavia sanoja; tosin meni heiltä hyvä ystävä pois
jättäen syvän murheen heidän poviinsa, mutta Luojan avulla luuli hän
kuitenkin surun lientyvän. Puheensa loppuun sovitti hän nuo
järkähtämättömät totuuden sanat: maasta olet sinä tullut j.n.e. ja
lausui toivomuksenansa että nämäkin hautajaiset muistuttaisivat meitä
ajattelemaan loppuamme, joka jo huomenna meitä kohdata voi ... jos
sallimus niin tahtoo.
"Vihdoinkin!" ajatteli konsuli ja valtuuston puheenjohtaja huo'ahtaen
kevennyksestä. Ne, joilla oli kukkaisvihkoja tunkeusivat esiin ja
heittivät ne hautaan että arkku komahti. Pikku Liisu, joka oli sortunut
etäämmälle, koki tunkeutua hänkin haudalle heittääksensä vihkonsa,
mutta eräs rouva otti häntä kädestä äsähtäen: "mitä sinä siellä teet,
tyttö, anna sinä ihmisten olla rauhassa".
Ja käteen se hänelle jäi. Kyyneleet kiilsivät Liisu poloisen silmissä,
mutta liikahtaa ei hän tohtinut. Ihmiset tunkeusivat katselemaan ja
kurkoittivat päätänsä nähdäksensä, miltä nuo kukkaiset arkun päällä
näyttivät. Hauta luotiin miehissä umpeen ja konsuli Svanström laski
vetistellen seppeleensä kummulle, jolle vielä ilmestyi pari
vaatimatonta kiehkuraa kaikessa hiljaisuudessa.
Kotvan seisoskelivat ihmiset siinä katsellen ... mutta konsuli ja
valtuuston puheenjohtaja alkoi jo tuskistua, otti aviopuolisonsa
käsikynkkään ja asteli portille, jossa hevospari heitä odotteli.
Ihmisjoukkokin alkoi jo poistua ja haudankaivajat tarttuivat
lapioihinsa täyttääksensä hautaa. Silloin pistäysi Liisu haudan luo ja
heitti hänkin viimeisen kukkaistervehdyksensä. Se lyhyt rukous, minkä
hän mielessään lausui, oli lämpimämpi ja puhtaampi kuin kaikki, mitä
tänään oli puhuttu.
Loitompana katsahti hän sitten, kuinka ihmiset poistuivat ja
haudankaivajat hyräellen vielä siistivät hautaa. Hänestä tuntui kuin
olisi hän ollut onnettomin ja yksinäisin olento maan päällä.
* * * * *
Sillä aikaa kuin orpo Liisu haikeana istui kirkkomaalla itkien kovaa
osaansa, palasi saattoväki takaisin peijaistaloon, missä herkullinen
päivällispöytä jo vieraita vartosi.
Monta kertaa ei heitä tarvinnutkaan pyydellä käyttämään hyväksensä,
mitä tarjona oli. Tuo saattomatka etäiselle hautausmaalle oli ollutkin
kuin varsinainen kävely ruokahalun saamiseksi.
Nälkäisten vieraiden kuhistessa pöydän ympärillä hiipivät tohtori
Gillberg, pitäjän arvoisa kirkkoherra ja konsuli Svanström
sivuhuoneeseen ja sulkivat oven perässään. Kaikki huomasivat kumminkin
heidän poistumisensa ja vartosivat uteliaisuudella heidän palaustansa,
koska he halusivat saada tietää, mitä määräyksiä rikkaan leskirouva
Strömforsin testamentti sisälsi.
Vainajan kuolinsuojaan tultua otti tohtori Gillberg lippaan esille ja
kaivoi avaimen taskustansa. Konsulin ja valtuuston puheenjohtajan
Svanströmin silmät seurasivat kuumeentapaisella levottomuudella hänen
liikkeitänsä.
Vihdoinkin aukesi lipas ja konsuli avasi siinä olevan paperiarkin.
Näyttipä siltä kuin olisi hänen kätensä hiukan vavissut tässä toimessa,
vaikka kasvoissa ei kukaan mitään erinomaisempaa ilmettä olisi
huomannut. Hän silmäsi sitä kerran ... pyyhkäsi silmiänsä ... katsahti
siihen uudelleen ... eikä tahtonut uskoa silmiänsä.
Paperiarkki oli samassa pudota hänen käsistänsä.
"Mikä jalous!" huudahti tohtori Gillberg, joka myöskin jo oli nähnyt
paperin sisällyksen.
Kirkkoherra tuli uteliaaksi hänkin ja tempasi paperin konsulin
vapisevista käsistä.
"Antakaas minunkin lukea se!" sanoi hän ja luki sen ääneen alusta
loppuun.
Vaikka vakaasti olin päättänyt jättää koko laillisen omaisuuteni
rakkaalle sisareni pojalle, konsuli Lennart Svanströmille, olen
kuitenkin myöhemmin luopunut tästä päätöksestäni, etupäässä niiden
jalojen sanain johdosta, jotka hän, konsuli Svanström, itse
viimeisenä syntymäpäivänäni lausui: sukulaisrakkaus on kyllä
asetettava korkealle, mutta yli kaiken rakkaus kansalaisiin ja
yhteiskuntaan.
Olen siis päättänyt määrätä omaisuuteni seuraavasti jaettavaksi:
3/4 pankissa olevista rahoistani käytettäköön orpolasten ja
köyhien turvapaikan rakentamiseksi tässä kaupungissa.
1/4 lankeaa turvattomalle orpotytölle, Liisu Leivolalle,
väsymättömälle hoitajattarelleni viimeksi kuluneiden viikkojen
ajalla, ja pyydän minä tässä kuolinvuoteellani konsuli
Svanströmiä hoitamaan tätä rahasummaa ja sillä sen tulevaa
omistajaa kasvattamaan siksi, kunnes hän laillisen ijän täyttää.
Tämä Strömforsin kartano siihen kuuluvine maatiloillensa ja
kaikkine irtaimistoinensa jääköön sisareni pojalle, konsuli
Lennart Svanströmille.
Lopuksi lausuu toivomuksenani, ett'ei testamenttia avattaisi,
ennenkuin olen haudassa. Jumala olkoon minulle armollinen ja
päästäköön minut ijankaikkiseen elämään.
Tällainen oli leskirouva Strömforsin testamentti. Kirjoituksen alle oli
töherretty muutamia kirjaimia, joiden tuli olla vainajan nimimerkkinä;
sitä paitse vahvisti tätä hänen sinettinsä ja maisteri Vilposen sekä
kauppias Öhqvistin todistus, että testamentti oli tehty täydellä
järjellä.
"Toden teolla asui hänessä kristityn rakkaus", huokasi kirkkoherra
paperin luettuansa.
Mutta konsulin ja valtuuston puheenjohtajan Lennart Svanströmin teki
mieli kirota suomeksi, niin vihastui hän sisällisesti tästä
"hävyttömyydestä." Mutta miltä hän silloin näyttäisi näiden todistajain
ja koko kaupungin silmissä? Parasta oli niellä karvaat, apeat sanansa
ja heittäytyä välinpitämättömäksi. Mutta itseksensä hän jo epäili, että
joku oli ollut tässä sotkemassa selvää peliä...
"Niin, hän oli jalo ... ja kaikkien parasta tarkoittava vanhus!" lausui
hän tavallisella äänellänsä... "No, nyt kai voimme palata
päivällisille, hyvät herrat!"
He astuivat takaisin saliin. Kaikkien silmät tarkkasivat konsulia ja
valtuuston puheenjohtajaa.
Mutta konsulilla oli, kuten sanottu, tuo valtiomiehille omituinen
ominaisuus, ettei hän tunteistansa juuri koskaan hämilleen joutunut.
Nyt hän erityisesti koettikin näyttäytyä vallan tyveneltä. Ja koska
testamentti kerran sisälsi yleistä hyötyä tarkoittavia laitoksia,
arveli hän parhaaksi ilmoittaa sen sisällyksen heti paikalla
läsnäoleville hautajaisvieraille, jotka sen kyllä pian kaupungilla
levittäisivät.
"En voi olla ilmoittamatta tässä arvoisille vieraille sitä rakkauden
osoitusta, minkä vainaja vielä viimeisellä hetkellänsä teki
kansalaisille ja yhteiskunnallemme", lausui hän ylevästi. "Vainaja on
rahoistansa testamentteerannut 3/4 köyhäin hoitoa varten täällä ja
viimeisen osan eräälle köyhälle orpotytölle, jota hän rakasti kuin omaa
lastansa."
Tähän lopetti konsuli ja valtuuston puheenjohtaja ilmoituksensa ... ja
pyyhkäisi hikihelmet kulmiltansa. Että maatila rakennuksineen ja tämä
kartano irtaimistoineen kuitenkin oli hänelle määrätty, sitä hän ei
katsonut tarpeelliseksi tällä hetkellä mainita.
Salissakos solina nousi! Ja olikinhan siinä puheenainetta vähäksi
aikaa ... varsinkin jos saisi kaikki yksityisseikat tietää.
"Nyt sen kuulit", ilkkui tuonoinen pessimistimme toverinsa korvaan;
"mitenkäs kävi?"
"Niinpä kävi ... mutta uskomattomalta se minusta kuuluu", kuiskasi
toveri.
Kaikki olivat äänessä ... ja olisi kai tätä solinaa kestänyt vaikka
kuinka kauvan, joll'ei herra Vilponen olisi pyytänyt puhevuoroa.
Äänet hiljenivät ja maisteri Vilponen puhui. Kaunista ja korutonta oli
hänen puheensa. Sydämmestänsä hän näkyi puhuvankin, sillä kyyneleet
vierivät hänen poskillensa kuvaillessa vainajan jaloa lahjoitusta ja
rakkautta kova-osaisempiin lähimmäisiinsä. Kuulijoihinkin näkyi tuo
koruton, tunteellinen puhe vaikuttavan ... ja ainoastaan sen, mikä
sydämmestä lähtee, sanotaan sydämmiin vaikuttavan. Puhuja ei esittänyt
maljaa eikä eläköönhuutoa vainajan muistolle... Sellaisen henkilön kuin
leskirouva Strömforsin muisto ei kaivannut mitään tavallisia,
sovinnaisia kunnianosoituksia ... se oli näet kyllin kaunis näitä
paitsekin juurtumaan jaloihin sydämmiin.
Näin puhui herra Vilponen. Kotvasen istuivat vieraat keskustellen
tuosta merkillisestä testamentista. Mutta vihdoin ajoi heidät pois halu
saada muillekin ilmoittaa tämä tärkeä uutinen.
Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Lennart Svanström jäi kahdenkesken
rakkaan paremman puolensa kanssa.
"Vie sinut perhana!" ärähti hän viskaten testamenttipaperin kauvas
luotansa; "sitä vartenko minäkin olen uhrannut parhaan työaikani
tässä hyörinässä!"
"No, mutta Lennart! Kuinka voit sinä olla noin kiittämätön vanhaa
tätivainajaasi kohtaan! Seisoohan siinä, että hän vain tahtoo täyttää
sinun oman tahtosi", virkahti konsulitar silmäillen testamenttia, jonka
hän oli rientänyt noutamaan kammarista.
"Kuka hitto se sanansa aina niin sydämmestänsä puhuu! Mutta sinä et
ymmärrä lakiasioita, Lyydia!" lisäsi hän lopussa päästäksensä pulasta.
Konsulitar Lyydia Svanström, syntyisin Rothström, huokasi syvään.
"Luulinhan minäkin hieman, että me rikastuisimme ... ja että minä
kerrankin saisin näyttää tuolle ylpeälle pormestarinnalle voivani käydä
silkissä, sametissa, kalleissa rannerenkaissa ja hohtokivisormuksissa!
Mutta koska nyt ei muu auta, niin täytyy meidän koettaa elää niin,
etteivät ihmiset luule meidän ahnehtineen ja vahtineen vainajan
rahoja", selitti hänen parempi puoliskonsa.
"Mikäpä tässä muukaan auttanee? Mutta lempoko minut saikin sanomaan nuo
vietävän sanat!" tuskitteli pahempi puoli tässä Svanströmin
avioliitossa.
Päätettiin kuin päätettiinkin olla niin välinpitämättömiä kuin suinkin.
Konsulitar lohdutteli itseänsä sillä, etteipä tuolla pormestarinnalla
muuta ylpeilemistä ollutkaan kuin rikkautensa... Ja konsuli ja
valtuuston puheenjohtaja Svanströminkin mieli lauhtui hiukan
ajatellessa, että hän ehkä kuitenkin istuu ensi valtiopäivillä. Hän
luuli näet varmasti, että nyt äänestäisivät häntä kai muutamat
suomenmielisetkin, sillä olihan tuo lahjoitus tapahtunut hänen
jalomielisten sanojensa johdosta!