Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Lennart Svanström istui
konttoorissansa korkean työpulpettinsa ääressä. Tuolikin oli niin
korkea, että jalat ilmassa roikkuivat. Papereja oli hänellä edessänsä
kokonainen kasa: tuossa olivat anniskeluyhtiön vuosilaskut, tässä
otteita kaupungin vuosimenoista ja -tuloista, tuossa uusia tilauksia
maaseudulta ... ja kädessänsä piti hän juuri kaupungin äänivaltaisten
luetteloa merkiten koukerolla ne nimet, joiden äänet luuli saavansa
pian alkaville valtiopäiville.
Tämän tehtyänsä kirjoitti hän koukerolla merkittyjen miesten ääniluvut
peräkkäin, laski ne yhteen ja veti summan pois koko ääniluvusta.
Eipä mahtanut päätelmä olla oikein mieltä myöten, koskapahan
valtiopäivämies-ehdokas niin pahan tuulen näköisenä syyttömiä
korvantaustojansa muokkasi.
"Nuo riivatun kansanvaltaiset ja suomimieliset, jotka äänirajoituksen
saivat aikaan täälläkin! Nyt olisin vallan varmasti jäsen tulevien
valtiopäiväin porvaristossa, ell'ei tuota kirottua rajoitusta olisi.
Muudan puolisataa ääntä vain puuttuu ... tekisipä, helkkari soi, mieli
käyttää jo Tampereen patenttikeinoa ... mutta sanomalehdethän ne sitten
silmät päästäni veisivät. Kaikki ne ovatkin nykyaikaisen ihmisen
ristinä!"
Näin mietiskeli konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström, joka
aina asetti korkeimmalle "velvollisuuden yhteiskuntaa ja kansalaisia
kohtaan..." kavutessaan alas korkealta valta-istuimeltansa.
Sitten alkoi hän jälleen mittailla tuota jo niin monta kertaa ennen
mitattua konttorihuoneen lattiaa. Siinä kävellessänsä mietti hän,
kuinka paljo anniskelu tuottaa vuotuista voittoa, ja kirosi kaikesta
sydämmestänsä ja mielestänsä alimpaan helvettiin kaikki raittiuden
harrastajat.
"Mitä petoa niillä on ihmisten syönnin ja juonnin kanssa tekemistä!"
Kotvan kaikenlaisissa asioissa kierreltyänsä palasivat konsuli
Svanströmin ajatukset taas siihen kehään, mistä ne olivat lähteneetkin
ja minkä sisässä ne jo päiväkausia olivat kierrelleet, nimittäin täti
Strömforsin testamenttiin.
Melkein päänsä puhki oli hän jo miettinyt sitä, millainen se mahtoi
olla, kuinka paljo siinä oli määrätty muihin tarkoituksiin ja kuinka
paljo hänen osaksensa. Ja mitä pirua hän ollenkaan ryhtyi testamenttia
tekemään? Lähin perillinen olisi voinut saada kaikki, hän kun aina oli
tätiänsä todellisella sukulaisen rakkaudella kohdellut ... ja vasta
tuonottain häntä puheessakin ylistellyt.
Juuri oli hän omasta mielestänsä päässyt selville siitä, minkä verran
täti mahdollisesti köyhille määräisi, kun ovi äkkiä lensi sepposen
seljälleen ja konsulitar Svanström itkeä nyyhkyttäen hyökkäsi sisään.
"No, no, Lyydia, mikä sinun on?"
"Voi hyväinen aika, Lennart..." nyyhkytti konsulitar tuolille
lysähtäen.
"Mitä? Onko Lennart loukannut nenänsä taas vai mitä on tapahtunut?"
kysähti konsuli vähän säikähtyen jo hänkin.
"Voi, voi, Lennart, etkö sinä jo arvaa, mitä on tapahtunut...?"
"En, hitto vie, mutta..."
"Täti Strömfors on kuollut!"
Ja konsulitar nyyhkytti yhä kovemmin odottaen, että Lennartkin siihen
yhtyisi.
Mutta konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Lennart Svanström ei ollut
turhanpäiväisesti valtiopäivämiesehdokkaaksi asetettu. Hänen ei ollut
juuri tapana joutua hellempien tunteittensa valtaan; tämä ominaisuus
kuuluu olevankin välttämätön valtiomiehelle, jonka pitää olla karaistu
"alhaisenkin rahvaan ruikutuksia vastaan".
"Vai on hän kuollut, täti parka, vai on hän nyt todellakin kuollut!"
lausui hän tyyntyneenä ja oli pyyhkäisevinään olematonta vierasta
silmästänsä.
"Muutamia minuutteja sitten hän silmänsä ummisti, kertoi Leena..."
"No niin ... vanhahan hän jo olikin ... yli 70:n vuoden...! Mutta
kauniin muiston hän jättää jälkeensä ... eikä ainoastaan sukulaistensa
ja tuttaviensa piirissä, vaan kaikkien kansalaisten poviin, jotka hänen
elämänsä ja toimensa tunsivat! Niin, yhteiskuntamme on hänessä
menettänyt työteliään ja avuliaan jäsenen... Rauha hänelle."
Konsulitar tästä yhä vain heltyi ja itki entistä äänekkäämmin.
Vierushuoneesta sekausi vielä Betynkin hiljainen nyyhkiminen tähän
surun purkaukseen.
Tämä tila alkoi jo käydä hermostuttavan tukalaksi konsulille ja
valtuuston puheenjohtajalle: mokomaa musiikkia ei mies viitsi
kuunnella!
"Äsh, mitäs tässä itku ja vaikerrus auttaa? Koettakaa nyt pidättää
itseänne ... molemmat ... ja lohduttakaa mieliänne sillä, että rakas
tätimme taivaassa löytää paremman lepopaikan", virkkoi hän
hermostuneesti ja kuitenkin vähän mielissään, että oli osannut siihen
äänilajiin, johon naisille tällaisissa tilaisuuksissa pitää puhua.
Tuo ajatus näyttikin hiukan tyynnyttävän itkijöitä: nyyhkimiset
harvenivat vähitellen ... ja konsulitar pyyhki kasvojansa hienolla
nenäliinallansa ... Mutta turhaan koetti hän pidätellä itkun maininkia,
joka tuon tuostakin vielä ilmaantui nikotuksen tapaisissa
korahduksissa.
"Kas niin! Nythän te kohta taas olette järjissänne. Ei auta muu kuin
ryhtyä kaikenlaatuisiin hautajaispuuhiin..."
Konsulitar nyökkäsi myöntävästi nikotellen.
"Käsketä sinä, Lyydia, avuksesi neiti Sällgren, joka ennenkin on
tällaisissa puuhissa ollut..."
"Kyllä, joll'ei hän vain ole ehtinyt lähteä matkalle...?"
"Mihin hän nyt olisi ehtinyt matkustaa...? Tietysti on hän kotona... Ja
pankaa sisä-Eeva kaupungille viemään surusanomaa kaikille tuttaville.
Niin tehtiin isänikin kuoltua. Sillä välin kirjoitan minä kirjapainoon,
että saamme lähettää etäämmälle ilmoituskirjeitä täti Strömforsin
kuolemasta..." puheli käytännöllinen konsuli ja valtiopäivämiesehdokas
kavuten jälleen korkealle konttorituolillensa ja tarttuen heti kohta
kynäänsä.
"Miten panemme ilmoituksen, Lyydia? Sopisikohan tähän tapaan":
"Täten saamme surulla ilmoittaa, että Luoja viisaudessaan ja armossaan
-- niin, sehän käy laatuun -- on nähnyt hyväksi täältä pois kutsua
rakkaan tätimme, kauppaneuvoksen lesken, Maria Margareetta Strömforsin,
joka lyhyen -- -- no niin, eihän se nyt niin varsin lyhytkään -- --
mutta kovan taudin sairastettuansa rauhallisesti -- -- --"
"Ei se ole tainnut tapahtua niin varsin rauhallisestikaan", oli
konsulitar tietävinänsä.
"Elköön! Mutta kenen ihmisen olet sinä kuullut levottomasti ja
tuskallisesti kuolleeksi ilmoitetun? Annahan sinä ... kun minä jatkan:
rauhallisesti vaipui kuoleman uneen K:n kaupungissa -- -- Jaa, mutta
monesko päivä meillä nyi onkaan? Jahah! kolmastoista! Niin, siis -- 13
päivä heinäkunta 1884 ... kello (katsahtaen kelloansa) 1 j.p,p. 70:n
vuoden ja 14:n päivän vanhana ... katkeraksi suruksi -- -- niinkuin
tässä kyllä nähtiin, mutisi hän konsulittareen katsahtaen -- ja
kaipaukseksi lähinnä sisarenpojalle, sisarenpojan lapsille, y.m.
kaukaisemmille sukulaisille ... ja useille kaipaaville tuttaville." Kas
niin, eikös se kelpaa? Nyt vain nimet tähän alle:
Lennart Svanström Lyydia Svanström,
synt. Rothström.
"Kyllä se hyvä on", myönteli konsulitar Svanström, jolta itkukin jo oli
mennyt ohitse ja joka nyt koki varpailtansa kurkistella ilmoitusta.
"Kas niin, pane piika viemään tämä paikalla kirjapainoon!" puheli
konsuli Svanström edelleen pistäen kirjeen kuoren sisään ja kirjoittaen
selvän osoitteen.
Konsulitar yritti jo mennä toimittamaan palvelustyttöä.
"Mutta odotahan! Pitäähän sanomalehtiinkin toimittaa ilmoitukset.
Kunhan panemme Dagbladiin ... ja ehkä Presseniin, niin eiköhän se
riittäne...?"
"Mutta eihän täti Pressenistä välittänyt...! Ei, pannaan Suomettareen
myös", sanoi konsulitar, joka tahtoi että kaupungin suomenmielisetkin
rouvat näkisivät hänen nimensä painettuna.
"No, pannaan sitten ... koska niin tahdot", virkahti
valtiopäivämies-ehdokaskin ajatellen, että ehkäpä heistä joku ...
hm, antaisikin äänensä hänelle.