Aurinko paistoi taaskin kuumasti leskirouva Strömforsin kammarin
akkunaan. Lintuset visertelivät taaskin iloisia liverryksiänsä
Strömforsin pihalla kasvavissa tuomissa ja pihlajissa.
Mutta talon ijäkäs emäntä ei nyt ollutkaan niitä ihailemassa.
Uutimet varjostivat hänen ennen niin iloista kamariansa ja
auringon-säteetkin koettivat turhaan niiden läpi huoneeseen
pilkistellä. Kammari lemusi kaikenlaisten lääkkeiden sekoituksesta ja
saliin saakka tuntui omituinen sairashuoneen haju.
Vuoteellansa lepäsi nyt tuo vielä muudan viikko sitten niin raitis ja
ketterä vanhus, Posket kyllä yhäkin punoittivat, mutta ei se ollut
terveyden punaa, vaan kuumetaudin ruusut ne poskipäillä hohtivat.
Silmien virkeys oli kadonnut ja rinnan tyvenet lyönnit vaihtuneet
nopeiksi tykytyksiksi.
Seitsemäskymmenes syntymäpäivä oli ollut hauska, mutta jälkensä se oli
uurtanut vanhuksen elämänrataan. Heti seuraavana päivänä oli hän tullut
vuoteen omaksi ja pari päivää myöhemmin jo houraillut, jonka vuoksi
lääkärin apua haettiin.
Nuolen nopeudella levisi kaupungilla tieto leskirouva Strömforsin
äkillisestä sairastumisesta. Lääkäri selitti, että syntymäpäivän
valvominen ja vilustuminen olivat syynä tähän vaaralliseen kuumeeseen.
Kaupunkilaisten mielet joutuivat tästä selityksestä kuohuksiin;
olivathan he siis tavallansa leimatut syypäiksi rouva Strömforsin
taudinkohtaukseen.
Konsulin herrasväki, varsinkin konsulitar ja Betty neiti olivat
väsymättömiä hoitajattaria. Konsuli Svanström kävi itsekin kerran
päivässä tiedustelemassa, miten sairaan laita oli. Eihän häneltä --
miehiseltä mieheltä, jolla oli niin paljo yleisiä puuhia kansalaisten
ja yhteiskunnan hyväksi -- voinut kukaan vaatia, että hän sairaan
tätinsä sängynlaidalla istuisi lohduttelemassa! Tosin oli hän
tuonoisessa juhlapuheessansa lausunut asettavansa sukulaisrakkauden
sangen korkealle, mutta kaikella on rajansa ... ja kun hän uhrasi
puolentuntia konttoriajastansa tiedustelukäyntiin, niin sai se riittää
syrjäisillekin.
Muun ajan päivästä istui hän sangen levollisesti
työssänsä. Pahanilkiset äänet kuiskivat kyllä, ett'ei se olisi
kovinkaan pahoittanut konsulin, valtuuston puheenjohtajan ja
valtiopäivämiesehdokkaan mieltä, jos hän jo paikalla olisi saanut
käsiinsä leskirouva Strömforsin perut, joihin hänellä lähimpänä
sukulaisena tietysti oli lähin oikeuskin.
Mutta tuo kaikki oli tietysti joutavaa juorua ja parjausta vaan, senhän
jokainen oikea ihminen voi käsittää.
Tällä kertaa ei leskirouva Strömforsin luona valvonut muita kuin orpo
Liisu. Hän istui hiljaksensa järjestellen kukkasia vihkoseksi sairaan
sängyn edessä olevalla tuolilla. Lapsi rakasti nähtävästi kaikesta
sydämestänsä hyväntekijäänsä. Niin paljo kuin suinkin annettiin, valvoi
hän sairaan luona muitten kanssa ... ja oikeinpa liikuttavaiselta
näytti se valppaus, jolla orpo lapsi koki täyttää sairaan pienimpiäkin
toivomuksia.
Nyt oli kuume hiukan tauonnut. Sairas oli vaipunut keveään uneen ja
senpätähden oli konsulitar tyttärinensä tohtinut poistuakin hetkeksi
levähtämään ja kokoamaan uusia voimia, joita he kyllä monen unettoman
yön perästä tarvitsivat. Lääkärikin oli vasta käynyt, vaan huomattuansa
sairaan nukkuvan oli hän vetäytynyt pois aikoen jälkeen puolen päivän
tulla uudestaan.
Liisu oli jo saanut kukkaisvihkonsa valmiiksi, asettanut nuo lemuavat
lemmikkien ympäröimät valkolehdokit sairaan lähelle ja istui nyt kirja
kädessä, kertomuksia lukien.
Kului tunti, kului kaksi ... yhä kuului sairaan vieno hengitys.
Äkkiä aukasi hän silmänsä.
"Kuka täällä on?" kysyi hän heikolla äänellä.
"Liisu vain..." virkahti lapsi tuosta äkillisestä kysymyksestä
säpsähtäen. Leskirouva Strömfors ei näet ollut moneen päivään puhunut
juuri mitään.
"Liisu? Kuka se on...?" kertoi sairas ja näytti muistoansa vaivaavan.
"Ah niin, nyt muistan sinut...! Oletpas sinä sangen hyvä lapsi,
Liisu... Jumala sinua siunatkoon!"
Sairas sulki silmänsä ja mietti omia hullutuksiansa tuon
yhdennäköisyyden johdosta. Kului taas hetki.
"Vettä, vettä", vaikeroitsi hän.
Tuokiossa oli Liisulla sitä tarjona, Sairas nieli muutamia pisaroita ja
vaipui taas seljällensä, vallan tajutonna, kuten näytti.
Samassa tuli lääkäri ... tohtori Gillberg.
"Kuinkas rouva on nukkunut, Liisu?" kysyi hän hiljaa pieneltä
hoitajattarelta.
"Kaksi kertaa hän on herännyt; kerran joi hän vettä", toimitti Liisu.
Lääkäri meni vuoteen viereen, otti hiljaa sairaan käden ja koetti
valtasuonen tykytystä. Ei mahtanut suonenlyönti olla oikein tyydyttävä,
koska hän niin kauvan seisoi siinä mietteissänsä. Juuri kun lääkäri
laski sairaan laihtuneen käden takaisin vuoteelle, heräsi tämä ja
raotti silmiänsä.
Voi kuinka suuren muutoksen muudan viikko voi saada aikaan: poissa oli
elo ja virkeys, silmissä jäljellä vain välinpitämätön, heikko tuijotus!
"Kuinka on laitanne, rouva Strömfors?" kysyi lääkäri.
"Ei ole muuta kipua kuin ... polttoa", puhui sairas; "kas, nyt voin
jälleen ajatella selvemmin. Hyvä tohtori, kutsuttakaapa maisteri
Vilponen ja kauppias Öhqvist luokseni!"
Tohtori yritti vielä kysäistä, mitä varten heidät oli kutsuttava, mutta
muisti, ettei sairasta saa väsyttää liiallisilla kysymyksillä ... ja
poistui vierashuoneeseen. Kellon kilinä kutsui sisäneitsyeen.
"Leena!"
"Niin, herra tohtori."
"Käykääpä kutsumassa maisteri Vilponen ja kauppias Öhqvist tänne! Rouva
tahtoo puhutella heitä."
"Kyllä ... heti paikalla, herra tohtori!"
Lääkäri palasi salista takaisin sairaan makuusuojaan, tarkasteli
uudelleen vuoroin määräämiänsä lääkkeitä, vuoroin sairasta ... ja näkyi
miettivän, mitä hän nyt tekisi...
Ovi narahti. Konsulitar Svanström hiipi sisään.
"Miten sairas voi?" kysyi hän.
"Paremmin...", oli tohtori Gillbergin lyhyt vastaus.
"Paremmin ja ... pahemmin", puuttui sairas puheeseen. "Kas, sinäkö se
olet, rakas Lyydia, tule lähemmäs ja anna minun vielä kerran kätellä
sinua!"
"Vielä montakin kertaa, täti hyvä ... ja kyllähän te vielä siitä
paranette... Niinhän tohtori Gillbergkin sanoo... Eikös niin, herra
tohtori?"
"Tietysti, tietysti", sanoi lääkäri hajamielisenä.
"Kuulkaahan nyt, täti hyvä ... kyllä te pian paranette. Kas, tässä toin
minä teille kukkasia, jotka tuoksuvat niin ihmeen hyvälle", puheli
konsulitar vieden lemuavat lahjansa sairaan luo.
"Itsekö sinä ne poimit?"
"En minä. Betty ne laittoi... Hän on niin kovin murheissaan tädin
sairaudesta."
"Vai niin, vai niin, se rakas lapsi ... kumma muuten, että lapsetkin
voivat tuntea niin suurta osanottoa. Pikku Liisu rukkakin on valvonut
täällä niin ahkerasti, että on oikein laihtunut, lapsi poloinen",
puheli sairas.
"En suinkaan minä toki laihtunut ole...?"
"Tulehan tänne, Liisu", pyysi leskirouva Strömfors.
Liisu tuli. Sairas koetti hieman nousta ylös, mutta ei jaksanut ...
sitten veti hän lapsen luoksensa ja suuteli hänen puhdasta otsaansa.
Maisteri Vilponen ja kauppias Öhqvist ilmestyivät samassa ovelle.
"Hyvää päivää, rouva Strömfors ... nöyrin palvelijanne konsulitar
Svanström ... terve, terve Gillberg...! Niin, kuinka täällä
jaksetaan...? Olemme Öhqvistin kanssa kutsutut tänne ... onko täällä
siis jotakin tekeillä?"
"Niin, tahtoisin puhua kanssanne ... kahden kesken", puhui leskirouva
Strömfors huomattavalla ponnistuksella.
Tohtori Gillberg poistui tavallista miettiväisemmän näköisenä ... ja
samoin konsulitar Svanström, joka ei näyttänyt tietävän, mitä hänen
piti tästä salaperäisyydestä ajatella.
Leskirouva Strömfors jäi kolmenkesken maisteri Vilposen ja kauppias
Öhqvistin kanssa. Pian alkoivat salissa istuvatkin aavistaa, mitä
tuolla sisällä oli tekeillä. Maisteri Vilponen pyysi näet kohta saada
kynää ja mustetta. Siellä valmistettiin _testamenttia!_
"Mutta onko tädin laita todellakin niin huono, herra tohtori", kysyi
konsulitar Svanström tuon huomattuansa.
Tohtori Gillberg ei virkkanut siihen mitään. Olihan vain katselevinaan
tarkasti erästä taulua salin seinällä.
"Miksi ette vastaa? Sanokaa vain suoraan minulle totuus", rukoili
konsulitar.
"Hm ... no, kun niin välttämättömästi tahdotte kuulla totuuden, niin
myönnän, ett'en oikein ymmärrä tuon taudin laatua. Mahdollista on, että
hän paranee ... mutta mahdollisempaa, että hän ei enää parane."
Konsulitar kuuli kumminkin tuon kamalan lisäyksen. Hän purskahti
itkuun ... sillä vaikka hän olikin pintapuolinen ihminen ja
sovinnaisten ulkonaisten tapojen orja, oli hänellä sentään sangen hyvä
sydän, jonka tunteet kyllä toden tullessa näyttäytyivät.
Samassa astui sisään konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström ...
hattu kädessä, keppi toisessa.
"Noo, miten asiat täällä nyt ovat?" kysäisi hän.
"Hm ... niin ja näin", mutisi tohtori Gillberg sillä välin kuin
konsulitar kyyneleitänsä pyyhkien selitti:
"Voi, hyvä Lennart, asiat näyttävät täällä olevan huonommin kuin
milloinkaan ennen."
"Kuinka niin? Onko sairas houriossa?"
"Ei" -- vastasi siihen harvapuheiseksi käynyt tohtori.
"No, mikäs täällä sitten on hätänä? Kuka tuolla on sisällä
sairashuoneessa ... ja miksi on ovi lukittu", kysäisi konsuli Svanström
koettaen turhaan avata ovea sairaan luo.
"Älä huoli mennä sinne, Lennart! Siellä ei ole muita kuin maisteri
Vilponen ja kauppias Öhqvist..."
"No, mitä kummaa he siellä suljettujen ovien takana?"
"Luullakseni valmistetaan siellä testamenttia", nyyhki konsulitar
aviokumppanillensa maailman murheissa ja kärsimyksissä.
"Testamenttia?" huudahti konsuli ja valtuuston puheenjohtaja säpsähtäen
niin että hänen silmänsä äkkiä välkähtivät. "Mitä per -- --" ja hän
yritti jo sanoa jotakin vähemmän rakasluontoista, mutta hillitsi
sentään itsensä ja huudahti välinpitämättömällä äänellä: "Vai
testamenttia!"
"Niin, Lennart!"
"Kummapa vain, että sairas niin äkkiä tuli tajuunsa? Mutta ... kello
näkyykin jo olevan 4. Meillä on valtuusmiesten kokous tänään ja vaikka
onkin hiukan ikävää poistua täältä juuri nyt, niin -- velvollisuus
ennen kaikkea, velvollisuus yhteiskuntaa kohtaan. Hyvästi nyt
toistaiseksi, Lyydia ... hyvästi veli Gillberg, koita nyt hoitaa tätiä
parhaimman taitosi mukaan..."
"Kyllä, kyllä..."
Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström otti jo keppinsä, painoi
hatun päähänsä ja lähestyi ovea.
"Mutta muista sanoa kauppias Öhqvistille, että tänään on valtuuston
kokous ... tärkeitä asioita!"
Ja konsuli ja valtuuston puheenjohtaja kiirehti tiehensä.
Heti sen jälkeen aukesi ovi sairashuoneeseen ... kauppias Öhqvist ja
herra Vilponen tulivat ulos.
"No?" kysyivät konsulitar ja tohtori Gillberg yht'aikaa.
"Me olemme tehneet tehtävämme. Testamentti on kokoonpantu laillisessa
järjestyksessä ... ja löytyy piirongilla olevassa pienessä lippaassa.
Mutta vainajan toivomuksen mukaan sitä ei saa avata ennenkuin sen
tekijä 'makaa haudassa' kuuluivat sanat. Kas tässä avain, herra
tohtori! Jääkää hyvästi, konsulitar Svanström...!" puhui maisteri
Vilponen tehden tavallista jäykemmän kumarruksen jäähyvästiksi.
Kauppias Öhqvist seurasi maisteri Vilposta yhtä harvasanaisena. Tohtori
ja konsulitar hiipivät jälleen sairaan kammariin.
Sairas nukkui nyt levollisesti ja olipa melkein kuin hymy huomattavissa
suun ympärillä.
"Niin, mitäpä minulta enää on täällä tekemistä ... tällä kertaa! Kun
sairas herää, niin olkaa hyvä ja antakaa hänelle lusikallinen tuosta
pullosta!"
Näin lausuen hyvästeli hän kunsulitarta ja -- poistui. Konsulitar
Svanström luuli olevansa kahden kesken sairaan kanssa, mutta hiljaiset
askeleet kuuluivat hänen takanansa.
"Saanko minä valvoa...?" kysyi Liisu, joka oli kyyköttänyt piilossansa
nurkassa.
"Voi lapsi parka, nuku sinä toki vähän, ett'et aivan menehdy. Kun
tahtonet, niin laskeudu siihen lattialle pitkällesi ... minäkin jään
tänne toistaiseksi."
Liisu nukahti pian viattoman unta. Konsulitar Svanström tyttärinensä --
Betty neiti saapui myöskin kohta -- jäi valvomaan sairaan vuoteen luo.