Leskirouva Strömforsin tilavat huoneet olivat illalla juhlallisesti
valaistut...
Vieraita, toiset toisiansa hienompia, tulvasi kahisevassa silkissä
toivottamaan onnea ja pitkää ikää vanhalle leskirouva Strömforsille.
Tuolla tulevat pormestarin. Valkeana välkkyy pormestarin rinta mustan
frakkipuvun keskestä ... kiiltävää, kahisevaa silkkiä on tietysti
pormestarin rouvan puku, joka poimuilee tuhansissa laskuissa ja
reunusrimsuissa... Kauniit tummat hiuksensa on hän kampauttanut
korkealle hiustöntyrälle ... ja kalvosinta koristavat kultaiset
rannerenkaat, jotka välkähtelevät viuhkaa käytellessä. Ensin siistitään
itseänsä vielä hieman suuren seinäkuvastimen edessä. Pormestarin rouva
kaivaa väskystänsä esille kamman, silittelee öljyttyjä suortuviansa,
tarkastelee itseänsä useammalta taholta ... ja on vihdoinkin valmis.
Pormestari korjailee kaulustansa ja kaulahuiviansa, pyyhkäisee pari
kertaa viiksiänsä ylöspäin, rykäisee ja niin on hänkin valmis.
Käsikynkässä astutaan sitten saliin, kätellään talon emäntää leskirouva
Strömforsia, toivotetaan onnea, hymyillään sievästi eri tahoille,
kumarrellaan kohteliaasti muille vieraille, hymyillään taaskin ja
erotaan sitten eri suunnille.
Pormestari menee herrojen puolelle; pormestarin rouva taas purjehtii
suoraan salin peräseinällä olevaan sohvaan, johon ainoastaan hänellä,
tohtorinnalla ja konsulittarella näytti olevan oikeus istua.
Mutta yhä tulee uusia vieraita. Porstuassa uudistuvat äskeiset temput
ja niin astutaan sisään, kumarrellaan, tervehditään ja onnitellaan
talon-emäntää ja hajaannutaan.
Pientä porinaa alkaa pian kuulua salissa. Herrain puolella ollaan jo
äänekkäämpiä. Kahvia kannetaan ympäri, tuoleja muutellaan likemmäksi ja
puhe alkaa jo päästä vauhtiinsa.
Yksi sija suuressa sohvassa on kumminkin vielä tyhjänä: konsuli
rouvineen ja tyttärineen ei ole vielä saapunut, kaikki tietävät hänen
tulevan ylhäisimmin ja siis -- viimeiseksi! Kaikki muut kaupunkilaiset
ovatkin jo saapuneet. Kohta hänen siis pitäisi tulla.
Tuossapa jo ovi aukeaakin. Mahtavana astuu konsuli ja valtuusmiesten
puheenjohtaja Svanström saliin, hattu vasemmassa kädessä ja parempi
puoliskonsa oikean käden kynkässä... Betty neiti seuraa ujona hiukan
jäljempänä ... äitinsä jalansijoissa.
Leskirouva Strömfors kiiruhtaa ketterästi rakkaita sukulaisiansa
vastaan. Lämpimät kättelyt -- konsuli kättelee aina molemmin käsin,
niin että laskee vasemman kätensä toisen kädelle ja likistää sitä näin
kättensä välissä -- aamulliset onnentoivotukset uudistetaan, hymyillään
herttaisesti joka taholle, nyökäytellään hieman päätänsä ja niin
taluttaa konsuli ja valtuuston puheenjohtaja armaan aviokumppalinsa
sohvaan, missä tohtorinna ja pormestarin rouva jo ovat paikkansa
valinneet.
Siihen jättää konsuli -- yhä kohteliaasti kumarrellen -- puolisonsa ja
jatkaa sitten matkustustansa herrojen puolelle, mistä sakea tupakan
savu jo ilmoittaa miesten istuvan tupakkavaliokunnassa, sillä aikaa kun
Betty vaatimattomana hiipii salin vasemmalle sivulle, muiden nuorten
neitosten luo, jotka sieltä äänettöminä tätä seuraelämää ihmettelevät.
Nyt ovat siis kaikki vieraat saapuneet. Palvelustytöt rientävät
edestakaisin tarjottiminensa kantaen kahvia ynnä muita alustimia
naisväen puolella ... ja käyttävät he tarjottimia herrojenkin
kammarissa. Mutta eivät näytä välittävän kahvista ... odottelevat kai
jotakin parempaa.
Hetki kuluu. Savu sakenee yhä, mutta seurapuhe yrittää jo hieman
laimeta. Pelastavana enkelinä ilmestyy silloin Leena neitsyt ovelle
kantaen sisään tuon odotetun, tutun tarjottimen, jolla tyhjät lasit
lusikkoinensa kilisevät ja jonka keskellä välkkyy suuri hopeinen kannu
mahtavan, kirkasnesteisen ja hymyilevän konjakkipullon rinnalla.
Herroissa huomataan jo vilkkaampia elonmerkkejä. Pormestari rykäisee ja
tuprahuttaa entistä sakeamman sauhun sikaristansa; tuomari, joka jo on
kerinnyt istahtaa nahkasohvaan, nousee äkkiä ylös muka tupakkaa
tavoitellakseen, vaikka oikeastaan vain siksi, ettei luultaisi hänen
juuri totilasin tähden siihen ehättäneen, totitarjotin kun näet aina
kannettiin sohvan edessä olevalle pöydälle. Lähipitäjän arvoisa
rovasti, jonka iloinen, pyöreä muoto ja pulleva vatsa jo mahtoi tietää
kaikenlaista hauskaa, ojentautuu rennommasti sohvan selkälautaa vastaan
ollen katselevinaan kynttiläkruunun kristallinappuloita, vaikka
nurkkasilmällä jo tunnustelee tuon kirkasnesteisen pullon sisällystä:
olikohan se vain väkiviinan sekaista anniskelu-tavaraa vaiko edempää
tuotua "ehtaa."
Herrojen tehdessä havaintojansa purjehti tarjotin määrätylle sijallensa
arvoisan rovastin eteen.
"Herrat ovat hyvät ja panevat lasiin", kehoittaa konsuli ja valtuuston
puheenjohtaja sukulaisen isäntävallalla ... samalla kun hän
tupakkapöydän ääressä selvittelee hopeapislaista syöskumipiippua.
"Kiitoksia, kiitoksia! kyllähän tässä ehditään", vastailevat herrat,
vaikka kurkkuja jo mieli kutkuttelemaan.
Konsuli Svanström selvittelee piippunsa; pistää tupakan ja -- sytyttää,
yritin sanoa, mutta eipä hän ehtinytkään sitä tehdä, sillä hänen tuossa
askaroidessansa oli lukkari jo hypähtänyt väliin, raapaissut tulen ja
tarjosi nyt erinomaisella kohteliaisuudella tulta konsulille ja
valtuuston puheenjohtajalle. "Kiitoksia vain", hymähti konsuli muistaen
samalla syyn tähän palvelevaisuuteen, sillä olihan lukkari hänelle
velkaa, niin että ... jaa, velkojia kohtaan tuleekin aina olla
kohtelias, arveli hän itseksensä.
Totikojeet seisovat koskemattomina. Kukaan ei vielä ensi kehoituksella
viitsi käydä niiden kimppuun, kaikki katselevat niitä kyllä
mielihyvällä, mutta kukapa tässä ensimmäisenäkään!
"No, mitäs herrat ajattelevat ... tehkääpä lasinne", kehoittelee
konsuli ystävällisellä äänellä. "Pankaa lasiin! Tuomari Malin, rovasti
Villman, olkaapa hyvät ja..." kehoittelee hän yhä.
"No, mitäpä tyhjästä kursastelusta", tuumaa arvoisa kirkonpalvelija,
panee piippunsa syrjään, nojaa käsikynkkänsä polvea vastaan ... ja
ryhtyy mieluista nestettä valmistamaan. Ensin pari kolme sokeripalaa --
jos useampia panee, niin se pilaa vatsan, selittää hän aina muille --
ja sitten vettä lasi puolillensa. Tätä sekoitustansa hän siinä
hämmentelee, kunnes viimeinen sirpale sulaa; ottaa sitten
konjakkipullon ja vuodattaa elämän nestettä lasin täyteen, jota
tehdessään hän miettiväisenä tirkistelee lasiin ja tarkkaa, kuinka tuo
kemiallinen prosessi tapahtuu. Hämmennys lusikalla vielä sen lisäksi ja
totilasi on valmis. Valmista pitää koettaa. Hyvää oli -- ja rovasti
ottikin jo toisen kulauksen.
Toiset herrat seurasivat silmillänsä tuota kirkonmiehen puuhaa ja
toinen toisensa perästä alkoi saman toimituksen.
Pian olikin kaikilla lasinsa valmis. Muutamilla nuoremmilla oli
erityinen punssipullonsa, josta he näyttivät hyvän huolen pitävän.
Kohta alkoivat kieletkin jo höltyä kantimissaan.
Tuomari kertoi kaunopuheliaasti viimeisistä käräjistänsä, tohtori
eräistä onnistuneista lääkitystapauksista -- ja konsuli ja valtuuston
puheenjohtaja uusista mietteistänsä kansalaisten ja yhteiskunnan
hyödyksi; että ne ehkä enemmän hyödyttivät häntä itseänsä, sitä hän ei
katsonut tarpeelliseksi mainita.
Mutta jättäkäämme nyt vähäksi aikaa herrat lasiensa ääreen juttelemaan
asioitansa ja siirtykäämme saliin.
Sielläkös jo solina kuuluu! Kahvi ja imelä viini on hetkessä voidellut
naisten jo ilmankin liukkaat kielet. Pieniä ryhmiä on syntynyt ympäri
salia ... ja kukin näistä katsoo oikeudekseen pitää äänekkäintä
sorinaa.
Sohvan rouvat, joihin talon arvoisa emäntäkin on yhtynyt, puhuvat
keskenänsä aivan viattomista sukulaisuussuhteista vatvoen perin juurin
kunkin sukutaulun hämärään muinaisuuteen saakka. Toisella puolen salia
puhellaan vähän hiljempaa: siellä väittelivät vanhat piiat
uskonnollisista asioista, vaikka keskustelu ei itse teossa mitään
väittelyä ollut, sillä kun yksi sanoo: "tämä aika on niin jumalaton,
että kyllä Herra meitä pian rankaisee ... saammepa nähdä!" niin
huokaisee toinen hyvin syvään ja näyttää niin haikealta kuin olisi
pullollisen etikkaa nielaissut ... kolmas taas on vetistelevinänsä ...
ja neljäs liittää jutun jatkoksi: "niin, nähtiinhän se Oulun palossa...
rikkaat ne ovat jumalattomia ja niiltäpä ne talot juurit paloivat!"
-- "Elkääpäs neiti Vennberg syyttäkö Luojaa varomattoman nuorukaisen
teoista", kuului äkkiä ääni heidän takanansa.
"Kas, maisteri Vilponen!" huudettiin kuin yhdestä suusta.
Maisteri Vilposella oli tapana aina käydä puhuttelemassa naisiakin ...
ja naiset taas, erittäinkin vanhat piiat, näkivät mielellänsä, että tuo
pulska poikamies heidän seurassansa viihtyi.
"Niin, hyvää iltaa arvoisat naiset", lausui maisteri kumartaen kullekin
taholle ja istui parin pitkänenäisen neitosen sivulle. "Suokaa anteeksi
neiti Vennberg, mutta minä en voi yhtyä tuohon lauseesenne, että muka
Oulun palo olisi Jumalan syyksi pantava!"
"Voi, kuinka jumalaton te yhä olette, maisteri Vilponen ...
tiedättehän, ett'ei mitään tapahdu hänen tahtoansa paitse", lausui
neiti Kjällman, joka ehätti pakinoihin maisterin kanssa.
"Herrainen aika, mitä lausutte, neitiseni! Jos kaikki paha, mikä
aikojen kuluessa on maailmassa tapahtunut, olisi Jumalan tahdosta
tapahtunut, niin minkälainen Jumala meillä sitten onkaan!"
"Ee-i, pirun töitä ne sellaiset ovat", huokasi siihen neiti Håkansson
päätänsä nyökytellen.
Maisteri Vilponen ei sattunut kuulemaan senpuolisella korvalla, vaan
jatkoi edelleen: "niin, minä en ainakaan usko sellaista Jumalasta!"
"Se tulee siitä, että niin harvoin käytte kirkossa, herra maisteri",
virkkoi siihen sangallisnenäinen, elähtäneempi neiti Hahl, joka
tarkkuudella oli seurannut väittelyä.
Kohteliaasti kumartaen neideille vetäytyi maisteri Vilponen jo
seuraavan ryhmän luo jättäen vanhat neidit kummastelevina katsomaan
jälkeensä -- ennenkuin he taas uuden keskustelun aloittivat.
Maisteri Vilponen muuttausi nyt sohvattomien rouvien luo. Täällä
keskusteltiin parasta aikaa eräästä aina yhtä hauskasta asiasta: oli
näet jouduttu tuohon loppumattomaan piikaepistolaan.
"Herrasväki ei voi uskoa, kuinka tuiki tuskallista tuo uusi
reservilaitos meille kaupunkilaisille on", aloitti rouva Malin, jonka
mies oli istunut valtiopäivillä ja kiivaasti vastustanut
asevelvollisuutta. "Otetaanpa esimerkiksi ... kas, maisteri Vilponen,
hyvää iltaa!"
Puhe keskeytyi äkkiä, kun maisteri Vilponen samassa lähestyi
rouvaryhmää.
"Nöyrin palvelijanne, arvoisat rouvat!" Varsin sievästi tuo
uus-aikainen maisteri osaakin kumarrella naisille. "Onko ehkä
luvallista istua arvoisaan seuraanne?"
"Kaikkia te kysyttekin, herra Vilponen, olkaa vain hyvä ... kas, tässä
on tuoli."
Pari rouvista sijoittelihe likemmäksi toisiaan.
-- "Joll'en erehdy oli puhe reservikomppanioistamme; miten on se
onneton joutunut arvoisain rouvien epäsuosioon, jos saan luvan kysyä?"
"Niin, minä yritin tässä juuri selittämään sitä. Ettekös tekin, herra
Vilponen, ole sitä mieltä, että reservikomppaniasta on kaupungillemme
paljon haittaa?"
"Kuinka niin?"
"Tarkoitan ... siveellisessä suhteessa ovat kasarmimme mitä pahimpia",
puhui rouva Malin kertoen miehensä mielipiteitä.
"Niin, siinä voi kyllä olla perää, rouva Malin, enkä minä nykyistä
sotalaitostamme ihailekaan. Mutta koska kullakin valtiolla toistaiseksi
sotaväkensä on, niin täytynee meidänkin kärsiä se. Kaikessa tapauksessa
on reservilaitos minusta paljo parempi kuin seisova sotaväki,
joka on maan joutilainta laiskurijoukkoa -- -- -- ah, suokaa
anteeksi, luutnanska Segerstråle, minä en moiti heitä, vaan sitä
valtiojärjestelmää, jonka vuoksi maan täytyy elättää tällaisia
tyhjäntoimittajia."
"Kuinka sattuvasti lausuttu", riemuitsi rouva Malin huomatessaan
saavansa kannatusta... "Niin juuri se on. Kyllä me rouvat, joilla on
tekemistä piikojen kanssa, kyllä me tiedämme asevelvollisuuden haitat.
Minun Maijuni esimerkiksi ... se sama, joka ennen palveli teillä, rouva
Berg ... oli mitä siivoin tyttönen siksi, kunnes reservilaitos tuli.
Hän teki työtä aamusta iltaan ... eikä ikinä pyrkinyt minkäänlaisiin
huvituksiin. Mutta entäs nyt? Joka pyhä, minä sanon, joka ainoa pyhä
pitää hänen päästä kävelemään ... ja samalla tietysti reserviläisten
tansseihin!"
"Entäs arkipäivinä?" kysyi herra Vilponen.
"No, arkina hän nyt tosin on työssä ... eikähän siitä muuten tulisikaan
mitään. Ainoa, mikä hänessä viikon ajalla on moitittavaa, on oikeastaan
vain se, että hän nyt ... pyhäkoulun käytyänsä ... on intoutunut
kirjeitä kirjoittelemaan."
"No, mutta hyvä rouva Malin ... jos siinä lienee jotakin moitittavaa,
olen minä suurimman moitteen-alainen kaikista", nauroi herra Vilponen.
"Jaa, mutta se onkin eri asia... Niin, te ette usko, maisteri
Vilponen, kuinka kiusallista se on, kuu palvelustytöt alkavat pitää
kirjeenvaihtoa ... varsinkin sotamiesten kanssa. Missä vain saadaan
aikaa vähänkään, niin heti kynä esille!"
"Voisivathan he kirjoitella iltaisin", uskalsi herra Vilponen väittää.
"Jako nukkuisivat sitten kello kymmeneen aamulla! kyllä näkee, ett'ette
ole naimisissa, herra Vilponen", ilveili rouva Malin.
Kaikki muutkin rouvat nauroivat tälle sukkeluudelle.
"Mahdollisesti en näitä asioita ymmärrä, mutta olisiko teistä ehkä
parempi, jos piikatyttömme eivät osaisi kirjoittaa, rouva Malin."
"Eipä juuri sekään. Osatkoot he vain, mutta olkoot ---- --"
"-- taitoansa käyttämättä, arvelitte kai sanoa."
"No, mutta voihan tuosta kirjeenvaihdosta olla esim. sekin hyöty, että
saa häitä sangen äkkiä."
"Sitäpä juuri en tahdokaan; kukapa se palvelijansa naittaa tahtonee?"
kummasteli rouva Malin.
"Niinhän te voitte sanoa nyt, kun itse jo olette naimisissa", nauroi
herra Vilponen poistuen takaisin herrain puolelle, mistä äänekäs puhe,
lasien kilinä, tupakan tukahduttava sauhu ja konjakin lemu tulvahti
häntä vastaan.
Rouvat katselivat suurin silmin hänen jälkeensä.
"Hän on hieman omituinen mies", lausui rouva Stenberg aluksi.
"Kummakos se, hän kun lukee kaikenlaista joutavaa kaikki yökaudetkin",
liitti hurskas leskirouva Vesterberg, joka itse nieli päivässä monta
naulaa ryöväriromaaneja.
Tähän suuntaan kävivät naisväen keskustelut. Neitoset supattelivat
nurkassansa pukimista, ystävättäriensä kihlauksista ja viimeisistä
tanssiaisista ruununvoudin luona.
Teetä tarjoeltiin. Ensin tietysti naisille ... sohvarouvista alkaen ...
sitten käytettiin tarjotinta taas näön vuoksi herrojenkin puolella,
mutta melkein koskemattomina ne sieltä palasivat. Mitäpä ne herrat
teestä, kun heillä kerran oli konjakkia ja totikojeet edessä!
Illan kuluksi ja seuran ratoksi halusi leskirouva kuulla laulua, jota
hän aina niin mielellänsä kuunteli.
"Niin, neiti Malinillahan on niin kaunis ääni", huudahti eräs vanha
piika.
"Ja hän kun on vasta palannut Helsingistä ... ja ottanut siellä
laulutunteja!... Kuuleppas Ines, täti Strömfors haluaisi niin
mielellänsä kuulla laulua!"
Neiti Ines Malin oli parinkymmenen vuotias solakka neito, jolla
tiedettiin olevan parhaimman laulunäänen koko kaupungissa ... ja joka
vuoden ajan oli saanut nauttia yksityistä laulunopetusta
pääkaupungissa.
"Sangen mielelläni ... mutta ääneni on hiukan painuksissa, kun satuin
vilustamaan itseni eilen ... sillä veneretkellä", väisteli
laululintunen.
"Elä nyt turhia estele, kun täti Strömfors kerran..."
"Niin, minä tahtoisin todellakin varsin mielelläni kuulla, kuinka sinä
olet edistynyt, Ines..."
"Tee nyt tädille mieliksi, Ines", puuttui jo rouva Malinkin puheeseen.
"No, voinhan minä koettaa ... mutta sen minä vain jo ennakolta sanon,
että ääneni on painuksissa..."
"Säistätkö sinä itse laulusi vai tulenko minä säistämään", kysyi neiti
Kjällman, kaupungin vanha pianisti.
"Kiitoksia, kyllä minä voin sen itsekin tehdä."
Neiti Ines Malin istui pianon luo ja näppäili siinä hetkisen
koskettimia nähdäkseen, missä kunnossa tuo vanha kone oli.
"Ai, ai, tämähän on epävireessä..."
"Onko? Ja kuitenkin on se vasta viime viikolla viritetty..." lausui
leskirouva Strömfors lempeästi.
"No, ehkä se sentään luottaa..."
Neiti Ines aloitti laulunsa ... se oli raikas norjalainen laulu ...
taisi olla Kjerulfilta... Hänen äänensä ei muuten hullumpi ollutkaan...
Se kaikui sangen kauniisti tuossa tilavassa salissa, jonka ovelle
herrain puolelta pian pakkausi kuulijoita ihan tungokselle.
Rouvat, jotka jo muualla olivat kuulleet hänen laulujansa, eivät
malttaneet olla vaiti laulun aikana, vaan rupattelivat kaikessa
rauhassa edelleen ... ja arvostelivat ajan laulajattaria ja
laulunopetusta ... sanomalehtien mukaan tietysti. Herrain joukossa
näytti olevan tarkkaavampia kuulijoita, siliä sieltä kuului jo
hermostunut ja asettavainen: ssss! Vähäksi aikaa se auttoi, mutta
sitten alkoi supatus jälleen.
Neiti Ines oli lopettanut laulunsa ja se palkittiin vilkkaalla
suosiolla. Tahdottiin vain kuulla lisää.
"Niin, laula Ines se uusi italialainen gondoolilaulu."
"No, voinhan laulaa, jos herrasväki tahtoo kuulla sen..."
Ja hän lauloi italialaisen laulunsakin sangen sievästi ja kaikkien
yleiseksi mieltymykseksi.
"Mutta nyt minä en uskalla enää, sillä opettajani käski minun säästää
ääntäni kesän aikana..."
"No ... saammehan toiste kuulia lisää ... kiitoksia ... kiitoksia
vain!" sateli kaikkialta ... ja herrojen puolelta kajahti vielä uusi
kiitollinen kättentaputus.
Alettiinkin jo viereisessä ruokasalissa kattaa illallispöytää... Tytöt
riensivät tällä välin ulos vilvoittelemaan ... ja heitä seurasi jo
joitakuita herrojakin...
"Vahinko, ettemme saa tanssia", virkkoi eräs neitosista mennessänsä...
"Vahinko kylläkin, mutta täti Strömforsin luona ei tietääkseni ole
kymmeniin vuosiin saatu tanssia", vastasi hänen jälkeensä ehättäytyvä
kavaljeeri.
Pian ilmoitti leskirouva itse pöydän olevan katetun ja pyysi
herrasväkeä "voileivälle." Mutta olipas siinä kursastelua ennen
kuin illallisruokiin käsiksi käytiin! Illalliset syötiin vain
noin "seisovalta jalalta" ... eri ryhmissä ... ja kaikessa
vaatimattomuudessa; mutta sittenkin piti kaiken käydä vanhan tavan
mukaan ja itsekunkin yhteiskunnallisen aseman ja ijän jälkeen...
Kohtelijain herroista oli tietysti konsuli ja valtuuston puheenjohtaja,
joka kaupungin arvokkaimmille rouville kantoi syötäviä ja juotavia...
Myöskin maisteri Vilponen oli jo ennestänsä tunnettu naisväen
palvelemisesta kaikissa juhlatiloissa... Ja mikä ihmeellisintä ... hän
ei ollut kohtelias ainoastaan muutamille, vaan kaikille ... yksin
rumille vanhoille-piioillekin, ihmettelivät nuoret herrat hänen
selkänsä takana. Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström osoitti
erityistä hellää huolenpitoa päivän sankarittarelle, jonka hän ei olisi
sallinut tuoliltansakaan nousta. Ja sittenkin ehti hän jo juttelemaan
ja tarjoamaan kastiketta sirolle laulajattarelle, johon hänen huomionsa
oikeastansa vasta tänä iltana kiintyi.
"Hänestä on tullut sangen sievä daami", sanoi hän hiljaa puolisollensa.
"Ketä sinä tarkoitat?"
"Neiti Malinia tietysti ... ketäs muuta..."
"Vai niin ... minusta on hän teeskenteleväinen koketti, joka sattumalta
on saanut vähäisen lauluäänen", vastasi konsulitar nyrpeästi.
"Soo, soo, vai ei hän sinua miellytä ... no, sen pahempi sinulle...!"
"Aiotkos sinä pitää mitään puhetta?... Vai mitä sinä siellä
konttoorissa käyskelit ja yksinäsi puhelit?"
"Mitä? Olenko minä itsekseni puhellut?... Joutavia, minä vain
tarkastelin viikon laskuja..."
"Hm ... paisti on jo pöydällä..."
Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja ei hätäillyt ensinkään, sillä tällä
kertaa tiesi hän osaavansa puheensa ulkoa varsin hyvin. Kun
arvokkaimmat vieraat olivat ottaneet paistia, astui konsuli Svanström
pöydän päähän ja kilisti lasinsa reunaan.
Äkkiä hiljeni solina salissa. Vieraat kertyivät kaikki ruokasaliin,
muutamilla oli jo lasit kädessä, toiset kiiruhtivat niitä salista
noutamaan huomattuansa asianlaidan.
"Arvoisa herrasväki, hyvät naiset ja herrat!"
"Lienee suotu minulle, emäntämme lähimmäiselle sukulaiselle, oikeus
muutamin sanoin tulkita niitä tunteita, jotka nyt meidän povissamme
liikkuvat."
Konsuli ja valtuusmiesten puheenjohtaja Svanström katsahti ympärillensä
ikäänkuin tutkiaksensa, tokko todellakin tällaiset tunteet olisivat
nähtävissä.
"Tosin olen minä sukulaisena puolueellinen sanoin esittämään rakkaan
emäntämme avuja, mutta en kansalaisena. Niin, arvoisat naiset ja
herrat, me olemme nyt kokoontuneet viettämään erään harmaapäisen ... ja
minä rohkenen lisätä, kaikille rakkaan vanhuksen 70:ttä syntymäpäivää.
Muistanpa vielä ajan, jolloin hänkin parhaassa ijässään asteli tämän
talon katon alla ja liikkui ympäri kaupunkia auttaen köyhiä ja
kärsiväisiä lohdutellen. Löytyikö orpolasta, jota hän ei olisi
luoksensa kutsunut, ruokkinut ja ollut hänelle suopea kuin äiti ...
löytyikö köyhää perhettä, jota hän ei sanoin ja teoin olisi auttanut?"
Puhuja piti tässä pienen väliajan, jonka kuluessa kaikki katsoivat
leskirouva Strömforsin herttaisia ja häveliäästi hymyileviä kasvoja ...
tuonne ikkunan luo, missä hän istui nojatuolissansa tehden
päänliikkeitä ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "kaikkiapas te vielä
muistelettekin."
"Myöskin ovat nuoret vesamme, kansakoulu ja kansankirjasto saaneet
osansa hänen loppumattomasta rakkaudestansa lähimmäisiä kohtaan",
jatkoi puhuja. "En huoli puhuakaan hänen persoonallisesta ja
erityisestä rakkaudestansa sukulaisia kohtaan, sillä niin korkealle
kuin sukulaisrakkauden asetankin, on mielestäni velvollisuus
yhteiskuntaa ja rakkaus lähimmäisiämme kohtaan asetettava paljoa
korkeammalle. Onko tämä oikein vai väärin, sen heitän muitten
arvosteltavaksi. Ja juuri yhteiskunnan ja kansalaisten parasta on tämä
vanhus kaikella nuoruutensa innolla ja aikaisen ihmisen voimalla
harrastanut. Tässä jalossa työssä ovatkin hänen suortuvansa jo
harmaantuneet. Mutta joka moisen työn jälkeensä jättää, hän ei ole
turhaan maailmassa elänyt: tuhannet siunaavat häntä vanhuuden päivinä.
Vielä ei vanhus sentään vapise, vielä on hän edessämme jalona
esimerkkinä kaikille ... sekä nuorille että vanhoille. Hyvät herrat ja
naiset, sydämmellinen eläköön-huuto ei särkene toki hänenkään
korviansa. Kauvan vielä eläköön leskirouva Strömfors terveenä ja
raittiina, eläköön!"
Eläköön-huudon tau'ottua astui konsuli ja valtuuston puheenjohtaja
Svanström rakkaan tätinsä luo, joka kyyneleet silmissä tarttui lasiinsa
kilistääksensä sitä puhujan kanssa.
"Minä kiitän sinua sydämmestäni, Lennart", olivat ainoat sanat, mitkä
leskirouva Strömfors liikutukseltansa sai sanotuksi.
Ja sittenkös tungos tuli, kun kaikki herrat ja naiset riensivät tavan
mukaan kilistämään lasejansa emännän kanssa. Leskirouva Strömforsilta
alkoivat jo hymyilyt loppua, niin monelle onnittelijalle niitä oli
pitänyt jakaa. Mutta kaikeksi onneksi alkoivat kilistelijätkin olla
lopussa.
Herrat, joista useat eivät välittäneet jälkiruo'asta, vetäytyivät
omalle puolellensa. Naisetkin istuutuivat vielä ryhmiinsä ja juttelivat
konsulin puheen sisällyksestä, josta kyllä puheenainetta riittikin.
"Kiitos, veliseni", lausui kirkkoherra ja rovasti taputtaen konsulia
olalle; hän katsoi näet velvollisuudeksensa kiittää tuota rakkauden
julistajaa. "Ajattelinpa jo lausua kiitokseni emännälle minäkin ...
kirkon puolesta, tarkoitan, sillä onhan hän kirkkoomme lahjoittanut
toisen kynttiläruunun."
"Lemppari, mikä puhuja sinä olet, veli", tuumaili tuomari ... ja lisäsi
vielä, että "kas, tuommoisen pitää meidän valtiopäivämiehemme
oleman!"
-- "Niinkuin Svanström, tarkoitat... Siinä puhut ihan oikein: hänestä
saamme valtiopäivämiehen", ehätti pormestarikin sanomaan, vaikka kyllä
joskus hiljaisuudessa oli itse toivonut sinne tulevansa.
Pian olikin se kaikille selvä ja varma asia, että konsuli ja valtuuston
puheenjohtaja Svanström se valitaan tuleville valtiopäiville. Sen asian
päälle kilistettiin miehissä lasejakin.
Kello lähestyi jo yhtä, kun tuomari ja rovasti nousivat ylös,
kilistivät viimeisen kerran konsulin kanssa, ryyppäsivät pienen lasinsa
pohjaan ja etsivät silinterihattunsa kaapin päältä.
Tämä oli merkki yleiseen lähtöön. Pian olivat herrat kaikki lakkinsa
löytäneet ... ja näin aseestettuina rynnättiin sitten salin
naismaailmaan. Täällä olivat sohva-rouvat juuri samaan aikaan nousseet
hyllyviltä sijoiltaan ja salissa vallitsi jo täysi sekasorto. Kukin
kiirehti kättelemään ja kiittelemään leskirouva Strömforsia. Ja kun
herrat vielä yhtyivät samaan rytäkkään, niin alkoi hämminki ollakin
ylimmillään.
Jonkun puolen tunnin päästä olivat hyvästelyt ohitse ja sali tyhjänä.
Viimeinen lähtijä oli konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström.
"Voi sentään, hyvä Lennart, kuinka sinä puhuit kauniisti", lausui
konsulitar pihalle päästyänsä käsivartensa puolisonsa käsikynkkään
tunkiessansa. "Enpä todella olisi uskonut, että sinä noin vain..."
"Niin, enkös puhunut...? Ja tiedätkös, minkä sinä nyt minussa näet?"
"No, minkäs muun kuin oman ukkoseni?"
"Joo, mutta sitä paitse kaupungin ehdokkaan tuleville valtiopäiville",
riemuitsi konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström. Ja todellakin
näytti siltä kuin ei hän olisi katunut tämän illan menoa.
"Mutta kuinka, kuinka sinä todellakin -- --" kuului konsulitar
kyselevän edelleen puolisoltansa samalla kun he poistuivat katunurkan
taakse.
Toivottavasti hän piankin sai sen tietää.
* * * * *
Sillä aikaa kun piiat kävivät ympäri salia ja kamareita korjaellen pois
juomatavarain tähteitä kaatamalla vaillinaiset lasit vuoroin suuhunsa,
vuoroin takaisin pulloon vastaisuuden varaksi, poistui leskirouva
Strömfors omaan kamariinsa.
Väsynyt hän oli, sillä kymmeneen vuoteen oli hän tuskin kertaakaan näin
kauvan valvonut. Mutta tämä päivä olikin hänestä kauneimpia päiviä,
mitä hänellä ikänsä toisella puoliskolla oli ollut. Hänen hellä ja
tunteellinen sydämmensä ei tarvinnut paljo joutuakseen liikutukseen ...
ja nytpä sitä oli kerraksi tullutkin! Sekin Lennart puhui niin
kauniisti!
Uni ei tullut silmiin, sillä salin kuumuus ja viini olivat vanhuksen
veren päähän ajaneet.
Hän avasi akkunan. Vilpas yön henki puhalsi sisään ja heilutti vienosti
vanhuksen harmaita suortuvia. Tämä viileys ei kumminkaan ollut
terveellinen tuollaisessa hikitilassa olevalle 70:lle vuotiaalle. Mutta
sitä ei leskirouva Strömfors huomannut; hän istui siinä nojaten päänsä
kättä vastaan ja nuoruuden kuvat ja muistelmat luikuivat hänen
muistonsa tyvenellä pinnalla. Surujakin hänellä tosin oli ollut:
merelle oli hänen poikansa lähtenyt ja sille tielle jäänyt... Vaan aika
oli jo senkin haavan lääkinnyt... Tuo orpo Liisu on sittenkin
poikavainajani Väinön näköinen... Ja juorusivathan ne, että hän ennen
lähtöänsä... Mutta joutavia, joutavia...
Kauvan istui hän siinä mietteissänsä ja heräsi niistä vasta silloin,
kun kylmä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa ja ohimosuonet kuuluvasti
jyskyttivät.
Säikähtäen sulki hän akkunan ja lepäsi jo ennen pitkää vuoteellansa.