Leskirouva Strömfors oli jo ikänsä loppupuolella. Hänen miehensä,
kauppaneuvos Strömfors, oli ammoin jo kuollut ja jättänyt jälkeensä
suuren omaisuuden. Koroistahan hänen puolisonsa nyt elikin ... ja
hätäkös eläessä, kun lapsia ei ollut ... ei ainoatakaan
rintaperillistä.
Leskirouva Strömfors oli siksi rikas ja siksi vanha, että ystävät
alkoivat käydä yhä ystävällisemmiksi ja sukulaiset oikein
sydämmellisiksi. Muorihan täyttää kohta 70 vuotta: "ei tuo enää
kauvan odotuttane rahojansa", arvelivat he -- itseksensä tietysti.
Olipa kaunis keväinen aamu. Aurinko paistoi kirkkaasti kirkontapulin
kimaltelevaan kupupalloon ja koettivatpa muutamat uteliaat säteet
väkistenkin tunkeutua noiden paksujen damasti-uutimien välistä
leskirouva Strömforsin uhkeaan makuukammariin.
Oli sangen varhaista. Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt vielä pienen
kaupungin kivittämättömillä kaduilla, joilla keskipäivälläkään ei
tungosta ollut. Kammarinsa ikkunan ääressä istui leskirouva Strömfors,
joka sattumalta oli tavallista varemmin havahtunut. Uutimet oli hän
vetänyt syrjään voidakseen nauttia ihanan kevätaamun kauneudesta.
Lintuset visertelivät puutarhan puistossa raikkaita säveliänsä ja
etäämmällä nurmikon takana hyrskyi koski.
Hän oli muuten sangen rakastettavan ja lempeän näköinen vanhus tämä
leskirouva Strömfors. Rauha ja tyyneys kuvastuivat hänen ryppyisissä
kasvoissansa, mutta hänen siniset silmänsä loistivat vielä niin
virkeinä, ettei niistä ainakaan olisi voinut luulla häntä 70
vuotiaaksi.
Mutta 70 vuotta vanha hän kumminkin oli. Juuri tänään oli näet
leskirouva Strömforsin syntymäpäivä. Vanhat muistot johtuivat taas
hänen mieleensä ... ja olihan sitä ajan kuluessa toki karttunutkin
muistelemista!
Elävästi muisti hän ihanat lapsuutensa päivät, muisti nuoruuden riemut
ja rakkausjuttunsa, muistipa ne surunpäivätkin, jotka hän sittemmin oli
kärsinyt. Leskirouva Strömfors ei näet ollut avioliitossansa
onnellinen. Kauppaneuvos Strömfors oli nainut hänet pelkästä
rahanhimosta, sillä silloisella neiti Hult'illa tiedettiin olevan
suuret myötäjäiset.
Tosin luuli silloinen neiti Hult rakastavansa kosijaansa kauppaneuvos
Strömforsia, vaan sittemmin huomasi hän, että kaikki olikin ollut vain
hetken tunnetta, vailla syvempää rakkautta.
Mutta kun häät kerran olivat vietetyt ja vihkimys tapahtunut, ei
purkaminenkaan enää käynyt laatuun, Ainoa mahdollisuus oli koettaa
teeskennellä puolisollensa olematonta tunnetta, ett'eivät ihmiset
mitään vainuisi.
Kauppaneuvos puolestaan teki parastansa helpottaakseen puolisonsa
teeskentelemistä, ja selitti vallan suoraan, ettei mikään "rakkauden
hupsuaminen" tullut kysymykseenkään heidän välillänsä. Ystävällisyys ja
kohteliaisuus sai riittää.
Ja niin elivät puolisot näennäisessä sovussa eikä kukaan voinut heidän
väleistänsä juoruta: käviväthän he tuon tuostakin kaupungilla
vierailemassa ja astuivat joskus käsikynkässäkin niinkuin tapa vaati.
Myöhemmin lisääntyi kauppaneuvos Strömforsin perhe kahdella pojalla.
Mutta onnea eivät nämäkään taloon tuoneet: toinen hukkui jo nuorena,
toinen rupesi juomaan, joutui rappiolle ja lähti merelle, mistä hän ei
koskaan takaisin palannut.
Kohta sen jälkeen kuoli kauppaneuvoskin. Paljo oli leskirouva Strömfors
kärsinyt, paljo maailman suruja kokea saanut, mutta ikänsä lopulla
pääsi hän sentään rauhaan. Ikävät muistotkin olivat jo vähitellen
häipyneet ja leskirouva Strömfors luuli ne jo ijäksi unholaan
haudanneensa, kun ne nyt taas, hänen 70:na syntymäpäivänänsä, nousivat
häntä kiusaamaan.
Kimalteleva kyynel tunkeusi hänen lempeistä silmistään, sitä seurasi
pian toinen ja -- -- --
Mutta silloinpa kuului ulkoa lapsellisen vieno ja heleä laulun ääni.
Hiljaa ja värähdellen kuului se ensin, mutta vähitellen se vakaantui ja
kaikui sangen kauniilta raikkaassa aamuisessa ilmassa.
Laulun kestäessä kirkastuivat leskirouva Strömforsin kasvot: äskeiset
synkät muistot väistyivät ja kasvoille palasi jälleen entinen tyven
lempeys. Tosin eivät lapsen kirkkaan-heleät säveleet tainneet mennä
aina nuottikaavojen vivahdusten mukaan, mutta kaunis sointu niissä oli,
sillä sydän ja sävel ilmaantui niissä suloisessa sopusoinnussa.
Vanhus kurkisti ulos nähdäksensä laulajan. Siellä seisoikin akkunan
alla pieni tyttönen, kaunis kukkaisvihko kätösessänsä. Ne eivät olleet
mitään ulkomaan kasveja eivätkä puutarhurin johdolla kasvaneita;
luonnottaren holhokkeja, raittiita rantaniityn keväisiä esikoisia ne
vain olivat ... mutta vilpas tuoksu niissä sentään oli. Ja yhtä kauniit
ja kirkkaat olivat myöskin ne suuret sinisilmät, jotka nyt niin
vilpittöminä akkunaan tirkistelivät.
Vanha leskirouva avasi ikkunan.
"Kiitos, kiitos, lapsikulta", virkkoi hän liikutettuna. "Kuka sinut
lähetti tänne laulamaan?"
"Ei kukaan, rouva; muistin vain eilen, että huomenna on talon vanhan
rouvan syntymäpäivä ... ja silloin päätin herätä varhain aamulla,
poimia kukkakimppusen ja laulaa rouvalle tämän laulun, jonka me
kansakoulussa opimme ja jonka minä olen rouvalle jo ennenkin
laulanut" ... toimitti tyttönen tolkussansa. "Kas tässä, rouva, ettekö
tahdo näitä sieviä kukkasia? Ne tuoksuvat niin hyvälle ... ja
aamukastekin on niissä vielä jäljellä."
Lapsi ojensi kukat vanhukselle.
"Tuhannen kiitosta lahjastasi, pikku Liisu, mutta pitäähän sinun saada
jotakin vastalahjaksi. Odotahan!"
Leskirouva Strömfors katosi hetkeksi akkunasta, mutta ilmaantui pian
taas ja heitti kirkkaan markanrahan nurmikolle.
"Tule sitten päivemmällä leikkimään konsulin lasten kanssa. Hyvästi
siksi aikaa!"
Ja vanhus sulki akkunan.
Uteliaana katseli tyttönen ruohistossa kiiltävää hopearahaa. Äkkiä
sieppasi hän sen siitä huudahtaen:
"Nytpä tiedän, mitä teen, nytpä minä tiedän, mitä teen."
Ja niin tanssi hän iloisena tiehensä.
"Mitähän tuo sillä nyt tehnee?" arveli leskirouva Strömfors akkunasta
hänen jälkeensä katsellen. "Taisi juosta vehnäkauppaan suoraa päätä.
Hyvä ja rakas lapsi hän sentään on, tuo pikku Liisu, ja iloinen hän on;
ja mitäpä suruja tuon-ikäiselta juuri voisi ollakaan! -- -- Muuten
muistutti hänen ulkonäkönsä minua jostakin ... ah, joutavia ... en
viitsi sellaisia hullutuksia ajatellakaan!"
Kello löi 6. Palvelustyttö tuli samassa sisään aamukahvin kanssa.
"Katsopas, Leena, mitä minä jo olen ehtinyt saada", sanoi leskirouva
Strömfors kukkaiskimppuansa näytellen.
"Niinpä näkyy. Varmaankin toi sen tuo torpparin Liisu. Minä sanoin
hänelle kyllä, että rouva vielä nukkuu ... etkä saa mennä herättämään
kukkinesi, mutta apukos siitä tuommoiselle on", puheli sisäpiika
laskien kahvitarjottimen pöydälle.
"Ei hän minua herättänytkään ... minä olin jo valveilla, Leena. Lapsi
teki sangen hyvin muistaessaan minua lapsekkaalla lahjallansa. Nämä
kukkaiset tuoksuvatkin niin hyvälle ... tunnetkos lemun, Leena?"
"Tunnen kyllä, mutta erittäin tuoksuivat ne, jotka konsulin rouva oli
puutarhurilta tilannut. Satuin juuri olemaan postiasioilla, kun
konsulin Viia ne tästä ohitse vei; ja siinäkös vasta kauniita kukkia
oli: ruusuja, astereita, reseedoja ja mitä kaikkia hän sanoikin niiden
olevan. Viia tiesi, että konsulin herrasväki tulee tänne nyt
aamupäivällä ja tuo rouvalle kaikki ne kauniit kukkaset ... ja ne ovat
toista lajia, ne!"
"Vai niin, vai tulevat ne tänne jo edeltä puolisen, Sepä kauniisti
tehty! He ovatkin aina niin rakkaita minua kohtaan, ne konsulin",
lausui leskirouva Strömfors ja lisäsi vielä, että "ikäväksipä tuo
tällainen lapseton vanhuus muuten tulisikin."
"Mitä vielä! Hätäkös rouvalla, kun on rikkautta yllinkyllin, ett'ei
tarvitse kenenkään armoilla elää, niinkuin useat muut vanhemmalla
ijällänsä saavat tehdä. Pitäähän toki vanhoilla päivillänsä päästä
lasten melua kuulemasta", puheli kielevä sisäpiika sipsutellen
tiehensä.
Leskirouva Strömfors myhähti tuolle Leenan näkökannalle.
"Hän näkee asiat omassa valossansa, hän", ajatteli hän itseksensä
ja alkoi vähitellen pukeutua, sillä olihan konsulin perhe --
konsuli Svanström oli hänen sisarensa poika -- aikonut tänne
aamutervehdykselle.
* * * * *
Samana aamuna istui konsuli Svanström konttorissansa jo sangen
alkaisin. Hän oli ahkera ja säntillinen mies, tämä yleisesti arvossa
pidetty nuori konsuli, Varhain aamusta myöhään iltaan työskenteli hän
konttoorissansa papereiden ja konttorikirjojen keskessä.
Milloin oli hänellä ulkomaisia asioita, milloin maalaisten asioita ja
tilauksia, milloin istui hän jossakin komiteassa ja voipa hän joskus
olla niinkin avulias talonpojille, että suomenteli heille ruotsalaisia
asiapapereita y.m. Tämä tapahtui tietysti sulasta kansalaisrakkaudesta,
sillä eipähän kukaan liene niin yksinkertainen, että luulisi konsulin
huolivan muutamista halvoista markanrahoista, jotka hän oli
vaivoistansa ottavinaan? Konsuli Svanström mahtoi olla onnellinen
voidessansa näin auttaa niin monta apua pyytävää kansalaista!
Äkkiä aukesi ovi konttoriin. Konsulitar Svanströmin pitsinen aamupuku
ilmestyi kynnykselle:
"No, Lennart, etkö hetkeksikään malta jättää noita ikäviä
konttooritoimiasi?"
Konsuli Svanström heitti jotenkin tyytymättömänä silmäyksen rakkaaseen
toveriinsa elämän suruissa ja riemuissa.
"Hetkeksikään? Enkös ollut tois-iltanakin kanssasi noissa
turhanpäiväisissä arpajaisissa, jotka suomalaista koulua varten
pidettiin? Siihenkin meni toista sataa markkaa, kun olisi ne jokeen
viskannut, ja sitä paitse aikaa, kuuletko sinä, kallista Herran suomaa
aikaa ... ja _time is money_, aika on rahaa, näetkös!"
Konsulitar yritti sanoa jotakin, mutta hänen puolisonsa jatkoi yhä
innokkaammin:
"Ikäviä konttooritoimiasi? Niin, ikäviltä kai ne sinusta tuntuvat,
mutta tiedätkös sinä, että joll'ei näitä ikäviä toimia olisi, niin
olisi meillä paljo muita taloudellisia ikävyyksiä, joista pian kyllä
kiukustuisit."
"Saattaisipa niinkin olla. Mutta mitä luulisit ihmisten ajattelevan,
jos ei rikas konsuli Svanström olisi ollut noissa arpajaisissa, joissa
melkein kaikki kaupunkilaiset olivat? Enkähän minä ole pyytänyt sinua
ostamaan arpoja kokonaisen sadan markan edestä, Lennart!"
"Et kyllä, mutta kun tuo riivattu pormestarikin osti saman summan
edestä -- ikäänkuin hänkään ei rahojansa parempaan tarvitsisi! -- niin
_täytyihän_ minun ... arvoni tähden."
"No, sitähän minäkin ... ja oikeinpa siinä teitkin, ukkoseni. Silloin
piti sinun tehdä se arvosi tähden ... ja nyt ihmisten tähden!"
"Mitähän se muka olisi?" kysäisi konsuli Svanström ynseästi.
"Etkös muista, Lennart, että tänään on täti Strömforsin 70:s
syntymäpäivä. Sitä varten tilasimme puutarhurilta kukkiakin, kuten ehkä
muistanet. Nyt aamupäivällä käymme häntä tervehtimässä ... koko
perhekunta."
"Kas, olenpa todella unohtanut koko asian. Mutta nyt ei minulla
mitenkään olisi aikaa ... posti lähtee koht'ikään ja joll'en saa näitä
papereita siksi valmiiksi, niin..."
"Niin ... mitä?"
"Niin menee taas kaunis rahasumma käsistäni."
"Rahaa, rahaa ... ja aina vain rahaa! Aina sinä vain rahaa mietit. Anna
nyt kerrankin vähän sijaa ja aikaa rakkaudellekin, Lennart."
"Sinä et ymmärrä minua, rakas Lyydia. Enhän minä itseni vuoksi
ahkeroitse, vaan sinun ja lasten vuoksi, näetkös. Sitä paitse en voi
käsittää -- --"
"Niin, näitä asioita _sinä_ taas et käsitä, Lennart, mutta kun me
kerran olemme läheisiä sukulaisia, niin..."
"Asia on kuin aina olen sanonut: sukulaiset ovat meille vain haitaksi
ja vahingoksi", mutisi konsuli.
"No, mutta Lennart!... Etkös muista, että täti Strömfors on sinun oma
tätisi..."
"Siksipä hän juuri sukulaiseni on, sinä hupakko."
"Mutta ehkäpä sinä vielä muutat mielipidettä, kun hän kuolee ja..."
"No, sitten hän ei ainakaan enää voi olla haitaksi meille..."
"Niin, niin ... ja kun sinä saat periä koko hänen omaisuutensa."
Konsuli Svanström nieli vastauksen tuolla epävarmalla "hm" samalla ja
asteli pari kertaa lattian poikki.
"No, milloin lähdemme?... Ovatko lapset jo valmiit ... lähtemään?"
"Puolen tunnin kuluttua, Lennart... Arvasinhan, ett'et sinä sentään ole
niin välinpitämätön ... kuin usein näytät olevan."
Konsulitar Svanströmin pitsinen aamupuku katosi kynnykseltä.
"Oikeassapa hän kuitenkin taisi olla, Lyydia ... täytyneehän toki
ihmistenkin vuoksi", ajatteli konsuli järjestellen paperinsa
paikoilleen.
Hän olikin järjestystä harrastava mies, tämä nuori konsuli Svanström.
Sen oli koko kaupunki tunnustanut valitessansa hänet valtuusmiesten
puheenjohtajaksi.
"Tähän toimeen" -- oli tohtori Gillberg lausunut vaalitilaisuudessa,
"ei minun mielestäni sovellu muu kuin sellainen mies, joka tuntee
kaupungin asiat ja joka kaikissa toimissansa on tullut tunnetuksi
järjestystä ja yhteiskunnan vilpitöntä parasta harrastavaksi
henkilöksi. -- Tahtoisinpa kysyä herroilta", oli hän puheensa
lopettanut, "onko tähän toimeen ketään soveliaampaa miestä kuin konsuli
Svanström on?"
Ja niin oli konsuli Svanström valittu kaupungin valtuuston
puheenjohtajaksi.
* * * * *
Muutaman puolen tunnin kuluttua nähtiin arvoisa konsuli ja
valtuuskunnan puheenjohtaja Svanström perheinensä matkalla rakkaan
sukulaisensa, leskirouva Strömforsin luo toivottamaan hänelle onnea ja
pitkää ikää täytettyjen 70:n vuoden johdosta. Konsulittarella oli
kädessä suuri, nauhoilla koristettu kukkaisvihko ... ja konsulin vanhin
tytär, tuo herttainen Betty neiti oli myöskin varustaunut kukkasilla
tätiänsä ilahduttamaan.
Kauppaneuvoksetar, leskirouva Strömfors oli juuri pukeutunut ja istui
talonsa kuistilla vieraita odotellen.
"Hyvää huomenta, täti!" huusi Betty neiti jo portilta saakka,
huolimatta vähääkään siitä oliko se "_comme il faut_" huutaa täyttä
kurkkua ... niin kaukaa.
Konsuli ja valtuusmiesten puheenjohtaja kohautti kiiltävää, mustaa
silkkihattuansa hartioiden tasalle ja hymyili niin herttaisesti, että
olisi luullut hänen jo saaneen tiedon vaalistansa porvarissäätyyn.
Konsulitarkin hymähti sangen kauniisti ja nyökäytti päätänsä
erityisellä taidolla ... kuin mikäkin tanssikoulusta päässyt nuori
neitonen.
Leskirouva Strömfors tuli vieraitansa vastaan. Konsulin lapset
juoksivat iloisesti hyppien vanhan rouvan luo ja huusivat "onnea ja
menestystä", että kartano kajahti.
Konsulitar antoi omasta ja puolisonsa puolesta vanhukselle tuon kauniin
jättiläiskimpun viitaten nauhoissa olevaan kirjoitukseen.
"Rakkaalle, 70-vuotiaalle tädillensä sydämmellisillä onnentoivotuksilla
-- Lennart ja Lyydia", luki leskirouva nauhoista samalla kuin
liikutuksen kyyneleet hänen silmiinsä kihosivat.
Sitten syleili hän konsulitarta ja pudisti kahden käden konsulin
pehmoista kättä.
"Tuntuu niin hyvältä ... niin kovin hyvältä, kun näkee olevansa
rakastettu ... sukulaistensa keskuudessa. Luoja palkitkoon teille
ystävyytenne vanhaa, yksinäistä tätiänne kohtaan!"
"Mitä turhista, täti hyvä", lausui konsulitar Svanström
mairittelevasti, "olettehan tekin aina ollut niin hyvä meitä
kohtaan ... tämä kaikki on vain velvollisuutemme ... semmoisesta ei
kukaan palkkiota odottane, täti kulta!"
"Lyydia puhuu, mitä minä ajattelen. Velvollisuus yhteiskuntaa ja
lähimmäisiämme kohtaan ... se on ollut ojennusnuorani ... ja toivonpa
sen olevan sitä vast'edeskin."
Ja konsuli ja valtuuston puheenjohtaja naputteli kepillänsä kainosti ja
häveliäästi kenkäänsä kärkiä.
"Niin juuri, Lennart. Ette usko, täti, kuinka innokkaasti hän
työskentelee päivät pääksytysten terveyttänsä vähääkään ajattelematta.
Niin, hän on todellakin uhrannut koko elämänsä yhteiskunnalle, Lennart
parkani!"
"No, no ... teen vain velvollisuuteni ... ainoastaan
velvollisuuteni."..
"Mutta mikäs syntymäpäivä-lahja tädillä on tuossa vieressänsä?" kysäsi
konsulitar Svanström huomaten pikku Liisun vaatimattomat kukkaiset.
"Kas, olenpa vallan unohtanut pienet lemmikkini ja vuokkoni! Eivätkös
ne sentään ole sievät? ... ja niin somasti järjestetyt sitten?...
Arvatkaas, keneltä minä nämä olen saanut?"
"Enpä todellakaan voi arvata, joll'ei Leena liene niitä noukkinut",
sanoi konsulitar mutistaen rusohuulensa viehättävään ylimykselliseen
ylenkatseeseen.
"Leenako? Ei Leenalla ole sitä ymmärrystä. Nämä sain minä siltä
pieneltä orpotytöltä, jolle olen hankkinut työtä ja elatusta täällä
meillä. Hän onkin hertas lapsi ja niin kekseliäs sitä paitse!"
"Kuinka niin?"
"Niin, katsokaas ... tänä aamuna varhain ... kun minä istuin akkunan
ääressä ... vilpasta ilmaa hengittäen, kuului äkkiä kirkas, lapsellinen
laulunsävel ... ja akkunan alla seisoi pikku Liisu ... orpo parka ...
kukkaiskimppunen kädessä. Tuskinpa muut hänen ikäisensä olisivat
sellaista keksineet?"
"Tuskinpa!" nauroi konsulitar Svanström, "tuskinpa moni vieras lapsi
tohtisi tulla loilottamaan vanhan rouvan akkunan alle... Otaksuu
tietysti ansaitsevansa jotakin tuolla ruohokimppusella."
"Lyydia sanoo, mitä minä -- --"
"Minä kuuntelin mielelläni hänen kaunista ääntänsä, Lyydia. Tosin
heitin minä hänelle markan rahan ... mutta enpä luule hänen sitä
turhaan käyttäneen."
Samassa kuului iloinen naurun-hohotus kartanolta.
Pikku Aarno herra oli kavunnut Liisun hartioille -- tämä oli
kutsumuksen mukaan saapunut leikkimään konsulin lasten kanssa -- ja
ratsasti nyt aika vauhtia pihamaata pitkin; toiset juoksivat ympärillä
ja nauroivat täyttä kurkkua.
"Aarno, Aarno! Herran tähden, putoathan sinä, lapsi!" huudahti
konsulitar säikähtyneenä juosten alas portaita; mutta samassa oli
"pikku konsulikin" jo maassa ja hyppeli iloisesti äitiänsä vastaan.
"Liisu, tuleppas tänne!" kutsui leskirouva Strömfors holhokkiansa.
Kovasta hölkästänsä hengästyneenä ja punoittavana tuli Liisuparka
ujostellen vieraiden luo.
"Sanopas, Liisu, mihin panit sinä sen markan rahan, jonka minulta
aamulla sait", kysyi leskirouva Strömfors.
Liisu oli vaiti ja katsoi maahan.
"Taisitpa viedä vehnäkauppiaalle?" puuttui konsuli puheeseen.
"Miksi et vastaa, Liisu, eihän sinua siitä toruta ... oma markkasihan
se oli", virkkoi leskirouva lempeästi.
"Tapani-äijälle minä sen vein", soperteli Liisu vihdoin.
"Kukas se Tapani-äijä on?" kysyi konsulitar taluttaen Aarnoa portaita
ylös.
"Muudan köyhä kerjäläisukko, joka tuontuostakin oleskelee täällä
pirtissämme. Hän on jo vanha ja työhön kykenemätön ukko ... ja
kiertelee kyliä..."
"Niin, hänkin täyttää tänä päivänä 70 vuotta", lausui Liisu vähän
urhoollisemmin.
Niin asianlaita muuten olikin. Ukko Taskinen tai kuten häntä yleisesti
nimitettiin Taskis-Tapani oli aikoinaan palvellut kauppaneuvos
Strömfors-vainajalla. Vanhemmiten oli hän käynyt vähän vikapäiseksi ...
mistä syystä, sitä ei tiedetty... Ja kukapa se köyhän heikkomielisyyden
syitä tutkinee? Kunnallislautakunnan esimies ja pitäjän rovasti olivat
ainoat, joita tuo näytti liikuttavan: lautakunnan esimies sadatteli
enenevää vaivaisten lukumäärää ja rovasti taas pelkäsi pahasti, että
Taskis-Tapani määrättäisiin heille ruotilaiseksi. Asia päättyi
kuitenkin niin, että Tapani pantiin kylänkiertolaisena taloja
kiertämään ... ja asui viikon siellä, toisen täällä.
Maalaiselämä kävi hänestä sentään toisinaan ikäväksi ... ja silloin
tallusteli Tapani kaupunkiin; katupojat, Taskis-Tapanin pahimmat
viholliset, ahdistelivat häntä kyllä usein ... ja nauroivat
ukko-rahjukselle, joka joskus turkki päällä kesäsydännäkin hikoili.
Mutta tähänkin poikain rähinään oli hän jo vallan tottunut ... hänestä
se oli kuin ollakin piti ... kunhan hän vain sai joskus kerjätyksi
muutamia kymmeniä pennejä kaupunkilaisilta. Silloin juosta viiletti hän
suoraa päätä anniskeluun saadakseen "sydänalan lämmitystä." Ja sitä
saatuansa olikin Tapani jo toinen mies. Reippaana hän katuja asteli
pilkistellen porttikäytäviin sattuisiko joku "katupoika" hänen
tiellensä. Tavallisesti hän silloin sai kurkistella aivan turhaan ...
Sillä pojatkin tunsivat jo Tapanin luonteen ja tiesivät, että nyt oli
heidän vuoronsa pakoisalla pysytellä.
Tällä kertaa oli Taskis-Tapani taas tavallisella kaupunkimatkallansa.
Väsyneenä oli hän astunut leskirouva Strömforsin pirttiin ja pyytänyt
yösijaa. Pirtissä oli pikku Liisu hänet nähnyt ... ja kuullut Tapanin
palvelusväelle kertovan, että tänään oli hänenkin 70:s syntymäpäivänsä.
Markan saatuansa oli hän muistanut Taskis-Tapanin ja arvelematta
juoksuttanut saaliinsa ukko Taskiselle, joka niin usein oli häntä
kertomuksilla huvittanut.
Kiitellen ja siunaellen oli Tapani oitis lähtenyt -- anniskeluun
sydänalan lämmitystä saamaan.
"Voi, lapsi parka", huokasi leskirouva Strömfors silittäen Liisun
kellertäviä suortuvia. "Mutta hyvä sydän hänellä sentään on", lisäsi
hän kääntyen konsuliin, joka tällä välin oli sikaarinsa sytyttänyt ja
selkäkenoon istahtanut. "Hän muistuttaa ... niin todellakin, hän
muistuttaa poikavainajastani ... sama otsa, nenä ja suu ... todellakin
ihmeellistä", mietti vanha rouva itseksensä.
"Minä en ymmärrä", aloitti konsuli ja valtuuston puheenjohtaja
Svanström painavasti, "minä en todellakaan ymmärrä, kuinka täti voi
puolustaa tuollaista menettelyä: antaa rahaa mokomalle rahjukselle,
juoppolallille, joka sen kohta viinaan panee... Onko siinä mitään
hyväksyttävää?"
"En tiedä, hyvä Lennart, miltä kannalta te lakimiehet asiaa katsotte,
mutta minusta se vain osoittaa anteliasta mielialaa, jos lapsi hentoo
luopua harvinaisesta saaliistansa", puhui leskirouva Strömfors
viitaten ottamaan kahvia syntymäpäiviksi koristetulta kahvipöydältä.
Syrjäsilmällä seurasi hän yhä orpo Liisua, joka juoksi takaisin toisten
luo: kovin ihmeellistä tuo yhdennäköisyys!
Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström ei viitsinyt sanoa tuohon
mitään; kohautti vain olkapäitänsä ja tavoitti kepillänsä ohilentävää
pörhiäistä.
Konsulitarta ei keskustelu juuri huvittanut. Olipa tuo markka missä
tahansa -- joko Taskis-Tapanilla, joka sen kuitenkin vie anniskeluun,
tahi jossakin muualla -- oli se hänestä aivan sama.
Betty tuli pikku veikkonsa kanssa puutarhasta juuri kun kahvit oli
ehditty juoda.
"Lennart tahtoo kotiin", ilmoitti hän konsulittarelle. Se oli
merkki poislähtöön. Konsulitar Svanström talutti Aarnoa hyvästelemään
vanhaa rouvaa ... ja Betty ohjasi Lennartia samalle asialle. Kun
sitten konsulitar Svanström oli suudellut leskirouva Strömforsia
jäähyväisiksi ... ja konsuli ja valtuuston puheenjohtaja kumartaen
kätellyt tätiänsä ja tämä sen lisäksi muistuttanut rakkaita
sukulaisiansa saapumaan hänen luoksensa tämän iltaisiin kemuihin,
läksivät hellät sukulaiset kotimatkallensa.
Olivathan he täyttäneet velvollisuutensa vanhaa tätiä kohtaan, niin
että mitään jälkipuhetta tai juorua ei voinut syntyä tuossa pienessä
kaupungissa.
"Kaksi tuntia meni taaskin hukkaan!" mutisi konsuli Svanström kadulle
tultua kelloonsa katsahtaen.
"Onpahan aamukävelymme ainakin tehty ja lapsetkin ovat saaneet vähän
juoksennella", virkahti tuohon konsulitar.
Tervehdyskäynti oli siis tehty ja velvollisuus täytetty.
Konsulitar puuttui jälleen askareihinsa, jos niitä sillä nimellä voi
kutsua, ja lapset vietiin takaisin hoitajattarensa haltuun.
Mutta konsuli ja valtuusmiesten pujeenjohtaja Svanström kiiruhti heti
takaisin konttooriinsa ... äskeisten paperiensa ääreen ...
työskennelläkseen muutaman tunnin vielä ennen aamiaista ...
kansalaisten ja yhteiskunnan hyväksi.