"Minä Zephyrinus, joka apostolisen asetuksen voimasta olen tämän
seurakunnan piispa, vihin siis teidät diakonittariksi." Neitsyet
lankesivat polvillensa, samalla kuin seurakunta nousi seisoalleen.
Piispa koski oikealla kädellään heidän kunkin päätänsä ja rukoili:
"Ijankaikkinen Jumala, meidän Herran Jesuksen Kristuksen isä, miehen ja
vaimon luoja, sinä, joka täytit Miriamin ja Deboran, Hannan ja Huldan
hengelläsi, sinä, joka et katsonut ainoalle pojallesi halvaksi naisesta
syntymistä; katso nyt myöskin näiden sinun palvelukseesi valituiden
palvelijattarien puoleen ja anna heille pyhä henkesi. Tee heitä
puhtaiksi kaikista lihan sekä hengen heikkouksista, jotta he
kelvollisesti toimittaisivat sitä virkaa, joka on heidän haltuunsa
uskottu, sinun kunniaksesi ja Jesuksen Kristuksen kiitokseksi, jolle
ynnä sinulle ja pyhälle hengellesi olkoon ylistys ja kunnia
ijankaikkisesti."
"Amen!" sanoi seurakunta päätökseksi.
Neitsyet nousivat seisoalleen ja diakonittaret tervehtivät heitä rauhan
suunannolla ja veivät heidät jälleen muiden joukkoon.
Yksi äskenvihityistä diakonittarista astui pikaisesti erään nuoren
pariskunnan luokse, joka oli ollut läsnä vihkimystä toimitettaessa, ja
heittäytyi nuoren vaimon rinnoille, joka liikutuksella sulki syliinsä
hänet. Sitten puristi vaimon seuralainen hänen kättänsä.
"Salli minunkin, Romula, toivottaa sinulle onnea, että se virka, jota
sydämmesi ikävöi, täydellisesti tyydyttäisi sinua."
Neitsy kiitti kyynelet silmissä.
"Mutta", lisäsi hän rukoilevasti, "älä enää kutsu minua Romulaksi.
Vanha on kadonnut. Nyt olen minä Anastasia, sillä olen ylösnoussut
pimeydestä valkeuteen."
Sitten meni hän takaisin diakonittarien seuraan yhdessä heidän
kanssansa rukoilemaan, Muut kokoontuneet lähtivät pois salista.
Myöskin nuori pariskunta oli lähtenyt sieltä ja astui hitaasti Via
Querquelanaa pitkin Colosseumiin päin. He olivat jo äänettöminä
kulkeneet pitkän matkaa.
"Licinius", virkkoi vihdoin nuori vaimo, "minä tahtoisin mielelläni
käydä katakombeilla. Tiedäthän, mikä minua vetää sinne. Tänään on sen
tapauksen vuosipäivä, kun onneton ystävättäreni ja sisareni temmaistiin
pois minulta. Jo varhain aamulla käskin palvelijattarien viedä sinne
ruusuja ja valoa. Tahdotko tulla kanssani?"
"Aivan kernaasti", vastasi toinen. "Kun vaan se pitkä matka ei
väsyttäisi sinua liiaksi!"
"Näen", vastasi nuori vaimo ilkamoivasti nauraen, "ett'et tunne minua
vielä tarpeeksi. Minä jaksaisin tänään käydä Vejin matkan edestakaisin."