Liciniuksen valtasi syvä murhe. Ukkoa säälitti katsoessaan häneen.
Ukolla oli hyvä sydän, joka ei sallinut hänen jättää seuralaistansa
semmoisen surun valtaan. Hän mietti hetken aikaa.
"Olkoon menneeksi", sanoi hän vihdoin, "minä heitän kunniani ja henkeni
onnen kaupalle ja luotan rehellisyyteesi. Kiiruhda Roomaan!"
Licinius tarttui vanhuksen käteen ja puristi sitä kiitollisesti.
"Mutta", alotti ukko jälleen, "sinun pitää pukeutua valepukuun. Minä
tunnen tämän talon isännän; hän toimittaa meille kernaasti
talonpoikaisen puvun. Ja ennenkuin tulet Roomaan, pitää sinun ostaa
kori viikunoita ja mennä se olkapäälläsi kaupunkiin. Silloin ei sinua
kukaan tunne."
Licinius kiiruhti kutsumaan isäntää tavern'iin. Ja sitten kun
tarpeelliset valmistukset olivat tehdyt ja hän itse hetken aikaa
levähtänyt, lähti hän sydänyön aikaan matkaan.
Kun oli astunut viisi tuntia yhtämittaa ja ainoastaan hiukan välillä
levähdellyt, alkoi Rooma näkyä aamunkoitossa. Hänen sydämmensä sykki
kuuluvasti, kun hän astui Porta Flaminia'sta sisälle. Läheisessä
tavernassa lepäsi hän pari tuntia ja lähti sitten etsimään
Calpurniuksen huonetta. Kukaan ei voinut tuntea Kartagon legaatiksi
tätä talonpojan vaatteissa olevaa, tomuista miestä, joka astui kori
olkapäällä ja hattu syvään painettuna päähän. Sen tiesi hän kyllä ja
siinä vakuutuksessa tohti hän rohkeammin esiytyäkin.
"Onko Calpurnius kotona", kysyi hän portin vahdilta.
Tämä katsoi oudostelevasti kysyjään. "Meidän isännällä ei ole itsellään
tapana ostaa pöytähedelmiä", vastasi hän, "mene tiehesi!"
Mitään virkkaamatta otti Licinius taskustansa hopearahan ja pisti sen
äreän Kerberuksen käteen.
"Vaivaa nyt itseäsi niin paljon, että ilmoitat minut", sanoi hän
portinvahdille. "Minulla on tärkeää asiaa herrallesi."
Tyytyväisenä pisti portinvahti taskuunsa rahan, luvaten täyttää hänen
pyyntönsä.
Muutaman minutin perästä tuli hän takaisin. "Herrani", sanoi hän, "on
juuri lähtemäisillään ulos. Sentähden en tohtinut ilmoittaa sinua.
Mutta odota hetkinen atriumissa. Siinä saat tavata häntä ja toimittaa
asiasi."
Licinius noudatti portinvahdin neuvoa. Hänen sydämmensä tykytti
kovasti, kun hän ovenpieltä vasten nojautuneena odotteli Calpurniusta
tulevaksi.
Nyt tulikin tämä orjan seuraamana. Rohkeasti astui Licinius hänen
luoksensa. "Tahtoisin puhua hiukan, herra", virkkoi hän ja kuiskasi
hiljaa Calpumiuksen korvaan muutamia sanoja. Calpurnius säpsähti, mutta
tointui heti paikalla, kun huomasi orjan tarkkaavan heitä. "Tule
tänne", sanoi hän teeskennellyllä levollisuudella. Ja he menivät
tablinum'iin.
"Kaikkivaltiaat jumalat", huudahti Calpurnius nyt, tarttuen Liciniuksen
käteen. "Sinäkö, onneton ystäväni, se olet todellakin? Tuskin voin
tunteakaan sinua. Mitä on tullut muinaisesta kukoistavasta nuoresta
miehestä?"
"Vaivojen raukasema ihminen", vastasi Licinius vakaisesti.
Calpurnius pudisti surkutellen päätänsä.
"Usko minua", virkkoi hän, "minä olen usein ja sydämmellisesti
myötätuntoisuudella ajatellut sinua. Kipeää on niin syvälle
syöstyminen. -- Mutta sano, mitä voisin minä tehdä sinun eduksesi."
"Ainoastaan yhden asian takia tulin tänne", vastasi Licinius;
"tahtoisin kiittää häntä, joka pelasti henkeni. Olin jo matkojen päässä
Roomasta, menemässä maanpakoseudulleni, kun halu saada vielä kerran
nähdä Juliaa ja jutella hänen kanssansa pakotti minun kääntymään
takaisin. Tässä valepuvussa olen pujahtanut tänne. Minulla ei ole aikaa
kuin hetkinen, sillä minun täytyy paikalla joutua Vejiin takaisin. Olen
niin luvannut sille centuriolle, joka saattaa minut maanpako-seudulle.
Sano Julialle siis, Calpurnius, että olen täällä ja rukoilen, ett'ei
hän antaisi minun lähteä täältä pois lohdutuksetta."
"Sen teen kyllä, ystäväiseni, sekä olen myös vakuutettukin, ett'ei
rukoukseni mene turhaan."
He lähtivät peristiilistä. Ankara mielenliikutus valtasi Liciniuksen,
kun hän ajatteli heti seisovansa sen edessä, jolle hän muinen tuotti
niin suuren surun, jonka nimeä hän vaikeimpina kärsimyksen hetkinä oli
maininnut lohdutus-sanana, ja jota hänen oli kiittäminen siitä, että
hän vielä hengitti. Katumuksen, hävyn ja kiitollisuuden tunteet
ahdistivat häntä nyt yhdellä haavaa; hän ei jaksanut hillitä itseänsä,
vaan seurasi ehdottomasti Calpurniusta, joka oli ottanut häntä kädestä
kiinni. Nyt aukeni ovi ja he astuivat sisään. Huoneen perällä näki
Licinius kaksi naista nousevan istualtaan ja lähtevän tulemaan häneen
päin. Hän tunsi ne Marcellaksi ja Juliaksi. Nyt loppui häneltä
viimeinenkin voima, eikä hän saanut sanotuksi kuin: "Antakaa anteeksi!"
Marcella tarttui pikaisesti hänen käteensä. "Älä sano niin, Licinius",
virkkoi hän sydämmellisesti.
"Ennenkuin olette sanoneet minulle", vastasi hän sekavalla äänellä,
katsoen maahan, "että olette antaneet minulle anteeksi, en voi astua
tämän kynnyksen yli."
"Me olemme antaneet sinulle anteeksi", vastasi Marcella. Licinius nosti
päätänsä ja katsoi Juliaan. "Niin", kuiskasi tämä, luoden silmänsä
maahan.
"No salli sitten minun", jatkoi Licinius, mennen Julian luokse, "ottaa
sinua kädestä kiinni ja vakuuttaa, ett'en sanoilla voi selittää, kuinka
suuri ja sydämmellinen on kiitollisuuteni sinua kohtaan. Se, näetkös
Julia, on vähäinen asia, että pelastit henkeni, sillä tiedättehän, että
mitä minä kärsin, kärsin Herran tähden. Olen joka päivä ja joka hetki
valmis uhraamaan henkeni hänen palveluksessansa. Mutta pelastamalla
henkeni vastasit sinä siihen kalvavaan kysymykseen, joka teki olemiseni
tuskalliseksi ja jonka alinomaa epäillen tein itselleni, siihen
kysymykseen, inhositko sinä minua pahan työni tähden vai säälitkö sitä
onnetonta, joka antoi itsessänsä kirotun himon saada vallan. Nyt
tiedän, ett'en sinun silmissäsi ole hylkyläinen, ja voin lohdutettuna
lähteä maanpakoon, riemuiten toivossa saavani vielä palata takaisinkin
ja nähdä jälleen teidät. Eikä nyt muuta kuin voikaa hyvin!"
Samalla ojensi hän kätensä heille jokaiselle ja lähti pikaisesti
huoneesta.
Calpurnius seurasi häntä. "Sinun pitää viipyä muutama minuutti", sanoi
hän. "Tule tänne minun kamariini." Licinius totteli. Calpurnius avasi
arkun ja otti sieltä tangon kultarahaa. "Ota tämä, jott'et joudu
pulaan", lisäsi hän. "Sitä metallia et ainakaan ole kaivanut
Sardiiniasta."
Licinius naurahti surullisesti. "Otan kernaasti tämän rahasumman
vastaan lainaksi", vastasi hän.
Sitten ottivat ystävykset sydämmelliset jäähyväiset toisiltansa.
Licinius nosti jälleen olkapäälleen hedelmäkorinsa ja lähti huoneesta
portinvahdin utelijaiden silmäysten ohitse. Onnellisesti pääsi hän
kaupungin portille, kävi jalkaisin Milviuksen sillalle asti ja vourasi
sitten matkavaunut, sillä hän tunsi olevansa väsyksissä eikä jalkaisin
olisi ennättänytkään oikeaan aikaan Vejiin.
Heti iltapuoleen alkoivat Etrurian kaupungin harmaat rakennukset näkyä.
Vanha centurio oli jo tullut kaupungin portille odottelemaan häntä.
Liikutetulla mielellä sulki Licinius syliinsä hänet. "Tässä olen nyt
jälleen", huudahti hän, "ja nyt saat minusta kokonaan toisellaisen ja
rattoisamman kumppanin kuin ennen olin."
"Suokoon Tor!" vastasi centurio. "Käskin isännän panemaan pöytään
ruusin parasta viiniä tulijaisiksesi."
"Sinä toimellinen germani!" virkkoi Licinius nauraen ja tarttui
centurion käsivarteen. "Tule, nyt tahdomme pitää ilojuhlan ja tyhjentää
maljamme onnelliseksi matkaksi Germaniaan!"
Neljästoista Luku.
Toivo ei anna häpeään tulla.
"Sinä ihana tasanko, jonka läpi juoksee hopealle päilyilevä joki, te
sinertävät kukkulat, jotka tervehdätte meitä kaukaa; sinä jalo,
uskollinen Germanian kansa -- tosin iloittaa minua, että saan oleksia
täällä, jossa pohjoisessa sekä etelässä germanilaisten keihäät ja
roomalaisten miekat rauhallisesti kohtaavat toisiansa, ja jossa vapaus
ei viihdy, mutta kun ajattelen kotoa ja häntä, joka asuu seitsemän
kukkulan kaupungissa, silloin tahtoisin kulkea Alppien yli sinne, jossa
aurinko hymyilee ystävällisemmin ja toisellaista kieltä kuulee
matkamies. Rooma, sinä tenhosana! Miljoonat mainitsevat nimeäsi
kiroten, miljoonat kuiskaavat sitä toivehikkaasti kärsimyksessä ja
tuskassa tahi ylpeästi miehevässä luottamuksessa. Koskahan voinen
minäkin sanoa: 'Kas tuossa on se silmieni edessä!' Kuusi kuukautta olen
Germanian metsissä kuunnellut Reini-joen sekavaa kohinaa. Jospa kohta
pääsisin kuulemaan iltatuulen suhinaa, kun se leikittelee palmupuiden
oksissa ja keltaisen Tiberin aaltojen kanssa! Usein olen kysynyt
ohitsekulkevilta maanmiehiltäni: 'Tuletteko Roomasta?' Ja kun he ovat
myöntäneet siihen, en ole tahtonut päästää heitä, ennenkuin ovat
vastanneet niihin lukemattomiin kysymyksiin, joita kaiho on tuonut
huulilleni."
Niin puhui mies, joka, nojautuneena Argentoratin ympärysmuuria vasten,
katsoa tuijotti etelään päin. Vanha centurio tuli hänen tykönsä ja pani
hiljaa kätensä hänen olkapäällensä.
"Ja niin vaipuneena ajatuksiin", sanoi centurio hänelle. "Mitä siitä on
hyötyä."
Toinen kääntyi häneen päin -- tämä toinen oli Licinius.
"Minun on täytynyt kärsiä vaikeampaakin kuin tämä", sanoi hän
hymyillen. "Ikävä ei minusta loppua tee. Ole huoletta, Isgo!"
"Ei suinkaan", vastasi vanhus, "mutta kysyn kuitenkin:. mitä hyötyä
siitä on? Olinhan minäkin kauan teidän maassa ja vielä kauemmin.
Itämailla, mutta aina karkoitin mielestäni kaiken kodin ajatuksenkin.
Muuten olisi minulle tullut kärsimätön ikävä."
Licinius oli vaiti.
"Sitä paitsi", jatkoi centurio, "voin ilmoittaa sinulle uutisen, joka
on tärkeää sinulle. Keisari lienee viime aikoina taas osottanut
suosiollisempaa mieltä kristityitä kohtaan. Hänellä on jo
palveluksessansa useampia kristityitä ja jopa likeisimmässä
läheisössänsäkin. Sinulla on hyviä ystäviä Roomassa. Koeta, etkö niiden
kautta voisi saada keisaria antamaan itsellesi anteeksi. Kumppanini
Irmino, joka joku aika sitten tuli Roomasta, palaa sinne takaisin
muutaman päivän perästä germanilaisten palkkasoturien kanssa. Hän on
nuori, mutta luotettava kuin taatuin mies. Hän saattaa kernaasti
perille kirjoituksesi."
Licinius kuunteli mielellään tätä ehdotusta. Vaihdettuaan sitten
muutaman sanan centurion kanssa, meni hän asuntoonsa ja alkoi
kirjoittaa laajasanaista armonhakemusta keisariin.
Saatuansa sen valmiiksi, rupesi hän kirjoittamaan Calpurniukselle, että
tämä koettaisi saada hovissa olevia mahdikkaita miehiä vaikuttamaan
samaan suuntaan.
Jo seuraavana päivänä tuli centurio ystävänsä Irminon kanssa. Tämä oli
sama nuori germanilainen, jota centurio muinen oli seurannut
Janikulukselle. Hän oli tullut kasvoiltaan vakavamman näköiseksi sekä
koko ruumiiltaan miehevämmäksi.
Licinius tervehti häntä ystävällisesti. "Saanko pyytää sinua
toimittamaan minulle erään asian?" kysyi hän.
Pretoriaani nyökäytti päätään mieluisasti.
"Toinen kirje on eräälle Calpurniukselle, toinen --."
"Minä tiedän", keskeytti pretoriaani pikaisesti. "Hän asuu
Esquilinuksella Tituksen thermien luona."
"Aivan niin", virkkoi Licinius hämmästyneenä. "Kuinka tiedät niin
tarkoin hänen asuntonsa?"
Vanha centurio nauroi.
"Niin, nuorelle ystävälleni sattui tuommoinen eriskummainen tapaus",
sanoi hän. "Se pitää hänen jutella sinulle."
Nuori sotilas näytti tulevan hämille centurion kehoituksesta, mutta kun
Liciniuskin yhdistyi samaan pyyntöön, niin suostui hän vihdoin
juttelemaan sen. "Olin kerran", alottti hän, "Isgon kanssa
Janikuluksella. Hän tahtoi näyttää minulle Roomaa. Silloin meni kaksi
naista meidän ohitsemme. Toinen heistä oli kaunis, ylevä neiti. Minä
ihastuin häneen. Isgo sanoi hänen olevan kristityn. Minä tahdoin tietää
mitä se merkitsi, ja Isgo vei minut nyt vanhan ukon tykö, joka asui
kaupungin kahdennessatoista korttelissa. Ukko opetti minua monta
viikkoa kristityiden opissa. Minä kuuntelin mielelläni häntä, sillä
minä ajattelin sen ohessa yhä sitä kaunista neitiä. Sill'aikaa tulin
meidän kasarmissa tuntemaan sotamiehen, joka myöskin oli kristitty. Hän
vei minut muutamana päivänä mukanaan heidän seurakuntaansa. Siellä näin
saman tytön istuvan. Kysyin kumppaniltani, mitä oli tehtävä, tullakseni
otetuksi kristiaanien joukkoon. Hän neuvoi minua menemään erään miehen
tykö, jota hän muistaakseni nimitti piispaksi. Tämä kysyi minulta,
tiesinkö mitä kristittynä oleminen on. Minä vastasin hänelle: 'Totta
kai tiedän sen. Olen jo kuusi viikkoa joka päivä saanut opetusta
Praxeaalta, joka asuu Tiberin toisella puolella.' Silloin säpsähti
mies. 'Mitä häneltä olet oppinut ei ole totuutta!' huudahti hän. 'Hän
ei ole mikään kristitty; hän on väärin ottanut itsellensä sen nimen.'
Silloin vihastuin minä ja lähdin paikalla huoneesta sekä olen siitä
pitäen pysynyt erillään kaikesta, mikä kristityn nimellistä on. Siinä
on koko tapaus."
"Mutta unhotit jutella, että se nuori neiti, jonka näit, pitää asuntoa
Calpurniuksen huoneessa ja että hänen nimensä on Julia", sanoi centurio
hymyillen.
Licinius ei myöskään voinut olla nauramatta nuorelle sotamiehelle,
mutta ojensi hänelle kohta sen jälkeen lepyttävästi kätensä, lausuen:
"Älä pahastu, että nauran tapaukselle, joka sinusta on vastenmielinen.
Mutta kun tulet Calpurniuksen huoneesen, niin älä unhota sanoa minulta
terveisiä sille nuorelle neidille. Hän ottaa ne ystävällisesti vastaan.
Siellä voit saada kuulla myöskin kristityistä enemmän. Ja jos minun
sallitaan palata Roomaan, niin toivon saavani usein tavata sinua ja
jutella kanssasi siitä uudesta opista, jota et vielä tunne."
Niillä sanoilla otti Licinius jäähyväiset nuorelta germanilta, joka
uskollisesti pudisti hänen kättänsä ja lähti Isgon kanssa, joka seurasi
häntä ja käski hänen tarkalla huolella toimittaa Liciniuksen asia.
* * * * *
Oli ensimmäinen sunnuntai pääsijäisestä. Lempeästi paistoi keväinen
aurinko maailmankaupungille.
Erääsen huoneesen Via Querquelana'n varrelle kokoontui Rooman
seurakunta tavalliseen jumalanpalvelukseensa.
Peristiilin sisäänkäytävällä oli kaksi ovenvartijaa, jotka ottivat
tulijoita vastaan ja osottivat heille istumapaikan. Naiset menivät
oikealle puolelle salia, miehet vasemmalle. Toiset seisattuivat
sisäänkäytävän suuhun. Nämät olivat mustissa huolivaatteissa ja
tähtäilivät rukoilevilla sanoilla ja silmäyksillä ohitsemeneviä, sillä
he olivat katumuksen tekijöitä, jotka olivat ulossuljetut
jumalanpalveluksen osallisuudesta. Nyt tuli vanhanpuoleinen mies,
piispa Zephyrinus; hänellä oli yllänsä kiiltävä, valkoinen toga ja
seurassansa useita miehiä, Rooman seurakunnan vanhimmat. He menivät
peristiilin läpi ja istuutuivat sen perällä oleville tuoleille, jotka
oli asetettu hevosenkengän muotoiseen rinkiin. Niiden keskellä oli
korkopaikka, jossa oli piispan sija.
Seurakunta alotti resitatiivisen virren, jonka sävelet hiljaa
väreilivät ympäri huonetta. Sitten astui esiin nuori lukija ja tervehti
seurakuntaa sanoilla:
"Rauha olkoon teidän kanssanne!"
"Ja sinun henkesi kanssa!" vastasi seurakunta nousten seisoalleen.
Nyt luki lukija kappaleen raamatusta, jota seurakunta seisoallaan
kuulteli.
Lukijan lopetettua, nousi piispa istualtansa ja piti selityksen
luetusta tekstistä. Hänen puheensa oli yksinkertainen, hänen
esitelmänsä lyhyt. Sanalla "amen" päätti hän selityksensä, johon
seurakunta vastasi: "Herra, ole meille armollinen!"
Sitten huusi yksi diakoneista:
"Ite, missa est!".[43]
Ja paikalla nousivat katekeetit sijoiltansa ja lähtivät pois, sillä nyt
alkoi jumalanpalveluksen toinen osa, jossa ainoastaan kasteen saaneet
saivat olla osallisina ja jonka keskustana oli ehtoollinen.
Jumalanpalvelus oli päättynyt. Diakoni lausui päätössanat:
"Menkäät rauhaan!"
Useita lähti pois salista, mutta enemmistö jäi paikoilleen.
Naisten puolelta tuli nyt esiin kolme valkopukuista neitsyttä,
diakonittarien taluttamina; he menivät korkopaikalle, jonka edessä
piispa Zephyrinus seisoi. Molemmin puolin häntä olivat seurakunnan
vanhimmat ja diakonit kiiltävissä, valkoisissa vaatteissa.
"Nike, Anastasia, Phoibe", alotti piispa, kääntyneenä näihin kolmeen
neitsyyn. "Te tahdotte tulla vihityiksi Herran palvelukseen,
diakonittaren virkaan. Herra siunatkoon teidän päätöksenne! Se virka,
johon te antaudutte, on kallisarvoinen sekä samalla raskas. Se on
kallisarvoinen -- sillä teillä on lavea työala Herran viinamäessä,
jossa teillä on paljo vaikuttamista ja tekemistä hänen nimensä
kunniaksi ja levittämiseksi. Ja mikäpä olisi arvokkaampaa kuin Herran
palveleminen. -- Se virka on myös raskas, sillä tunnettehan nämät
Herran sanat: 'Jolle paljo on annettu, siltä paljo vaaditaan.'"
Sitten puhui hän diakonittaren viran laadusta ja merkityksestä.
"Ja nyt, Nike, Anastasia ja Phoibe", sanoi hän lopuksi, "kysyn minä
teiltä Jumalan ja tämän seurakunnan edessä, tahdotteko pyhästi,
tunnollisesti ja nuhteettomasti pitää tätä virkaa ja tulla
kelvollisiksi palvelijattariksi Herralle Jesukselle Kristukselle, jonka
nimi olkoon kiitetty kaikessa ijankaikkisuudessa? Koetelkaa sydäntänne
ja vastatkaa minulle!"