"Tämä ystäväni Irmino", jatkoi centurio, "tahtoisi sinun selittämään
hänelle mikä kristitty on. Voithan tehdä sen paikalla. Meillä on vielä
neljännes tunti aikaa."
Kunnianarvoinen ukko tuli hämmästyneen näköiseksi.
"Tahdon kernaasti täyttää pyyntönne", virkkoi hän, "mutta te pyydätte
sellaista, jota ei voi tehdä niin lyhyessä ajassa. Jos sinulla on halu
oppia tuntemaan kristityiden uskonoppia", sanoi hän sitten Irminolle,
"niin pitää sinun joka päivä olla tuntikausi luonani. Kuukauden
kuluttua voinen sitten sanoa sinulle: nyt tunnet kuoren. Mutta ytimeen
et vielä ole katsonut; meidän oppimme varsinaisen salaisuuden opit
tuntemaan ja käsittämään vasta kymmenen kertaa niin pitkässä ajassa."
Pretoriaanit katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.
"Mitä luulet tästä vastauksesta?" kysyi centurio Germanian kielellä
seuralaiseltansa.
"Minulla on halu koettaa", vastasi Irmino. "Mutta en kuitenkaan tiedä,
pitkitänkö loppuun asti."
"No niin, vanhus", virkkoi sitten centurio ukolle, "me suostumme sinun
ehdotukseesi. Nuori ystäväni tulee jo huomenna tykösi. Jää hyvästi!"
Sitten lähtivät sotilaat ripeästi astumaan Porta Tiburtinaan päin,
jossa pretoriaanien kasarmi oli.
Oikealla puolella Via Appiaa, ei kaukana Porta Capenasta, vastapäässä
sitä paikkaa, jossa Caracallan suurenmoiset thermet[34] olivat, oli
taverni,[35] jossa kävi paljo kansaa. Iso kyltti, johon oli kuvattu
käärme elefantin ympäri kiertyneenä, osotti sen jo kaukaa.
Orjia oli kokoontunut sinne matalaan huoneesen nauttimaan
virvoitukseksensa pikarin hapanta Vatikanin viiniä. Puheenaineena oli
heillä isäntänsä. Toinen heistä koetti olla toistansa etevämpi
häpeäjuttujen kertomisessa.
"Teidän pitäisi katsoa kerran", sanoi ilkipintainen kreikkalainen,
"kuinka meillä käydään ulossisään. Oktavian asunto on kuin
kyyhkyslakka. Ensin tulee juutalaisnainen kaupungin neljännestätoista
korttelista selittämään meidän herrattaren unia, ja se saa hyvät rahat.
Tuskin kerkeää hän pois, kun tulee pitkä kaldealainen tähteinselittäjä
vastaamaan kaikellaisiin vastaisuuden kysymyksiin. Hän saa tietysti
melkoiset juomarahat, eikä se ruskea poikakaan, joka kantaa hänen
keinokaluansa, lähde täältä tyhjin käsin. Ne hirtehiset tietävät kyllä,
mitä meidän rakastunut herratar suvaitsee kuulla! Sitten tulevat
Isiksen ja Astarten kerjäläispapit -- niin, tunnettehan kyllä sen
joukkion; eikä itse Jupiterkaan häpeä lähettäessään palvelijoitansa
kerjuulle. Ja sitten kaikki kuokkavieraat ja muut liukastelijat --
niin, sen sanon teille, ett'ei Karosillakaan voi olla pahempi kuin
meidän portinvahdilla."
Toiset nauroivat.
"Niin hullusti ei ole meillä", virkkoi etrurialainen. "Mutta ennen
kuitenkin tahdon hikoilla polkumyllyssä kuin olla portinvahtina."
Kaksi miestä meni ohitse kadulla.
Toinen heistä oli vahva ja pitkäkasvuinen. Lyhyesti leikattu parta
ympäröi hänen mielenilmeisiä kasvojansa, joissa säteili rohkeat ja
vakavat silmät. Hän jutteli pienen, lyhyenjäntterän miehen kanssa, joka
astui hänen rinnallansa.
Orjat tavernissa huomasivat nämät ohitsemenijät.
"Tunnetteko tuota pitkää miestä?" kysyi yksi heistä.
Toiset vastasivat kieltävästi.
"Sittenpä tahdon jutella teille hänen elämäkertansa. Minä tunnen sen
hyvin. Se saattaa olla lohdutukseksi vastaiselle elämällenne. Hänen
nimensä on Callistus; hän oli ennen orjana suopealla Karpophoros
nimisellä ukolla, jolla oli pieni vekselikauppa Piscina publikan
varrella. Molemmat olivat he kristiaaneja. Kun nyt Karpophoros oli
vanha eikä pitempään jaksanut hoitaa liikettänsä, jätti hän sen
mieliorjansa Callistuksen haltuun. Se suuri luottamus, jota Karpophoros
nautti kristityiltä, saattoi monen, erittäinkin lesken ja orvon
panemaan rahansa Callistuksen pankkiin. Mutta mitä tapahtui? Joko ei
Callistus ymmärtänyt niitä asioita tai oli hän veijari -- hän teki,
lyhyesti sanoen, konkurssin, mutta pakeni sitä ennen Portukseen
matkustaaksensa meritse edemmäksi. Mutta Karpophoros kiiruhti hänen
jälkeensä, sai hänet kiinni ja vei takaisin Roomaan miettimään
erehdystänsä polkumyllyssä.
"Hänen istuttuansa siellä jonkun ajan tuli muutamia veljiä -- niin
kutsuvat kristiaanit toisiaan -- Karpophoron luo ja nuhtelivat häntä,
että hän sillä tavalla piti Callistusta. Pitää antaa sille
ihmisraukalle tilaisuutta sovittaa vikansa, sanoivat he. Kun Callistus
sitten vielä vakuutti itsellänsä olevan rahoja saamatta, niin suostui
suopea Karpophoros antamaan vangille vapauden. Mutta mitä teki
Callistus nyt? Hän töytäsi synagogaan, kiljui siellä: 'minä olen
kristitty!' ja nosti sellaisen metelin, että juutalaiset karkasivat
hänen päällensä, rääkkäsivät häntä ja sitten veivät hänet maaherran
eteen. Minä olin itse läsnä, kun tämä kuulusteli häntä. 'Minä olen
kristitty!' oli ainoa, minkä maaherra voi saada häneltä vastaukseksi.
Yht'äkkiä tuli Karpophoros kiireesti sinne. Hiki virtaili hänen
otsaltansa. 'Tuo veitikka', sanoi hän prefektille, 'ei ole mikään
kristitty; sen nimen on hän vaan vääryydellä anastanut itsellensä. Sen
lisäksi on hän varastanut minulta paljon rahaa, jonka heti voin näyttää
toteen.' Ja hän todisti sen. Mutta kun Callistus yhä vaan vakuutti
olevansa kristitty, niin tuomitsi prefekti hänet juuri semmoisesta
tunnustuksesta karkotettavaksi Sardiniaan. Siellä oli hän monta vuotta.
Mutta minkä luulette hänen nyt olevan? Kristiaanien ensimmäinen mies,
tai paremmin sanoakseni se, joka taluttaa heidän esimiestänsä, jota he
kutsuvat piispaksi, samoin kuin hoitajatar taluttaa pientä lasta. Niin,
äskettäin sanoi minulle Servulus, joka on piispan talossa ja myöskin
kristiaani, että tämä Callistus voisi päästä piispaksikin. -- Siitä
näette, hyvät ystävät, kuinka pitkälle toinen meistä saattaa tulla."
Toiset nauroivat.
"No, ei totta tosiaankaan ole mitään pitkälle tulemista, jos pääsee
kristiaanien piispaksi", virkkoi kreikkalainen.
"Erehdyt, jos luulet niin", jatkoi puhuja. "Eikö Commoduksen aikana
kaikkivaltijas Marcia kuulunut heidän joukkoonsa? Ja onhan keisarin
hovissa nytkin semmoisia, jotka tunnustavat tätä harhauskoa.
Katso ympärillesi mihin hyvänsä, niin aina näet kristiaaneja.
Hedelmäkauppijatar, joka istuu torilla, on heidän uskolaisiansa, samoin
kuin ylhäinen herratarkin, jolla on hallussansa tusinoittain orjia.
Jopa pretoriaanein kasarmissakin on niillä puolueensa, ja tiedättehän
jokainen, miten niitä on käsityöläisissä."
"Minä luulen", virkkoi eräs afrikalainen salamielisesti, "isäntäni
puolison myöskin olevan kristityn. Tavan takaa lähtee hän öillä salaa
pois kotoa --"
Kreikkalainen nauroi.
"Mitä sinä naurat? Hän on kunnioitettava matroona, josta ei kukaan voi
sanoa mitään pahaa. -- Mutta minä olen kuullut kristiaanien pitävän
öillä kokouksiansa. Myöskin olen muutaman kerran nähnyt heidän, kun
eivät luulleet kenenkään siitä tietävän, suurella juhlallisuudella
syövän jotain -- se oli luullakseni leipää. Mahtanee sekin myös kuulua
kristiaanien uskonoppiin. Välistä eivät ne taas nauti mitään ruokaa."
"Niin, kyllä se on kummallinen joukkokunta", virkkoi kreikkalainen
taas. "En ymmärrä, miten kansa voi vihata heitä; pitäisi ainoastaan
surkutella semmoisia haaveksijoita."
"Olkoonpa kuinka hyvänsä", sanoi toinen, "vaan jokaisen, joka on
palvellut kristityssä talossa, täytyy tunnustaa olleensa siellä kuin
Elysium'issa. Eikö meitä kohdella kaikkialla kuin koiria? Mutta
kristiaanit kutsuvat veljiksensä orjia, jotka ovat heidän
uskolaisiansa, sekä erotusta tekemättä antavat heille virkoja ja
arvosijoja keskuudessaan. Koska on kuultu roomalaisten ja
kreikkalaisten tekevän niin? Voisin nimittää teille erään kumppaninkin,
joka liittyi kristiaaneihin -- hänelle on ylhäinen, kristitty nainen
antanut kätensä! Niin, teitä hämmästyttää se. Samoin minuakin; sillä
minä en voi käsittää, minkätähden nämät ihmiset ovat niin mieltyneitä
toisiinsa."
"Hyvin puhuttu", virkahti eräs mies, joka juuri oli astunut sisään, ja
joka ulkomuodostansa päättäen oli seppä. "Samalla kannalla kuin te
orjat olemme mekin käsityöläiset.[36] Teitä ja meitä sanotaan
roskaväeksi ja kansan ruvaksi. Sinun tyttäresi voi yhtä vähän kuin
minunkaan päästä vestaaliksi. Sen tiedätte te yhtä hyvin kuin minäkin.
Mutta kuulkaas mitä minulle tapahtui aivan äskettäin. Minä olin työssä
eräällä kristityllä Trajanuksen Forum'in varrella, ja siellä kuulin
heidän, kristiaanien sanovan, että käsityö on arvoisata työtä ja että
käsityöläinen on yhtä ylhäisellä kannalla kuin jokainen muukin ihminen,
joka täyttää velvollisuutensa. Niin sanoivat he sekä itse saatoin
huomata, että heistä oli käsityö arvoisata. He sanoivat suoraan, että
Kristus, jota he pitävät uskonoppinsa perustajana, oli käsityöläisen
poika ja teki myöskin sitä työtä. Ja eräs toinen kuuluisa mies heistä
-- hänen nimeänsä en muista -- oli teltankutoja. Kuultuani ja nähtyäni
kaiken tämän riemuitsin sydämmessäni. Ja sentähden pistää minua aina
vihaksi, kun kuulen muiden häpäsevän kristityitä, enkä vähän
vihastunut, nähdessäni äskettäin pahantapaisen pojan Pedagogium'issa
Palatinuksella kuvailevan heidän Kristustansa ristillä riippuvan, päänä
aasinpää. Tällä tavalla tietävät ne kaikki puhua pahaa kristityistä.
Mutta jos kysyn heiltä: 'tunnetteko näitä kristiaaneja?' niin vastaavat
he aina: 'emme, mutta se ja se vakuutti mitä varmimmin, että ne ovat
pahimpia ihmisiä auringon alla.'"
Puhuja pysähtyi ja nyt tuli hetkiseksi vallan äänettömyys. Hänen
sanansa eivät näyttäneet olleen vaikutusta tekemättä. Kreikkalainen oli
ensimmäinen, joka alotti jälleen puhua.
"Nyt on jo kylliksi kristityistä. Puhukaamme jostakin tärkeämmästä.
Tiedättekö että Krysis on myöty Sisiliaan. Vahinko sitä kaunista
tyttöä!"
Hänen koetuksensa panna alulle uutta puheenainetta onnistui. Juttelu
kääntyi nyt rakkauden seikkojen väljille ja mukaville kulkuvesille. --
Ne kaksi miestä, jotka menivät tavern'in ohitse, astuivat hiljalleen
eteenpäin.
Pitkä, oikeanpuoleinen mies oli, kuten orja oli sanonutkin, piispa
Zephyrinuksen mahdikas suosikki, entinen orja Callistus. Onnellinen
sattuma oli jo vuosia sitten vapauttanut hänet maanpakolaisuudesta.
Commoduksen lemmittyinen, meille jo ennestään tuttu Marcia, joka oli
kristitty, tunsi itsensä kerran kehoitetuksi tekemään hurskaan työn ja
pyysi Rooman piispan Viktorin lähettämään keisarille luettelon
Sardiniaan karkoitetuista kristityistä, jotka ansaitsivat tulla
armahdetuiksi. Viktor noudatti kernaasti hänen pyyntöänsä. Mutta niiden
nimien joukossa, jotka olivat listassa, ei ollut Callistusta. Siitä
huolimatta osasi tämä kuitenkin hankkia itsellensä luvan päästä kotiin
armahdettujen kanssa. Mutta oliko hän nyt tyytymätön Viktoriin vai
häpeilikö hän entistä elämäänsä, vaan hän jäi Portukseen, kunnes
Viktorin kuoltua uusi piispa Zephyrinus, jonka kanssa hän kauan oli
ollut tuttu, kutsui hänet vuonna 197 Roomaan ja antoi hänelle,
maallikolle, mahdikkaan viran, nimittäin seurakunnan hautausasiain
hoidon. Sillä kristityillä oli jo silloin lähes kymmenen katakombia,
joilla kullakin oli oma kolleginsa, niin sanotuista fossoreista, joiden
tehtävänä oli maanalaisten suojien kaivaminen ja kuolleiden
hautaaminen.
Callistus tuli äsken ystävänsä Ostian piispan Aleksanderin kanssa
katsomasta Via Appian varrella olevia katakombeja. Heidän puheensa
aineena oli Callistuksen asema Rooman seurakunnassa.
"Näethän", sanoi tämä, "kuinka hankalat meidän seurakunnan olot ovat.
Minä tiedän että tarkoituksena on erittäinkin minun vastustamiseni,
ikäänkuin minä antaisin huonoja neuvoja meidän hyvälle piispallemme
Zephyrinukselle. Minä mielelläni luopuisin kokonaan kirkollisista
asioista, jos luulisin siitä olevan mitään hyötyä kirkolle ja
seurakunnalle. Mutta koska olen siinä vakuutuksessa, että
Hippolytus[37] ja hänen ystävänsä turmelisivat kirkon käsitystavallaan
ja hoidollaan, niin en niin paikastani liikahda. Mitä hyötyä siitä on,
että kovennetaan kirkkokuria ylenmäärin. Sillä tavalla teemme ikeemme
niin raskaaksi, ett'ei sitä moni rupea kärsimään. Vaan viisaalla
lempeydellä tulee meidän kohdella niitä, jotka katuen vikojansa,
olkootpa ne sitten minkälaatuisia hyvänsä, jälleen palajavat meidän
tykömme. 'Ettekö tiedä', olen usein sanonut heille, 'että Noakin
arkissa myöskin oli monellaisia eläimiä? Mutta arkki merkitsee kirkkoa.
Ettekäkö jumalanpalveluksessamme ole kuulleet vertausta ohdakkeista
nisussa?' Ja mitä uutta muotia se on, että kiellettäisiin kenenkään
piispan presbyterin tahi diakonin pääsemästä uuteen avioliittoon? Se
tuuli käy Afrikasta. Mutta me osaamme rakentaa muurin sitä vastaan."
Callistus lausui nämät viimeiset sanat hyvin kiivaasti ja astui niin
kiireesti, että piispa tuskin jaksoi seurata häntä.
"Sama on minunkin ajatukseni", vastasi piispa. "Mutta sinun tilasi
tulee vaikeaksi vastapuolueen suhteen. Hippolytus on kostonhimoinen
ihminen, joka tekee mitä voi, karkoittaaksensa sinut pois
seurakunnasta."
"Joutavia", virkkoi hänen seuralaisensa, "minä en häntä pelkää. Se
puolue, jonka hän on kerännyt ympärilleen, ei tosin ole vähälukuinen,
mutta tiedän seurakunnan enemmistön ja niiden joukossa parempain
ihmisten, olevan minun puolellani."
He tulivat nyt Porta Capenaan ja poikkesivat kadulle, joka kulki aivan
pitkin kaupungin muurin vierusta. Heidän vastaansa tuli kantotuoli.
Siinä istui nainen huntu kasvoilla. Callistus kumarsi nöyrästi, mutta
sai vastaukseksi ainoastaan pikaisen tylyn tervehdyksen.
"Kuka se oli?" kysäsi piispa. "Hän ei näyttänyt olevan suosiollisella
mielellä sinua kohtaan."
"Arvasit oikein", virkkoi Callistus nauraen.
"Se oli rikas Marcia, joka joku aika sitten oli pakanallisen
ylimyskunnan enin arvossa pidetyitä naisia. Sitten meni hän kesäksi
Napoliin ja palasi sieltä kristittynä. Hän kääntyi eriskummallisella
tavalla. Tahdon vast'edes kertoa sen sinulle. Tärkeämpää on se, että
hän on minun vastustajiani ja että hänen huoneessansa keksitään melkein
kaikki vehkeet ja juonet, joilla minua vastustetaan. Nyt voit ymmärtää,
minkätähden hänen tervehdyksensä ei ollut ystävällinen. Mutta kerro
minulle nyt seurakunnastasi Ostiassa. Luulen sinun piispantoimesi
olevan hyvin vaivaloista, sillä satamakaupunkiin kokoontuu kaikellaista
roskaväkeä."
"Niin, Ostiassa on pidettävä silmät auki. Sinne tulee ihmisiä, jotka jo
aikaa sitten ovat kääntyneet takaisin pakanuuteen, ja apua saadakseen
ovat olevinansa kristityitä. Tuleepa pakanoitakin usein väärillä
suosituskirjeillä minun tyköni. Minä annan mielelläni, missä näen
olevan todellisen hädän. Mutta sitten kun meitä kerran on ruvettu
tuntemaan armelijaiksi ja avullisiksi ihmisiksi, koettaa moni
ansaitsematon hyötyä näistä meidän ominaisuuksistamme. Sentähden pitää
minun alinomaa olla varuillani, joka sen vuoksi on vieläkin vaikeampaa,
kun meidän seurakunta melkein joka päivä muuttuu, aina sen mukaan,
miten kauppaolot muodostuvat."
Näin jutellessaan olivat he tulleet lähelle Porta Metroniaa.
Mutta ennenkuin he ennättivät kaupungin portille, alkoi heidän
edeltänsä kuulua kova soitonääni, ja kohta sen jälkeen tuli joukko
musikantteja torvineen ja huiluineen ulos portinholvista.
"Hautaussaatto", virkkoi Callistus. "Odotetaan kunnes se ehtii ohitse."
Musikantteja, jotka olivat saaton etunenässä, seurasi joukko mimejä[38]
ja tanssijoita, joista muutamat olivat puetut sileneiksi[39] ja
satyreiksi. Ne hyppivät sinne tänne, tekivät pilkkaa ympärillä olevista
ja lausuivat irstaita leikkipuheita joka taholle. Heidän perässänsä oli
pitkä rivi vaunuja; niissä istui henkilöitä, joilla oli vainajan
esi-isien vaksinaamukset ja virkamerkit. Heidän perästänsä seurasi
kuollut itse, istuen korkealla loistovuoteella täydessä virkapuvussa
ja elävän asennossa, vaikka sen vahankalpeat kasvot olivat
kamalannäköiset kirkkaassa päivänvalossa. Kuollutta kantoivat omat
poikansa. Heidän perässänsä astui ystäviä ja sukulaisia ja kovasti
valittavia naisia hiukset hajallaan ja mustissa vaatteissa, viskellen
kukkia kuolleen päälle.
"Kuka on tämä vainaja?" kysäsi Ostian piispa seuralaiseltansa, kun
saatto oli mennyt ohitse.
"Ylhäinen, keisarillinen virkamies, joka tuskin enempää toimitti
eläissänsä kuin kiusasi alustalaisiansa ja mässäsi väärin hankituilla
rikkauksilla. Nyt kunnioittavat he häntä, kuin olisi hän ollut parhain
ihminen ja isäntänsä kunniallisin palvelija."
"Niin, semmoisia ne ovat", virkkoi toinen. "Jos jollakin miehellä olisi
vaikka kuinka riitaisa ja häijy vaimo ja hän uhreilla ja lupauksilla
rukoilisi jumalilta sille kuolemaa, niin kirjoittaa hän kuitenkin
häpeilemättä sen hautakiveen: 'Suloiselle Tullialle, sangen rakkaalle
puolisolle, on hänen miehensä uskollisesta mieltymyksestä pystyttänyt
tämän muistomerkin.'"
"Sinä olet oikeassa", sanoi Callistus nauraen. "Jos jälkimaailma vasta
rupeaisi arvostelemaan roomalaisia naisia hautakirjoituksien mukaan,
niin hämmästyisi se keksiessään niin paljon kunnon äitejä ja
hyväavuisia vaimoja heidän joukossansa."
"Ne noudattavat perusjohdetta: De mortuis nil nisi bene.[40] Vaan
kuitenkin lu'in minä joku aika sitte erään naidun naisen
hautapatsaasta: 'Sinä päivänä, jona hän kuoli, kiitin jumalia sekä
ihmisiä.' Mutta monipa on seisahtunutkin sen hautapatsaan luo ja
kironnut jumalatonta leskeä. -- Mutta nyt sanon jäähyväiset sinulle.
Minun on käytävä eräässä huvilassa tässä lähellä. Voi hyvin!"
Ystävykset antoivat kättä. Samalla kuin piispa poikkesi oikeaan Via
Latina'lle kääntyi Callistus Porta Metronian kautta menemään suoraa
tietä kaupunkiin.
Hän astui hitaasti Coeliusta ylöspäin. Juuri kun hän oli menemäisillään
niiden valtavien kuvunkaarien alitse, jotka kannattavat Claudiuksen
vedenjohto-laitoksia, huomasi hän jonkun matkan päässä kaksi naista,
jotka astuivat samaan suuntaan kuin hänkin. Ne olivat Marcella ja
Julia, jotka vasta muutama päivä sitten olivat tulleet Roomaan ja
kävelivät nyt kauneina syyspäivinä tutustumassa maailmankaupungin eri
kohtiin. Marcella oli tavalliseen tapaansa totisennäköinen. Mutta
Juliaan, jonka mieli oli avoin kaikelle kauniille, oli Rooman isojen
rakennusten ja suurien taideaarteiden katseleminen tehnyt hyvän ja
elähyttävän vaikutuksen. Hän voi taas olla iloinen kuin ennenkin ja
vapaasti ihailla kaikkea kaunista ja jaloa, joka esiytyi hänen
silmäinsä eteen. Vaaleat ruusut olivat jälleen alkaneet kukoistaa hänen
poskillansa ja hänen silmänsä, joita viime aikoina olivat kyyneleet
usein tummentaneet, loistivat nyt jälleen ilosta ja elämään
mieltymyksestä.
"Hyvää päivää, Marcella ja Julia", sanoi Callistus ystävällisesti,
mennen naisten luokse. "Meillä on sama tie; saanko seurata teitä?"
Marcella nyökäytti päätään äänetönnä, ja Callistus saattoi helposti
huomata, ett'ei hänen pyyntöänsä myönnetty kernaasti. Mutta kun hän
tiesi, että Marcella oli Marcian ystävätär, arvasi hän heti syyn tähän
vieromiseen.
"Miltä tuntuu teistä Rooma?" jatkoi hän.
"Minusta tuntuu kuin elämä minulle alkaisi uudestaan täällä", vastasi
Julia hilpeästi. "Sellaista taideaarteiden rikkautta ja keksintöjen
suurenmoisuutta ja muhkeutta, joka tulee näkyviin näissä rakennuksissa,
en ole koskaan voinut aavistaakaan. Tunnen itseni ylpeäksi, että
ihmiset ovat voineet miettiä ja tehdä sellaista."
Näin puhuessaan osotti hän Flaviuksen Amphiteaatteria ja
kapitoliniläisen Jupiterin korkeaa temppeliä.
"Julia", keskeytti Marcella, "unhotatko että tällä ainoalla paikalla on
sadottain ihmisiä uhrattu paljaaksi silmänhuvitukseksi ja että he
kunnioittavat korkeimpia epäjumaliansa siellä?"
Julia punastui. Callistus oli juuri rupeamaisillaan puolustamaan häntä,
mutta katsoi sitten kuitenkin paremmaksi olla ottamatta puheeksi
ainetta, josta hän ei halunnut jutella tässä tilaisuudessa.
"Siitä temppelistä on kaunis satu", alotti hän siis välinpitämättömään
tapaan. "Kerrotaan näette, että Sibylla antoi ijäkkään keisari
Augustuksen siellä nähdä kerran äsken-syntyneen Messiaan, Se on taru,
mutta siinä on se totuus, että se yleinen siveellinen ja uskonnollinen
mätä, joka vaivasi pakanuutta tämän keisarin aikana, viittasi sille,
joka uskoi ihmiskunnalla olevan tulevaisuutta, parempia, tulevia
aikoja, pelastusta ja pelastajaa."
"Niin", alotti Marcella, "pimeyden läpi koittaa välistä se valo, joka
sitten myöhemmin nousee, ja ehdottomasti on tämän maailman lasten
elämässä ja töissä huomattavana Jumalan valtakunnan ikävöitsemys ja
aavistus hänen tulostansa. Me näimme tänään kolmea roodolaista kuvaavan
taideteoksen, Laokoonin ryhmän. Isä, joka turhaan taistelee
peljättävien käärmeiden kanssa -- mitäpä merkitsee hän muuta kuin
vanhaa uskonoppia, joka voimatonna katoaa ajan myrskyhyn? Ja samoin
kuin toinen poika, voimattomana hakien apua, kääntää rukoilevan
näköisenä kasvonsa isäänsä päin, joka itsekin huutaa apua, samoin
pettyvät ne, jotka odottavat tuoreita lehtiä kuivasta rungosta; toisen
pojan kaltaisia, joka pelastuksetta vaipuu kuolemaan, ovat he sitä
paitsi kaikki."
Se vakuuttava ihastus, jolla Marcella lausui nämät sanat, teki syvän
vaikutuksen sekä Callistukseen että Juliaan ja pani molemmat miettimään
tuon kuuluisan ryhmän kekselijästä selitystä.
Äänettöminä jatkoivat he sitten muutaman minuutin matkaansa.
"Sinä olet oikeassa", alotti jälleen Callistus. "Kenen silmät Herra
valasee, hän näkee helposti sen ulkonaisen verhon läpi, jossa tapaukset
esiytyvät meille ja löytää lukemattomia kalliita kultarakeita siitä,
jossa toiset eivät näe kuin arvotonta hiekkaa."
"Me olimme muutama päivä sitten Lucinan katakombissa Via Appian
varrella", virkkoi Julia kääntyen Callistukseen, "ja näimme siellä
äskettäin tehdyn kuvan -- suuren kalan, jonka seljässä oli vitsoista
palmikoittu kori ja korissa muutamia leipiä ynnä pikari täynnä punaista
viiniä. Me arvasimme heti tämän kuvan esittävän eloa antavaa kalaa,
meidän Herraamme, joka pyhässä ehtoollisessa antaa meille ruumiinsa ja
verensä. Sano minulle, kenen tekemä se hyvin osattu taideteos on."
Callistus sanoi sen tekijän nimen.
"Teidän seurakunnassa näyttää olevan oivallisia taiteilija-kykyjä",
virkkoi Julia.
"Niin", vakuutti Callistus, "me panemme arvoa sille, että taide saapi
sijaa ja menestyy myöskin kirkossa. Se on Jumalan lahja ja inhimillisen
elämän lempikoriste."
"Niin", lausui Julia innostuneena. "Siitä, joka kerran on tullut
taiteen uskolliseksi ystäväksi, tuntuu raskaalta siitä luopuminen. Oi,
että tämä ihmishengen kaunein kukka hedelmöitsisi meidänkin tykönämme!"
"Se hedelmöitseekin meidän tykönämme", sanoi Callistus varmasti.
"Pakanuuden taide häviää häviämistään, sentähden että pakanuus itsekin
häviää, sillä taide ei voi oleksia asunnoksi kelpaamattomissa majoissa
vanhentuneiden sukukuntien tykönä, vaan ollen itse nuorellinen ja
eloisa, hakee se itsellensä kodonkin nuorison tykönä. Sillä tavalla
tuli se meille. Me avasimme ystävällisesti sille ovemme, ja se astui
kernaasti sisään. Kuitenkin on meidänkin joukossamme muutamia, jotka
iloitsisivat, jos se poistuisi tyköämme, mutta niitä ei, Jumalan
kiitos, ole monta. Ja usko minua", lausui hän ihastuneena, "tulee aika,
jolloin kaino neitsy, joka nyt on paennut meidän tyköämme, tulee
kukoistavaksi naiseksi ja ylpeänä ja rohkeana astuu ulos maailmaan,
lihana meidän lihastamme ja meidän henkemme ravitsemana, ja maailma
suosii häntä."
Marcella pudisti totisena päätänsä.
"Mitä tekevät maailman lapset valkeuden valtakunnassa?" sanoi hän.
"Kuinka voi taide, joka vuosisatoja on palvellut epäjumalia ja iloinnut
maailmallisesta, nöyrtyä palvelemaan Herraa, joka piti niin vähän lukua
ulkomuodosta ja ulkonaisesta kauneudesta, että hän esiytyi joukossamme
kaikkein ylenkatsotuimpana, täynnä kipua ja sairautta?"
"Mutta etkö näe", virkkoi Callistus, "miten maalarit ja kuvanveistäjät
teoksillansa ovat ylistäneet Herran armoa ja kaikkivaltijasta apua
meidän hautapaikoillamme? Etkö näe miten seinät kertovat Jumalan pojan
ihmeistä, hänen paimentoimestansa ja ijankaikkisesta läsnäolostansa? Ja
pikari, jonka atrioidessasi nostat huulillesi, sormus, joka koristaa
sormeasi, lamput, jotka valasevat huonettasi -- kuvailevathan ne kaikki
meidän uskoamme ja toivoamme."
"Sen kyllä tiedän, vaan kuitenkin näen myös, juuri täällä Roomassa,
teidänkin haudoissanne, pakanuuden satu-olentoja, Eroksen ja Psyken,
kuun-jumalattaren ja muita epäuskon kuvateoksia. Mutta mitähän yhteyttä
on Kristuksen ja Belialin välillä? Te tahdotte yhdistää ne molemmat,
sulattaa päivän yhteen yön kanssa."
"Suo anteeksi, Marcella", virkkoi Callistus, "sinä päättelet
vähäpätöisistä yksityiskohdista kokonaisuutta. Meillä ei ole vielä
mitään omaa taidetta, vaan olemme vasta luomaisillamme sitä itsellemme.
Mutta kukahan voi soimata rakennusmestaria, jos hän panee rakennukseen
vanhoja palkkeja ja kiviä, kun häneltä välistä puuttuvat uudet
rakennusaineet? Me itse emme hyväksy sitä, että pakanallisia kuvia
sekoitetaan kristillisiin kuvihin, mutta meidän täytyy ottaa huomioon
ajan suhteet eikä sovi meidän ruveta panemaan rajoja vapaalle
kehkeämiselle, joka on taiteen ensimmäinen elin-ehto, ja toivomme
semmoisten poikkeusten vähitellen katoavan."
"Se ajatus on Zephyrinuksellakin", virkkoi Marcella ja puristi huulensa
yhteen.
Callistus ymmärsi hänen viittauksensa, mutta ollen paljon kokenut ei
hän vähääkään hämmentynyt.
"Tahtoisin mielelläni tehdä teille kysymyksen, jos sallitte", virkkoi
hän pikaisesti. "Muutama viikko sitten saimme kuulla, että erään
suuressa arvossa pidetyn keisarillisen upseerin täytyy Sardiiniassa
kärsiä suurta vaivaa kristillisyyden tähden. Eräs vaeltavainen veli
näki hänet siellä ja jutteli hänen kanssansa. Hän on entinen Kartagon
legaatti, nimeltä Licinius. Sentähden ajattelin minä teidän ehkä --"
Molemmat naiset parahtivat hiljaa. Callistus silmäili heitä
kummastellen.
"Onko puheessasi mitä perää vai onko se ainoastaan tyhjää huhua?" kysyi
Marcella, kääntyen pikaisesti Callistukseen.
"Hän, joka jutteli sitä", vastasi Callistus, "oleksii tätä nykyä täällä
lähellä, Ostiassa. Hänen puheensa on aina ollut luotettava ja totinen."
"Eikö hän ole jutellut mitään tästä -- tästä Liciniuksesta?" jatkoi
Marcella.
"Saatte kuulla kaikki mitä minä tiedän", vastasi Callistus, "sillä
huomaan, että tunnette sen kunnon miehen. Niinkuin itsekin varmaan
tiedätte, oli Licinius legaattina Afrikan prokonsulilla. Hän ei ollut
mikään kristittyjen vihollinen, mutta tuli siksi äkkiä, tietämätöntä
minkä tähden, ja sai prokonsulin panemaan toimeen verisen vainon. Joku
aika sen jälkeen -- ja se on toinen käsittämätön kohta tämän miehen
elämässä -- kääntyi hän julkisesti kristinuskoon. Tämä tapaus herätti
Kartagossa niin suurta hälinää, että oikein lähetettiin siitä ilmoitus
keisarille. Keisarin erityisestä käskystä erotettiin legaatti nyt
virastansa ja tuomittiin kovaan työhön, pahantekijäin siirtolan
vuorikaivoksiin Sardiiniassa. Eräs veljistämme tapasi hänet siellä
ruumiinvoimistaan murtuneena ja lähellä kuolemaa, mutta kuitenkin oli
hänen työn heikontamassa ruumiissansa sankarin henki, joka ylisti
Herraa ja antamatta itseään minkään eksyttää, turvallisesti luotti
näihin lohdullisiin sanoihin: Toivo ei anna häpeään tulla. Siinä on
kaikki, mitä hänestä tiedän puhua. Ehkä on hän jo menehtynyt suuriin
vaivoihinsa."
Kasvot kalmankalpeana oli Julia kuunnellut Callistuksen puhetta.
Ainoastaan vaivoin sai hän pidätetyksi kyyneliä, jotka kostuttivat
hänen silmänsä. Hänen sydämmensä tykki ankarasti. Hän muisteli sitä
hetkeä, jolloin Licinius viimeisen kerran ojensi kätensä hänelle --
sitä hirmuista hetkeä, joka tuotti niin paljon onnettomuutta sekä
Liciniukselle itselleen että hänelle.
Marcella näytti myöskin tulleen syvästi liikutetuksi. Hän katsoi
äänetönnä maahan.
He olivat nyt tulleet Collosseumiin. Callistus otti siellä jäähyväiset
molemmilta naisilta, jotka jatkoivat matkaansa suoraan eteenpäin,
samalla kuin hän poikkesi oikeaan Via Querquelana'lle, jonka varrella
asui Rooman seurakunnan päämies, piispa Zephyrinus.
Kohta tuli hän piispan asunnon edustalle. Orja avasi hänelle portin.
Tämä oli synkkämielisen näköinen, kolmikymmenvuotinen mies. Kaulassa
oli hänellä hienot teräsvitjat; niissä oli pieni ympyriäinen levy,
johon oli piirretty seuraavat sanat:
"TENE ME QUIA
FUGI ET REVO
CA ME IN VIAM
QUERQUELANAM
AD ZEPHYRINUM
DOMINUM MEUM".[41]
"Mitä nyt?" kysyi Callistus orjalta. "Kuinka kauan olet pitänyt tuota
eriskummaista kaulakoristetta?"
"Sitä saat kysyä huoneen-mestarilta", vastasi orja äreästi. "Hänen on
pistänyt päähänsä pitää minua epäluotettavana. Sentähden on hän pannut
kaulaani tämän merkin. Hyödytön varokeino."
Hän vei Callistuksen piispan kamariin. Vanha, noin kuusikymmenvuotinen
mies, nousi mukavalta nojatuolilta ja meni sisälletulijaa vastaan.
Hänen astuntonsa oli vaivaloinen. Hänen kasvoissansa olivat ankarat
piirteet, joita eivät hänen kunnianarvoiset valkoiset hiuksensakaan
jaksaneet lauhduttaa. Myöskin hänen puoliummessa olevat, levottomasti
räpyttelevät silmänsä tekivät vastenmielisen vaikutuksen. Hänen
kasvojensa muoto ainakin todisti hänen vastustajiensa syystä soimaavan
häntä ahneeksi.
"Olipa hyvä että tulit", sanoi piispa hiljaan. "Ajattelin äsken sinua.
Käy istumaan. On tullut huonoja sanomia. Aleksandriassa ja Afrikassa on
ollut kovia vainoja. Niinkuin tiedät, saimme jo tätä ennen epävakaisia
senlaatuisia tietoja. Tänä aamuna sain laajasanaisia kirjoituksia
siellä olevalta piispalta. Voit ottaa ja lukea ne. Kunhan me täällä
vaan saisimme olla levossa! Septimius Severus ei näytä olevan juuri
ystävällinen meitä kohtaan. Ja sitä paitsi tekee Hippolytus
puoluelaisinensa minulle suurta levottomuutta. Eripuraisuus enenee
päivä päivältä; mikä tulee tästä lopuksi?"
"Sinä pelkäät enemmän kuin on syytäkään", virkkoi Callistus. "Egyptin
ja Afrikan vainoihin on ollut omituista johtoa, niinkuin tiedät ja
nämät kirjeet myös luultavasti selittävät. Mutta täällä ei ole mitään
sellaista. Tähän asti on keisari antanut meidän olla rauhassa. Ja nyt
on jo päätetty, että hän lähtee Roomasta Britanniaan. Carakallan mieli
on taas kääntyneenä kokonaan muuhun kuin kristityiden vainoon."
"Saatatpa olla oikeassa", vastasi piispa arvelevaisesti. "Sinun sanasi
rauhoittavat minua."
"Eikä Hippolytus myöskään, minun nähdäkseni, voi saattaa meitä
vaaraan", jatkoi Callistus. "Hän ei ole luotu puolueen päämieheksi eikä
kansan johdattajaksi. Kun vaan edelleenkin olemme varoillamme ja
pidämme koko hänen vastustustaan asiana, joka ei meitä yhtään huoleta,
niin tuo punaiseksi kuumennettu rauta pian kylmenee. Mutta", virkkoi
hän lopuksi, painaen päänsä nöyrästi alas, "jos sinulla on toinen
mielipide, niin sano vaan sana ja minä pysyn vaiti."
"Ei, ei, Callistus", virkkoi piispa melkein peljästyneenä. "Siitä ei
voi tulla puhettakaan. Minä en voi tulla toimeen sinun neuvoittasi.
Tiedäthän, että luotan sinuun täydellisesti, ja jos sinusta on se tapa
vastedeskin oikea, jota tähän asti olemme noudattaneet, niin on asia
ratkaistu."
Palvelija astui sisään.
"Sinua tahtoo eräs puhutella", ilmoitti palvelija.
"Anna hänen tulla sisään" vastasi Zephyrinus.
Muutaman minuutin kuluttua tuli ovesta sisään pitkä, ijäkäs mies.
Pitkät, valkoiset hivukset ympäröivät hänen eteenpäin nyykistynyttä,
kunnianarvoista päätänsä. Oikeassa kädessä oli hänellä pitkä sauva,
jolla hän tuki itseänsä. Hän liikkui hitaasti. Mukanaan oli hänellä
nuorukainen, jonka olkapäällä hänen vasen käsivartensa lepäsi.
Kummastuneena huudahtaen nousi Zephyrinus istualtaan, kun hän loi
silmänsä sisälletulijaan.
"Pyhä isä", virkkoi hän ja suuteli ukkoa,[42] "kiitetty olkoon Herra,
että on tuonut sinut meidän tykömme. Me tervehdimme sinua veljellisesti
tervetulleeksi. -- Tämä on", sanoi hän sitten kääntyen Callistukseen,
"Irenaeus Lugdunum'ista kirkon terävä miekka sekä kilpi samalla."
Ukko naurahti.
"Miekka ei ole terässään", sanoi hän hiljaan, käyden istumaan. "Nämät
vanhuuden heikontamat ja veltostuttamat käsivarret eivät enään kanna
asetta, vaan kurottuvat ainoastaan rukoukseen. Toisia sotureita on
Herra valinnut. -- Tulen Aasiasta", jatkoi hän muutaman minutin
perästä, "menin sinne katsomaan vielä kerran kotomaatani, ennenkuin
silmäni ummistuvat ainiaksi. Nyt olen paluumatkalla Galliaan. Samoin
kuin muinoin suuri apostolimme, en minäkään tahtonut kulkea Rooman
ohitse käymättä teitä vahvistamassa ja saamassa teiltä vahvistusta."
"Rakas veli", vastasi Zephyrinus, "kiitetty olkoon Herra vielä kerran,
että on suonut meidän nähdä sinun kasvosi. Me tarvitsemmekin suuresti
sinun vahvistustasi. Aallot raivoavat kirkon laivan ympärillä,
ikäänkuin tahtoen nielaista sen."
Taaskin menivät ukon huulet hymyyn.
"Anna niiden raivota, Zephyrinus. Ne eivät meitä voi niellä. Matkalla
olen käynyt monessa seurakunnassa. Kuinka nuorellisesti on
sydämmeni iloinnut, kun olen nähnyt niiden olevan lujina hengen
yksimielisyydessä, ja sysivän tyköänsä valehtelijoita ja vääriä
profeettoja, jotka tahtovat asettaa ihmisten sanan Jumalan sanan
sijaan. Sama henki yhdisti niitä kaikkia; sama henki, sama toivo
elähytti niitä. Ja mekö sitten pelkäisimme ja hätäilisimme? Ei,
kiitetty olkoon Herra ja ylistetty hänen nimensä kaikessa
ijankaikkisuudessa! Ei mikään viekkaus, ei mikään väkivaltaisuus saata
voittaa meitä."
"Kyllä minäkin luotan Herraan, rakas veli", vastasi Zephyrinus
nöyrästi, "että hänen väkevä kätensä tukee meitä. Mutta onko sinusta
käsittämätöntä, että minulle välistä tulee huoli, kun näen
uskonheittureita yhä enemmän ilmautuvan seurakuntaani, jotka
petollisesti sanovat itseänsä kristityiksi, ikäänkuin voisivat he
täällä valloittaa koko kristikunnan?"
"Herra kitkee aikanansa ohdakkeet", vastasi Irenaeus. "Ja meidän
velvollisuutemme on tehdä itsemme aseiksi hänen käteensä. -- Niin,
Zephyrinus", sanoi hän juhlallisella, korkeammalla äänellä, "salli
miehen, joka Herran armosta on päässyt korkeaan ikään ja saanut
runsaasti vaikuttaa, sanoa sinulle tämä: 'Ole lempeä taitamattomille ja
eksytetyille, ystävällinen katuvaisille, mutta kova, kova kuin kivi
susille, jotka tunkeutuvat laumaasi, tahtoen syöstä Kristuksen
istuimeltansa ja asettaa sijaan itsensä ja mitättömän ihmisten sanan.
Ne ovat varkaita ja ryövärejä ja juovat poroista, inhottavaa vettä;
sillä kirkossa ainoastaan on Jumalan henki, ja missä Jumalan henki on,
siellä on kaikki armo ja totuus.'"
"Tahdon ajatella sanojasi", vastasi Zephyrinus.
"Sinä olet paimen seurakunnassa, jota Herra on siunannut enemmän kuin
muita", jatkoi Irenaeus. "Sielun silmillä näen sen jo kohoavan
maanpiirin kirkkojen yli ja sen paimenien tulevan lainsäätäjiksi ja
johdattajiksi monelle. Mutta voi heitä, jos he milloin kelvottomasti
panisivat toimeen Herran sanat ja käskyn! Silloin otetaan valtikka
heiltä pois ja annetaan toiselle."
"Jumala siitä varjelkoon", sanoi Zephyrinus.
Nyt tuli muutamaksi minutiksi äänettömyys.
Sitten virkkoi Irenaeus taas:
"Mutta kerro minulle hiukan tarkemmin seurakuntasi tilasta ja mitä
Septimius Severuksesta tiedetään. Minua aavistuttaa että hänen
miekkansa kerran kohtaa minua."
Zephyrinus täytti kernaasti vanhuksen tahdon ja alkoi kertoilla
seurakuntansa laajenemisesta ja sisällisistä suhteista.
Kolmastoista Luku.
Petollisuus ja uskollisuus.
Melkein samaan aikaan tuli eräs mies tomuisissa matkavaatteissa
Ostiasta Roomaan. Cestiuksen pyramiidin luona seisattui hän ja istuutui
kivipenkille, joka oli asetettu siihen väsyneitä matkamiehiä varten.
Uneksivasti katseli hän hetkisen maahan. Sitten nousi hän taas
istualtaan ylös. "Ei", sanoi hän itseksensä, "minä en voi enkä tahdo
levätä ennenkuin olen saanut varmuutta hänestä, jonka tähden olen
antautunut tälle vaivaloiselle ja vaaralliselle matkalle. Jospa
kuitenkin onnetar olisi minulle suosiollinen!"
Puhdistettuaan harjalla tomun vaatteistansa tavernassa, kaupungin
portin vieressä, meni hän kiireesti Aventinuksen yli ja oli juuri
lähtemäisillään astumaan erästä poikkikatua alaspäin, joka ulottui
Circus Maximuksesta Palatinukseen, kun muutamia pretoriaaniupseereita
tuli hänelle vastaan, sulkien häneltä tien. Hän tuli silminnähtävästi
hämille ja tahtoi mennä ohitse kasvot toisaalle käännettyinä, kun äkkiä
yksi upseereista astui hänen luoksensa ja, katsoa tirkistäen häneen,
huudahti: "Mitä kaikkea! Kartagon legaatti! Terve tulemastasi Roomaan,
Markus Licinius!"
Matkamies vaaleni ja peräytyi askelen takaperin.
"Kaiken pyhän tähden, Petronius", sai hän työläästi sanotuksi, "älä
ilmaise minua!"
Upseeri nauroi.
"Erhetyt, ystäväni. Tunnet huonosti tarkkatuntoisuuttani, koska luulet
minun auttavan maanpakolaista pahantekijää, joka ei ole pysynyt
uskollisena keisarille. Kumppanit", huusi hän seuralaisillensa,
"auttakaa minua, että saadaan tämä kallis lintu korjuusen. Hän on
kuuluisa Kartagon legaatti, joka joku aika sitten karkasi Sardiinian
vuorikaivoksista."
"Sinä katala!" virkkoi Licinius hänelle ylenkatseellisesti. "Ilmaset
siis hänet, jonka leipää niin kauan sait syödä."
Mutta kukaan pretoriaaneista ei näyttänyt kuitenkaan tahtovan totella
kumppaninsa kehoitusta. Päinvastoin menivät he pois, ett'eivät olisi
mitenkään osallisena kavaltajan tekoon. Tämän täytyi siis ottaa
avuksensa sattumalta ohimenevä legionasotamies.
"Nyt kasarmiin!" sanoi hän käskevään tapaan Liciniukselle.
Tämä seurasi häntä, ei kehdaten ylenkatseesta luoda kavaltajaan yhtä
silmäystä, eikä yhtä sanaa hänelle virkkaa.
"Jollei minun ole sallittu päästä turmiosta", sanoi hän itseksensä,
"niin tahdon nöyrästi ja rohkeasti käydä sitä kantamaan."
Heti pretoriaanein kasarmiin saavuttua jätti Petronius vankinsa vahdin
haltuun ja kiiruhti sieltä keisarin palatsiin Palatinukselle, antamaan
itse tietoa, mitä oli tehnyt. Mutta kun keisari silloin juuri oli
Tibur'issa ja sanottiin hänen palaavan sieltä vasta illan suussa, niin
täytyi Petroniuksen tyytyä ilmoittamaan tapauksen kaupungin
prefektille.
Kun vanki oli päässyt kasarmiin, tuli hänen ympärillensä joukko
utelijaita sotamiehiä. Centuriot olivat vetäytyneet pois, sillä koko
tapaus tuntui heistä tuskauttavalta. Ainoastaan yksi heistä tuli
Liciniuksen tykö, ilmoittaen olevansa hänen vanha sotatoverinsa, ja
puhui ylenkatseellisesti Petroniuksen käyttäytymisestä.
"Se karvastelee vieläkin enemmän", virkkoi Licinius surullisesti, "kun
pettäjänä ja kavaltajana on mies, jolle kernaasti ja usein on tehnyt
hyvää. Petronius oli halpa legionalainen, kun palvelimme yhdessä
itämailla. Eräs ystäväni esitti hänet minun suosiooni ja minä otin
hänet vastaan. Hän sai kuukausia asua teltassani ja nauttia minun
ruokaani. Mutta kun ei häntä sitten ylennetty, niin luuli hän
mielettömästi kyllä minun olleen siihen syynä, ja siitä saakka on hän
pitänyt minulle vihaa ja saa tänään nyt vihdoin riemuita."
Hän painoi päänsä ja katsoi miettiväisesti maahan.
Heti sen jälkeen tuli käsky kaupungin prefektiltä, että toistaiseksi
pidettäisiin vankia kasarmissa. Licinius pantiin pieneen pimeään
kamariin.
Siellä sai hän nyt olla yksinään ajatuksinensa.
Miettiessään tilaansa, nuhteli hän katkerasti itseänsä siitä, että oli
antautunut tälle matkalle ja mielettömästi tullut leijonan luolaan.
"Romula ja Qvintilius eivät varoittaneet minua suotta", ajatteli hän.
"Itse olen syypää siihen, mitä nyt saan kärsiä. Ja kuitenkin", jatkoi
hän, "olin pakotettu tulemaan Roomaan; minun täytyi koettaa saada nähdä
häntä ja sanoa hänelle: 'Katso, tässä olen minä, sydän täynnä katumusta
ja elämä täynnä kipua -- älä ole minulle enää vihainen, vaan kanna
sääliväistä mieltä minua kohtaan.' -- Ja nyt olen Roomassa", sanoi hän
melkein riemuiten. "Julia saa kuulla, kuka ylhäinen mies otettiin
kiinni ja arvaa kyllä, minkätähden hän oli tullut tänne, jossa hänet
tunnetaan ja hänen nimensä on vihattavimpia. Ja jos he tappavat minut,
niin tiedän todellakin kuinka kuolen ja iloisesti painan marttyrin
seppeleen päähäni, samoin kuin muinen painoin sen tammenlehtisen
kruunun, jonka Siccan porvarit minulle lahjoittivat."
Varhain seuraavana aamuna tuli keisarillinen sanansaattaja
pretoriaanein kasarmiin tuomaan päällikölle erästä kirjoitusta. Se oli
keisarin allekirjoittama kuolemantuomio vangille. Neljän tunnin perästä
piti teloitus tapahtuman vankeudessa. Päällikkö lähetti paikalla
centurion Liciniuksen tykö antamaan hänelle tietoa keisarin tuomiosta.
Vanki kuulteli sitä levollisesti. "Uhrilammas iloitsee pelastetuksi
tulemisestansa", sanoi hän surumielisesti. Sitten otti hän palasen
pergamenttia ja alkoi kirjoittaa. Neljännestunnin kuluttua pyysi hän
vahtisotamiestä kutsumaan hänen tykönsä sen centurion, joka edellisenä
iltana oli jutellut hänen kanssansa.
"Hyvä ystävä", sanoi hän centuriolle, "keisari on tuominnut minut
kuolemaan. Tahdotko tehdä minulle viimeisen palveluksen?"
Puhuteltu nyökäytti äänetönnä päätään. Hänen silmänsä olivat täynnä
kyyneliä.
"Minulla on tässä kirje", jatkoi Licinius; "tämä olisi menevä eräälle
Julialle; hän asuu Esquilinuksella Calpurniuksen huoneessa, jonka
varmaan tiedätkin."
Centurio otti äänetönnä kirjeen ja lähti kiireesti menemään. Hän riensi
Esquilinukselle, haki ylös Calpurniuksen asunnon ja jätti kirjeen
palvelijattarelle.
Marcella ja Julia olivat juuri menneet peristiiliin. Marcella oli
ottanut esiin kirjarullan ja ojentanut sen sisarellensa, pyytäen tätä
lukemaan sen ääneensä.
Julia otti kernaasti kirjarullan.
"Tahdon mielelläni olla lukijatar tänään", virkkoi hän, "mutta se
täytyy minun tunnustaa, ett'en vapistuksetta voi lukea siitä verisestä
vainosta, joka oli vielä peljättävämpi kuin minkä me itse näimme
Kartagossa."
Sitten alotti hän lukea kirjarullaa, jonka päällekirjoituksena olivat
sanat: Perpetuan ja Felicitaan marttyrikertomus.
"Nuoret katekumenit Revocatus ja hänen orjakumppaninsa Felicitas,
Saturninus ja Secundulus otettiin kiinni vainossa. Samoin myöskin Ubia
Perpetua, ylhäissäätyinen ja hienosti sivistynyt nainen. Hänen
vanhempansa ja kaksi veljeänsä, joista toinen myös oli katekumen,
elivät vielä. Hänen rinnoillansa oli pieni lapsi. Hän itse saattoi olla
kahdenkolmatta vuoden vanha. Mutta tahdomme antaa hänen itsensä
kertoilla marttyriutensa vaiheet, niinkuin hän omalla kädellään on ne
kirjoittanut."
"Kun en vielä ollut vankeudessa", kertoi hän, "ja isäni rakkaudesta
minuun koetti saada minua luopumaan, sanoin minä hänelle: 'isä, katso
tätä saviastiaa!' 'Niin', virkkoi hän, 'mitä sitten?' 'Voiko sitä sanoa
muuksi kuin mikä se on?' 'Ei', vastasi hän. 'Samoinpa en minäkään voi
sanoa muuta itsestäni kuin: olen kristitty.' Sitten ahdisti minua isäni
vihastuneena, mutta ei ryhdittömillä syillänsä voittanut minua. --
Muutama päivä sen jälkeen saimme kasteen. Minulle ilmoitti siinä henki,
ett'en rukoilisi mitään muuta kuin kärsimistä. Kohta sen jälkeen
vietiin meidät vankeuteen. Minä peljästyin, tottumaton kun olin
semmoiseen synkeyteen. Voi kauheaa päivää! -- Minua vaivasi huoli
lapsestani. Jalot diakonit Tertius ja Pomponius saivat lopuksi
lahjoilla aikaan, että me pääsimme kärsittävämpään huoneesen, jossa
hiukan toinnuimme. Siellä imetin minä lastani, joka jo oli voipuneena
ja nälissään, ja jätin sen äitini ja veljeni haltuun. Murheella näin
kuinka heitä ahdisti minun tilani. Olin suuressa vaivassa monta päivää.
Olin hankkinut itselleni luvan saada pitää lapseni vankeudessa luonani.
-- Yht'äkkiä tunsin itseni uudelleen vahvistuneeksi ja vapaaksi lapsen
huolista, ja vankeus tuntui minusta ruhtinaanhuoneelta, ett'en missään
olisi tahtonut olla mieluisemmin kuin siellä.
"Silloin sanoi veljeni minulle: 'Sinulle on suotu suuri arvo, joten
voit vaatia itsellesi ilmestystä, odottaako meitä marttyrinkuolema vai
vapautus!'
"Ja minä vastasin hänelle luottamuksella, koska tiesin saavani puhua
Herran kanssa: 'Huomenna saat tietää sen'.
"Ja minä rukoilin Herraa, ja se ilmoitettiin minulle: Minä näin
suunnattoman suuret, kultaiset tikapuut, jotka ulottuivat taivaasen
asti; vaan ne olivat niin kapeat, että ainoastaan yksitellen voi
nousta niitä myöten ylös. Kahden puolen tikapuita oli kaikellaisia
rauta-aseita: miekkoja, keihäitä, sirppejä, jotta se, joka
varomattomasti ja ylöspäin katsomatta meni niitä myöten ylös, tuli
aivan silvotuksi ja lävistyi keihäiden kärkiin. Ja tikapuiden alla
venyi jättiläis-lohikäärme, joka väijyi ylöskiipeäviä ja koetti
säikäyttää heidät takaisin.
"Ensin kiipesi ylös Saturninus, joka sittemmin meidän tähtemme
vapaehtoisesti antautui vainoojille, mutta joka ei meitä vankeuteen
pantaessa ollut meidän kanssamme. Onnellisesti pääsi hän tikapuiden
päähän. Ja hän kääntyi minuun, lausuen: 'Perpetua, minä odotan sinua.
Mutta pidä varasi, ett'ei lohikäärme sinua vahingoita'.
"Minä vastasin hänelle: 'Se ei minua Herran Jesuksen Kristuksen nimessä
ole vahingoittava.' Ja tikapuiden alla nosti lohikäärme vitkaan ylös
päätänsä, ikäänkuin peljäten minua.
"Minä kiipesin ylös ja sain nähdä avaran puutarhan, jonka keskellä
istui karkeavartaloinen, paimenen pukuun puettu ukko. Ja hänen
ympärillänsä seisoi monta tuhatta henkeä valkoisissa vaatteissa. Ja hän
nosti kasvonsa, katsoi minuun ja sanoi: 'Tervetulemastasi, lapsi!'
"Hän huusi minut luoksensa ja antoi minulle palan juustoa, jonka hän
oli tehnyt. Minä otin lahjan vastaan ristissä käsin, ja kaikki
ympärillä seisovaiset sanoivat: Amen! -- Sitten herätti minut ääni.
Minulla oli vielä suuni makeana.
"Paikalla juttelin veljelleni mitä olin nähnyt. Me ymmärsimme molemmat
tuskien odottavan meitä, ja aloimme luovuttaa mielestämme kaikkea
maailman toivoa.
"Muutaman päivän perästä kuului meille sellainen huhu, että me
tulisimme kuulusteltaviksi. Kaupungista tuli isä luokseni, syvä suru
sydämmessä, muuttamaan minun päätöstäni.
"'Sääli tytär, harmaita karvojani', rukoili hän. 'Sääli isääsi, jos
ansaitsen isäksesi kutsuttaa. Näillä käsilläni olen saattanut sinut
kukoistuksen ikääsi, suosinut sinua enemmin kuin ketään veljiäsi -- älä
siis tuota minulle tätä häpeätä. Tässä ovat veljesi, tässä äitisi ja
äitisi sisar, tässä lapsesi, joka ei voi elää sinutta; sääli heitä! Ole
mielevä, jott'et tuottaisi meille kaikille turmaa. Häpeä panee meidät
ainiaksi vaikenemaan, jos sinä kärsit sellaisen kuoleman'.
"Niin puhui isäni, täynnä isällistä rakkautta, minulle suudellen
kättäni. Sitten heittäytyi hän maahan jalkoihini, nimittäen minua
herrattareksi eikä tyttäreksi.
"Minun tuli sääli hänen harmaata päätänsä ja että hän oli suvussamme
ainoa, joka ei tahtonut riemuita minun kärsimisestäni. Minä lohdutin
häntä, sanoen; 'Mitä Jumala tahtoo, tulee tapahtumaan tässä. Sillä
sinun pitää tietämän, ett'emme itse ole itsemme herrat, vaan Jumala!'
"Murheellisena lähti hän tyköäni.
"Seuraavana päivänä vietiin meidät kesken atrioimistamme
kuulusteltaviksi. Me tulimme Forum'ille. Sanoma tästä oli pikaisesti
levinnyt Forum'in lähi-ympäristöllä oleviin kaupungin-osiin, ja koonnut
suuren kansanjoukon.
"Me nousimme vankeja varten laitetulle lavalle.
"Kaikki vangit tunnustivat itsensä kristityiksi.
"Kun sitten tuli minun vuoroni, astui isäni minun tyköni lapseni
kanssa, veti minua luoksensa ja rukoili: 'Armahda lastasi!' Ja myöskin
prokuraattori Hilarius, joka prokonsuli Minucius Timianuksen kuoltua
oli saanut vallan elämän ja kuoleman ylitse, sanoi minulle: 'Sääli
vanhaa isääsi, sääli pientä lastasi'.
"Mutta minä pudistin päätäni.
"Silloin kysyi Hilarius minulta: 'Tunnustatko itsesi Kristukselle?' --
ja minä vastasin: 'Tunnustan, minä tunnustan itseni Kristukselle'.
"Silloin valmistautui isäni vetämään minua alas paikaltamme. Mutta
Hilarius antoi viedä hänet pois ja ruoskia häntä, vitsoilla. Ja isäni
kärsimys suretti minua, ikäänkuin olisi minua itseäni rangaistu -- niin
suretti minua hänen onneton vanhuutensa.
"Sitten luetteli prokuraattori meidän nimemme ja tuomitsi meidät
petojen revittäviksi. Mutta ilosina palasimme me takaisin vankeuteen.
"Muutaman päivän kuluttua päästi vanginvartia Pudens, sillä hän piti
meitä suuressa arvossa, koska oli nähnyt, että Jumalan voima oli meissä
väkevä, monta veljeä meidän tykömme, jotta saisimme lohduttaa
toisiamme.
"Mutta kun teloituspäivä läheni, tuli isäni, surun kalvamana, minun
tyköni ja repien partaansa heittäytyi lattialle minun eteeni, kirosi
päiviänsä ja puhui sanoja, jotka liikuttivat jokaista. Voi, kuinka
minua säälitti hänen onneton vanhuutensa!
"Sinä päivänä, jolloin meidät piti heitettämän pedoille, näin diakoni
Pomponiuksen tulevan vankilaan ja kolkuttavan ovelle. Minä menin ja
avasin sen hänelle. Hän oli hienossa, valkoisessa juhlapuvussa. Ja hän
sanoi minulle: 'Perpetua, me odotamme sinua. Tule!' Hän tarttui minun
käteeni ja, kuljettuamme epätasaisia teitä, tulimme me vihdoin
hengästyneinä eräälle amphiteaatterille. Hän vei minut sinne keskelle
arenaa ja sanoi: 'Älä pelkää. Katso, minä taistelen yhdessä sinun
kanssasi.'
"Ja hän katosi.
"Mutta minä näin kansaa yltäympäri istuvan jännitetyssä odotuksessa.
Minä kummastelin, ett'ei mitään eläimiä päästetty minua vastaan, koska
kuitenkin tiesin olevani tuomittu petojen revittäväksi. -- Silloin
astui esiin musta egyptiläinen taistelemaan minua vastaan ja samalla
tuli myös näkyviin julman pitkä mies, jonka pää ulottui korkeammalle
sirkuksen muuria. Yllänsä oli hänellä pitkä tunika ja sen päällä
purpurapuku ja kädessään raippavitsa, ikäänkuin eläinten kesyttäjällä,
ynnä vihanta oksa, jossa riippui kultaisia omenia. Hän pyysi vaitioloa
ja lausui:
"'Jos egyptiläinen voittaa tämän naisen, niin tappaa hän hänet
miekalla; mutta jos hän voittaa egyptiläisen, niin saa hän tämän
oksan'. Niin puhuttuansa vetäytyi mies jälleen takaisin.
"Me karkasimme nyt toisiamme vastaan ja alotimme taistelun. Minä
tempasin häntä päästä niin, että hän kaatui kasvoillensa ja poljin
jalkani hänen päänsä päälle. Kansalta kuului suostumushuuto.
"Mutta minä menin miehen luokse ja sain oksan.
"Hän antoi minulle oksan ja sanoi: 'Rauha sinulle, tyttäreni'. Iloisena
voitostani menin ulos sirkuksen portista.
"Silloin heräsin. Nyt tiesin, ett'en tulisikaan taistelemaan petojen,
vaan pirun kanssa. Mutta olin varma siitä, että minulle oli suotu
voitto.
"Niin kului elämäni taistelupäivään asti. Taistelun kertoileminen on
toisen tehtävä." --
Samassa tuli sisään palvelijatar ja antoi Julialle kirjeen.
"Eräs pretoriaanein centurio toi sen", lisäsi hän. Julia vaaleni,
silmäillessänsä sen sisältöä. Äänetönnä ojensi hän sisarellensa sen.
Sitten nousi hän seisoalleen ja katsoi miettiväisesti hetkisen eteensä.
"Marcella", sanoi hän sitten lujalla, juhlallisella äänellä, ja
leimuava puna lennähti hänen kasvoillensa, "minä tahdon pelastaa hänet.
Kutsu tänne Calpurnius, hänen pitää tulla minun kanssani, minä tahdon
käydä keisarin tykönä. Mutta joutuin, sillä aika on kallis."
Odottamatta vastausta meni hän peristiilistä omaan kamariinsa pukemaan
päällensä. Jo muutaman minuutin perästä oli hän valmiina. Samassa tuli
Calpurniuskin, sillä Marcella oli kutsunut häntä ja ilmoittanut hänelle
muutamalla sanalla asian.
Tuskin oli puolta tuntia kulunut, kun heidän kantotuolinsa seisattui
keisarin palatsin eteen. Calpurnius mukanansa meni Julia keisarin
henkivartion rivin läpitse. Eräs hovi-virkamies tuli heidän vastaansa.
"Me tahtoisimme päästä keisarin puheille", sanoi Calpurnius, kääntyen
hovimieheen päin.
"Keisarin puheille pääsee vasta kahden tunnin perästä", oli hovimiehen
tyly vastaus.
"Sano hänelle, että se, joka Napolissa kerran pelasti hänen henkensä
murhaajan kädestä, haluaa puhutella häntä tärkeässä asiassa", virkkoi
Julia pikaisesti.
Hovimies kumarsi. "Täytän paikalla pyyntösi", sanoi hän ja lähti
menemään.
Jo muutaman minutin perästä tuli hän takaisin, sanoen keisarin
odottavan heitä. Calpurnius tahtoi jäädä ulos odottamaan, ja Julia meni
siis yksinään sisälle pitkien, kultaripsuilla koristeltujen esirippujen
kautta, jotka peittivät keisarin vastaanotto-huoneesen menevän oven.
Hiljainen vavistus valtasi hänet, kun hän astui kynnyksen yli, mutta
hän pääsi pikaisesti jälleen levolliselle mielelle.
Ystävällisesti tuli keisari häntä vastaan.
"Minusta on hauskaa nähdä sinut Roomassa", sanoi hän, "mutta vieläkin
hauskempaa se, että toivon voivani tehdä sinulle jonkun hyvän työn."
"Ylhäinen cesar", alotti Julia kumartaen; "jumalat soivat minun kerran
pelastaa sinun henkesi; nyt tulen minä sinulta rukoilemaan erään toisen
henkeä."
Keisari katsoi jännitetyllä odotuksella puhujaan. Julia arveli hiukan.
Hänen täytyi koota ajatuksiansa, ennenkuin tohti rukoilla sen edestä,
joka mikäli hän tiesi, oli kovin keisarin vihoissa.
"Minä rukoilen sinulta Liciniuksen henkeä, hänen, joka ennen oli
legaattina Kartagossa", kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.
Keisari peräytyi askelen takaperin; vihan puna nousi hänen otsallensa.
"Liciniuksenko?" jupisi hän. "Häntä on syystä minun keisarillinen
vihani kohdannut. Hän ansaitsee kuoleman."
Julia ei voinut kauemmin hillitä itseänsä. Kyynelet tulvivat hänen
silmistään, hän vaipui polvilleen ja kurotti rukoilevaisesti kätensä
keisariin päin, joka katsoi häneen vihaisilla silmillä.
"Nouse ylös", sanoi keisari melkein käskevästi. "Ei sovi sen langeta
eteeni polvilleen, jota minun tulee kiittää hengestäni."
Julia totteli äänetönnä.
"Sanoin jo kerran sinulle", jatkoi Septimius, "että keisarin
kiitollisuus sinua kohtaan on ääretön. Sen tahdon myöskin osottaa
tänään. Minä lahjoitan elämän sille miehelle, jonka edestä rukoilet.
Mutta tiedä, että teen tämän vastoin tahtoani ja ainoastaan tehdäkseni
sinulle suuren hyvän työn. Mutta en enää tahdo nähdä Liciniuksen
kasvoja; menköön hän maanpakoon."
Julia lausui tavoitellen muutamia kiitollisuuden sanoja.
"Kuinka tunnet sinä Liciniuksen?" kysyi keisari hiukan lempeämmin.
"Kartagossa oli hän meillä jokapäiväisenä vieraana", vastasi Julia.
"Etkä sinä ole häntä unhottanut? -- Sinun hyvä muistisi on todellakin
sinulle kunniaksi."
Julia punastui kovin.
"No niin", virkkoi hän sitten, ojentaen kätensä ystävällisesti
Julialle, "voi hyvin, äläkä unhota, että Palatinuksella asuu mies, joka
on ystävällinen sinun omaisiasi kohtaan."
Niin sanottuansa vetäytyi keisari takaisin. Julia riensi ulos
vastaanotto-huoneesta ja lähti paikalla Calpurniuksen kanssa pois
keisarin hovista.
* * * * *
Tuntikausi oli nyt kulunut. Kasvot käsiin peitettyinä istui Licinius
ääneti mietiskellen vankeudessansa. Ei pienintäkään mielenliikutusta
ollut huomattavana hänessä; ainoastaan silloin tällöin huokasi hän
raskaasti. Hän silmäili kulunutta elämäänsä ja ajatteli juuri
uskollista Saturninusta -- kun ovi aukeni. "Olen valmis", virkkoi
Licinius, nousten seisoalleen.
Keisarin virkamies astui sisään. Kädessään oli hänellä
pergamenttirulla, jonka hän levitti auki ja ojensi vangille. Tämä otti
sen vastaan hiljaisella vavistuksella. Hän kummastui, lukeissaan siinä:
"Herrani, ylhäinen cesar, on armossa erään hänelle kalliin henkilön
esirukouksen johdosta muuttanut kuolemanrangaistuksen maanpaoksi
ulkopuolelle Italian rajoja, joka täten sinulle tiedoksi annetaan." Sen
alla oli kaupungin prefektin nimi.
Äänetönnä katsoa tuijotti Licinius kirjoitukseen. Äkkihämmästys poisti
hänestä alussa kaikki ilon tunteet. "Ja mihin?" änkytti hän.
"Saat valita Bytsantin tahi Argentoratin", vastasi virkamies.
"Minä valitsen Argentoratin", sanoi Licinius pikaisesti.
"Hyvä. Sinun pitää kahden tunnin kuluttua oleman valmis lähtemään.
Germanilainen centurio tulee sinua saattamaan."
Näin sanottuansa aikoi virkamies lähteä pois. Mutta Licinius pani
kätensä hänen olkapäälleen. "Saatko sanoa minulle", virkkoi hän
rukoilevaisesti, "kenen esirukouksesta tuomio muutettiin?"
Virkamies kohotti olkapäitänsä. "Minä en tiedä mitään tarkempaa siitä.
Ainoastaan sen verran kuulin, että eräs ylhäinen nainen oli ruvennut
sinun puoltajaksesi."
"Hän se oli!" ajatteli Licinius paikalla. "Sillä kukapa muu se olisi
voinut olla. Marcella ehkä? Mutta olisiko cesar noudattanut hänen
pyyntöänsä? Ei; mutta Julia pelasti kerran hänen henkensä. Niin, häntä
ainoastaan on minun kiittäminen pelastuksestani, hänelle ainoastaan
tulee minun olla kiitollinen koko elinaikani."
Sitten lankesi hän polvilleen kamarinsa nurkkaan, nyykisti päänsä
seinää vasten ja rukoili hiljaa.
Määrätyllä ajalla tuli germanilainen centurio, jonka piti lähteä vankia
saattamaan. Se oli sama vanha sotilas, joka Janikuluksella oli
näytellyt maanmiehellensä Rooman ihanuuksia.
"Meistä tulevat hyvät matkakumppanit, vai mitä?" sanoi Licinius
hänelle.
Vanhus naurahti. "Minä en ole mitään vailla", virkkoi hän. "Se, joka
vaeltaa kotiinsa, on iloisella mielellä; sillä, näetkös herra, se
viheriä tasanko, joka ulottuu Bogesosta Reini-jokeen asti, on minun
kansani kotopaikka. Sukulaiseni asuvat lähellä Argentoratia, jonne nyt
saatan sinut."
He lähtivät Roomasta Porta Flaminian kautta. Surullisella mielellä loi
Licinius viimeisen silmäyksen seitsemän kukkulan kaupunkiin. Hänen
silmänsä hakivat Esquilinusta, jossa asui hänen pelastajattarensa. Hän
viittasi kädellään sinne jäähyväiset. Hän tunsi sydäntänsä ahdistavan,
kun hänen täytyi lähteä Roomasta saamatta nähdä ja kiittää Juliaa.
Turhaan koetti germanilainen ilahuttaa seuralaistansa. Tämä antoi kauan
ainoastaan yksitavuisia sanoja vastaukseksi hänen puheihinsa. Vasta kun
vanhus myötätuntoisuudella kysyi häneltä, mikä häntä suretti, kertoi
Licinius hänelle kovan onnen kohtalonsa ja erittäinkin, kuinka häntä
suretti se, kun hänen oli täytynyt lähteä Roomasta, saamatta kiittää
sitä, joka oli pelastanut hänen henkensä.
"Niin", vastasi Isgo, "sekin on jo surettavaa, kun et voi takaisin
palkita toisen hyvää työtä, mutta vieläkin surettavampaa, kun ei saa
osottaa kiitollisuuttaan edes sanoillakaan. Lohduta kuitenkin
murheellista mieltäsi sillä, että hän, josta puhut, kyllä arvaa,
minkätähden lähdit pois häntä sanallakaan kiittämättä."
Etrurian kaupunkiin Vejiin jäivät he yöksi. He olivat jo panneet maata,
kun Licinius jälleen nousi ylös, ja otti centuriota kädestä kiinni.
"Hyvä ukko", rukoili hän, "salli minun käydä Roomassa, jonne mieleni
yhä palaa. Vannon sinulle palaavani huomenna puolenpäivän aikaan
jälleen tykösi."
"Mitä pyydätkin minulta!" virkkoi centurio hämmästyneenä. "Etkö tiedä,
että minun täytyy päälläni vastata sinusta?"
"Tiedän kyllä", vastasi Licinius; "mutta usko, että uskollisuutta ja
rehellisyyttä on Germanian rajojen ulkopuolellakin."