"Se on myöskin hyvin maallinen kysymys. Joll'et sinä voi vastata
siihen, niin voinee ehkä joku näistä läsnäolijoista."
Hän tervehti useita nuoria miehiä, jotka tulivat siihen samassa
tuokiossa.
"Minä aioin lahjoittaa palvelijattarilleni villapeitteitä uuden vuoden
tullessa. Mistä saisin oikeita Kilikian tehtaanteoksia."
Sabinus tuli kalmankalpeaksi; toiset nauroivat. He ymmärsivät Viktorian
vihjaavan Sabinuksen syntyperään.
"En ole koskaan alentanut itseäni ajattelemaan sellaisia asioita",
vastasi hän kylmällä kohtelijaisuudella, jonka jälkeen hän kumarsi ja
meni pois.
"Hän oli ansainnut sen rangaistuksen", puolusteli Viktoria toisille.
"Minä olen kauan aikonut hänelle sitä."
Hiukan syrjässä naitujen naisien ja tyttöjen seurasta juttelivat
muutamat vanhemmat miehet keskenään. Niiden joukossa nähtiin Viktorian
isä, Cajus Herennius, vahvaruumiinen ja oikein jäykän roomalaisen
näköinen mies, leveine otsineen ja jyrkkine kasvojen juonteineen. Hän
oli yksinkertaisissa vaatteissa, mutta ranteillansa oli hänellä
kreikkalaisilla korkokuvilla koristetut, raskaat, kultaiset
rannerenkaat. Hän jutteli Aasiassa tehdyistä sotaretkistänsä, lyhyellä,
selvällä ja varmalla tavalla. Hänen vieressänsä istui Calpurnius.
"Parttilaisia vastaan retketessämme", sanoi hän, kääntyen
viimeksimainittuun, "oli meillä joukossamme nuori upseeri, joka,
joll'en erehdy, sittemmin määrättiin Afrikaan prokonsulin alaiseksi.
Luulen hänen nimensä olleen Licinius."
"Minä tunnen hänet vallan hyvin", vastasi Calpurnius ja pimeä varjo
lennähti hänen kasvoillensa. "Hän on legaattina Kartagossa."
"Hän oli merkillinen ihminen", pitkitti Herennius, "haaveksija, joka
leirissä vaan harjoitti opintoja, mutta tappelussa taisteli kuin
leijona."
"Hän on prokonsulille oikeana kätenä", lisäsi Calpurnius.
"Ja tulee luultavasti myös hänen seuraajakseen", sanoi Herennius.
"Keisari ei ole hyvällä mielellä prokonsulia kohtaan, sillä hän tietää
kyllä hyvin, että tämä on ollut salahankkeissa häntä vastaan, hänen
vihollisensa Pescenniuksen kanssa."
"Paljo tullee muuttumaan nykyisen hallituksen aikana", lisäsi kolmas
seurassa.
"Niin, sen sanon teille", kuului käheä ääni loitommalta, ja laiha,
ankaran-, juronnäköinen mies astui esiin, "että hän tarttuu kiinni
rattaanvärttinöihin, eikä turhaan pidä Severuksen nimeä."
Läsnäolijat silmäilivät puhujaa kummastellen.
"Kuulkaa mitä sanon teille", jatkoi hän. "Olin kerran leirissä
Carnuntum'in luona ja mietin olemisen syytä ja tarkoitusta. Silloin
taputti joku minua olkapäähän. Minä käännyin katsomaan ja upseeri
seisoi vieressäni ja kysäsi minulta: 'Mitä teet?' ja minun vastattuani
hänelle, kysyi hän vielä: 'Uskotko sinä jumalia olevan?' Minä vastasin:
'Tutkimukseni osottavat minulle sen, mutta te mahtanette oppia sen
historiasta.' Sillä kaikenlaista turmaa on syntynyt näinä vuosina ja
valtakunnassa on kaikki lähtenyt pois liitoksistansa, juuri sentähden,
ett'eivät roomalaiset ole pitäneet lukua jumalistansa ja ovat antaneet
kaikellaista epäuskoa syntyä. Siihen vastasi hän minulle: 'Sinä olet
oikeassa', ja sen kanssa meni hän matkaansa. Hänen nimensä oli --"
"Ah, Antistenes", virkkoi Herennius leikillä, "semmoisiin sanoihin ei
saa perustaa liian paljoa. Te filosofit olette tieteisoppineita.
Todellisten olojen painon alla horjuu ja notkistuu ihminen kuin hennoin
ruoko."
"Ehkä lienet oikeassa", jupisi laiha mies äreästi. "Kurja luontokappale
on ihminen."
Sitten meni hän takaisin paikallensa.
"Tiedän hyvin", jatko Herennius, "että jos ylimalkaan joku ihminen voi
saattaa järjestyksen jälleen valtakuntaan, niin on se Septimius
Severus. Mutta olemmehan usein nähneet parhaimpienkin voiman ja
tarkoituksen menevän mitättömiin, kun sallimus on epäsuosiollinen."
"Niin, se on näiden viimeisten vuosisatojen viisautta", virkahti
pilkallisesti eräs mies, joka tähän asti oli istunut äänetönnä ja
katsoa tuijottanut eteensä, "että yksi ainoa hallitsee miljoonia. Tämän
yhden ainoan tähden joutuvat tuhannet hukkaan, ja kuitenkin olisi
oikeammin, että tämä ainoa sortuisi monen tähden."
Hän lausui nämät sanat kylmällä, vihlaisevalla äänellä.
"Ne ovat persoonallisia mielipiteitä, Agaton", vastasi Herennius
torjuvasti. "Brutuksen ja kaikkein näiden kunnianarvoisten murhaajain
ajat ovat olleet ja menneet."
Agaton puristi yhteen huulensa.
"Mikä on mennyt, ei sentään ole unhotettu", jupisi hän.
Filosofi nousi jälleen seisoalleen ja astui esiin.
"Sanoohan Homeero näin", virkkoi hän:
"Yhden on kuninkahaksi vaan määrännyt moniviisas Kronos."
"Homeeron", keskeytti toinen ripeästi hänen puheensa, "pidän
valtiollisissa asioissa lapsen arvossa."
"Vai niin?" sanoi filosofi pistävästi. "Sittenpä ei minulla todellakaan
ole enää mitään lisättävää. Mutta kiitän Agatonia hyvästä opetuksesta."
Sitten meni hän takaisin pimeään nurkkaansa.
Palvelija tuli Herenniuksen luokse ja kuiskasi hiljaa muutaman sanan
hänen korvaansa. Hän nousi pikaisesti ylös.
"Hyvät ystävät", sanoi hän vilkkaasti, "keisari saapui tunti sitten
Napoliin ja aikoo tulla meidän seuraamme. Suokaa anteeksi."
Näin sanottuansa katosi hän.
Myöskin toiset nousivat ylös ja juttelivat innolla tästä
odottamattomasta sanomasta. Kaikilta haaroilta nähtiin vieraiden
kiiruhtavan esiin ja lausuvan kummastuksensa toisilleen.
Suitsunkantajia asetettiin sisäänkäytävän edustalle ja sinne tänne
lisättiin valoa tahi järjesteltiin se vaikutuksellisempaan tapaan.
Orjia asetettiin määrättyjen välien päähän toisistaan Napoliin saakka,
jotta he edeltäkäsin antaisivat tiedon keisarin ja hänen seurueensa
tulosta.
Sill'aikaa kävi eräs mies loitolla puistossa, missä ei ollut ihmisiä,
edestakaisin samaa polkua. Hän näytti olevan peljättävässä
mielenliikutuksessa. Välistä hosui hän ympärilleen käsillään, välistä
syöksyi esiin mielettömän tavoin, välistä katsoi hän liikkumatta puihin
ja pensaihin.
"Niin -- ei", jupisi hän. "Sinä et saa -- mutta minä tahdon --
Herennius -- kestiystävyys -- ei, minä en voi!"
"Cesar, Cesar!" kaikui kadulta. "Terve, Cesar!"
Hän säpsähti peljästyneenä.
"Ratkaiseva hetki lähenee", höpisi hän. "Tahdon kerran koettaa, enkö
minäkin osaa huutaa raivoisan rahvaan tavalla. Terve -- ei, kuolema
Cesarille!"
Tikari välkkyi hänen kädessänsä. Ripeästi piilotti hän sen jälleen ja
meni puiden sekaan.
Sanansaattaja palasi hengästyksissään Herenniuksen tykö ja huusi: "Hän
tulee!"
Tämä sanoma enensi yleisen jännityksen ja mielenliikutuksen
korkeimmillensa.
Sisäänkäytävän vieressä olevat soitsunkantajat kumarsivat syvään.
Heidän rivinsä läpi astui pitkä ja solakka, vakaisennäköinen,
parrettunut mies. Hänen tukkansa oli paksu ja harmahtava, pukunsa
yksinkertainen; kapeilla purppurajuovilla kaunistellun tunikansa[31]
päällä oli hänellä korkeavaatteinen viitta, ja päässänsä
yksinkertaisesti koristettu nahkakypäri.
Seurueena oli hänellä useita upseereja.
Rajuilla kättentaputuksilla tervehdittiin sisälle tulevata Cesaria,
joka ystävällisesti kumarteli päätänsä kaikille haaroille.
Herennius meni ylhäistä vierastansa vastaan.
"Ylhäinen Cesar", sanoi hän, painaen päänsä alas ja vasemman kätensä
rintaansa vasten, "palvelijasi on onnellinen saadessaan sinut
vieraaksensa."
"Terve sinulle, Herennius", vastasi Cesar, tarttuen hänen käteensä.
"Minä tahdon käytökselläni osottaa ystävilleni, että ajattelen heitä."
Keisarin sanat kuuluivat vienosti ja sointuvasti, mutta afrikalainen
äänenkorko oli niissä selvästi huomattavana.
Herennius kumarsi.
"Näen täällä olevan koolla paljon vieraita", jatkoi keisari, katsoen
ympärilleen läsnäoleviin. "Ehkä tapaan täällä vanhoja ystäviä."
Sitten astui hän edelleen ja antoi Herenniuksen ensin esittää oman
perheensä jäsenet hänelle ja sen jälkeen ylhäisemmät vieraista. Hän oli
hyvin suosiollisella mielellä ja oli hänellä ystävällinen sana melkein
jokaiselle.
"Oh, Calpurnius", huudahti hän nähdessänsä tämän. "Sinä olet
pakolainen, jota jo olen haeskellut jonkun ajan. Sinun pitää tulla
takaisin Roomaan. Minä tarvitsen sinua."
"Minä pelkään, että arvostelet minua liialla velttoudella, Cesar",
vastasi Calpurnius nöyrästi.
"En suinkaan, Calpurnius; toistan vieläkin kerran että olet tervetullut
jälleen Roomaan."
Juteltuaan muutaman minuutin vieraiden kanssa, vei keisari Herenniuksen
syrjään.
"Minä tarvitsen sinua, Herennius", sanoi hän melkein rukoilevalla
äänellä. "Sinä olet eronnut valtion palveluksesta liian aikaiseen. Sinä
voit vielä olla valtakunnalle suureksi hyödyksi. Ajat ovat myrskyiset;
minulla on vaikeita suhteita voitettavana ja tarvitsen taattuja
miehiä."
Herennius katsoi äänetönnä eteensä. "Itämaille pitää minun saada luja
muuri parttilaisia vastaan", jatkoi keisari, "ja luulen sinun voivan
rakentaa minulle sen."
"Cesar", sanoi Herennius vapisevalla äänellä, "sinun luottamuksesi
liikuttaa minua syvästi, mutta vanhuuteni johdosta pelkään, ett'en enää
voi oikein tyydyttävällä tavalla osottaa ansaitsevani luottamustasi."
Keisari pudisti päätänsä.
"Minä en voi olla ilman sinua eikä sinun pidä kieltäytyä -- mutta",
lisäsi hän, "mutta sanani ovat kuitenkin vaan pyyntö, johon voit evätä,
hyväntahtoisuuteni sinua kohtaan sen johdosta mitenkään muuttumatta."
"Sittenpä anon sinulta, Cesar, ajatusaikaa", virkkoi Herennius.
"Sitä nyt saanet, mutta älä anna sen venyä liian pitkäksi, sillä
nykyiset olot vaativat tarmokkaita miehiä, eikä niitä suinkaan ole
yltäkyllin valtakunnassa. Minä näen ponnistukseni käyvän turhaksi,
työni menevän hukkaan, joll'eivät muut auta minua kuormani
kantamisessa."
"Suokoot jumalat sinulle menestystä!" sanoi Herennius.
"Ja johdattakoot sinun mielesi luonnistuneesen päätökseen", lisäsi
keisari. "Mutta lähtekäämme nyt takaisin vieraiden tykö. Kuka on tuo
totisennäköinen neiti? Hänellä näyttää olevan jokin suru."
"Se on Calpurniuksen käly", vastasi Herennius, "puolisovainajani
sisarentytär."
Keisari meni Julian luokse, joka punastui ujostuneena. Multa hänen
lempeät sanansa rohkasivat Juliaa ja kohta syntyi heidän välillensä
vilkas kanssapuhe, jonka ajalla nähtiin hallitsijan usein naurahtavan.
Hetken kuluttua ojensi hän Julialle kätensä jäähyväisiksi.
"Tervetullut Roomaan", sanoi hän ystävällisesti. Hämillään keisarin
hyväntahtoisuudesta loi tyttö silmänsä alas ja näki mustan haamun
astuvan esiin. Hän kääntyi pikaisesti, ja samassa tuokiossa syöksyi
hänen ohitsensa mies, jonka yläällä olevassa kädessä oli tikari.
Salaman nopeudella pisti hänen päähänsä ajatus, että väijyttiin
keisaria, ja samassa kuin ase putosi, heittäytyi hän kovasti parkaisten
hallitsijan eteen, joka säikähtyen väistyi takaperin.
Nyt syntyi hirmuinen melu, "Cesar on murhattu, Cesar on murhattu!"
huudettiin joka haaralta. Samassa oli Herennius vahvalla kädellään
tarttunut murhaajaan; hän katsoi miestä silmiin -- ja näki Agatonin
kellanvaaleat kasvot.
"Sinä katala", huudahti Herennius hänelle, "tahdotko sillä tavalla
loukata kestiystävyyttä!" Murhaaja ei vastannut mitään; hänen hehkuvat
silmänsä hakivat keisaria.
Paikalla oli tämän ympärille kokoutunut tiheältä väkeä. Kalmankalpeana
seisoi hän väkijoukon keskellä, sylissään pyörtynyt tyttö.
"Hänestä vuotaa veri", sanoi keisari. "Toimittakaa tänne paikalla
lääkäri ja neidin palvelijattaria."
Julian olkapäästä tirsusi veri paksun silkkivaatteen läpi. Hänet
pantiin sohvalle ja koettiin saada häntä jälleen virkoamaan.
Muutaman minuutin perästä avasi hän silmänsä. Hän ymmärsi heti, mitä
oli tapahtunut ja naurahti, nähtyään Marcellan ja Viktorian olevan
polvillaan hänen sohvansa vieressä.
Nyt astui myöskin keisari hänen luoksensa.
Keisarin kasvot olivat vielä yhä kalpeat ja hänen huulensa
värähtelivät.
"Sinä olet pelastanut henkeni", sanoi hän totisesti. "Ja olet sillä
tehnyt enemmän kuin voit aavistaakaan. Cesarin kiitollisuus sinua
kohtaan on ääretön ja katoomaton."
Hän puristi Julian kättä ja lähti paikalla pois seurasta, joka osotti
kunnioitustansa hänelle kaikuvilla suostumushuudoilla. Herennius
seurasi hallitsijaa huvilan portille.
"Lähetän paikalla joukon sotamiehiä viemään murhaajaa Napoliin. Siksi
ajaksi jätetään hän sinun haltuusi", virkkoi keisari. "Hänen pitää
saada kuolemarangaistus Roomassa."
"Minulla olisi eräs rukous, Cesar", sanoi Herennius surullisella
äänellä.
Keisari katsoi kysyväisesti häneen.
"Se häpeä, joka tänään on tullut minun huoneelleni, kun Cesar ei näy
voivan olla turvassa henkensä puolesta minun muurieni sisällä,
kiirehtää minua päättämään siinä asiassa, jota äsken esitit minulle.
Niin, Cesar", rukoili hän, "ota vastaan se palvelus, jonka vanha mies,
niillä vähillä voimilla ja niinä muutamina vuosina, jotka hänellä vielä
ovat jäljellä, voi tehdä sinulle, jotta sinä sekä jokainen näkisi, että
olen todella uskollinen valtakunnan päämiehelle ja lujasti mieltynyt
häneen."
Niin puhui Herennius ja katsoi keisariin rukoilevin silmin.
"Herennius", vastasi Septimius Severus, "äsken pyysit itsellesi
ajatusaikaa, nyt käsken minä sinua miettimään asiaa; sillä minun jyrkkä
tahtoni on, ett'et antaisi tämän tapauksen mitenkään vaikuttaa
päätökseesi. Anna nyt huomenna sekä yhä edelleen minulle tietoja
tyttöraukan voinnista, kunnes hän on aivan parantunut. Miten voinen
palkita hänelle, en vielä tiedä", lisäsi hän hiljaan ja katsoi
miettiväisesti maahan. Sitten puristi hän sydämmellisesti Herenniuksen
kättä ja lähti huvilasta.
Kohta keisarin lähdettyä menivät myös muutkin vieraat pois. Herennius
otti heiltä jäähyväiset syvällä surkumielisyydellä. Tämä hirmuinen
tapaus oli ankarasti kauhistanut häntä, eikä edes keisarin sanatkaan ja
vakuutus suosionsa muuttumattomuudesta voineet poistaa hänestä
raskasmielisyyttä.
Kun viimeinen vieras oli lähtenyt huvilasta, meni Herennius murhaajan
tykö, jota joukko orjia oli vartioimassa.
"Agaton", lausui hän miehelle, joka synkkämielisenä katsoa tuijotti
maahan, "oliko meidän tasavaltalaisilla esi-isillämme tapana
väärinkäyttää kestiystävyyttä ja tuottaa murhan kirousta ystävän
perheen keskustaan?"
Murhaaja näytti tulevan ankaraan mielenliikutukseen, mutta hän ei
tohtinut nostaa silmiänsä.
"En ole tullut nuhtelemaan sinua", jatkoi Herennius. "Päinvastoin
säälittää minua, että olet uskaltanut ryhtyä niin onnettomaan tekoon."
Agaton nosti kalpeat kasvonsa ja silmäili hetkisen tutkistelevasti
Herenniusta. Sitten antoi hän päänsä vaipua syvään rintaansa vasten.
"Suo anteeksi minulle", virkkoi hän sekavasti, "kestiystävyytesi
loukkaus. Jumalat ovat soaisseet minut. Voi minua, onnetonta!"
Herennius teki kieltävän liikkeen.
"Minä suon sinulle anteeksi, koska kadut rikostasi", lausui hän.
"Antakoot jumalat sinulle voimaa nöyrästi käydä kohtaamaan sitä ankaraa
rangaistusta, joka sinua odottaa. Hyvästi!"
Näin sanottuansa meni hän pois.
Eräässä huvilan kamarissa olivat Marcella ja Viktoria hoitamassa Juliaa,
ja Viktoria erittäinkin koetti liikuttavalla hellyydellä edeltäkäsin
tutkia ja täyttää ystävättärensä kaikki halaukset.
Haava ei ollut vaarallinen, mutta kivullinen. Tikari oli sattunut
olkaluuhun ja tehnyt syvän haavan. Julia koki olla iloinen, jott'eivät
hänen sisarensa ja ystävättärensä olisi olleet levottomat.
"Tyttäreni", lausui Herennius -- hän ei koskaan ennen ollut tällä
nimellä puhutellut Juliaa -- ja tarttui haavoitetun käteen, "sinä
pelastit tämän huoneen suuresta häväistyksestä, kun estit ilkityön
tapahtumasta ja pelastit valtakunnan tuen. Ollen tämän huoneen isäntä
ja keisarin ystävä, pyydän sinua, jos Calpurnius ja Marcella sen
sallivat: ole Viktorialleni enemmän kuin ystävätär, ole hänelle sisar
ja minulle tytär!"
Naurussa suin käänsi Julia kasvonsa sinne päin, jossa Calpurnius ja
Marcella istuivat.
He ymmärsivät tämän silmäyksen.
"Me emme voi erota sinusta", sanoi Marcella liikutuksella. "Vaikka
sisareni, olet sinä minulle myöskin kuin tytär. Mutta sinun pitää nyt
olla myöskin Viktorian sisar."
"Ja minun tyttäreni", lisäsi Herennius.
Kymmenes Luku.
Harhatiellä.
Hymyilevällä, "suruapoistavalla" Pausilypoon rannikolla, Napolin ja
Puteolin välillä, oli niiden huviloiden rivissä, jotka seppelöivät tätä
ihanaa rantaa, Luciuksen maatalo yksinään, ison puutarhan ympäröimänä.
Vaikka Lucius oli syntynyt ja kasvanut Ateenassa, oli hän kuitenkin
roomalaisista vanhemmista. Heidän kuoltuansa ei hän ruvennut
valtionpalvelukseen, vaan vetäytyi tänne, elämään kokonansa tieteille.
Syvien filosofiallisten tietojensa, helpon puheenlahjansa ja terävän
sukkeluutensa vuoksi oli hän ennen pitkää tullut suosituksi seuraelämän
piireissä. Tämän nuoren oppineen liittyminen kristilliseen seurakuntaan
ei tehnyt mitään muutosta siinä, ja Lucius puolestansa seurusteli
entisellä pakottomalla tavallaan yhä edelleenkin pakanallisten
ystäviensä kanssa. Kristityiden keskuudessa juteltiin tosin ihmeellisiä
asioita Luciuksen "filosofillisesta kristillisyydestä", joten sitä
nimitettiin, eikä hän oikeastaan vielä ollut tullutkaan osalliseksi
kristillisyyden olennosta ja ytimestä. Hänen kristillisyytensä oli
ainoastaan kristillisillä muodoilla kaunisteltua filosofiaa, joka
ainoastaan ulkonaisesti oli raamatun mukaista ja johon hänet oli saanut
eräs Napolissa asuva aleksandrialainen. Itse oli Lucius niin epäselvä
ja itseytetön mielipiteissään, ett'ei hän käsittänyt, kuinka ryhditön
semmoinen peruskanta oli. Tämän seikan otti myös Napolin piispakin
viisaasti huomioonsa, ja kohteli nuorta filosofia, joka ei tuonut
mielipidettänsä julkisuuteen, lempeydellä, eläen siinä toivossa, että
nuoren ateenalaisen mieli vihdoin avautuisi lunastuksen totuudelle.
Sentähden ei hän yhtään arvellut esittäessään Luciusta silloisen Rooman
piispan Zephyrinuksen suosioon, kun Lucius kerran pitkän ajan oleksi
maailmankaupungissa.
Lucius oli juuri noussut ylös aamulla Herenniuksen juhlallisuuden
jälkeen, kun palvelija tuli hänelle ilmoittamaan vieraan tulleen. Noin
neljänkymmenen vuoden vanha, matkapukuun puettu mies astui hänen
tykönsä, ja otti esiin kirjoituksen, jonka hän ojensi Luciukselle,
lausuen: "Rooman piispalta Zephyrinukselta."
Lucius tarttui siihen, kysyen:
"Pitääkö sinun saada tähän vastaus?"
"Ei, mutta huomenna tulee eräs kumppani, joka matkustaa takaisin
Roomaan ja vie sinun vastauksesi. Minä menen Sisiliaan."
Näin sanottuansa lähti sanansaattaja matkaansa.
Lucius heittäytyi sohvalle, levitti kirjoituksen ja luki puoliääneensä:
"Zephyrinus, Rooman piispa, veljelleen ja rakkaalle ystävälleen,
ateenalaiselle Luciukselle Napolissa. Tervehdys ja rauha Jumalalta,
meidän isältämme, ja Herralta Jesukselta Kristukselta. Rakkaani, eräs
tapaus, joka kävi täällä ja on tuottanut meille levottomuutta ja surua,
pani minut kirjoittamaan sinulle nämät rivit. Roomalaisnaisen Marcian,
lähellä Roomaa olevan maatilan hoitaja on pannut kolme orjistansa
kovaan vankeuteen, sentähden että he tunnustavat itsensä Kristukselle,
ja piinaa heitä julmasti, saadakseen heidät luopumaan uskostansa. Me
rukoilimme tilanhoitajaa näiden onnettomien puolesta, vaan kun ei hän
ottanut meitä kuullaksensa, me käännyimme kiireimmittäin hänen
herrattareensa Marciaan. Mutta juuri sinä päivänä, jolloin pyysimme
saada häntä puhutella, oli hän lähtemäisillään Napoliin, jonka vuoksi
emme saaneet hänelle esittää asiaamme. Pyydämme siis sinua, joka olet
maailmaa kokenut mies, etsimään ylös Marcian ja toimittamaan häneltä
semmoisen käskyn, että nuot onnettomat jälleen päästettäisiin
vapauteensa. Sillä tiedäthän, ett'ei kirkko pidä huolta jäseniensä
hengellisestä hyvästä ainoastaan, vaan myöskin ruumiillisesta. Herra
Kristus olkoon kanssasi ja toimissasi. Me siunaamme sinua ja lähetämme
sinulle veljellisen tervehdyksen."
Lucius pani kirjoituksen jälleen kokoon ja katsoi hetkisen
miettiväisesti eteensä.
"Parempi olisi minusta ollut", jupisi hän itseksensä, "jos piispa olisi
pyytänyt ketä toista tekemään tämän. Mutta koska minä nyt kerran olen
siksi valittu, niin koetan olla hänen luottamustansa ansaitseva. Rooman
piispan ystävyys ei minusta ole yhden tekevä eikä siis sovi minun
hyljätä tätä tilaisuutta, jolloin ensi kerran saan toiminnalla osottaa
itseni kiitolliseksi roomalaista vieraanvaraisuutta kohtaan."
Hän astui ulos balkongille ja antoi silmäyksensä liidellä ihanan meren
ylitse. Mutta muutaman minutin kuluttua meni hän jälleen sisään. "Koska
se on tehtävä, niin teenpä sen paikalla", virkkoi hän. "Se on myös
parasta sekä piispalle että vankiraukoille."
Niin sanottuansa valmistautui hän lähtemään ulos.
Eräällä kallionpenkerellä Napolin itäisen linnan läheisyydessä oli
huvila, jonka sen isäntä aina hyyräsi rikkaille pääkaupunkilaisille,
jotka suvisin asuivat Napolissa. Sinne neuvottiin Luciusta, kun hän
kaupungissa tiedusteli, missä roomalainen patriisitar Marcia asui.
Kohta oli hän huvilan portilla. Portinvahti nykäytti olkapäitänsä, kun
Lucius kysyi pääsisikö hän Marcian puheille.
"Viisi minuuttia sitten tuli tänne Isiksen pappi. Jos tahdot odottaa
kunnes hän lähtee pois, niin voit ilmoituttaa itsesi."
Lucius mietti hetkisen.
"Hyvä, minä odotan", sanoi hän, "mutta sinun pitää ilmoittaa minut
heti."
Portinvahti huusi orjan ja käski tämän kysyä, päästäisikö herratar
puheillensa Luciusta.
Muutaman minuutin perästä palasi orja.
"Marcia pyytää sinua odottamaan hetkisen. Pääset paikalla hänen
puheillensa. Muuten", virkkoi hän sitten portinvahdille, "ei hän ota
vastaan ketään."
Tuskin oli Lucius astunut sisälle tablinum'iin, kun Isiksen pappi,
josta portinvahti oli puhunut, lähti pois tyytymättömän näköisenä.
Lucius, joka heti arvasi hänen olleen tyytymättömän sentähden, että oli
saanut liian pienen rahalahjan, katsoi hymyillen hänen jälkeensä eikä
huomannutkaan, että esirippu huoneen perällä hiljaan väistyi syrjään ja
pari mustaa silmää katseli häntä sen takaa. Mutta ainoastaan tuokion;
sitten meni esirippu jälleen paikallensa. Luciuksen piti odotella
kauan, ennenkuin sai tavata Marciaa. Vihdoin tuli orjatar ja pyysi
Luciusta seuraamaan häntä; hänen herrattarensa odotti kammiossansa.
Lucius seurasi palvelijatarta eräänlaisella mielenliikutuksella.
Palvelijatar seisattui erään oven eteen, jossa olivat raskaat,
silkkiset esiriput, ja veti esiripun syrjään. Lucius astui sisään.
Huone, johon hän tuli, oli hämäräinen ja ylellisellä loistolla
järjestetty. Sen lattia oli peitetty Persian matoilla; sen laessa ja
seinissä oli luonnikkaita, miedosti kangastavia värikoristeita. Siellä
täällä oli kasviryhmien joukossa komea kuvapatsas.
Keskellä huonetta oli useita leposohvia, yhdellä niistä istui
roomalainen patriisitar, ollen hänellä yllänsä valkoinen,
purpurareunainen tunika. Tämä kallis pukine oli vyötetty kapealla,
kullankudotulla vyöllä. Kaulassa ja käsivarsissa oli hänellä himeästi
kiiltäviä, raskaita, etruurialaisia kultakoristeita, joissa oli
taitehikkaasti tehtyjä korukuvia, ja hänen mustissa hiuksissansa kiilsi
kapea, kultainen otsanauha.
Hänen säännölliset, jyrkkäjuonteiset kasvonsa panivat hänet vivahtamaan
tylynlaiselle, mutta hänen hehkuvat, mustat silmänsä ja houkuttava
naurunsa, joka tässä naisessa oli tenhovaa, poistivat heti tuon
ensinmainitun tekemän vaikutuksen.
Lumivalkoisella, sormuksista kimaltelevalla kädellään antoi hän
Luciukselle merkin istuutua hänen viereensä sohvalle. Lucius totteli
kehoitusta ja alkoi hartaasti esittää piispan asiaa. Marcia näytti
kuultelevan häntä välinpitämättömästi.
"Mieltäni pahoittaa", virkkoi hän Luciuksen lopetettua, "että olet
nähnyt turhaa vaivaa."
Lucius silmäili häntä hämmästyneenä. Hän nauroi raukeasti.
"Niin, turhaa todellakin", toisti hän, "sillä eilen jo lähti
sanansaattaja viemään tilanhoitajalleni käskyä, että hän paikalla
päästää irti ne kolme orjaa ja vastaiseksi jättää heidät rauhaan ja
lepoon. Minä sain sattumalta tietää mitä oli tapahtunut, eikä minulla
ole tapana saattaa alamaisilleni ikävyyksiä uskonsa tähden. Sanon
toistamiseen, että pahoittaa mieltäni, kun olet nähnyt turhaa vaivaa."
"Domina", vastasi Lucius kumartaen, "älä sano minun turhaan vaivanneen
itseäni. Sinun näkemisesi on minusta suuri onni ja paljoa suuremmankin
vaivan ansaitseva."
Marcia loi tutkistelevan silmäyksen puhujaan, joka hiukan punastui
omista sanoistansa.
"Osaatko sinäkin imarrella?" virkkoi Marcia leikillä.
"Enpä", vakuutti Lucius, joka nyt oli jälleen selvinnyt, "se oli
todenperään sanottu."
"Todenperäänkö sanottu? Kuinka voit todistaa sen minulle?"
"Niin kohta kuin sanot minulle, minkätähden kukka kaipaa auringon
suuteloa."
"No uskon sinua", sanoi hän hiljaan.
Juttelu taukosi hetkiseksi, mutta Luciuksen silmät eivät kääntyneet
enää pois Marciasta. Hänestä tuntui ikäänkuin yliluonnollinen voima
olisi hallinnut häntä; hän oli kadottanut koko tahdonvoimansa.
Viktorian nimi juolahti hänelle mieleen, mutta se olisi vaan haihtuva
ajatus, joka paikalla jälleen katosi hänen mielestänsä.
"Tahdon näyttää sinulle pengertäni", sanoi Marcia, nousten istualtansa.
He menivät penkerelle, josta oli ihana näköala Napolin yli. Katselijan
jalkain juuressa levisi kirjava kaupunki sinertävän meren ääressä,
jonka pinnasta Capreae-saaren kalliot kohosivat. Vasemmalla kohosi
Campanian tasangosta Vesuviuksen valtava kartio, jonka savupilvi häälyi
uhkaavana sen juurella olevan asutun seudun päällä, ja vähän
syrjemmällä aleni aina mereen asti vuoriharjanne, jonka terävät huiput
olivat alastomat, mutta rinteet vihannat ja täynnä hymyileviä taloja.
Ja kaiken tämän yli säteili aurinko siniseltä taivaalta.
Lucius katseli uneksivaisena tätä komeata panoraamaa.
"Miten maailma on kaunis", sanoi hän.
"Mutta vielä kauniimmaksi tekevät ihmisen ajatukset ja tunteet sen",
lisäsi Marcia.
"Purret noin tyynellä merellä liikkuessaan vertaan minä hauskoihin
puheihin ja toimintoihin, jotka sulostuttavat elämän yksitoikkoisen
muodon", sanoi Marcia. "Mutta minulle muistuu mieleeni jotain", jatkoi
hän pikaisesti. "Saanko pyytää sinua venematkalle? Minulla on vene,
jonka vertaista ei ole täällä. Olen teettänyt sen Egyptissä."
"Määrää itse, koska saan seurata sinua sille matkalle", vastasi Lucius
mieltyneenä.
"Tänään -- ei, huomenna. Meidän pitää nauttia kaunista ilmaa. Näetkö,
miten Capreae kimaltelee tuolla? Sinne pitää meidän purjehtia."
"Niin, Capreae-saarelle", virkkoi Lucius, ja hänen kasvonsa
synkistyivät. Hän ajatteli sitä lupausta, jonka hän päivää ennen oli
tehnyt eräälle toiselle ja nyt rikkoi sen ollakseen toiselle mieliksi.
Mutta hän ei tahtonut antaa minkään synkistyttää tätä hetkeä, vaan
karkoitti pois häiritseväiset ajatukset ja jatkoi leikilliseen tapaan:
"Capreae-saarelle olen kauan halunnut -- siellä tahtoisin tieteistellä
hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä."
"Sitä sallin sinun tehdä myöskin minun seurassani", vastasi Marcia.
"Minä teen sill'aikaa jotain käsityötä. Matka on niin pitkä, meri
yksitoikkoinen, taivas niin väsyttävän sininen --"
"Marcia", keskeytti Lucius häntä, "minkätähden teet minusta pilkkaa
tällä tavalla?"
Marcia nauroi ääneensä.
"Heu, patior telis vulnera facta meis![32] Huomaa se. Lucius."
Hetken kuluttua lähti Lucius pois ja palasi kotiinsa, mielensä kovin
liikutettuna. Kamaristansa tapasi hän uuden kirjoituksen, jossa
käsiteltiin erästä filosofillista kysymystä, jota hän itsekin usein oli
mietiskellyt pitkälle yöhön. Hän alkoi paikalla lukea sitä. Mutta jo
muutaman minuutin perästä heitti hän kirjarullan syrjään. Hänestä oli
mahdotonta pitää ajatuksiansa koossa. Hän meni ulos puutarhaan
rauhoittamaan mieltänsä, mutta hänen mielenliikutuksensa eneni, mitä
vähemmin hänen ajatuksensa olivat kiinnitetyt määrättyyn esineesen. Hän
istuutui tiheään lehtimajaan ja peitti kasvonsa molempiin käsiinsä.
Niin istui hän hetkisen liikkumatonna. Sitten hyppäsi hän jälleen ylös.
"Niin", huudahti hän tuskaisena, "olen käyttäytynyt pahoin häntä, hyvää
lasta kohtaan, joka on minuun uskollisesti mieltynyt. En tiedä kuinka
niin teinkin. Olin ikäänkuin veltostuneena ja silmäni sokenivat --
mutta nyt on se voitettu", sanoi hän levollisempana. "Ja nyt tahdon
mennä hänen tykönsä, jotta hänen näkemisensä ja ylevä olentonsa
vahvistaisi minua kaikkea heikkoutta vastustamaan. Niin, Viktorian
tykö!"
Hän kiiruhti joutuin Herenniuksen huvilaan. Hänen sydämmensä sykki
kovasti, kun hän astui sinne sisälle.
"Kuinka voin kohdata häntä?" ajatteli hän itseksensä. "Eikö hän heti
huomaa, ett'en ole samalla tasaisella mielellä kuin eilen?"
Herennius otti vieraansa vastaan tavallisella ystävyydellä.
"Kuinka on Julian laita?" kysyi Lucius.
"Paremmin, jumalille kiitos! Toivomme hänen kahdeksan päivän kuluttua
olevan aivan terveen. Mutta hänen täytyy välttää pienintäkin
mielenliikutusta eikä saa hän päästää luoksensa ketään. Marcella ja
Viktoria kävivät levolle, sillä he valvoivat sairaan tykönä koko yön."
"Sittenpä en voi muuta kuin pyytää sinua sanomaan heille terveisiä
minulta", virkkoi Lucius.
He alkoivat nyt jutella edellisen päivän juhlasta ja murhayrityksestä.
Mutta kohta tuli Herenniukselle muita vieraita ja Lucius sanoi siis
jäähyväiset jo hetken kuluttua.
"Toivoni ei käynytkään toteen", jupisi hän itseksensä. "Olisi ollut
hyödyllistä minulle tavata häntä, mutta tahdon kuitenkin pysyä lujana.
-- Ja veneretki? Lupasinhan kuitenkin lähteä hänen mukaansa. Olkoonpa,
lähetän huomenna orjan selittämään syyni puhtaaksi. Mutta huvitusta
pitää minun nyt saada, ja tahdon hakea sitä hauskan ystäväni
Ceseniuksen tyköä." --
Varhain seuraavana aamuna toi sanansaattaja Luciukselle sinetillä
suljetun kirjoituksen.
"Tahdotaan siihen vastausta", lisäsi orja, ojentaessaan kirjoituksen
herrallensa, joka paraillaan luki.
Lucius avasi kirjeen vapisevalla kädellä ja luki:
"Odotan sinua satamalla kymmenennellä hetkellä. Kaikki on valmiina. Älä
unhota kirjojasi."
Lucius nauroi tälle viimeiselle lauseelle, mutta tuli heti jälleen
toisennäköiseksi.
"Mitä pitää minun vastata?" sanoi hän itseksensä. "Teen itseni
naurettavaksi, jos nyt peruutan lupaukseni. Minkätähden en peruuttanut
eilen? Nyt ei minulla liene muuta neuvoa kuin lähteä mukaan."
Hän otti papyrusliuskaleen, kirjoitti siihen muutamia sanoja ja antoi
sen orjalle.
"Tässä on vastaus."
Sitten alkoi hän jälleen lukea ja niin istui hän monta tuntia yhtä
mittaa tieteistellen ja kirjoitellen muistoon. Päivän tullessa puoleen
nousi hän ja meni ulos balkongille nauttimaan raitista ilmaa.
"Pitänee minun lähettää sanansaattaja Herenniukselle, saadakseni tietää
miten Julian on laita", sanoi hän itseksensä. "Pitäisi itseni
oikeastaan käydä siellä, mutta kammottaa minua tuo puolenpäivän
kuumuus. Kirjoitan vaan muutaman sanan."
Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja huusi heti sen jälkeen
luoksensa orjan.
"Vie tämä kirje Herenniuksen huvilaan. Mutta paikalla! Sinun pitää
saada vastaus."
Orjan lähdettyä, meni Lucius jälleen ulos balkongille.
"Miten levollinen olen tänään", sanoi hän. "Kuinka erilainen eilisen
suhteen! Ystäväni kirja on tehnyt minulle hyvää. Semmoinen vakainen ja
laimea kieli oli lääke kuohussa olevalle mielelle. Toisaalta kehoittaa
minua myös tämä oivallinen teos saattamaan omat tutkimukseni
päätökseen, ja toivon kohtakin sen tekeväni."
Palvelija tuli sisään ilmoittamaan vieraita tulleen. Lucius nousi
paikalla ja meni vastaanotto-huoneesen.
Siellä oli kaksi nuorta miestä, hänen nuoruudentuttaviansa Ateenasta,
jotka sinä aamuna olivat saapuneet Napoliin. Hän ihastui heidän
äkkiluulemattomasta tulostansa ja pyysi tykönsä heidät päivälliselle;
sitten vietti hän muutamia hauskoja hetkiä heidän kanssansa.
Kymmenes hetki oli jo tullut, kun Lucius lähti asunnostansa menemään
satamalle. Siellä oli Marcian kallis, kullattu venhe ja Marcia itse
tuli muutaman minutin perästä kantotuolissa. Lucius tervehti häntä ja
auttoi häntä astumaan ulos kantotuolista. Nojautuneena Luciuksen
olkapäätä vasten astui hän venheesen.
Tämä komeasti kultaeltu ja kuvapiirroksilla kaunisteltu pursi oli
esiripulla jaettu kahteen osastoon; pienempi oli perämiestä, molempia
soutajia ja palvelijatarta vasten. Toinen isompi, teltillä ympäröitty
osasto, jossa oli runsaasti tyynyjä ja mattoja, oli Marcialle ja hänen
vieraallensa.
Marcia heitti yltänsä avaran viittansa, joka ympäröi häntä, ja istuutui
sohvalle. Hänen viereensä, toiselle matalammalle sohvalle, kävi
istumaan Lucius. Kun hän jälleen loi silmänsä tähän kauniisen
roomalaisnaiseen, tunsi hän levollisuuden, johon hän suurella vaivalla
oli päässyt, yhä enemmin karkkoavan hänestä. Hänen ajatuksensa
ikäänkuin tukahtuivat. Kaikki hänen hyvät aikomuksensa haihtuivat kuin
sumu.
"Miten oletkin kaunis, Marcia", kuiskasi hän hiljaa.
Marcia nauroi.
"Kohteliaisuutta vaan! Pitihän meidän lyhentää matkan pitkäpiimäisyyttä
jollakin vakaisemmalla. Missä ovat kirjasi? Orjattareni on jo käsityön
laittanut minulle."
"Voi, Marcia", sanoi Lucius rukoilevasti, "minkätähden teet minusta
tällaista pilkkaa? Katso kuinka aurinko, maa ja meri kehoittavat meitä
iloisesti nauttimaan elämää."
"Niin, sinä olet oikeassa", sanoi Marcia, nojaten päätänsä taaksepäin.
"Tahdon uneksia suloisissa ajatuksissa. Lue näistä värsyistä minulle
muutamia!"
Hän viskasi Anakreon'in runoelmat Luciukselle, ja tämä alkoi lukea.
Vene oli ennättänyt aukealle merelle ja navakka leyhkä kuljetti sitä
nopeasti eteenpäin. Capreae-saaren kalliot lähenivät lähenemistään ja
saattoi jo selvästi nähdä saarelta Tiberiuksen palatsin jäännökset, kun
purjetanko äkkiä löi mastoon ja pullistunut purje jäi riippumaan
löysänä, Kaukana nousi musta pilvi taivaalle, ikäänkuin raivoavien
tuulien pieksämänä, ja aallot rupesivat rajusti murtuilemaan saaren ja
mantereen välillä.
"Mikä nyt on?" kysyi Marcia, nousten puoleksi seisoalleen.
"Raju-ilma on nousemaisillaan", vastasi Lucius, katsoen tarkkaavasti
eteläänpäin. "Ei ole kuitenkaan mitään vaaraa, sillä emme ole enää
kaukana Capreae-saaresta."
Soutajat sousivat kaikin voimin. Mutta aallot, jotka hyökyilivät yhä
korkeammalle, pitivät vallassansa purren, joka välistä kohosi sangen
korkealle, viskautuaksensa jälleen pyörryttävällä vauhdilla alas kahden
valtavan aallon väliin. Marcia tuli kalmankalpeaksi.
"Lucius", kuiskasi hän hätäisesti, "me olemme hengenvaarassa."
"Ainoastaan hetkinen", lohdutti Lucius, "niin pääsemme kallioiden
suojaan."
Nyt rupesi ilma tulemaan yhä pimeämmäksi. Meri raivosi yhä ankarammin
ja ajoi vaahtoansa venheesen. Ei aikaakaan, kun aalto paiskasi sitä
niin kovasti, että sen sisimmätkin liitokset ruskivat.
"Me olemme hukassa", kuiskasi Marcia epätoivoisena, tarttui vapisten
Luciuksen käteen ja nojautui häntä vasten.
"Ei suinkaan, vaan me elämme, sinä sekä minä", huudahti hän kiivaasti,
"eikä mikään ole meitä erottava!" -- -- --
Hetken kuluttua pääsi vene saaren suojaan ja kulki hiljaan ja
tasaisesti eteenpäin vienosti aaltoilevaa vettä myöten, eikä aikaakaan,
niin tulivat he Capreae-saaren rantaan.
"Menemme tuonne huvilaan", sanoi Marcia, osottaen valaistua rakennusta,
joka oli vähän matkan päässä rannasta. "Siellä asuu Petronillan perhe;
minä olen heille ilmoittanut tulostamme."
Samassa tuli naisihminen Marcian luokse ja syleili häntä.
"Tulit siis todellakin", virkkoi nainen. "Me olimme kovin levottomina,
kun meri oli niin myrskyinen."
"Niin", vastasi Marcia, "ilman Luciusta, joka on mukanani, olisin
kuollut kauhistuksesta."
Lucius kumarsi, naurahtaen.
Sitten alkoivat he yhdessä nousta kallionpolkua ylöspäin, joka vei
huvilaan. Huvilan portilla oli heitä vastaanottamassa Petronillan
puoliso Demetrius.
Hän oli pieni, lyhyenjäntterä, punakka mies, ja häntä pidettiin
ylimalkaan eriskummaisena ihmisenä. Egyptissä, jossa hän oli palvellut
pitkän ajan Rooman hallitusvirkamiehenä, oli hän innokkaasti mieltynyt
tähtitieteesen. Tämä taipumus oli parhaasta päästä pannut hänen
valitsemaan asuinpaikaksensa Capreae-saaren, sentähden että hänellä
tältä saarelta oli aukea näkyala havaintojensa tekemiseen. Yökaudet
nähtiin hänen istuvan asuntonsa katolla ja tutkivan; päivillä
työskenteli hän melkein lakkaamatta asunnossansa. "Hipparchon viisaus
on lapsen viisaus, joka ei ole pysyväistä", oli hänellä tapana usein
sanoa; "mutta Demetriuksen kirja tulee myöhemmilläkin vuosisadoilla
vielä olemaan ohjaajana tutkimisessa." Huoneestaan ja perheestään ei
hän pitänyt paljo lukua. Hänen kirjastonsa ulkopuolella isännöitsi
hänen puolisonsa. Tämä ei muutenkaan ollut puolisonsa tavoin mieltynyt
Capreae-saareen, vaan asui tyttäriensä kanssa talvilla tavallisesti
Roomassa tahi Napolissa.
Tänäpäivänä oli Demetrius vastoin tapaansa sangen viehättävä ja koki
kaikella tavalla huvittaa vieraitansa. Lucius oli harvapuheinen, ei
sentähden, että surulliset ajatukset olisivat häntä vaivanneet, vaan
sentähden, ett'eivät hänen ajatuksensa ja tunteensa olleet muualla kuin
ylpeässä roomalaisnaisessa, josta hänen silmänsä eivät pysyneet poissa.
Hän oli siis muulle seuralle ikäänkuin kuollut.
"Demetrius", sanoi Marcia leikillisesti, "tahdotteko asettaa meidän
horoskopimme -- mutta enhän tiedä, mitä filosofi ajatellee sellaisesta
tutkimisesta vastaisuudessa."
"Minä liityn kernaasti tähän leikkiin", virkkoi Lucius.
"Leikkiinkö?" kysäsi Demetrius, silmäillen Luciusta suurilla silmillä.
"Sanotko leikiksi luotettavinta mitä on? Totta jumalat näyttää siltä,
että olette tottuneet vaan mielihuomioihin ja käsitteihin, ja että
kokemus on teille suljettu kirja. Kenpä tahtoisi sanoa keisaria
yksinkertaiseksi? Ja kuitenkin on hän palatsiinsa Roomassa minun
johdollani maalauttanut kaksitoistatähdistöisen taivaankannen. Kaiken,
mikä häntä on kohdannut, on hän jo edeltäkäsin lukenut tähdistä, eikä
hän ryhdy mihinkään, kysymättä neuvoa taivaankappaleilta."
Lucius tuli hämilleen.
"Tietysti", virkkoi hän rauhoittaaksensa tähtein tutkijaa, "olen aina
suostuvainen parempaan tietoon. Jos vaan todistat minulle astrologialla
todellakin olevan jotain olennaista arvoa, niin en suinkaan ole oppisi
uppiniskainen vastustaja."
"Hyvä, hyvä", sanoi Demetrius. "Kirjoittakaa tälle taululle vuosi,
päivä ja tunti, jolloin olette syntyneet."
Kun se oli tehty, lähti Demetrius pois. Mutta ovessa kääntyi hän vielä
kerran takaisin, lausuen:
"Älkää kuitenkaan luulko, että annan teille vastauksen tänään, enpä
edes huomennakaan, niin kauan kuin olette minun huoneessani. Vasta
veneesen mentyänne saatte sen sinetillä suljettuna. Vaan ette ennen.
Semmoinen on minun tapani."
Aikaisin seuraavana päivänä kiikkui Marcian venhe taas vesillä.
Petronella tyttärinensä viittaili rannalla poiskulkeville. Meri ei
vielä ollut ihan tyyntynyt, vaan vieno aaltojen hyöky kiikutteli
venettä hiljaa ja hupaisesti, ja kirkkaassa päivänvalossa näkyi Napoli
selvästi ympärillä olevine huviloineen.
Marcia näytti olevan alakuloinen; hän ei puhunut kuin vähän ja
ainoastaan jokapäiväisistä asioista. Lucius huomasi sen heti, mutta
hänellä ei alussa ollut rohkeutta kysyä Marcialta syytä semmoiseen
raskasmielisyyteen. Silloin tuli hän ajatelleeksi tähteinselittäjän
vastausta, jonka hän oli saanut heidän saaresta lähteissänsä.
"Marcia", sanoi hän, tarttuen seuralaisensa käteen, "oletko unhottanut,
mitä pyysit Demetriukselta?"
"Antoiko hän sinulle vastauksen?" kysäsi Marcia vilkkaasti. "Ole hyvä
ja anna minun avata se auki."
Lucius epi.
"Se saattaa kauhistuttaa sinua", virkkoi hän. "Minkätähden
ajattelisimme myöskin tulevaisuutta, kun nykyinenkin aika tarjoo meille
niin paljon iloa?"
"Ei, Lucius, sinä et tiedä, kuinka vastaisuus minua huolettaa. Minä
näin kauhistavan unen. Me lähdimme merelle ja myrsky raivosi vielä
hirmuisemmin kuin eilen; sinä tulit peloissasi minun luokseni ja
istuuduit viereeni, ikäänkuin minä olisin suojellut sinua, ja niin
nukuit sinä ja minä pidin sinua vaarilla; mutta kun tahdoin herättää
sinua ja huusin nimeäsi, olit sinä -- kuollut!"
"Unia, unia", lohdutti häntä Lucius. "Vastaisuudesta ei kuulu
pienintäkään ääntä nykyajan korvaan. Miksi olet levoton ilveilevästä
näystä? Usko minua, että se on mielettömyyttä."
"Sinä, joka olet kristitty, voinet ehkä sanoa niin", vastasi Marcia,
"mutta minä tiedän, että unet tulevat jumalilta, eivätkä ole
mielikuvituksessa syntyneitä. -- Anna minulle Demetriuksen vastaus."
Lucius totteli.
Marcia mursi heti auki sinetin, johon oli kirjoitettu Lucio
(Luciukselle), ja silmäili pikaisesti sisällyksen.
Hänen kasvonsa tulivat kalmankalpeiksi.
"Ei ole mitään väistökeinoa", jupisi hän toivotonna ja pudotti
kädestänsä papyrusliuskaleen. Lucius otti sen ylös.
"Nauttios vaan elämää, sill'ei useoita oo päivii
Kohtalo sallinut sull'. Ah rientäen joutuvi hetkes."
Niin luki hän. Hän säikähtyi, mutta pakotti itsensä nauruun.
"Eivät nämä säkeet ole huonosti", sanoi hän.
"En olisi luullut Demetriusta runoilijaksi. Mutta mitä kirjoittaa hän
sinulle?"
Marcia ojensi hänelle äänetönnä toisen vastauksen, kun ensin oli
lukenut sen.
"Murehisena sä näät kuink' merehen laskevi päivä;
Toivo ja odota tok' uusi sull' nousevi taas."
"Saan toivottaa sinulle vaan onnea tämän ennustuksen toteutumiseksi",
sanoi Lucius leikillisesti. "Minä en päässyt asiasta niin hyvällä
kaupalla."
Marcia katsoi äänetönnä merelle.
"Et voi uskoa", jatkoi Lucius, tarttuen hänen käteensä, "kuinka minua
surettaa sinun näkemisesi noin surullisena. Ja jospa nämät
mielikuvitukset sanoisivat tottakin, niin antaisimmeko sentähden niiden
katkeroittaa meiltä tämän nykyisen? Ollaan siis vaan onnellisia
toistemme kanssa ja nautitaan elämää."
Marcia nousi ylös nojasiltaan.
"Lucius", sanoi hän vienolla äänellä ja katseli häntä mustilla
silmillään, "sano minulle, rakastatko minua niin uskollisesti ja
todella, ett'et koskaan hyljää minua?"
"Kaiken kautta, mikä sinulle ja minulle on pyhää", vastasi Lucius
juhlallisesti, "vannon sen sinulle."
"Tahdonpa siis heittää pois mielestäni kaiken tätä ennen olleen ja
pyhittää koko elämäni sinulle?"
Lucius loi äänetönnä silmänsä alas. Hänen mielensä kävi synkäksi. Hän
oli katsahtanut rannikolle Herenniuksen huvilaan päin.
Kohta sen jälkeen tuli vene sataman piiriin. Merimiehet tarttuivat
airoihin.
"Koska saan taas tavata sinua, Lucius?" kysäsi Marcia.
"Huomenaamulla varhain", vastasi Lucius pikaisesti, "sitten
keskustelemme ja päätämme kaikesta."
Lucius hyppäsi ensin maalle ja ojensi sitten kätensä Marcialle. Samassa
tuokiossa astui kaksi ylhäistä naista ulos vieressä olevasta
kantotuolista. Lucius huomasi, että ne olivat Marcella ja Viktoria.
Hänen sydämmensä sykki aivan kuuluvasti. Hän ei voinut olla
katsahtamatta heihin päin. Ja -- hänen silmänsä kohtasivat Viktorian
silmäyksen.
Veri nousi hänelle päähän ja alkoi täyttää hänen ohimoitansa. Hän ei
tohtinut tervehtää. Pahantekijän tavoin meni hän alla päin Marcian
kanssa toisaalle.
Hän saattoi Marcian hänen asuntonsa portille.
"Hyvästi huomiseen asti, Lucius!"
"Hyvästi!"
Ikäänkuin kiusallisista kahleista päässeenä riensi hän katuja pitkin
kotiinsa. Eräs ystävä koetti pysähdyttää häntä.
"Oletko jo palannut Capreae-saaresta?" kysyi ystävä, salamielisesti
hymyillen. "Todellakin on sinulla ollut menestys, josta moni on sinua
kadehtiva."
"Sinä puhut hulluuksia!" vastasi Lucius ja kiiruhti edelleen; mutta
ystävän sanat jäivät pistelemään hänen sydäntänsä orjantappuroiden
tavoin.
"Onko se jo sitten yleisesti tuttu Napolissa? Ehkä on Viktoriakin
saanut kuulla sen? Hänen katsannossansa olikin jotain omituista ja
soimaavaa."
Hänen kotiin tultuansa sanottiin hänelle, että sanansaattaja oli
odotellut häntä eilisestä asti.
"Vie hänet kirjastoon", sanoi hän palvelijalle.
Kun Lucius sitten muutaman minutin perästä meni työhuoneesensa, oli
siellä nuori, matkapukuun puettu mies.
"Jaha, kylläpä tiedänkin asiasi", sanoi Lucius vieraalle. "Jos tahdot
odottaa hetkisen, niin kirjoitan paikalla Zephyrinukselle."
Hän otti piirustimen ja kirjoitti pikaisesti muutaman rivin, antaen
Rooman piispalle tiedon, mikä oli tullut päätökseksi hänelle annetusta
tehtävästä. Sitten antoi hän sanansaattajalle kirjoituksen ynnä hyvän
almun.
Vieraan mentyä pois vaipui Lucius synkeihin mietiskelyihin. Hän istui
kuin kivettynyt leposohvalla ja katsoi lattiaan. Hänen kasvonsa eivät
niin liikahtaneet ja hän oli aivan kuin tainnoksissa. Ainoastaan hänen
otsastansa nousi suuria hikipisaroita ja hänen sydämmensä sykki
kovasti.
* * * * *
Tänään iltapuolella vallitsi Herenniuksen huvilassa äänettömyys.
Maatalon isäntä oli tyttärensä, Marcellan ja Calpurniuksen kanssa
mennyt Puteoliin. Julia, joka vielä oli hyvin vähävoimainen, kannatutti
illan tullessa ulos penkerelle leposohvan, saadakseen rauhassa nauttia
raitista ilmaa ja silmäillä ihanaa näköalaa.
Hänen levätessään illan hiljaisuudessa liitelivät hänen ajatuksensa
entisiin Kartagossa olonsa aikoihin, ja ensi kertaa koki hän
muistutella viime aikojen kauhistavia tapauksia yksityiskohtineen. Hän
saattoi nyt tehdä sen levollisemmin ja tajukkaammin, sillä aika, matka
ja ystävyys, jolla häntä ja hänen sukulaisiansa kohdeltiin Herenniuksen
talossa, olivat olleet lääkitsevä balsami hänen pahoille haavoillensa.
Nyt voi hän oivaltaa, että Liciniuksen menettely ei ollut ainoastaan
hillittömän kostonhimon vaikutusta ja tuomita sitä lempeästi
semmoisesta rakkaudesta lähteneeksi, jonka voitolle päässyt intohimo
oli pakottanut turmiolliseen hankkeesen. Mutta hukan tielle joutunut,
hyljeksittävä ihminen oli Licinius kuitenkin hänestä, sillä Liciniuksen
kädet olivat tahratut verellä, hänen veljiensä ja sen miehen verellä,
jota hän oli pitänyt niin suuressa arvossa. Hänen silmänsä vettyi, kun
hän ajatteli sitä lyhyttä aikaa, jonka hän oli seurustellut
Apolloniuksen kanssa sekä hänen ylevää käytöstänsä ja rohkeamielistä
kuolemaansa.
Silloin kävi kahina puissa, jotka loivat varjoansa penkerelle, ja
maahan hänen eteensä putosi nuoli, johon oli kiinnitetty papyruslehti.
"Rakkaudensanoma", virkkoi hän hymyillen.
"Varmaan luulee joku minua Viktoriaksi."
Hän otti nuolen. Hämmästyksekseen näki hän siinä sanan: Juliae
(Julialle).
Hän hämmästyi vielä enemmän, kun levitti kirjeen ja silmäili sen läpi.
"Jos teidän syntinne olisivat vaikka veriruskeat", oli siinä
kirjoitettuna, "niin pitää niiden kuitenkin lumivalkoisiksi tuleman,
sanoo Herra. Se on minun toivoni. Ajattele sinäkin sitä, kun muistelet
onnetonta, joka itse saattoi turmion itsellensä. Sääli häntä, Julia!"
Julia vaaleni ja vaipui takaisin leposohvalle. "Se on häneltä,
Liciniukselta", kuiskasi hän.
Peljättävä tuska tuli hänen päällensä. Hän olisi suonut Marcellan
olevan kotona. Hän ei tohtinut katsahtaakaan sinne päin puistoa, josta
nuoli tuli, vaan kutsui palvelijattaren, nousi ylös ja antoi viedä
itsensä takaisin kamariinsa. Mutta tuhansia kysymyksiä ja ajatuksia oli
hänellä mielessä. "Hän se on", sanoi hän itseksensä, "sillä hänen
syntinsä olivat veriruskeat. Mutta kuinka vetää hän perustukseksi
meidän pyhää raamattua? Ehkä tuntenee hän sitä ja on hänellä
tarkoituksena luultavasti vaan varoittaa meitä suorastaan tuomitsemasta
häntä. Mutta käsittämätöntä on tämä kirjoitus minulle. Ennen kaikkea
pitää minun saada tietää, onko hän itse täällä vai onko hän antanut
jonkun toisen saattaa hänen kirjeensä perille. Jospa Marcella tulisi
kohta kotiin!"
Vihdoinkin kuuli hän ääniä ulkoa, ja muutaman tuokion kuluttua astui
Viktoria sisään. Hän kumartui Julian yli ja suuteli häntä, mutta hänen
silmänsä olivat täynnä kyyneliä.
"Mikä nyt on, Viktoria?" kysyi Julia nousten ylös.
"Voi, Julia, minä olen sangen onneton, onnettomampi kuin voin
sanoakaan."
Julia silmäili häntä kysyväisesti.
"Mitä on sitten tapahtunut, joka voi tehdä sinut niin onnettomaksi?"
Viktoria koetti kaikin voimin tointua.
"Kun minä ja Marcella menimme rannalle, näimme me Luciuksen tulevan
veneestä maalle ylpeän roomalaisnaisen Marcian kanssa. Minä näin kuinka
hänen kasvonsa punettuivat, kun hän huomasi meidät, ja kuinka hän
hämillään kääntyi pois meistä ja lähti menemään toisaalle päin."
"Senkö Marcian kanssa, josta äskettäin juttelit minulle?"
Viktoria nyökäytti päätään myöntäväisesti.
"Sisar", sanoi Julia lempeästi, "minä tiedän, että olet rakastanut
häntä sydämmestäsi. Mutta hän ei ollut sitä ansainnut, jonka vuoksi on
sinun kiittäminen Jumalaa, että hän avasi silmäsi, ennenkuin oli
myöhäistä. Sinä olet vielä nuori; sinun pitää pakottaa itsesi
unhottamaan hänet."
"Minä en voi unhottaa", sanoi Viktoria sekavasti.
Samassa tuokiossa astui Marcella sisään. Viktoria nousi pikaisesti ja
lähti pois kamarista, salatakseen kyyneliänsä.
Julia ojensi Marcellalle saamansa kirjeen, kerrottuansa ensin, miten se
tuli hänen käsiinsä. Marcella hämmästyi lukiessansa sitä.
"Se on Liciniuksen käsialaa", sanoi hän; "mutta muuta ei siitä varmaan
voi tietääkään. Minkätähden ja mistä se on tullut, on minusta
käsittämätöntä. Ehkä vastaisuus selittää sen."
Julia huokasi.
"Älköön hän vaan enää kohdatko meitä elämässä!" virkkoi hän. "Hänen
näkemisensä ärsyttäisi jälleen vanhoja haavoja."
"Luultavasti unhottaa hän meidät kohta jonkun ylhäisen viran tähden,
jota ehkä toimitettaneen hänelle", vastasi Marcella. "Herennius jutteli
hänen saavan arvoisan viran Aasiassa."
"Ollaan siinä toivossa", lisäsi Julia. "Parasta onkin hänelle, että hän
saa semmoisen työ-alan, jossa hänen rauhaton henkensä voi tuntea
toimihalunsa tyydytetyksi."
Viktorian kamarissa paloi kynttilä myöhään yöhön. Ensin katkerilla
kyyneleillä ja sitten levollisemmalla mielellä rukoili hän Jumalaa
antamaan hänelle voimaa, että hän voisi sekä hyvittää itsensä, että
myöskin suoda anteeksi sille miehelle, joka hänelle oli kaiken tämän
tehnyt.
Samaan aikaan taisteli eräs mies vielä ankaramman taistelun, mutta
nuoren tytön rukous ei kuulunut hänen korviinsa, muuten olisi hänen
taistelunsa ehkä päättynyt toisella tavalla.
Yhdestoista Luku.
Lasku ja nousu.
Seuraavana päivänä nousi Lucius jo aamun ensi koitossa ylös, meni
työhuoneesensa ja alkoi kirjoittaa. Mutta työ ei tahtonut sujua; hän
pysähteli usein ja vaipui ajatuksiinsa. Hetken kuluttua taukosi hän,
käänteli pieneksi kaksi tiheään kirjoitettua lehteä, sulki ne sinetillä
ja kirjoitti niihin päällekirjoituksen. Sitten otti hän esiin
kirjarullan ja alkoi lukea. Mutta jo hetkisen kuluttua heitti hän sen
syrjään ja käveli muutaman minuutin edestakaisin kamarissansa.
"Vie nämät molemmat kirjeet määräpaikkoihinsa", sanoi hän orjalle,
"toisen Herenniuksen huvilaan, toisen Akropolissa olevaan Amphionin
huvilaan. Ensin on sinun kuitenkin mentävä Herenniukselle, mutta älä
ole kiireissäsi, sillä tulet sinne ehkä liian aikaiseen."
Hänen äänensä vapisi hänen tätä sanoessaan, mutta hänen kasvonsa olivat
vallan levolliset.
Orjan lähdettyä meni Lucius puutarhaan, tiheään lehtimajaan, jossa hän
oli ollut ensimmäisessäkin sieluntaistelussa ollessaan.
Päivä oli synkeä, ilma kellertävä ja helteinen kovan sirokon (polttavan
tuulen) johdosta. Meri oli harmaattavan ja inhottavan näköinen.
Puolen tunnin kuluttua seisattui kantotuoli hänen asuntonsa edustalle.
Sen kantajat olivat hengästyneinä ja hien vallassa. Siitä astui ulos
Herennius kahden naisen kanssa, joiden kasvot ylteistään olivat
hunnulla peitetyt.
"Missä on herrasi?" kysyi Herennius portinvahdilta.
Tämä osotti puutarhaan. "Luultavasti lehtimajassa", lisäten siihen.
Herennius kiiruhti puutarhaan; naiset seurasivat häntä loitommalla. Hän
meni lehtimajaan, mutta pysähtyi heti peljästyen, ja löi kädellään
otsaansa.
Sitten kääntyi hän naisiin päin.
"Tulkaa tänne", sanoi hän vapisevalla äänellä, "ja rohkase mieltäsi,
tyttäreni; se hirmuinen asia on todellakin tapahtunut."
Toinen naisista vaipui taintuneena lehtimajan sisäänkäytävän viereen.
"Lapsi-raukka", virkkoi Herennius. "Miksi toimme hänet tänne tällä
hetkellä?"
Marcella pani taintuneen penkille ja koetti saada häntä virkoamaan.
Lehtimajan perällä istui Lucius, pää syvään kumartuneena. Hänen
kasvonsa olivat marmorinvaaleat ja hänen suunsa levollisessa hymyssä.
Pöydällä hänen vieressänsä oli pikkuinen pullo, jossa vielä oli
jäljellä vihertävää nestettä.
"Hän on kuollut", kuiskasi Herennius, koetettuansa nuoren miehen
valtasuonta ja sydäntä. "Synkeä loppu oli hänelle sallittu."
Viktoria avasi nyt silmänsä ja katsahti heti kuolleesen. Hän oli
uudelleen mennä tainnuksiin, mutta puristi vavahtelevasti huulensa
yhteen, nousi seisoalleen ja meni vainajan luokse. Tylseästi katsoi hän
muutaman minuutin kuolleen kalpeihin kasvoihin; sitten laskeutui hän
polvilleen sen viereen, pani kätensä ristiin ja antoi päänsä vaipua.
Marcella kävi myöskin polvilleen. Molemmat naiset rukoilivat nyt hiljaa
kuolleelle lepoa. Herennius seisoi syvästi liikutettuna.
Kuolleen luona oli juhlallinen äänettömyys, jota ainoastaan paikalle
kiiruhtaneiden palvelijain nyyhkinnät keskeyttelivät.
Silloin astui lehtimajaan äkkiä naisihminen, musta huntu kasvoilla. Hän
seisattui kuolleen eteen ja katsoi sen sammuneihin silmiin. Hänen
kätensä vavahtelivat suonenvedontapaisesti. Nyt vasta näytti hän
huomaavan läsnäolijat.
Hän meni Viktorian luokse, kumartui häneen päin ja laski kätensä hänen
olkapäällensä.
"Oletko Viktoria, Herenniuksen tytär?" kysyi hän hiljaa.
Viktoria nosti päätänsä ja säpsähti kovin, kun tunsi, kuka häntä
puhutteli.
"Marcia!" huudahti hän, kääntyen Marcellaan päin. "Marcella, tässä on
hänen ja minun onneni surma. Pelasta minut hänestä!"
Marcian kasvot värähtelivät suonenvedontapaisesti.
"Niin", sanoi hän, "minä olen hänen murhaajattarensa ja se vaivaakin
minua niin kovin, että kiitän hänen kohtaloansa onnelliseksi."
Viktoria oli ääneti.
"Mutta", jatkoi Marcia, "yhdistäähän meitä yhteinen murhe. Olinhan minä
samoin kuin sinäkin kiintynyt häneen, joka nyt istuu kylmänä ja
hengetönnä edessämme. Älä sysää minua pois tyköäsi; minä tiedän
tehneeni sinulle pahaa, mutta tiedän myöskin oman kipuni olevan suuren.
Ojenna minulle kätesi, Viktoria."
Nuori tyttö noudatti hitaasti hänen pyyntöänsä ja Marcia tarttui hänen
ojennettuun käteensä, puristaen sitä sydämmellisesti.
"Ja salli minun tulla sinun tykösi", sanoi hän hiljaa; "että saisin
lepoa sielulleni."
Viktoria nyökäytti äänetönnä päätänsä.
Marcia nousi ylös kumarruksistaan. Vielä kerran katsahti hän kuolleesen
ja sen vieressä polvillaan olevaan tyttöön; sitten lähti hän hitailla
askelilla lehtimajasta.
Myöskin Viktoria ja Marcella lähtivät kohta pois. Heidän mennessänsä
puutarhan läpi tuli äkkiä mies heitä vastaan. Huomattuansa Marcellan,
veti hän viittaa kasvoillensa ja meni kiireesti heidän ohitsensa.
"Kuka on tuo, joka peittelee itseänsä tuolla tavalla?" kysyi Herennius.
"Hän näyttää minusta tutulta."
Marcella kääntyi katsomaan. "En tiedä", sanoi hän arvelevasti.
"Jollen erehdy", jatkoi Herennius, "niin oli se Licinius, Kartagosta.
Mutta kuinka olisi hän täällä Napolissa?"
"Liciniusko?" virkkoi Marcella, katsoen tarkasti ohitsemenneen jälkeen.
"Niin, hän se onkin. Nyt tunnen hänet ruumiistaan ja käynnistään."
"Merkillistä", sanoi Herennius, pudistaen päätänsä, "että hän on
täällä. Mutta ehkä on keisari kutsunut hänet Roomaan, ja jollen muista
väärin, niin mainitsi onneton Lucius kerran ystäviensä seurassa häntä."
Kasvojansa peittelevä mies katosi lehtimajaan. Palvelijat eivät
tunteneet häntä. Suruisennäköisenä astui hän kuolleen luokse ja tarttui
hänen käteensä.
"Minkätähden jätit minut juuri nyt, kun olisin tarvinnut sinua", jupisi
hän. "Sinun kohtalosi, ystävä-raukka, on yhtäläinen kuin minun."
"Viekää kuollut asuntoonsa", sanoi hän sitten palvelijoille, joille ei
tullut mieleen kysyä häneltä, mikä oikeus hänellä oli käskeä täällä.
Sillä hänen ylevä, majesteetillinen ulkomuotonsa herätti heissä
kunnioitusta. He ottivat siis varovasti kuolleen herransa ja veivät
hänet kirjastohuoneesen.
Vieras istui vielä hetkisen ystävänsä ruumiin vieressä, supisten
itsekseen. Sitten meni hän ulos ja lähti astumaan alaspäin sitä katua,
joka kulki Puteoliin päin.
Nuoren Luciuksen itsemurha herätti suurta hälinää Napolin
seurapiireissä. Kummallisimpia huhuja rupesi liikkumaan, jotta
Herennius, suojellakseen tytärtänsä sopimattomilta puheilta, näki
itsensä pakotetuksi antamaan ystäviensä tietoon kirjeen, jonka Lucius
viimeksi oli kirjoittanut Viktorialle. Suoraan ja selvillä sanoilla
tunnusti Lucius siinä käyttäytyneensä väärin sekä Viktoriaa että
Marciaa kohtaan ja syytti itseänsä kevytmielisyydestä.
"Pitääkö minun elämän", kirjoitti hän, "kun elämäni tekee toisen teistä
onnettomaksi? Minä tunnustan, että elän sinulle yksinäsi, Viktoria,
mutta minä en voi sysätä tyköäni häntä, jolle intohimon tulisessa
kiihkossa tein lupauksen. Sentähden ei minulla ole jäljellä muuta kuin
yksi keino."
"Tätä ajatuksen johtoa en oikein ymmärrä", oli Calpurnius sanonut,
luettuansa nuot sanat.
"Olisihan tuon onnettoman asian voinut järjestää toisemmanlaisella
tavalla kuin tällä. Mutta Lucius on aina minusta tuntunut
haaveksijalta."
"Mielikarvaudella on meidän täytynyt tuntea", lisäsi Marcella, "ett'ei
filosofillisesti leikitteleminen kristillisyyden kanssa ole kylliksi.
Omatekoinen uskonnollinen järjestelmä hajoaa, niin kohta kuin tulee
koeteltavaksi. Jos Lucius ei olisi pannut elämänsä ohjaajaksi
inhimillisiä ajatuksia eikä filosofillisia mietteitä, vaan olisi
uskonut ja totellut evankeliumin yksinkertaista totuutta, niin ei tämän
onnettoman työn kadotus olisi koskaan saanut nielaista kitaansa häntä."
"Minä sanoisin ennemmin", virkkoi Herennius, "ett'ei hänellä ollut
voimaa eikä levollista miettimiskykyä. Hän oli tunteiden mies, joka
aina oli valmis uhraamaan itsensä hetkisille mieleenjohtumuksille. --
Meille tulee vaikeaksi saada lapsi-raukka rauhoittumaan."
"Olopaikan vaihetus tekisi hänelle hyvää", sanoi Marcella. "Minä olen
nähnyt sen Juliasta. Jos todella päättäisitkin ruveta jälleen keisarin
palvelukseen --"
"Se päätös tuntuu minusta tosin vaikealta", vastasi Herennius. "Mutta
ei minulla ole muutakaan neuvoa. Jätän silloin lapseni teille ja
ehdotan, että menisitte muutamaksi kuukaudeksi Roomaan ja palaisitte
jälleen Napoliin, kun hänen ensi surunsa olisi mennyt ohitse.
Tiedättehän, että minulla on talo Esquilinuksella."
Calpurnius nyökäytti päätään myöntäväisesti. "Mutta voinemmehan saada
keisaria sen verran taivutetuksi, ett'ei hän vaatisi minua enää valtion
palvelukseen."
Herennius naurahti.
"Sen saamme helposti toimeen."
Jo päivää jälkeen Luciuksen kuoleman tuli Marcia Herenniukselle.
Viktoria ei kuitenkaan voinut ottaa häntä vastaan, sillä se ankara
sielunvavistus, jossa hän oli ollut, oli niin kovin runnellut häntä,
että hänen täytyi varoa tulemastansa jälleen samallaiseen
mielenliikutukseen. Sentähden otti Marcella vastaan vieraan.
Tämä oli kokonaan muuttuneen näköinen.
Yllänsä oli hänellä musta puku. Hänen kasvonsa olivat totiset ja koko
hänen käytöksensä varovainen. Hänen silmiensä kiilto näytti olleen
lakastunut, ja hänen punaiset silmäluomensa olivat jyrkkä vastakohta
hänen vaaleille kasvoillensa. Tämä muutos ei jäänyt Marcellalta
huomaamatta ja hänen tuli sangen sääli tätä onnetonta.
"Viktoria pyysi sanomaan sinulle sydämmellisiä terveisiä", virkkoi
Marcella ystävällisesti, "ja sinun suomaan anteeksi, ett'ei hän voi
sinua ottaa vastaan, vaan hänen mielenliikutuksesta menehtyneet
voimansa eivät sitä salli."
"Onko hän sitte todellakin suonut minulle anteeksi?" kysyi Marcia
hiljaa.
"On", vastasi Marcella. "Hän on puhunut vähän väliä sinusta, ja aina
syvää sääliväisyyttä osottaen."
Marcia loi silmänsä alas.
"Minä vihaisin ikuisesti sitä, joka olisi tehnyt minut niin
onnettomaksi", virkkoi hän.
"Sentähden ainoastaan arvelevana ja huolellisena tulinkin tänne. Minun
pitää saada anteeksi häneltä; hänen vihaansa en olisi voinut kantaa."
"Tiedäthän, Marcia, että meidän Herramme on käskenyt meidän rakastaa
vihollisiamme ja kostaa kirousta siunauksella."
Marcia katsahti ylös.
"Niin, tiesin sen kyllä", virkkoi hän pikaisesti, "vaan en luullut
koskaan sitä käskyä myöskin noudatettavan; pidin sitä ainoastaan
puheenpartena."
Marcella pudisti päätänsä.
"On tosin joukossamme sellaisiakin", sanoi hän, "jotka ovat ainoastaan
nimikristityitä, mutta se, joka täydellä mieltymyksellä on kääntynyt
Herramme ja vapahtajamme puoleen, hän kuuleekin myös aina ja kaikessa
Herran sanoja."
"Olen välistä tutkinut uskonoppianne", jatkoi Marcia, "mutta en ole
tehnyt sitä uskonnollisista syistä, vaan ainoastaan tiedonhalusta. Minä
pidin teitä suopeina haaveksijoina, mutta nähtyäni sinun ja Viktorian
levollisena ja tyytyväisenä polvillanne Luciuksen ruumiin vieressä,
samalla kuin minun sydämmeni oli tuskallisesta kivusta pakahtua,
silloin heräsi minussa ajatus: uskontonsa mahtanee vain antaa heille
niin lujaa voimaa. Ja kun Viktoria rakasmielisesti kohteli minua,
vihollistansa, onnensa kadottajaa, silloin ajattelin taas: uskontonsa
mahtanee vain antaa hänelle tällaista rakkautta ja lempeyttä. Ja nyt,
Marcella", jatkoi hän liikutettuna, tarttuen hänen käteensä, "tulin
teidän tykönne, kun olen turhaan koettanut saada lepoa vaikeina
hetkinä, kuulemaan ja oppimaan teiltä sitä sanomaa, jota te sanotte
iloiseksi, jotta minäkin saisin siitä voimaa ja rauhaa ja balsamia
sieluni haavoille."
Marcella silmäili äänetönnä puhujaa.
"Herran tiet ovat ihmeelliset", sanoi hän lopuksi hiljaa ja nousi
istualtaan. "Mennään minun kamariini; siellä on minulla meidän pyhät
kirjamme tallella."
Marcia noudatti hänen kutsuansa.
Vasta illan tullessa lähti hän pois Herenniukselta ja Marcella seurasi
häntä huvilan portille.
"Tapaamme taas kohta toisemme", sanoivat molemmat naiset
sydämmellisesti toisillensa.
Ennenkuin nousi kantotuoliin, meni Marcia palmupuun luokse ja katsoi
uneksivin silmin maiseman yli.
Merellä leikittelivät laskeutuvan auringon säteet. Ruokamäntyjen oksat
ja rehevät viinapuut hohtivat kullalle. Sinertävä sumuverho ympäröi
Capreae-saaren kallioiden kukkuloita, ja pauhaavan kaupungin sekava
melu lakkasi kuulumasta, kun iltatuuli kohisten alkoi tuoda mereltä
maalle viileyttä.
Ankara kipu rupesi tuntumaan hänen sydämmessänsä, kun hänen silmänsä
pysähtyivät Capreae-saareen. "Oi, en kärsi katsella sinua kauemmin!"
sanoi hän hiljaa itseksensä. Hän istuutui kivipenkille, joka oli palmun
alla ja peitti kasvonsa käsiinsä. Niin istui hän hetken liikahtamatta,
Sitten nousi hän seisoalleen ja, silmänsä kääntyneinä laskeutuvaa
aurinkoa kohti, lausui hän totisesti ja juhlallisesti:
"Murehisena sä näät, kuink' merehen laskevi päivä.
Toivo ja odota tok', uusi sull' nousevi taas."
"Niin kaikki, kaikki on käynyt toteen!"
Sitten meni hän hitain askelin sinne, jossa kantotuoli häntä odotteli.
Kahdestoista Luku.
Maailman pääkaupungissa.
Keltavesinen Tiber-joki juoksee iloisena latiumilaisen tasangon läpi
merta kohti. Saatuaan lisäksi Anion, luikertaa se Rooman alueelle ja
virtaa maailman kaupungin ohitse, joka on sen varrella ja
rakennuksillansa peittää vierua Appian portista Hadrianuksen mausoleoon
asti. Joen oikealla puolella kohoaa Janikulus-vuori lavealle ympärinsä
näkyvine linnoituksineen. Kaupungin melu ei kuulu sinne saakka; se
vaikenee jo sillä rannanäyräällä, johon heprealaiset ovat asettuneet
pitämään rauhatonta kaupustelemista; ylängöillä ja vieruilla on elämä
tyventä, rauhallisen maaelämän tapaista. Huviloitakin on siellä täällä,
vaikk'ei lukuisasti. Istutettuja öljy- ja viinapuita on joka paikka
täynnä. Mutta muukalainen, joka tulee katselemaan lumoavaa Roomaa,
nousee kernaasti vaivaloista polkua ylös Janikuluksen kukkulalle,
nähdäkseen ikävöityn kaupungin, jossa lakkaamaton elo tykyttää
kaikkialla kimaltelevine palatsineen ja temppeleineen ja loistavine
muistomerkkeineen levällään jalkainsa juuressa.
Janikuluksen kukkulalle on tehty pikkuinen penger, jota ympäröipi
kivipenkeillä varustettu muuri. Täällä on matkustavilla tapana käydä.
Täällä kohoaa juuri heidän edessään Capitolium synkeine linnoineen ja
loistava Jupiterin temppeli, jota kypressit ja ruokamännyt ympäröivät
ja jonka äkkijyrkkä kallionkylki erottaa joen uomasta. Forumia ei tosin
näy, mutta temppelien ja basiliikkien harjat osottavat millä paikalla
se on ja Palatinuksella olevan mahtavan Caesarin palatsin takaa näkyy
Colosseumin valtava muurinreuna.
Kuka voi kertoella kaikki erikoiskohdat? Sadottain temppeleitä,
vesijohtoja, riemuportteja, teaattereja kohoaa joka haaralla,
komeudessa ja suuruudessa aina toinen toistansa mahtavampina. Ja
kaupungin alueen loputtua tulee viheriöitä kenttiä lukemattomine
huviloineen; niistä näkee lähtevän teitä kaikille haaroille, varsilla
hautapatsaat, jotka totisina tervehtävät matkamiestä. Ja loitompana
kohtaa silmä sinertävät Albani-vuoret ja viehättävän Tiburin, johon
aurinko nyt kuvastuu. Myöskin Sabinin vuoret näkyvät selvästi ja
Sorakte monine huippuinensa. --
Kaksi pretoriaania nojasi itseänsä edellämainitun penkeren muuria
vasten ja silmäili kaupunkia alaalta. Toinen, jolla oli Rooman
centurion merkit, oli parrakas, ahavoitunut ukko. Hän oli ruumiiltaan
harteva ja lyhvenjäntterä. Toinen oli vielä nuorukainen, jonka kypärin
alta riippui tuuhea, vaalea tukka ja jonka kasvot olivat lauhkeat ja
haaveksivaisen näköiset. Muuten oli hän solakka ruumiiltansa ja aivan
vastakohta vahvalle, urhokkaalle kumppanillensa.
"Tuota vuorta", virkkoi viimeksimainittu, "sanotaan Capitolium'iksi.
Sinne kuljetaan aina saatossa, kun voittoriemuja pidetään ja voittaja
uhraa siellä temppelissä. Minä olin kerran mukana sellaisessa
juhlallisuudessa."
Nuorukainen katsoi hetkisen ukon osottamaan suuntaan.
"Sinnekö ovat he siis vieneet Tusneldankin poikansa kanssa?" kysäsi
hän.
"Tietysti, ja monta muuta maastamme", vastasi ukko. "Ja tuossa
ympyriäisessä rakennuksessa, jonka näet tuolla -- sitä sanotaan
amfiteaatteriksi; Vespasianus niminen keisari rakennutti sen -- olen
nähnyt monen maanmieheni vuodattavan verensä."
"Verensäkö vuodattavan?" virkkoi hänen seuralaisensa pelästyneenä.
"Palvelemmehan keisaria."
"Tosin palvelemme keisaria; mutta aina miten sattuu kuljemme tänään
parttilaisia, huomenna germanilaisia vastaan. Semmoista on
sota-ammatti."
"Oletko taistellut myöskin omia maanmiehiämme vastaan?"
Vanhus naurahti.
"Totta kai. Tämän haavan otsaani teki batavialaisen kirves, mutta
samalla mitalla maksoin takaisinkin."
"Hyi, Isgo, siten en koskaan tekisi."
"Hullu", virkkoi ukko naurahtaen taas. "Niinpä sitä minäkin ajattelin
sinun ijälläsi ja sydämmeni läpätti rinnassani, kun ensi kertaa
taistelin maanmiehiäni vastaan, mutta vihollinen on vihollinen ja
taistelu on ilo."
Nuorukainen pudisti päätänsä.
"Sitä en minä ajatellut Saksien maasta lähteissäni. Mutta maanmiehiäni
vastaan en koskaan tahdo taistella eikä minun sitä tarvitsekaan, sillä
en ole miksikään määrätyksi ajaksi sitoutunut keisarin palvelukseen."
"Sittenpä olisit varmaan tehnyt parhaiten, kun olisit jäänyt kotiin
omaistesi tykö."
"Nuorin poika on aina liikaa kotona ja minulla on aina ollut halu
etelään."
Ukko keskeytti tämän puheenaineen ja rupesi jälleen selittämään
tärkeimpiä näköalan kohtia. Hän jutteli paraillaan Augustuksen
naumakiasta,[33] kun hän huomasi seuralaisensa silmät olevan kokonaan
muussa.
"Etpä sinä, totta Tor, ole mikään tarkka kuulija!"
Nuorukainen pani lepytellen kätensä ukon olkapäälle.
"Suo anteeksi, sillä tuolla tulee polkua ylöspäin kaksi naista. Eikö
nuorempi heistä ole herttainen kuin Freja?"
"Älä niitä katselekaan, ne ovat ylhäisiä naisia", sanoi vanhus nauraen.
"Ylhäisiäkö?" virkkoi toinen pilkallisesti. "Olenhan minä saksilaisten
ruhtinaansukua. Olenhan ylhäisempää sukua kuin keisari."
"Totta kyllä", vastasi vanhus lepytellen, "vaan minä tarkoitan, että me
olemme heidän silmissänsä vaan barbaareja. Sitä paitsi ovat he
kristityitä naisia, sillä näen heillä kaulakoristeenansa olevan
hopeakalan ja siitä tuntee kristityt."
Toinen ei vastannut mitään. Hänen silmänsä seurasivat molempia naisia,
kunnes he katosivat tienpolvekkeesen.
Sitten kääntyi hän jälleen ukkoon päin.
"Niin, Isgo, kaunis oli hän kuin Freja. -- Mutta mitä tarkoitat sillä,
että he ovat kristityitä?"
"Kristityt -- niin -- en tiedä oikein kuinka sen selittäisin; ne ovat
ihmisiä, joilla ei ole jumalia, ja jotka luopuvat maailmasta."
"Ei ole jumalia?" huudahti nuorukainen hämmästyneenä.
"Minä luulen niin, mutta en voi antaa sinulle tarkempaa selitystä
asiassa. Olen ainoastaan kuullut heistä puhuttavan jolloinkulloin.
Mutta jos haluat saada enemmän tietää, niin asuu tuolla sillan luona
vanha ukko, joka lienee heidän päämiehensä. Sivumennessämme voit
tiedustaa häneltä."
"Niin tahdon tehdäkin."
"Nyt emme luullakseni saa viipyä pitempään", jatkoi ukko, "aurinko
laskeutuu kohta, ja kasarmiin on pitkä matka."
Hän alkoi mennä ja hänen kumppaninsa seurasi häntä.
Äänettöminä astuivat he jyrkkää polkua alas kukkulalta Tiberille päin.
Joelle päästyänsä poikkesivat he Via Aurelia nimiselle kadulle. Nuori
centurio pani kätensä ukon olkapäälle.
"Sinä olet muistamaton", sanoi hän. "Sinun piti osottaa minulle sen
kristityn miehen asunto."
"Etkö huomaa, että katselen juuri ympärilleni jokapaikkaan, keksiäkseni
hänet", vastasi vanhus kiivaasti. "Mutta en näe häntä missään; parasta
on, että kysymme häntä tuolta heprealaiselta."
Hän meni juutalaisen kaupustelijan luokse, joka kaupitteli vaatteita
kadun kulmassa.
"Kuules, heprealainen, tahtoisin kysyä sinulta jotain."
Vatteenkauppijas säpsähti peljästyneenä, nähtyään sotilaiden tulevan
hänen luoksensa.
"Minkä käskyn saa orjasi", sanoi hän kumartaen nöyrästi heille.
"Tunnetko sitä kristittyä, joka --"
Juutalainen katsoi häneen tirkistäen ja nauraa irvisti.
"En tunne ketään kristittyä", vastasi hän pikaisesti. "En välitä
sellaisista ihmisistä."
Niin sanottuaan alkoi hän järjestellä tavaroitansa pitämättä enempää
lukua sotamiehistä.
Vanha centurio vihastui ja tarttui rautakourin juutalaisen käsivarteen,
jotta juutalainen päästi huudon.
"Isä Aapraham avita, miksi kiusaatte kunniallisia ihmisiä ja estätte
heitä toimituksissansa?" huusi hän valittavalla äänellä. "Mitä on minun
kristityiden kanssa tekemistä?"
Mutta centurio ei päästänyt saalistansa niin vähällä, vaikka kyllä koko
joukko juutalaisia kohta kerääntyi hätyytetyn uskolaisensa ympärille,
pitäen kovaa menoa.
"Missä asuu se valkeapartainen kristitty, jolla aina on tapana istua
täällä?" kysyi hän vaan ja pudisteli vaatteen kaupustelijaa.
"Voi, kuinka teet minulle pahaa!" päivitteli tämä. "Enhän minä tiedä
sanoa sinulle mitä tahdot."
Centurio ei näyttänyt olevan taipuisa uskomaan näitä sanoja ja olisi
vaan yhä edelleen vaatinut juutalaista ilmoittamaan kristityn asuntoa,
joll'ei ympärillä seisovien joukosta olisi astunut esiin mies, joka
sanoi:
"Minä näytän sen teille; seuratkaa minua."
"Hyvä", vastasi centurio ja päästi irti heprealaisen, "me seuraamme
sinua."
"Huonoa roskaväkeä nuo juutalaiset!" sanoi hän sitten vihastuneena,
kääntyen kumppaniinsa. "Jos minä olisin keisari, niin panisin heitä
selkään ja karkoittaisin heidät Roomasta sinne, mistä ovat tulleetkin,
kellekään ihmiselle eivät he kelpaa orjiksi, sillä he eivät osaa muuta
kuin valhetella ja pettää. Totta Tor eivät he ansaitsisi nähdä päivän
valkeutta."
"Sinä olet oikeassa", sanoi mies, joka oli tarjoutunut tietä
näyttämään. "Se on huonoa kansaa. Julius Caesarhan se, suokoot jumalat
hänelle anteeksi, antoi niille erioikeudet; nyt ovat ne pesiytyneet
tänne ja imevät veren meistä. Eivät kutkaan Roomassa osaa väärentää ja
pettää paremmin kuin tämä köyrynenäinen suku, vaikk'eivät ne ole
oppineet meidän kieltämme kuin puolittain. Niitä nousee kuin
rikkaruohoa maasta, ja meidän vahingollamme hankkivat ne itsellensä
vaikutusmahtia. Ja meidän täytyy kärsiä sitä, että nämät voitetut
pitävät meitä, maailman valloittajia, hirmuvaltansa alla."
Muutama minuutti sen jälkeen seisattui tienosottaja vähäisen huoneen
eteen.
"Siinä asuu Kresimus, jota haette", sanoi hän. "Hyvästi!"
Vanha centurio kolkutti ovelle. Ijäkäs mies, jolla oli kunnianarvoinen
ulkomuoto ja hopeanvalkoinen parta, tuli avaamaan sen.
"Mitä tahdotte?" kysyi hän.
"Oletko kristitty?" kysyi centurio.