Hurjasti pieksää tiikeri hännällänsä maata, josta tomu tupsahtelee ja

hieta sinkoilee ympärinsä. Levottomana liikentelee se oikealle ja

vasemmalle -- uusi nuoli sattuu siihen -- nyt kyykistyy se jälleen

maahan -- yksi hyppäys, ja se noista neljästä miehestä, joka on

oikealla, sortuu maahan pää veressä. Mutta eläin päästää paikalla

saaliinsa ja menee horjuillen pois erääsen syrjäiseen nurkkaan.

Ojennettu keihäs on tehnyt pahan haavan sen kylkeen.

"Karhut, karhut!" huudettiin katselijain joukossa. "Eteenpäin

kristiaanit!"

Kolme keihäsmiestä katsoa tuijottivat hetkisen kumppaniinsa, joka

hiljaa vaikeroi.

"Kyrie eleison!" sanoi sitten taas sama mies, joka äskenkin oli

lausunut nuot sanat, ja taaskin kertoivat hänen kumppaninsa samat

sanat. Sitten meni hän ripeästi sirkuksen vastakkaiselle puolelle,

jossa toinen karhuista seisoi aivan levollisena, samalla kuin toinen

oli kiivennyt ylös kalliolle.

Hän oli vahvaruumiinen mies, hänen kasvoissansa kuvautui jäykkä

uskalijaisuus. Vakavilla askelilla meni hän karhua vastaan.

Suostumushuuto kuului katselijoilta.

Mutta hän ei pitänyt lukua heidän suostumuksen osoituksestaan.

Nähtyään hätyyttäjänsä nousi eläin pystyyn ankarasti möristen. Mutta

mies karkasi salaman nopeudella sen päälle ja syöksi keihäänsä sen

ruumiisen. Tosin löi eläin käpälällään häntä kovasti olkapäähän, jotta

veri kuohui siitä ulos, mutta yhtä vikkelästi kuin hän oli syössyt

pedon päälle, yhtä vikkelästi väistyi hän nyt takaperin, samalla kuin

karhu möyryten kaatui maahan.

Raivokas suostumushuuto kaikui katselijain huoneen läpi. Prokonsulikin

taputteli käsiänsä.

Mutta ennenkuin taistelija oli vielä ennättänyt vetäytyä takaisin,

nähtiin toisen karhun kiipeävän kalliota myöten alas ja hurjalla

mörinällä syöksyvän häntä vastaan. Hän syöksi ripeästi keihäänsä karhua

vastaan, vaan keihäs syrjäytyi, ja voimallisella käpälänlyönnillä

paiskasi karhu tämän rohkean miehen maahan. Raivoisa peto viskautui

sitten uhrinsa päälle ja repi sen peljättävällä tavalla, ennenkuin

toiset keihäsmiehet pääsivät kumppanillensa avuksi.

Prokonsuli antoi viittauksen. Kuolleet sekä elävät vietiin pois

sirkuksesta, ja uusi näytäntö alkoi.

Prokonsulin oma gladiaatorijoukko[26] esiytyi nyt ja näytti

asetaitoansa. Pitkä taistelu kehkeytyi nyt näitten aseissa

harjaantuneiden miesten välillä; he yhdistyivät parvissa toisiinsa ja

jälleen hajaantuivat, ääntä virkkamatta taistelivat he keskenään,

ainoastaan aseiden kalske ja haavoitettujen valitus kuului ylös

katselijoille, jotka istuivat suurimmassa mielenjännityksessä. Kukaan

ei heistä nähnyt sirkuksen palvelijoiden kamottavaa työtä, kun

nämät kuljettivat pois kuolleita ja pahasti haavoitettuja. Mutta

prokonsuli tahtoi säästää gladiaatorejansa, sentähden antoi

hän jo puolen tunnin kuluttua merkin taistelun lopettamiseksi.

Katselijain kättentaputuksilla lähtivät eloon jääneet gladiaatorit

taistelutanterelta.

Päätöksenä tälle kaikelle piti olla näytelmä, jonka Sophronius oli

kirjoittanut tätä juhlanäytäntöä varten. Kalliomaisema otettiin nyt

siis pois.

Sophroniuksen näytelmäkappale kuvaili erästä salaliittoa, jonka Egyptin

papit olivat tehneet maan kuningasta vastaan, mutta siinä oli runsaasti

viittauksia Kartagon yhteiskunnasta, jonka tähden se siis toisia

hauskutti, toisia närkästytti. Tämä mitätön lorukyhäelmä päättyi

ylimmäisen papin murhalla, sillä sittenkuin hänen hankkeensa olivat

tulleet ilmi, kuninkaan sotamiehet tappoivat hänet. Tämän papin osaa

näyttelemään tiedettiin erään kristityn olevan määrätyn, joka sillä

tavalla saisi kuolemanrangaistuksensa.

Ensimmäisen näytöksen kolmas kohtaus kuvaili avointa paikkaa temppelin

edustalla. Etupuolella oli kullattu jumalankuva ja sen edessä alttari.

Ylimmäinen pappi astui nyt ensi kertaa esiin, yllänsä pitkä, valkoinen

puku ja päässänsä öljypuun lehdeksistä tehty seppele.

Katselijain piiristä levisi ihastushuudahdus, kun tämä ihana olento

tuli näkyviin. Ylhäisten naisten looseissa taputettiin käsiä.

"Mikä vahinko!" kuiskattiin joka taholla.

"Onko se kreikkalainen Apollonius?" kysäsi prokonsuli.

Siihen myönnettiin.

Ylimmäisen papin jälkeen tuli kaksi palvelijaa, välkkyvillä piiluilla

varustettuina, taluttaen seppelöittyä sonnia, sekä joukko alhaisempia

pappeja. Heidän vaatteidensa laskoksista kiiluivat tikarit.

Juhlallisesti kulki tämä komea uhrisaatto taistelutanteren yli ja

seisattui aivan jumalankuvan eteen.

Sitten astui ylimmäinen pappi alttarille ja lausui seuralaisillensa

näin:

"Kanssaveljeni! Suurelta näyttää minusta tiedustaminen, kruunaako

taivaan suosio ja armo meidän yritystämme menestyksellä. Sillä, jos

taivaalliset katselevat ihmisen uutteruutta lemmettömällä silmällä ja

karmealla mielellä, kaikki vaiva on haihtuvan sumun kaltaista, jota

tuulen leyhkät sinne tänne ajelevat."

Sitten kääntyi hän sinne päin, jossa jumalankuva seisoi. Mutta hän

suuntasi silmänsä kuvapatsaan ja katselijoiden yli taivaan lakea kohti,

ja lausui sydämmen hartaudella seuraavat sanat:

"O Sinä, joka asut taivaitten päällä, Sinä, joka kirkkaudessa ja

väkevyydessä olet katoamattomasti suuri! Sinussa ainoastaan kaikki elo

liikkuu, Sinä johdat kaikkea harrastusta! O Jumala, joka suojelet

kaikkea ja hallitset kaikkea! Sinun tykösi pakenen minä apua rukoillen.

Ah, Herra, armahda! Ainoastaan Sinä, jonka käsi on kaikkivaltias, jonka

henki antaa eloa kaikelle, voit pelastaa minun raukan."

"Pysähdy! Mitä teet?" kuului ääni katselijain joukosta, ja Sophronius

nousi seisoalleen. "Sinä väärennät minun sanani!"

Yleisö vastasi siihen kaikuvalla naurulla.

"Hiljaa, hiljaa!" huudettiin joka haaralta.

Sophronius istuutui vihastuneena jälleen sijallensa luotuaan ensin

kysyvän silmäyksen prokonsuliin. Hän tunsi runoilijakunniaansa syvältä

loukatuksi.

Näyttelijä jatkoi, huolimatta runoilijan vastaanpanemisesta:

"Ole siis, Herra, Sinä minun tukeni; sytytä minun sieluuni pyhä hehku

ja anna minulle sankarin vahva käsi! Karkota kaikki pelko minun

rinnastani, sillä Sinun tahdon minä tunnustaa!"

Näin sanottuansa astui hän jumalankuvan luokse ja sysäsi sitä niin

voimakkaasti, että se kukistui valtaistuimeltansa maahan ja meni

tuhansiksi palasiksi; sitten keikahti hän itse kuvan sijalle ja huusi

suurella äänellä:

"Epäjumala on kukistunut! Mutta Jesus Kristus eli eilen, elää tänään ja

aina ijankaikkisesti!"

Viitta oli pudonnut pois hänen hartioiltansa, seppele oli maassa, mutta

kun hän seisoi siinä punoittavin poskin ja säihkyvin silmin, hän oli

kuin ylönluonnollinen olento. Kansajoukko oli hetkisen ikäänkuin

huumaantuneena, mutta sitä hurjemmaksi tuli huuto, joka nyt seurasi.

Prokonsuli oli noussut seisoalleen. Melun lävitse kuului hänen käskynsä

toisille näyttelijöille:

"Pistäkää kuolijaaksi se hävytön veitikka!"

Tusina tikareja välkkyi ilmassa. Kuolettavasti haavoitettuna kaatui

Apollonius alttarilta maahan.

Samassa tuokiossa tuli Licinius teaatteriin. Hän loi silmäyksen

näyttämölle -- kalpeat, veriset kasvot kivullisesti vääristyneinä

tuijottivat häntä vastaan. Ja hänestä tuntui ikäänkuin huulet niissä

olisivat liikkuneet ja jupisseet:

"Murhaaja!"

Hänen kasvonsa tulivat kalmankalpeiksi. Hänen täytyi nojautua seinää

vasten, ett'ei vaipuisi maahan.

"Kuolema kristityille!" huudahti vihastunut roskaväki ja vaati kaikki

vangit taistelutanterelle vietäväksi. "Antakaa tänne kristityt,

prokonsuli! Muuten antaa keisari ne meille."

Prokonsuli säikähtyi. Hän oli jo taipumaisillaan sen tekemään. Silloin

kyyristyi Licinius ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Sinäkö tahdot nöyryyttää itseäsi tämän roskaväen edessä?"

"Jumalille kiitos että sinä, Licinius, olet täällä", sanoi prokonsuli,

ja kääntyi, syvästi hengähtäen, legaattiin. "Mitä pitää minun tekemän?"

"Sinun pitää sanoman: 'Minä en anna ulos kristityitä', ja minä --"

"Ja sinä?"

"Minä annan yhden sotamiesosaston kulkea teaatteriin."

Näin sanottuaan lähti hän menemään.

"Kuolema kristiaaneille! kuolema kristiaaneille!" huusi kansa

sill'aikaa yhä raivoisammin ja tunkeutui uhkaavana sinne, jossa

prokonsuli istui.

Nyt nousi tämä seisoalleen. Ainoastaan suurella vaivalla sai hän kansan

vaikenemaan ja lausui:

"Hyvät ystävät, minä en voi jättää kristiaaneja teille. Jokainen hyvä

kansalainen --"

Vaan paikalla syntyi kova hälinä, joka esti hänen äänensä kuulumasta.

Juoksivatpa muutamat alas sirkukseenkin hankkimaan itsellensä aseita.

Prokonsuli katseli levottomasti ympärilleen, saadaksensa apua. Silloin

tuli hänen gladiaatorijoukkonsa täydessä asevarustuksessa arenalle ja

heti sen jälkeen vahva joukko sotamiehiä, johtajanansa Licinius.

Tämä keino teki tehokkaan vaikutuksen. Melu asettui paikalla.

Ainoastaan yksi mies astui esiin rintavarustukseen ja huusi kansalle:

"Ylös porvarit! Kartagolaiset eivät ole mitään lapsia, joita voi

pelotella. Näyttäkää heille, että me --"

Licinius viittasi eräälle jousimiehelle. Nuoli suhahti ilmassa ja

yllyttäjä kaatui kuolijaana arenalle.

Kukaan ei tohtinut enää kehoittaa vastarintaa. Katselijat alkoivat

kiiruhtaa pois teaatterista. Puolen tunnin kuluttua oli se suunnattoman

iso huone melkein tyhjänä.

Licinius saattoi sotamiehinensä prokonsulin kotiinsa. Mutta ennen

teaatterista lähtöänsä sanoi hän niille kahdelle kristitylle miehelle,

jotka taistelussa petojen kanssa olivat jääneet henkiin:

"Te olette vapaat; mutta sanokaa minulle, mihin te hautaatte

kuolleitanne?"

Molemmat miehet katsoivat äänettöminä toisiinsa. "Herra", sanoi toinen

heistä, "me emme saa pettää veljiämme."

"Korkeimman jumalan nimessä vakuutan", vastasi Licinius, "ett'en hae

teille turmiota. Tahdon ainoastaan haudata yhden kuolleen teidän

joukkoonne."

"No, teepä kanssamme niinkuin tahdot. Jumala antakoon meille anteeksi,

jos käyttäymme väärin veljiämme kohtaan."

"Hyvä, tänä iltana pitää teidän seuraaman minua."

Sitten puhui hän hyvin hiljaan muutaman sanan amfiteaatterin

vahtimestarin kanssa ja meni pois.

* * * * *

Kartagon kadut olivat täpötäynnä ihmisiä, jotka innolla juttelivat

keskenään, mitä oli tapahtunut ja näyttivät yksimielisesti olevan

vihastuneina vallanpitäjiin. Vaikka prokonsulia ja hänen virkamiehiänsä

ympäröi vahva varjelusjoukko, sinkahutteli rahvas vaan heitä vastaan

herjaussanoja ja uhkauksia. Prokonsuli oli kotiin tullessaan sangen

raivoisella mielellä.

"Kristiaanit", lausui hän Liciniukselle, joka oli seurannut häntä,

"ovat syypäät kaikkeen. Minkätähden emme ole aikaa sitten käyneet

heihin käsin? Nyt saamme hedelmän velttoudestamme."

"Sinä olet oikeassa", vastasi Licinius tyvenellä äänellä. "Meillä on

nyt ainoastaan kaksi asiaa valittavana."

"Mitkä sitten?"

"Että me, joko hävitämme heidät kaikki, miehet, vaimot ja lapset

säälimättä -- mutta se olisi kauheata ja veisi Kartagolta suuren joukon

uutteria, rauhamielisiä asukkaita, -- tai myöskin jätämme heidät

rauhaan. Sillä jos sinä rankaset muutamia, kansa tahtoo heille kaikille

kuolemaa, ja silloin on sinulla tekemistä, miten voit selviytyä kansan

ja keisarin väliltä."

Prokonsuli käveli syvissä ajatuksissa edestakaisin huoneessa. Sitten

seisattui hän Liciniuksen eteen.

"Sinä olet oikeassa. Minä en myöskään tiedä tarkoin, millainen keisarin

mieli on nyt kristiaaneja kohtaan."

"Sittenpä teetkin parhaiten, että vähitellen päästät vapaiksi ne, jotka

sinulla nyt on hallussasi. Ne, jotka ovat saaneet surmansa metelissä ja

teaatterissa, ovat varoittavana esimerkkinä toisille pysymään

levollisina eikä herättämään vihaa sinussa eikä kansassa. Levollisuuden

voimassa pitämisen kaupungissa voit jättää minun huolekseni."

Prokonsuli puristi ystävällisesti legaatin kättä.

"Kiitoksia neuvostasi", sanoi hän hartaasti.

"Kun vaan aina pysyisin suosiossasi", vastasi Licinius vakaasti;

"silloin olisin runsaasti palkittu."

Sitten sanoi hän jäähyväiset ja lähti prokonsulin huoneesta.

Oli myrskyinen yö. Ankara tuuli kävi tasangolla, ja meri kohisi ja

puhki ja löi toisiansa vasten laivoja, jotka olivat ankkurissa

satamassa, jotta niiden väki peljästyneenä syöksähti ylös

makuusijoiltansa. Taivas oli umpikanteensa mustassa pilvessä.

Kappaleen matkan päässä eteläpuolella Kartagoa kävi kapea tie erääsen

notkoon. Se seutu oli yltäympärinsä autioa ja täynnä lampia sekä

pahassa maineessa kuumetaudillisesta ilmastansa.

Syvällä notkossa näkyi yksinäinen tulisoitto liikkuvan. Joukko ihmisiä,

miehiä ja naisia, oli kokoontunut tänne ja kulki hitaasti eteenpäin.

Nyt seisattuivat he. Ovi aukeni heidän eteensä kallion penkeressä.

Siellä sisällä oli useampia miehiä ottamassa tulijoita vastaan. He

tervehtivät näitä äänettömällä kädenpuristuksella. Sitten menivät he

kaikki suureen, kallioon hakattuun, neliönmuotoiseen saliin, jonka

sisus oli rapattu kalkilla ja koristeltu lukuisilla kalkkimaalauksilla.

Laesta katsoi alas hyvänpaimenen kuva. Sen ympärillä oli lintuja

liitelevänä, nokassansa öljypuun oksa, haaveellisia naisen päitä,

seppeleitä, kukkia, delfinejä ynnä muuta, kaikki mukavasti ja

taidehikkaasti liitelty yhdeksi kokonaiseksi.

Samalla taidolla, mutta harvemmalta, on sivuseiniinkin tehty

maalauksia. Kuvissa huomaa paikalla raamatullisia esityksiä. Mutta

siellä täällä on kuvien joukossa myöskin liehuvaviittaisia rakkauden

jumalia, häälyvinä miellyttävissä asennoissa tahi sitovina lyhteitä ja

kokoavina hedelmiä. Niin välittömästi ovat pakanalliset ja kristilliset

kuvat sekaisin keskenänsä.

Sisääntulleet kokoontuvat kaksien paarien ympärille, jotka kahdeksan

miestä on kantanut siihen ja laskenut lattialle.

Naisihminen kyykistyy nyyhkien toisten paarien viereen ja vetää pois

vaatetta, joka peittää ne. Kuolleen kalpeat, veriset kasvot tulevat

näkyviin. Hän kylvettelee niitä kyyneleillä ja suuteloilla. Hänen

takanansa seisoo kaksi pientä lasta, jotka kysyvännäköisinä tuijottavat

häneen.

Hetkisen vallitsee syvä äänettömyys, jota ainoastaan läsnäolevaisten

naisten nyyhkinnät keskeyttelevät.

Kunnianarvoinen ukko astuu esiin ympärillä seisovien joukosta ja

asettuu molempien paarien viereen. Hän on piispa Optatus. Hänen

kasvoissansa, jotka ovat tavallista kalpeammat, on ankarimman

mielenliikutuksen merkkejä.

"Hyvät veljet", alottaa hän, "taas näemme naisen, suuren Babelin,

pyhien verestä juopuneena, hänen kätensä murhalla saastutettuina, hänen

suunsa täynnä pilkkaa. Siihen todistajina ovat nämät, jotka ovat tässä

edessämme. He ovat temmatut pois meidän keskuudestamme, uskonsa tähden

häväistyt, lyödyt ja sitten tapetut, ikäänkuin järjettömät eläimet

kedolla, joille jokainen on isäntä. Me näimme heidän kärsimisensä, me

kuulimme heidän tunnustuksensa, me tunsimme heidän kipunsa -- mutta nyt

en minä enää näe heidän kärsimistänsä, en kuule heidän valitustansa,

heidän kipuansa en enää ajattele -- sillä, hyvät veljet, onnelliset he,

kun Herra Kristus on lahjoittanut heille marttyriuden kruunun. Heidän

kipunsa on muuttunut autuudeksi, heidän kärsimisensä riemuksi, heidän

verensä on tullut purpurakoristeeksi heidän taivaalliseen pukuunsa. Ja

sentähden tahdomme me, jotka olemme tulleet tänne valittamaan, ennemmin

vaan riemuita."

Paljon muutakin vielä puhui ukko. Sitten antoi hän suuta kuolleille.

Samoin tekivät ympärillä seisovaiset merkiksi, että kuolleet olivat

eronneet heistä rauhassa ja hengen yhteydessä.

Lyhyen rukouksen perästä tarttuivat miehet paareihin ja kantoivat

tulisoittojen valossa ruumiit käytävään, jonka suu ammotti

peräseinässä.

Niin pitkältä, kuin silmä saattoi nähdä, meni tämä noin puolta

meetteriä leveä ja kahta meetteriä korkea kalteri vuoren sisään.[27] Se

oli yläältä hiukan kupeva. Sen seiniin oli hakattu paljo eri suuria

hautoja. Ne olivat suljetut marmoriliuskoilla tahi suurilla

tiilikivillä, joissa tavallisesti oli kirjoituksia. Hautojen vieressä

oli usein kuvattuna kyyhkynen öljypuun- tahi palmunoksa suussa, taikka

ihmisolento rukoilevana ja välisti myöskin suurempia tahi pienempiä

maalauksia. Ne pienet kammiot, jotka olivat yksityisten, varakkaampain

sukujen ja oven kautta yhdistyksessä kalterin kanssa, olivat runsaammin

koristellut. Pääkalterista kävi eri haaroille toisia, jotka olivat

samalla tavalla rakennetut, mutta ahtaammat ja yksinkertaisemmin

kaunistellut.

Yhteen näihin jälkimäisiin seisattui saattokunta. Täällä oli rivi vielä

avonaisia, uusia hautapaikkoja. Ympärillä seisovien lausuessa: Vivas in

deo! Valeas! Pax tecum![28] ottivat haudankaivajat ruumiit, käärivät ne

valkoiseen vaatteesen ja työnsivät ne kalliohon tehtyyn aukkoon.

Piispan puhuttua sitten muutaman sanan, rupesivat he muuraamaan

tiilikivillä aukon suuta umpeen. In pace kirjoitti yksi läsnäolevista

punaisella piirustimella tiilikiveen, ja savinen lamppu kiinnitettiin

haudan viereen, jotta tälläkin paikalla, kun taas ketä tuli haudata,

säteilisi valo, vaikka tummakin. Saveen, jolla tiilikivi oli muurattu,

painoi eräs toinen pienen elefantinluisen renkaan, jotta jälkeenjääneet

siitä tuntisivat tämän haudan ja voisivat käydä sitä katsomassa. Sitten

palasi saattokunta, piispa etunenässä, takaisin pääkalteriin,

lähteäksensä sieltä ulos aukealle kedolle.

Yht'äkkiä seisattui Optatus peljästyneenä. Hän näki loitolla tulisoiton

leimuavan ja huomasi miespuolisen henkilön pikaisesti lähestyvän

saattojoukkoa.

Hän viittasi seuralaisiansa seisattumaan. Mies tulisoiton kanssa oli

nyt tullut aivan lähelle, jotta voi helposti erottaa hänen kasvonsa.

Piispa huokasi raskaasti.

"Se on Cesarius Oetavillan talosta", sanoi hän hiljaa, kääntyen

saattojoukkoon. "Meillä ei ole mitään syytä hätääntyä."

"Cesarius, mitä on -- mutta, hyvä Jumala, ketä tuot tänne?" virkkoi hän

peljästyneenä ja säpsähti, kun hän näki miehen, joka samassa astui

esiin soitsunkantajien takaa. Myöskin piispan seuralaiset kauhistuivat,

ja naiset huusivat äänekkäästi: "Saulus, Saulus!"

Tämä tulisoiton kanssa tulija oli Kartagon legaatti. Hän pysähtyi ja

viittasi tyynnyttävästi kädellään.

"Älkää peljätkö", sanoi hän; "minä tulen hautaamaan erästä kuollutta

teidän hautauspaikkaanne. Tahdotko Optatus, luottaa minuun ja tehdä

minulle palveluksen?"

Hän puhui hiljaa ja lempeästi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin

niiden ruumisten, jotka he juuri olivat haudanneet. Piispa astui

hitaasti esiin.

"Herra on meidän päämiehemme. Tapahtukoon hänen tahtonsa", sanoi piispa

juhlallisesti. "Mitä vaadit minulta?"

"Olen tuonut mukanani tänne ruumiin, joka on teidän uskolaisianne ja

jonka tahdon teillä hautauttaa, sillä minä olin tavallani mieltynyt

häneen eläessänsä."

Piispa nyökäytti myöntäväisesti päätänsä.

Licinius pyörähti ympäri ja antoi kädellänsä merkin. Kaksi miestä tuli

paarien kanssa ja laski ne piispan eteen. Optatus kumartui ja otti

ruumiin kasvoilta pois peitteen, vaan säpsähti huomatessaan kuka ruumis

oli.

"Apollonius!" virkkoi hän kauhistuneena.

"Apollonius!" Ja sitten lisäsi hän vielä hiljaa:

"Jumala, sinun tuomiosi ovat ihmeelliset."

"Niin, se on kreikkalainen, joka lähetettiin teille Vähästä Aasiasta",

virkkoi Licinius sekavasti.

"Hänellä ei ole mitään yhteyttä meidän kanssamme", selitti Optatus

kieltelevästi. "Etsittäköön hänelle haudansijaa muualta. Hän oli

harhaoppinen ja on suden tavoin tunkeutunut minun seurakuntaani. Mutta

Herra ei ole antanut hänen hankkeidensa onnistua."

"Mitä sanot, piispa?" virkkoi Licinius kiivaasti.

"Hän oli harhaoppinen, joka tuli villitsemään ja viettelemään minun

seurakuntaani, ja minä laskisin hänen lepäämään yhdessä niiden kanssa,

jotka ovat nukkuneet Herrassa!"

Licinius painoi päänsä alas.

"Villitsemään ja viettelemään", toisti hän hiljaa itseksensä. "Niin,

minulta hän myöskin villitsi Julian, kietoi hänet eksyttävillä

sanoilla, samoin kuin tämän miehen seurakunnan. -- Mutta Julia rakasti

häntä, sentähden ei hänen pidä lepäämän yksinään ja hyljättynä."

"Piispa", alotti hän sen jälkeen lujalla äänellä, "minä en tiedä miten

hän oli harhaoppinen, mutta kuulemmehan teitä kaikkialla kiitettävän

siitä, että siunaatte vihollisianne ja teette hyvää niille, jotka teitä

vihaavat."

Piispa oli vaiti.

"Ja onhan hän kuollut sankarin tavoin. Ja jospa hän ei ollutkaan

kristitty sinun mielesi mukaan, niin on kuitenkin kristityn nimi

tuottanut hänelle kuoleman ja kristityiden jumalan tähden on hän

uhrannut henkensä."

Optatus katsoi arvelevasti maahan. Vaikk'ei hänellä ensinkään ollut

tahtoa antaa Apolloniuksen ruumiille sijaa seurakunnan hautauspaikalla,

koska se olisi ollut vastoin yleistä kirkollista tapaa, antoi hän

vihdoin kuitenkin myöten osittain Liciniuksen huomauttaman asianhaaran

johdosta, että Apollonius oli kristittynä tuomittu ja tapettu, osittain

myöskin sentähden, ett'ei hän tohtinut vastustaa voimallisen legaatin

tahtoa.

"Käyköön sitten tahtosi mukaan", sanoi hän ja viittasi haudankaivajia

nostamaan pois ruumiin. "Jumala antaa minulle anteeksi, jos

tietämättäni teen mitä on väärin."

Hautaus tapahtui kaikessa hiljaisuudessa. Licinius määräsi hauta-aukon

suljettavaksi marmoriliuskalla.

"Kirjoituksen tahdon itse sommitella teidän tapojenne ja uskonoppinne

mukaan. Antakaa minun valita niistä kirjoituksista, joita täällä on jo

ennestään."

Hän otti tulisoiton ja lähti astumaan kalteria eteenpäin. Puoliääneensä

luki hän kirjoitukset, jotka näki hautojen suilla: Lepää rauhassa. --

Merkurius makaa tässä. -- Zosimus on tähän käynyt levolle. -- Rakas

sisar, sinä elät Jumalassa ja Herrassa Jesuksessa.

"Mitä merkitsevät nämät kuvat, jotka näen täällä?" kysäsi hän

Optatukselta.

"Ne osottavat sitä uskonvakuutusta, ett'ei elämä lopu kuolemassa, vaan

jatkuu Jumalan ja meidän Herran Jesuksen kaikkivallan ja armon kautta."

Licinius ei vastannut mitään.

He kääntyivät jälleen Apolloniuksen haudalle. Ainoastaan haudankaivajat

olivat siellä vielä. Toiset olivat menneet pois.

"Teidän pitää hakata hautakiveen seuraava kirjoitus", sanoi Licinius ja

alkoi kirjoittaa piirustimella marmoriliuskaan: "Toukokuun 31 päivänä

haudattiin tähän Apollonius, joka uskonsa tähden --"

"Kristityillä ei ole tapana mainita hautakivessä kuolemaa uskon

tähden", keskeytti Optatus. "Hengen uhraamista Jumalan tähden

pidämme me velvollisuutena emmekä ansiona. Sentähden ei meidän

hautakirjoituksessamme mainita siitä mitään."

Licinius pyyhki paikalla pois kolme viimeistä sanaa ja mietti hetkisen

itseksensä.

"Pitääkö minun toivottaa hänelle rauhaa?" sanoi hän hiljaa. "Hänelle,

joka on vienyt minulta rauhan? -- No, nauttikoon hän sitä!"

Ja hän kirjoitti lujalla kädellä: Pax tecum.[29] Sitten kääntyi hän

Opatukseen.

"Nyt pääsin loppuun, piispa, ja kiitokseksi saat tietää että

kärsimyksen aika on ohitse. Hoida tätä hautaa minun puolestani; minä

tulen ehkä tuota tuonempana katsomaan sitä. Voi hyvin!"

Niin sanottuansa lähti hän ripeästi menemään. Mutta muutaman

askelen perästä kääntyi hän jälleen ja virkkoi teeskennellyllä

välinpitämättömyydellä:

"Sano minulle, minkä rangaistuksen opettaa teidän uskonoppinne tulevan

niille, jotka ovat tahranneet itsensä teidän uskolaistenne verellä!"

Piispa viivytti vastausta.

Licinius katsoi odottavasti häntä silmiin.

"Ne ovat ijankaikkisesti kirotut", vastasi Optatus hetkisen kuluttua ja

loi silmänsä maahan.

"Ijankaikkisestiko, sanot sinä?"

"Niin -- mutta Jumalan armo --"

Licinius viskasi päätänsä ja meni ripeillä askelilla kalterin suulle.

Piispa katsoi hänen jälkeensä pudistaen päätänsä. "Tämä hetki on

minusta käsittämätöntä", jupisi hän. "Kääntäköön Herra kaikki parhain

päin!"

Kuudes Luku.

Ystäviä hädässä.

Sardinian Cedrus-joen ahdas uoma laajenee kappaleen matkan päässä sen

suusta avaraksi umpilaaksoksi. Lukuisia parakkeja kohoaa täällä, jotka

ovat tehdyt paksuista laudoista eivätkä anna tarpeellista suojaa

sadetta tai kylmää vastaan. Ne ovat niiden vankien asuntoja, jotka

keisarin käskystä on lähetetty maanpakoon tälle saarelle ja tuomittu

kovaan vuorityöhön. Niissä muhkeissa kivihuoneissa taas, joita on

siellä täällä ja jotka ovat linnoituksien kaltaisia, asuu

kaivoshallituksen virkamiehiä ja upseereita.

Aurinko oli jo alennut valtavain vuorenseinien huippuihin päin, jotka

ympäröivät taivaanrantaa, illan taivas hohti tummanpunaista loistoa ja

merituuli suhisi hiljaa öljypuiden latvoissa. Silloin annettiin yhdestä

kivihuoneesta tuballa jymisevä merkki, jonka näitä erityisiä kaivoksia

vartioiva miehistö paikalla toisti. Se oli merkki, että päivän työ oli

päättynyt. Kohta nähtiin lukuisan miesjoukon tulevan ulos pimeistä

ovista likaisissa vaatteissa ja kasvot tomussa. He kulkivat hitaisesti

parakeille päin, sillä heidän jalkansa olivat lyhyissä kahleissa.

Toinen puoli heidän päästänsä oli ajettu paljaaksi ja useilla oli

poltinmerkki otsassa. Toiset näyttivät lannistuneen ja murtuneen

näköisiltä. Oikeiden pahantekijän-muotojen rinnalla nähtiin hienosti

sivistyneitä ja ylhäissukuisia aatelismiehiä. Sama tuomio oli

yhdistänyt heidät, joissa oli roomalaisia, afrikalaisia, kreikkalaisia,

gallialaisia, murhaajia ja semmoisia, jotka ainoastaan ajattelemattoman

sanan tahi väärän epäluulon tähden olivat vetäneet päällensä keisarin

vihan.

Yhteen lännenpuolella olevaan parakkiin kiiruhti pitkäkasvuinen mies

ennen kovanonnen kumppaneitansa. Saattoi paikalla nähdä hänen

muodostaan, että hän oli vasta ollut muutaman päivän, ehkä ainoastaan

muutaman tunnin täällä rangaistusasuntolassa, sillä hänen voimansa

olivat vielä murtumattomat ja hänen liikkeensä ylpeät.

Hän astui parakkiin, heittäytyi oljille, joita oli levitetty

makuusijaksi, ja peitti kasvonsa käsiinsä.

Äänettöminä menivät toiset hänen ohitsensa. Ei kukaan tohtinut sanoa

yhtä pilkallista sanaa hänelle, joten muuten kyllä oli tavallista. He

näyttivät aavistavan, että tämän miehen mieltä painoi onnettomuus, jota

tuli sääliä.

Puolen tunnin kuluttua astui sisään se centurio, jonka tänä iltana tuli

lukea vangit. Hän huusi kutakin nimeltänsä. Nyt seisoi hän tuon

mietiskelevän, ajatuksiinsa vaipuneen miehen edessä. Hän luki listasta:

"Numero XXVI -- Markus Licinus --"

Mies, joka venyi oljilla, nosti päätänsä. Hänellä oli ylevät, vaaleat

kasvot.

Centurio säpsähti. Kirjoitustaulu putosi hänen kädestänsä.

"Totta isieni henget", lausui hän ja pani kätensä otsalleen, "etkö ole

Kartagon legaatti?"

Vanki nyökäytti päätään äänetönnä.

Ankara mielenliikutus näytti valtaavan centurion. Hän tarttui vangin

käteen ja painoi sen rintaansa vasten.

"Kuka sinä olet?" kysyi vanki kummastuneena.

"Sinäkö olet sitten unhottanut minut?" sanoi centurio. "Olinhan

sotakumppanisi itämailla ja käskynalaisesi Afrikassa."

"Saturninus! Saturninus!" huudahti vanki karvaalla mielellä ja hänen

kasvonsa hieman punettuivat. "Tämä on päätös sotatöistämme."

Centurio huokasi raskaasti.

"Minä olen palvellut keisaria kahdeksantoista vuotta", sanoi hän

surkumielisesti, "tahdon palvella häntä vielä kahdeksantoista vuotta,

jos sillä tavalla voin toimittaa sinulle vapauden."

"Hyvä ukko", vastasi vanki lempeästi, "sitä et voi. Minun täytyy olla

siinä, minkä taivas on minulle sallinut."

"Mutta sinä et voi jäädä tähän vihelijäiseen parakkiin, enkä minä voi

nähdä, että sinulla on huonompi makuusija kuin minulla. Prokuraattori

on minulle suosiollinen. Hän ei kiellä minun anomustani. Odota nyt

hetkinen. Minun täytyy nyt mennä, mutta toivon kohta tulevani takaisin

ja tuovani hyviä sanomia."

Hän meni edelleen ja huusi vankeja nimeltänsä. Mutta niin pikaisesti

kuin tänään ei hän koskaan ollut toimittanut tätä tehtävää. Saatuansa

sen loppuun, kiiruhti hän suoraa päätä likimäisimpään kivihuoneesen.

"Minun täytyy päästä prokuraattorin puheille", sanoi hän melkein

käskevästi portinvahdille.

"Sinunko täytyy?" kysyi tämä. "Sitä sanaa emme täällä tunne."

Veri nousi centurionin päähän. Mutta hän hillitsi itseänsä, kun hän

ajatteli vanki-raukkaa.

"No, minä en tahdo kiistellä kanssasi sanasta", vastasi hän. "Onko

prokuraattori kotona?"

"Kyllä hän on kotona, mutta ei kuka hyvänsä pääse hänen luoksensa",

vastasi portin vahti ja huusi orjaa, joka meni ohitse pihalla.

"Anna hänen ilmoittaa sinut."

"Tässä on sinulle muutamia denaareja", sanoi centurio orjalle;

"kiiruhda ilmoittamaan minua herrallesi. Minä olen centurio Saturninus.

Prokuraattori tuntee minut kyllä. Sano, että minulla on sangen tärkeää

asiata."

Orja lähti pikaisesti.

Jo muutaman minuutin kuluttua palasi hän takaisin.

"Herrani odottaa sinua."

Saturninus meni nopeasti yli pihan ja seisoi kohta prokuraattorin

edessä, joka työhuoneessaan tarkasteli asiakirjoja.

Florus Nigrinus Bruttiumista oli pitkän ja rauhattoman

sotamieselämän jälkeen ja alhaisesta säädystä kohonnut keisarilliseksi

prokuraattoriksi Cedruksen vuorikaivoksiin. Vaikka luonnoltansa säveä,

oli hän ulkomuodoltansa kuitenkin raa'anpuoleinen ja osotti

piinallisinta täsmällisyyttä ja ankaruutta virassaan. Hänen

rehellisyydestään ei ollut epäilemistäkään; sentähden ei tämän yli

kuudenkymmenen vuoden vanhan sotilaan vähätietoisuutta otettukaan

huomioon, kun hän prokuraattorin virkaan määrättiin, vaikka semmoiseen

mahdikkaasen ja raskaasen virkaan olisi tarvittu tiedokas mies.

"No, Saturninus", virkkoi hän sisäänastuvalle, "mikä tuo sinut tänne?"

"Herra", vastasi centurio vakaasti, "minusta ei koskaan ennen ole tänne

tuleminen tuntunut niin vaikealta kuin nyt, enkä kuitenkaan ole

milloinkaan tullut tänne niin mielelläni kuin nyt."

Prokuraattori katsoi hämmästyksellä puhujaan.

"Mikä nyt on sitten?"

"Herra, minä olen palvellut keisaria sodissa Germanilaisia ja

Parttilaisia vastaan. Arvet ruumiissani todistavat, että olen täyttänyt

velvollisuuteni. En myöskään Afrikassa säästänyt itseäni. Muutama

viikko takaperin oli kahdeksantoista vuotta siitä, kun tein

uskollisuudenvalan keisarille --"

"Nuo ovat asioita", keskeytti prokuraattori, "jotka olen kauan

tietänyt."

"Suo anteeksi, herra. Tahtoisin ainoastaan sanoa, että vielä kerran

tekisin kaiken tämän ja vielä enemmän, niin, että olen valmis uhraamaan

senkin veren, joka vielä juoksee suonissani, jos vaan sinä tahtoisit

täyttää minulle yhden pyynnön."

"Jos voin täyttää sen, Saturninus, ja sen täyttäminen on oikeudellista,

niin ei tarvita sellaisia vakuutuksia. Pyyntösi on silloin jo

edeltäkäsin hyväksytty."

"Voi, herra", virkkoi centurio ja tarttui prokuraattorin käteen,

samalla kuin hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä, "olen tullut

rukoilemaan erään miehen edestä, joka aikoinaan oli paljon ylempänä

minua ja komensi tuhansia, mutta nyt on yksi niistä onnettomista, jotka

minulla on täällä vartioittavana. Ja sentähden, että hän aina oli

armollinen ja ystävällinen minulle, legionan sotamiesraukalle, ja piti

kunniassa minut ja huolta minusta, miten voi, rukoilen sinua, herra,

armahtamaan häntä -- tee se -- jumalat palkitkoot sinulle!"

"Mutta sano minulle kenestä puhut", virkkoi prokuraattori.

"Liciniuksesta, Markus Liciniuksesta, joka oli legaattina Kartagossa."

Prokuraattori tuli totisen näköiseksi ja nykäytti olkapäitänsä.

"Minun on säälini sinua", virkkoi hän. "Mutta häneen nähden et saa

rukouksellasi mitään aikaan. Keisarin viha makaa raskaana tämän miehen

päällä, sentähden että hän on herjannut isänmaan jumalia, on hyljännyt

keisarin palveluksen ja liittynyt kristittyihin. Minä olen saanut

erityisiä käskyjä pitää häntä kovalla ja tarkassa vaarissa."

Centurio painoi alas päänsä ja hänen kasvonsa vaalenivat.

"Nyt joudun minä, vanha mies, valehtelijaksi", jupisi hän surullisesti

ja kyynelet tulivat hänen silmiinsä.

Prokuraattori meni myötätuntoisuudella hänen luoksensa ja virkkoi

lempeästi:

"Tiedäthän, Saturninus, että kernaasti tekisin sinulle mieliksi, sillä

sinä ansaitset sen. Mutta tässä tapauksessa --"

"Voi, herra", rukoili vanha sotilas, "etkö todellakaan voi tehdä

mitään?"

Prokuraattori katsoi hetkisen miettiväisesti lattiaan ja virkkoi

sitten:

"No, tahdon sinun sekä itseni vaaralla osottaa miehelle paremman

asunnon. Asukoon hän sinun tykönäsi ja olkoon sinun erityisen

silmälläpitosi alla. Tyydytkö siihen?"

"Kiitoksia, herra", vastasi centurio iloisella mielenliikutuksella.

"Enhän enempää tohdikaan pyytää sinulta."

"Ei ole kokonaan mahdotonta", jatkoi prokuraattori, "että keisari häntä

armahtaa. Muistelen, että kerran Commoduksenkin aikana tuli pitkä

luettelo maasta karkotetuista kristityistä, jotka paikalla piti

vapautettaman; mutta kuka tietää, jos tämä tapahtuu vielä kerran.

Silloin hankki kaikkivaltijas Marcia kristityille sen suosionosotuksen.

Mutta Commodus oli ventomielinen, ja kuka voi sitä sanoa

Septimiuksesta? Sitä paitsi on keisari, niinkuin äsken sanoin,

erinomaisen vihastuneena tällä kerralla. Hän oli aikonut antaa tärkeän

viran legaatille, joka oli hänen suuressa suosiossansa; mutta silloin

hylkää tämä virkansa, ja kun kysytään häneltä syytä siihen, selittää

hän olevansa kristitty. Vahinko, että niin hyvät miehet joutuvat

hukkaan valtiolta ja kuluttavat ikänsä tuollaisessa turhassa

epäuskossa!"

Hän ojensi kätensä centuriolle jäähyväisiksi.

Kiiruusti riensi tämä Liciniuksen tykö, jonka hän tapasi synkkiin

ajatuksiin vaipuneena.

"Rohkeutta, Markus Licinius!" huusi hän jo kaukaa. "Pyyntöni on

hyväksytty. Seuraa minua minun huoneeseni."

Licinius nousi seisoalleen. He menivät siinä aivan vieressä olevalle

rakennukselle.

"Tässä asun minä kolmen kumppanini kanssa!" sanoi centurio. "Tilaa on

kymmenellekin ja sinulla tulee olemaan hyvä meidän luonamme."

He astuivat huoneesen sisälle. Saturninuksen kolme kumppania

silmäilivät utelijaasti vankia, mutta centurionin kuiskattua heille

muutaman sanan, menivät he paikalla pois.

Saturninus vei vieraansa pieneen, mutta miellyttävään kamariin, johon

oli laitettu mukava makuusija.

"Tässä saat asua", virkkoi hän, "kunnes jumalat antavat paremmat päivät

koittaa sinulle. Käy levolle, olet varmaan väsyksissä. Työ on kovaa."

Licinius tarttui harmaantuneen sotilaan käteen; hän aikoi kiittää

häntä, mutta mielenliikutukselta oli hänen mahdoton lausua yhtäkään

sanaa.

"Herra", sanoi centurio, "sinun ei pidä kiittämän minua. Mutta minun

velvollisuuteni on ylistää jumalia siitä, että voin tehdä jotain sinun

hyväksesi."

Sitten lähti hän pikaisesti kamarista, antaakseen vieraansa olla

rauhassa.

"Niin on myötä- sekä vastoinkäymistä tässä maailmassa", virkkoi hän

kumppaneillensa. "Sen sanon teille, ett'ei kukaan ollut mieluisempi

eikä kunnioitetumpi leirissä kuin Markus Licinius. Ja Kartagossa

sitten! Siellä sanottiin: 'Hän pääsee vielä keisariksi.' Se oli tosin

liioittelua, vaan että hän pääsisi keisarin lähimmäksi mieheksi, sen

uskoin yhtä varmaan kuin uskon jumalihin. Nyt on hän onnettomampi ja

alhaisempi meitä."

"Ja tämän rangaistuksen on hän saanut sentähden että hän on kristitty?"

kysäsi yksi centurioneista.

"Niin sanoo prokuraattori", vastasi Saturninus.

"Mutta se sanotaan olevankin inhottava joukkio", virkkoi eräs toinen.

"Ystäväni Julius, joka tuntee ne sangen hyvin, kertoi äskettäin

niistä hirmuisia asioita. Niinpä sanoi hän niiden pitävän salaisia

juhla-aterioita, joissa teurastetaan ja syödään lapsia;[30] sitä joka

ei ennen ole nauttinut semmoista ruokaa, eivät ne ota seurakuntaansa.

Pahin siveettömyys kuuluu vallitsevan niiden salaisissa kokouksissa,

eivätkä ne jumalia sano olevankaan."

"Sitä en tiedä", vastasi Saturnius. "Mutta sen tiedän, ett'ei Kartagon

legaatti ryhdy mihinkään huonoon tekoon."

"Sitten mahtaa jotakin muuta piillä kaiken tämän alla", lausui toinen

centurio.

Saturninuksen lähdettyä pois istuutui Licinius makuusijallensa. Nyt

vasta tunsi hän kuinka raskasta se työ oli ollut, jota hän oli tehnyt

ensikerran tänään. Centurionin lapsellinen kiitollisuus oli sitä paitsi

myös hellyttänyt hänet. Sentähden ei hänellä ollut voimaa tehdä

vastarintaa sille surettavien muistojen rajulle myrskylle, joka tänä

hetkenä yllätti hänet. Tämä ylpeä mies, joka lukemattomia kertoja oli

katsonut kuolemaa silmihin, joka oli osannut hillitä vallattomimman

sotilaan, raukeni nyt kuin ventomielinen, jota ensikerran kohtaa

kärsimys. Hän silmäili kulunutta ja vastaista elämäänsä ikäänkuin

synkeää, tähdetöntä yötä. Ja hän kysyi itseltänsä: "Minkätähden

tarvitsen kärsiä pitempään? Minkätähden tarvitsen hitaasti ja

tuskallisesti kuihtua pois? Kieltääkö se ystävä, joka on lahjoittanut

minulle vieraanvaraisen katon pääni päälle, apunsa minulta, jos sanon

hänelle tahtovani pelastusta tästä viheliäisyydestä, ja sieluni

ikävöivän kuolemata? -- Ei, ei", sanoi hän, torjuen heti tätä ajatusta.

"Oi, Julia, suo minulle anteeksi, että ajattelin paeta tästä elämästä

ja sinusta. Ajatelletkohan vielä sitä onnetonta miestä, jonka

vimmassani murhasin? Ja ajatelletkohan vielä minua, murhaajaa?"

Hän huokasi raskaasti. Sitten otti hän esiin vähäisen kirjarullan

vaatteensa laskoksesta.

"Mutta toivo ei anna häpeään tulla", luki hän ja luki sen uudelleen

vielä kerran, jonka jälkeen hän tuli levollisemmaksi.

Kun centurio puolen tunnin kuluttua hiljaa aukasi oven katsoakseen

vierastansa, näki hän hänet rauhallisesti nukkuneena.

"Jumalat antakoot sinulle lohdutusta, Markus Licinius raukka", sanoi

hän ja meni hiljaa pois.

* * * * *

Neljä kuukautta oli kulunut. Murheellisen näköisenä seisoi centurio

nojautuneena asuntonsa ovenpieltä vasten. Yksi hänen kumppaneistansa

meni siitä ohitse.

"Miten on sairaan laita?" kysyi kumppani.

Centurio nykäytti olkapäitänsä.

"Hiukan paremmin. Mutta työ turmelee hänet kuitenkin. Lääkäri luulee,

että hänestä kuukauden kuluttua viimeistään on vallan loppu, ja minä

huomaan hänellä olevan hirmuisen vaivan."

"Mitäs tehdä? Armoa ei liene toivomistakaan."

"Tähän asti ei ole siitä mitään kuulunut."

"Sitten on ainoastaan yksi keino."

Hän meni suoraan Saturninuksen tykö ja kuiskasi jotain hänen korvaansa.

Tämä säpsähti peljästyneenä.

"Älä minua kiusaa", sanoi hän torjuvaan tapaan.

"Semmoinen ajatus on vaan minulla", puolusteli toinen ja astui

edelleen.

Saturninus meni takaisin huoneesen. Hän käveli rauhattomana

edestakaisin.

Viereisestä huoneesta kuului syvä huokaus.

"Saturninus!" huusi heikko ääni.

Centurio meni kiiruusti toiseen huoneesen.

Licinius makasi kalpeana ja voimattomana makuusijallaan. Hänen poskensa

olivat kuopallaan, hänen silmänsä katselivat raukeina ja

välinpitämättöminä eteensä ja hänen laihat sormensa olivat

läpikuultavan näköiset.

"Saturninus", rukoili sairas, "anna tappaa minut, mutta älä kiduta

minua vitkalleen kuolijaaksi. Minä tahdon rukoilla keisaria ottamaan

minulta hengen. Mene ja sano se prokuraattorille. -- Voi, minun

kärsimykseni on liian suuri, suurempi kuin tiedätkään, hyvä, vanha

kumppani."

Syvä mielikarvaus kuvautui centurionin kasvoille ja vaivoin sai hän

hillityksi mielenliikutustaan. Hän seisoi hetkisen vaipuneena syviin

mietteihin. "Tapahtukoon niin sitten, jospa maksaisi minulle vaikka

henkeni", jupisi hän itseksensä.

Sitten astui hän Liciniuksen luokse.

"Älä sure, Markus Licinius", sanoi hän ja tarttui Liciniuksen käteen.

"Sinä et täst'edes enää tule olemaan orjana vuorikaivoksissa täällä.

Kaikki tulee jälleen hyvin. Luota minuun ja rohkase mieltäsi."

"Minä en ymmärrä sinua."

Centurio teki kieltävän liikkeen.

"Luota minuun ja rohkase mieltäsi", toisti hän.

Samassa tuokiossa pisti käsi ovesta sisään kirjarullan ja pani sen

lattialle. Centurio huomasi pergamentin vasta sitten kun oli noussut

istualtaan lähteäksensä huoneesta. Hän otti sen ylös uteliaisuudella,

mutta kun ei hän osannut lukea, ojensi hän rullan Liciniukselle.

"Ehkä on se sinulle", sanoi hän vangille.

Tämä otti kirjarullan. Päällekirjoituksesta Ad Martyres (martyreille)

ymmärsi hän paikalla kirjoituksen olevan aiotun hänelle. Hän myönsi

centurion kysymykseen.

"En tiedä mitä se sisältää", sanoi Saturninus, "mutta toivon sen

antavan sinulle lohdutusta."

Hän lähti huoneesta.

Licinius alkoi lukea.

"Niiden ruumiillisten ravintoaineiden kanssa, jotka äiti kirkko on

varoistansa lähettänyt teille, ylistetyt marttyrit, ja joita myöskin

yksityiset veljet kykynsä mukaan ovat lähettäneet teille, ottakaa myös

henkenne vahvistukseksi hiukan minultakin. Sillä se ei ole hyvä, että

ruumis saa ravintoa ja henki kärsii nälkää. Minä en tosin ole

semmoinen, joka olisin kelvollinen teitä vahvistamaan. Mutta eivät

mainioita miekkailijoitakaan ilahuta eikä kiihota ainoastaan asiaa

tuntevain suostumushuudot, vaan myöskin tuntemattomain.

"Pitäkää te, siunatut, itseänne sellaisina, jotka olette pelastetut

maailmasta ja saaneet turvapaikan. Sillä tämä maailma on vankeus, joka

kätkee suurempaa pimeyttä ja kuormittaa raskaammilla kahleilla kuin se

vankeus, johon te olette viedyt. Tosin on myös pimeys teidänkin

ympärillänne, mutta te olette valkeus. Kahleita kannatte te, mutta

Jumalan edessä olette vapaat. Myrkytetty on se ilma, jota hengitätte,

mutta itse olette suloinen hyvä haju Herran edessä. Tuomarit odottavat

teitä, mutta te olette kerran näitä tuomareita tuomitsevat.

"Jospa te siunatut oletattekin vankeuden olevan kristityille vaivan

sijan, niin kutsuttiinkinhan me jo sotijoiksi Jumalan sotaväkeen, kun

teimme kasteessa lupauksen. Mutta kellään sotamiehellä ei sodassa ole

mukava olo. Hän ei lähde tappeluun tuvasta, vaan sotaleiristä, jossa

hänellä on kaikellaista vaivaa ja vaikeutta kärsittävänä. Pitäkää te,

siunatut, siis kaikkea, mikä teille on kovaa, sielunvoimienne

harjoituksena. Silloin kilvoittelette hyvän kilvoituksen, jossa elävä

Jumala on tuomarina, pyhä henki johdattajana ja ijankaikkinen elämä

voitonpalkintona. Mestarinne Jesus Kristus, joka on voidellut teidät

hengellä ja vienyt teidät tähän taisteluun, harjoittakoon teitä ennen

sen alkamista lujempaan kärsivällisyyteen, jotta hänen voimansa sitä

enemmän vahvistuisi teissä. Sillä myöskin maailmallisia taistelijoita

harjoitetaan ankarampaan elantotapaan, jotta heidän voimansa

lisääntyisivät. Ja mitä enemmän he karaistuvat sitä varmempi toivo on

heillä voitosta. Tämän kaiken tekevät he, taistellaksensa itselleen,

niinkuin apostoli sanoo, katoovaisen kruunun. Mutta me, jotka toivomme

katoomatonta, tahdomme siis pitää vankeutta harjoituspaikkana,

josta me, valmistuneina kaikkiin ponnistuksiin, voimme astua

taistelukentälle.

"Ja jospa olette kadottaneet myös jonkun elämänriemunkin, niin onhan

se edullinen kauppa, jossa vähän menettämällä voittaa paljon.

Vertailkaamme kuitenkin maailman elämää vankeuden elämään nähdäksemme

eiköhän vankeudessa henki voita enemmän kuin liha menettää. Vankeudessa

et näe mitään epäjumalaa etkä ole pakotettu ottamaan osaa pakanain

juhlihin. Siellä olet vapaana maailman harmeista ja kiusauksista jopa

vaivoistakin. Vankeus on kristityille, mikä korpi oli profeetoille.

"Herra oleksi usein yksinäisyydessä voidaksensa vapaammin rukoilla.

Ajatelkaamme pois nimi 'vankeus' ja sen sijaan pannuksi 'yksinäisyys'.

Vaikka ruumis siellä onkin suljettuna ja liha vangittuna, on hengelle

kaikki kuitenkin altisna.

"Vaella siis hengessä, älä siimekkäissä huvipuistoissa, äläkä pitkissä

pylväskäytävissä, vaan sillä tiellä, joka vie Jumalan tykö. Jos

huvittelet siellä, niin et ole vankeudessa. Ruumis ei tunne kahleita,

kun sielu on taivaassa. Siellä, siellä on sydämmesi, kussa tavarasikin.

Olkoon sydämmemme siis siellä, jossa tahdomme tavarammekin olemaan,

taivaassa!"

Licinius luki tämän, ja lohduttavat sanat tuntemattomalta, joka puhui

hänen kanssansa, niinkuin rohkealle ystävälle puhutaan, vaikuttivat

hyvää tekevästi häneen. Hän ei voinut olla kirjoitusta loppuun

lukematta, vaikka kävikin se työlääksi hänen silmillensä. Sitten pani

hän jälleen pitkäkseen vuoteellensa ja mietti lukemaansa.

Ihmeellinen levollisuus tuli hänen sydämmeensä.

"Minua vaivaa hirmuisesti", sanoi hän, "eikä ainoastaan tämä nykyinen,

vaan myöskin entinen elämä. Niin, vielä pahemmin entinen. Mutta eikö

velkani ole paljoa suurempi kuin kärsimiseni? Mitä olenkin onneton

tehnyt sokeudessani!"

Hän huokasi raskaasti ja peitti kasvonsa päänalustaansa.

Silloin narahti ovi hiljaa. Kunnianarvoisen näköinen ukko tuli sisään

ja astui hänen vuoteensa tykö.

"Kiitetty olkoon Jesus Kristus!" sanoi hän puoliääneensä.

Licinius kääntyi ja katsoa tuijotti vieraasen.

"Kuka olet?"

"Sanansaattaja häneltä, joka sanoo: 'Tulkaat minun tyköni kaikki, jotka

työtä teette ja olette raskautetut, minä tahdon teitä virvoittaa, sen

paimenen palvelija, joka etsii ylös kadonnutta, sitoo haavoitettua ja

odottelee heikkoa", vastasi ukko. "Ja minä olen tullut virvoittamaan

sinua hänen sanallansa ja hänen lohdutuksellansa."

"Ja mistä tulet? Ja mikä on nimesi?"

"Tulen murheellisten veljieni tyköä. Vanhempani kutsuivat minua

Probukseksi; mutta itse kutsun minä itseäni Parakletiksi, sentähden

että Herra on antanut minulle armonsa voida lohduttaa monta. Missä

kärsimys on, siellä on minun kotoni. Lohdutusta tarvitsevaiset ovat

minun lapsiani."

Hän vaikeni hetkiseksi. Kun ei Licinius mitään vastannut, jatkoi hän:

"Tieni toi minut tänne Sardiniaan, jossa moni veljistäni kärsii

Kristuksen nimen tähden. Täällä kuulin myöskin puhuttavan sinusta ja

raskaasta kärsimisestäsi. Sentähden tulin tykösi ja seison edessäsi,

mutta en ensimmäistä kertaa. Tunsin sinut jo silloin ulkomuodolta, kun

vielä vaelsit sillä tiellä, jota maailman lapset vaeltavat. Leirissä

Ancyran luona Aasiassa olin usein läheisyydessäsi, kun salaisesti

vahvistin niitä veljiä, jotka palvelivat sinun väessäsi. Nyt olen

velvollinen vahvistamaan häntä, jonka viittausta ennen tuhannet

tottelivat."

Licinius huokasi raskaasti.

"Taivas siunatkoon sinua", sanoi hän liikutettuna ja ojensi kätensä

ukolle. "Sinä näet minussa väsyneen ja raskautetun. Oi, jos voisit

antaa virvoitusta!"

"Poikani", vastasi ukko ja istuutui vangin vuoteen viereen, "avaa

sydämmesi minulle ja sano mikä sinua painaa; onko se tämän maailman

kärsiminen, joka on mitätön, vai sielun murhe ja suru."

Hän kallisti korvansa sairaan puoleen.

"Saat tietää kaikki", vastasi tämä. "Olen jo kauan ikävöinnyt saada

laskea kärsimiseni ja vaivani ystävän ja veljen syliin, jotta hänen

lohdutus-sanansa keventäisivät kuormani."

Ja hiljaisella äänellä alkoi Licinius avata sydäntänsä vanhukselle.

* * * * *

Tunnin aika oli kulunut, kun Licinius raukealla äänellä sanoi:

"Nyt on kaikki puhuttu."

Ukko nousi seisoalleen ja lankesi polvilleen. Ja hän puhui juhlalliseen

tapaan:

"Näin sanoo Herra: 'Minä pyyhin pois sinun pahat tekosi niinkuin pilven

ja sinun syntisi niinkuin sumun. Käänny minun puoleeni, sillä minä

pelastan sinut'."

Sitten alkoi hän rukoilla. Hänen huuliltansa tulivat sanat välistä

vuorelta putoavan kosken kohinana, välistä puron hiljaisena lirinänä.

Hän vei puhuteltavansa tuskallisen sielunhädän synkeään, kauheaan

laaksoon ja johdatti hänet sitten jumalallisen armon valoisille

kukkuloille, jonne vievän sisäänkäytävän suulla ovat sanat: "Jesuksen

Kristuksen veri puhdistaa sinut kaikista synneistäsi."

Ja mitä pitemmältä vanhus puhui, sitä enemmän hälvenivät pois ne synkät

varjot, jotka olivat asettuneet sairaan sielun ympärille, ja hän

unhotti ruumiin kivut. Kyynelet, jotka hänellä oli silmissänsä, olivat

ilonkyyneliä, ja hän tarttui sen miehen käteen, joka oli polvillaan

hänen vuoteensa vieressä, ja painoi sen sydäntänsä vasten.

"Kiitetty olkoon Jesus Kristus!" sanoi ukko ja nousi seisoalleen.

"Ijankaikkisesti, amen!" vastasi sairas iloisesti.

"Poikani", jatkoi ukko, "minä lähden nyt tyköäsi. Suuri on niiden

murheellisten luku, jotka huutavat lohdutusta, ja päivä on lyhyt. Pysy

lujana Herrassa, niin et tarvitse ketään inhimillistä lohduttajaa. Hän

on sauva ja luja linna sille, joka häneen uskaltaa. Meidän Herramme

Jesuksen Kristuksen armo olkoon kanssasi ijankaikkisesti, amen."

Hän kyyristyi Liciniuksen puoleen ja painoi hänen otsaansa suudelman.

Sitten lähti hän kiiruusti pois huoneesta.

Seitsemäs Luku.

Pako.

Yön hiljaisuus vallitsi Cedrus-laaksossa. Kuu paistoi lautamajoille;

seinien raoista tunkeutui sen valo niiden sisälle ja leikitteli siellä

makaavien miesten huolen rypistämillä kasvoilla. Moni heistä kavahti

ylös unissaan ja antoi käskyn, ikäänkuin hänellä vielä olisi ollut

ympärillään ne orjat, joita hän aikoinaan komensi. Toinen mainitsi

kaiholla vaimonsa nimeä -- legionasotamiehen karkea käsi pudisti hänet

valveelle ja käski hänen olla vaiti. Kolmas nauroi -- päivän kuluessa

olivat kuumat kyyneleet vuotaneet hänen poskiansa pitkin.

Vahdit kävelivät edestakaisin lyhyt kaksiteräinen miekka kädessä.

Sydänyö oli tullut; silloin astui kaksi miestä, molemmat täydessä

varustuksessa, ulos centurion asunnosta. He menivät hitaasti sitä katua

kohti, joka kulki joen kanssa samaa suuntaa, ja sille päästyänsä

lähtivät he sitä myöten kulkemaan itäiseen suuntaan. He astuivat

verkalleen eteenpäin, ikäänkuin huvittelijat, mutta eivät vaihtaneet

sanaakaan.

Noin neljännestunnin kuluttua pysähtyi heistä toinen ja antoi

seuralaisellensa merkin myöskin seisattua. He katselivat varovasti

ympärilleen, poikkesivat sitten kadulta vasempaan ja kiipesivät

ripeästi kukkulata ylöspäin, joka rajoitti laaksoa pohjoispuolella.

Päästyänsä ylös, katosivat he vuorentasangon reunassa olevaan matalaan

viidakkoon.

"Kiitos jumalille", sanoi hiljaa toinen heistä ja pyyhki hien

otsaltaan. "Vaikeimmasta on onnellisesti päästy. Mutta tiesinhän minä,

että, kun Valerius on vahdissa, voi koko leiri lähteä matkaansa."

Toinen puristi hänen kättänsä.

"Älä minua kiitä", vastasi tämä, "mitä minä teen, teen mielelläni.

Kunhan vaan onnistuisi."

He astuivat edelleen. Kiertelevää tietä kulkivat he ensin viidakon läpi

ja tulivat alastomalle nummelle; nyt saattoi selvästi tuntea

Liciniuksen ja Saturninuksen kuunvalossa.

He astuivat äänettöminä eteenpäin tunnin aikaa. Sitten seisattui

Licinius uupuneena metsikön alkaessa.

"Rohkeutta, rohkeutta", sanoi hänen seuralaisensa, "me olemme kohta

tarkoituksemme perillä."

"Salli minun ainoastaan levätä hetkinen", pyysi Licinius.

Hän nojautui puunrunkoa vasten.

"Ei ihme", lausui centurio, "että tunnet uupumusta. Minä olen jo

hiljakseen nuhdellut itseäni, ett'en jättänyt tuumamme toimeenpanemista

kunnes sinä taas olisit tullut oikein voimiisi. Mutta koska tähän asti

olet pysynyt niin urhoollisena, toivon sinun jaksavan kulkea myöskin

loppumatkan."

"Kyllä kai", vakuutti Licinius.

"Kohta tulevat poskesi jälleen vereviksi ja punaisiksi", jatkoi vanhus,

"samoin kuin sinulla oli kun ensi kerran näin sinut Bytsantiumissa."

Licinius veti suunsa nauruun.

"Tunsitko Calpurniusta Kartagossa?" kysyi hän.

"Kyllä, ja myöskin Marcellan ja Julian. Kuinka usein näin heidän

kulkevan kasarmin ohitse, ja joll'en erehdy, myös välistä sinunkin

seurassasi."

Licinius punastui.

"Tule, astukaamme edelleen", sanoi hän; "minä olen levännyt

kyllikseni."

Hetken aikaa kulkivat he ruokamänty-metsikköä, joka kasvoi vuoren

rinteellä, sitten alkoi metsä harveta. Sekava kohina rupesi kuulumaan,

ja puiden välistä kiilui valoisa lakeus.

"Meri", virkkoi Saturninus ja Licinius toisti riemuiten saman sanan.

Jonkun matkan päässä rupesi haamottamaan maja lakeudelta. Saturninus

pyysi seuralaisensa odottamaan ja meni itse majalle. Kovasti haukkuen

syöksyi sieltä koira häntä vastaan.

Paikalla aukeni ovi ja naisihminen, tulisoitto kädessä, tuli näkyviin.

"Minä se olen, Romula", huusi centurio.

"Ai, Saturninus", vastasi selvä ääni. "Viimeinkin! Me olemme odottaneet

kauvan!"

Nainen meni sitten ripeästi suoraan centurion tykö ja he vaihtoivat

keskenään pikimältään muutamia sanoja. Sitten viittasi Saturninus

seuralaistansa tulemaan likemmäksi.

"Katso, Romula", sanoi hän, "tässä on Licinius, hyvä herrani."

"Ja tässä", lisäsi hän kääntyneenä Liciniukseen, "on Romula, ystäväni

Stentuksen kasvattitytär."

Nuori tyttö tervehti kainosti.

He menivät sisälle majaan. Puupenkiltä nousi vanha, mutta vielä

voimissaan oleva mies, jonka kasvot olivat ahavoituneet. Unen

pyörryksissä silmäili hän sisääntulijoita.

"Saturninus ja hänen ystävänsä ovat tulleet", kuiskasi Romula hänelle.

Vanhus tervehti vieraitansa sydämmellisellä kädenpuristuksella.

"Terve tulemastanne! Terve tulemastanne vanhan Stentuksen luo", sanoi

hän. "Mutta teidän on tyytyminen semmoiseen kuin täällä on. Te olette

täällä köyhän kalastajan mökissä." Sitten pyysi hän vieraita

istuutumaan.

"Romula on laittanut illallisen teille", sanoi hän.

Nuori tyttö nauroi.

"Mitähän sanovat vieraamme keittotaidostamme? Karkea sardiinialainen

ruoka, herra, johon et varmaankaan ole tottunut", sanoi hän kääntyen

Liciniukseen.

"Älä siitä huoli", vastasi Licinius. "Kysy Saturninukselta, olemmeko me

tulleet pilatuiksi siellä", lisäsi hän osottaen Cedrus-laaksoon päin.

"Emmepä laisinkaan", vastasi harmaa sotilas, joka alkoi tuntea itsensä

tulleeksi hauskalle mielelle.

Suuri kala tuotiin kohta vieraiden eteen, ja siinä vieressä oli usea

kiviastia vettä ja viiniä ynnä pienet pikarit. Nämät kalastajan

suhteissa suurenmoiset pöytäastiat oli Stentus kerran hankkinut

itsellensä Napolissa. Ne otettiin käsille ainoastaan juhlallisissa

tilaisuuksissa.

Vieraat söivät illallisen hyvällä halulla. Liciniuskin tuli

lystillisemmälle mielelle. Ilo onnellisesta pelastumisesta pani hänet

unhottamaan kaiken kärsimyksen ja kaikki huolet, jotka vielä painoivat

häntä.

"Meidän Heebemme menestykseksi!" huudahti hän. "Romulan onneksi!"

Punastuen painoi nuori tyttö päänsä alas ja loi silmänsä maahan.

"Kuusi kertaa", jatkoi Licinius, "tyhjennän minä sinun ja

myötäkäymisesi maljan."

"Ja minä", sanoi neitsy tarttuen pikariin, "juon vieraamme matkan

onneksi. Tulkoot hänelle onnellisemmat päivät kuin nämät nykyiset

ovat!"

Hän kosketti pikarin laitaa vähän huulillansa.

Ihmetellen katsoi Licinius häneen. Liciniuksesta tuntui

käsittämättömältä tavata näin jaloa näkyä tässä majassa. Hän muisti

Saturninuksen lausuneen, että tyttö oli Stentuksen kasvattitytär ja

sanoi itseksensä: "Tämän alla piilee joku salaisuus."

Rukoilemisen päätyttyä nousivat Stentus ja centurio pöydästä ja

istuutuivat puutuolille oven viereen neuvottelemaan rauhassa miten

pakoa edelleen jatkettaisiin.

Myöskin Romula nousi korjaamaan pöydältä pois astioita. Licinius puhui

sill'aikaa muutaman leikillisen sanan hänen kanssansa.

"En todellakaan ihmettelisi", virkkoi hän, "jos Amphitrite eräänä

päivänä tulisi tänne vaatimaan takaisin pakenevaa nereideä."

"Mutta minäpä en seuraisikaan häntä", sanoi Romula nauraen, "en

ainakaan nyt."

"Tahtoisitko sen sitten tehdä toisen kerran?"

"Toisinansa kyllä", vastasi nuori tyttö surullisella äänellä. "Täällä

on niin yksinäistä ja --"

Hän vaikeni. Molemmat miehet olivat tulleet heidän luoksensa,

"Markus Licinius", sanoi Saturninus surkumielisellä äänellä, "nyt on

hetki tullut, jolloin minun täytyy jättää sinut. Valitan sitä, ett'en

pitempään voi olla sinulle avuksi. Mutta kelpo ystäväni täällä tulee

saattamaan sinua edelleen -- Aenariaan, jos niin tahdot. Tämä saari ei

ole kaukana Puteolista, ja siellä on kevyinen haaksi, joka vie sinut

Kreikkaan. Mutta joudu lähtemään pois Sardiniasta."

Hän ojensi kätensä Liciniukselle. Tämä sulki liikutettuna syliinsä

hänet.

"Hyvä Saturninus", sanoi hän, "kuinka voin osottaa sinulle

kiitollisuuttani? Olen ainoastaan onneton pakolais-raukka."

"Älä tee levottomaksi vanhan miehen mieltä, masentaissasi minua

semmoisilla sanoilla", virkkoi hän. "Enkö ole tuhatkertaisesi sinulle

velvollinen? Unhottaisinko mitä olet tehnyt minulle kahdessa

maanosassa? Minä nostan käteni jumalien puoleen, että he siunaisivat

sinua ja antaisivat sinulle onnea. Voi hyvin, Marcus Licinius, voikaa

hyvin, Romula ja Stentus."

Hän lähti kiiruusti huoneesta.

"Suokoot jumalat hänelle onnea kotomatkallansa", sanoi Stentus; "hän on

vaarallisissa suhteissa."

Licinius huokasi raskaasti.

"Jos hänen tekonsa tuottaa hänelle onnettomuutta, niin painaa se

ikuisesti mieltäni."

"Mutta minkätähden hätäilemme", keskeytti Romula. "Saturninus on

perehtynyt vaaroihin sekä on ymmärtäväinen mies, joka varmaan on

miettinyt kaikki, ennenkuin ryhtyi pelastamistuumaan."

Licinius kiitti näistä lohdutussanoista lempeällä silmäyksellä.

"Niin Romula", virkkoi hän, "tahdon ennemmin uskoa sinua kuin pahoja

aavistuksiani."

"Koska aiot jatkaa matkaasi?" kysyi Stentus. "Minun täytyy tehdä

tarpeellisia valmistuksia matkamme varaksi, sillä täältä on pitkä matka

Aenariaan."

"Mutta vieraamme pitää kuitenkin ensin saada uusia voimia, ennenkuin

hän voi ajatella matkan jatkamista", muistutti Romula.

Licinius mietti hetkisen itseksensä. Hän muisti vallan hyvin

Saturninuksen kehoituksen, ett'ei hänen pitänyt kauan viivytellä

Sardiniassa, mutta hän huomasi myöskin tarvitsevansa levätä, ennenkuin

hän antautuisi pitkälle matkalle.

"No niin", sanoi hän, "huomispäivän tahdon viipyä teidän tykönänne."

"Onkohan tämä aika kylliksi voimien saamiseen?" kysäsi nuori tyttö.

"Se riippuu siitä, kuinka innokkaasti minua hoidat", virkkoi Licinius

leikillä.

"Niin on minunkin ajatukseni", lausui Stentus, "ja ett'emme missään

suhteessa olisi huolimattomat hoidossamme, emme pitempään tahdo estää

vieraaltamme yörauhaa."

"Yörauhaako, sanot sinä, Stentus?" kysyi Licinius. "Koittaahan jo

päivä."

Vanhus katsahti ulos ikkunasta.

"Sinä olet oikeassa, aamu kajastaa jo mereen. Joudu siis käymään

levolle", vastasi Stentus ja avasi pienen pimeän kamarin oven.

"Kiitoksia paljo. Huomaan nyt, että olen tullut vanhaksi, heikoksi

mieheksi vuorikaivostyössä", sanoi Licinius ja noudatti kernaasti

kalastajan kehoitusta.

* * * * *

"Juhlallinen, salakähmäinen aamunkoitto!" "Siellä on hän, kultapäivä!"

ilmoittavat auringon säteet maailmalle. Ainoastaan hitaasti selvenee

luonto unenhorroksista. Ruumiin saaneiden uniolentojen tavoin

leikittelevät pilvenmöhkäreet vielä sen kasvojen ympärillä ja

taistelevat valon hohtavan sanansaattajan kanssa. Mutta taistelu on

turha. Voitollisesti kulkee nuori jumala aamuauringon loistossa

tiuhtihevosinensa maan yli ja riemuiten tervehtää häntä lintujen

moniääninen laulu. Väsymätönnä kuohuu meri maata vastaan.

Jättiläiseläimen rinnan tavoin kohoilevat ja painuilevat sen aallot.

Rannalla on purjevenhe puoleksi ylösvedettynä. Mies on laittamassa sen

purjeita järjestykseen. Tarkasti koettelee hän sen jokaista köyttä,

jokaista solmua. Myöskin purren kylkiä koettelee hän siten, että

kuuntelee ja taas kolahuttaa niihin raskaasti vasaralla sekä lyöpi

sinne tänne kiinni puupiirron.

Kiiruin askelin lähestyi häntä nyt nuori tyttö. Aamutuuli leikitteli

hänen valkoisen tunikansa laskoksessa ja heilutteli hänen palmikoittuja

kevyisiä kiharoitansa. Mies veneessä ei huomannut häntä, ennenkuin hän

seisoi hänen vieressänsä ja lausui hänen nimensä.

"Mikä nyt on, Romula", kysyi hän ja kääntyi tyttöön päin.

"Minä tulen katsomaan, kuinka pitkälle olet ennättänyt työssäsi.

Vieraamme makaa vielä. Onko pursi kylliksi vahva kestämään myös

pitkälläkin matkalla?"

Vanhus naurahti.

"Sillä veneellä voin mennä Ateenaan. Se olisi raivoisa merenhyöky, joka

musertaisi sen laidat."

"Eikö totta, että saan tulla mukananne?"

"Totta kai. En voi jättää sinua yksinäsi. Huonoja ihmisiä voisi nousta

täällä maalle ja --"

"Kas tuossa on vieraamme", keskeytti Romula.

Licinius oli tullut ulos tuvasta ja käänsi askeleensa vastakkaiseen

suuntaan, läheiseen metsikköön, huomaamatta Stentusta ja Romulaa. Hän

tunsi tarvitsevansa yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa miettiä

likeisintä vastaisuuttansa ja elämäntuumiansa ylimalkaan.

"Hän aikoo mennä metsään", sanoi Romula. "Sill'aikaa pitää valmistaa

aamiainen."

Romula palasi pikaisesti tupaan. Heti oli hän saanut järjestykseen

yksinkertaisen aterian ja katsoi nyt sinne päin, jonne Licinius oli

mennyt.

"Huudanko häntä?" ajatteli hän itseksensä.

"En tiedä onko se sopivaa, mutta tahdon kuitenkin tehdä sen."

Hän lähti menemään metsään päin. Kohta keksikin hän sen, jota haki.

Licinius istui kaatuneella puunrungolla ja katsoi miettiväisesti

eteensä, tukein käsillään päätänsä.

Hän peljästyi nähdessään Liciniuksen istuvan niin, ja oli hämillään

kuinka hän tekisi. Samassa tuokiossa nosti Licinius päätänsä.

"Kas, Romula", sanoi hän ystävällisesti ja nousi seisoalleen. "Tein

väärin, kun pujahdin pois. Mutta suothan sinä sen anteeksi?"

Romula loi punastuneena silmänsä maahan.

"Minä pelkäsin sinulla olevan nälän", sanoi hän hämillään. "Sentähden

tulin etsimään sinua. Aamiainen odottaa sinua."

"Noudatan kernaasti kutsuasi", vastasi Licinius ja lähti hänen

kanssansa menemään takaisin.

He astuivat äänettöminä hetkisen rinnatusten.

"Romula", alotti ensin Licinius, "ethän sinä ole tämän maan lapsia?"

"En. Minun kotoni on kaukana tästä, kaukana toisella puolella merta."

"Olet siis syntynyt Italiassa?"

Rornula pudisti päätänsä.

"En ole latinalainen; olen Kreikanmaalta kotoisin."

"Kreikanmaalta?" toisti Licinius. "Minun olisi myöskin pitänyt paikalla

aavistaa, kun näin sinut, että olet kreikkalainen. Mutta kuinka olet

joutunut Sardiniaan ja tähän erämaahan?"

"Jumalat ovat niin sallineet", vastasi hän surullisesti. "Hellaasta

tulimme ensin Napoliin."

Licinius ei tahtonut pitempään kysellä, mutta tyttö jatkoi itsestänsä:

"Napolissa kuoli minulta äiti. Stentus otti minut kasvattaaksensa ja

toi minut tänne. Ensi nuoruudestani ei minulla ole mitään muistoja

enään. Äitini jätti kuitenkin jälkeensä kirjarullan, joka Stentuksen

puheen mukaan sisältää kertomuksen äitini elämästä. Mutta minä en taida

sitä lukea, eikä Stentuskaan. Jos tahtoisit sanoa minulle, mitä

äitiraukkani on kirjoittanut, niin olisin sinulle sydämmestäni

kiitollinen."

Hän katsoi rukoilevannäköisesti Liciniukseen.

"Sen teen kernaasti", vastasi tämä.

"Tahdon sanoa Stentukselle, että teemme pienen veneretken tänään, ja

aaltojen hiljaa heijaillessa meitä pitää sinun lukea se kirjoitus

minulle."

He olivat ennättäneet tuvalle. Myöskin Stentus tuli kohta ja näytti

olevansa taipuvainen suostumaan niihin ehtoihin, jotka hänen

"filiolansa" (pikku tyttärensä), joten hän kutsui Romulaa, oli

esittänyt.

"Mutta meidän pitää odottaa puoleenpäivään", lisäsi hän, "sillä silloin

rupeaa käymään kunnon leyhkä."

Kahdeksas Luku.

Aenariaan.

Niinkuin Stentus oli ennustanut, rupesi puolenpäivän aikaan navakasti

tuulemaan. Ripeästi astuivat vanha kalastaja ja hänen seuralaisensa

veneesen. Romula ja Licinius olivat jo sijoittuneet paikoillensa, kun

ukon mieleen tuli ajatus ottaa mukaan kalaverkon. Niin joutuin, kuin

hänen ikäisensä voi, kiiruhti hän takaisin tupaan. Hän astui juuri

sisään ovesta, kun Romula kirkasi kovasti ja vaipui voimatonna alas.

"Mikä nyt on?" kysyi Licinius peljästyneenä ja koetti tukea häntä.

Mutta samassa tuokiossa sai hän jälleen takaisin voimansa ja

mielenmalttinsa. Hän osotti metsänreunaan.

"Sotamiehiä -- me olemme hukassa!" huudahti hän.

Metsän pimeydestä oli useita ratsasmiehiä tullut näkyviin. He

seisahtuivat hetkiseksi katselemaan ympärillensä. Sitten ratsastivat he

neliä veneen luokse.

"Taivas tahtoo minulle turmiota", huokasi Licinius ja vaipui teljalle.

"Tahdon siis kärsiväisesti kärsiä vaikeimmankin."

"Rohkeutta", virkkoi Romula luottamuksellisella äänellä ja oikaisi

ylpeästi itsensä suorana ylös. Hän seisoi siinä säteilevin silmin ja

punottavin poskin -- kokonaan toisenlaisena kuin ennen. Heikosta

tytöstä oli yht'äkkiä tullut uskalijas sankaritar. "Jos jumalat antavat

sinut nyt alttiiksi", sanoi hän rohkeasti, "tahdon minä sinut

pelastaa."

Voimakkaalla kädellä tarttui hän airoon ja sysäsi veneen rannasta

sellaisella vauhdilla, että se töytäsi pitkälle ulos maasta. Sitten

tutki hän mistä tuuli kävi ja järjesti pikaisesti purjeet. Pursi kiiti

kevyisesti pitkin vettä.

"Me olemme pelastuneet", sanoi hän seuralaisellensa, joka vielä istui

ikäänkuin halvattuna. "Kuuletko, pelastuneet?"

Nyt nousi Licinius seisoalleen. Mutta hänen kielensä oli ikäänkuin

sidottuna eikä hän voinut kiittääkään tyttöä kuin äänettömällä

silmäyksellä.

Ratsasmiehet pysähtyivät rannalle ja huusivat poiskiitäville, mutta

nämät eivät saaneet selvää yhdestäkään sanasta, mitä he sanoivat. Yksi

heistä otti kiinni Steniuksesta, joka samassa tuokiossa palasi

verkkonsa kanssa. Sitten meni koko joukko majaan. Mitä sen jälkeen

tapahtui, ei voinut erottaa veneestä, sillä he olivat jo tulleet pitkän

matkan päähän. Mutta Romula ja Licinius katsoa tuijottivat vielä kauan

äänettöminä maalle päin.

Licinius katkasi ensin äänettömyyden.

"Mihin, Romula?" kysyi hän nöyrästi.

Tyttö näytti itään päin.

"Aenariaan. Mitä Stentus lupasi, täyttää Romula."

"Mekö uskaltaisimme yksinämme aavalle merelle? Tyttö, etkö koskaan ole

nähnyt aaltojen raivoavan ja kohoilevan vesivuorina?"

Romula naurahti.

"Missä aallot raivoavat ja särkyilevät kallioita vasten, siellä olen

aina kaikkein mieluisimmin oleskellut", sanoi hän. "Aallot ovat minun

tuttuja leikkisisariani -- minäkö pelkäisin niitä?"

Hän veti tiukemmalle purjenuoraa ja käänsi peräsintä. Nopeasti kuin

nuoli kiiti oivallinen pursi yli aaltojen. Sardinian rannikko katosi

heidän näköpiiristänsä, eikä niin pitkälle kuin silmä kantoi ollut

muuta nähtävänä kuin taivas ja aaltoileva meren pinta. Licinius

silmäili seuralaistansa ihmetellen. Lapsellisesti ilokkaasta,

lapsellisesti ujosta tytöstä oli tullut vakainen, kunnioitusta

herättävä, luja nainen. Hänen hennot, valkoiset kätensä pitivät

tukevasti kiinni paksuista köysistä ja kovasta peräsintangosta.

Kaksi tuntia oli kulunut. Nyt sitoi Romula kiinni peräsimen, otti esiin

kirjarullan vaatteensa laskoksesta ja sanoi vienolla äänellä:

"Sinä lupasit lukea minulle, mitä äitivainajani on kirjoittanut

tähän. Lieneeköhän sopivampaa aikaa siksi kuin nämät vakaiset

runsaskohtaloiset hetket?"

Licinius nyökäytti äänetönnä päätään ja tarttui rullaan.

"Kreikankielellä kirjoitettu", jupisi hän. "Ymmärräthän kreikkaa?"

Tyttö myönsi hänen kysymykseensä.

"No kuule sitten, mitä näissä lehdissä on."

Hän luki:

"Miten sydäntäni kirvelee kun ajattelen näitä päiviä! Onkohan minulla

voimaa kirjoittaa noita peljättäviä tapauksia piirteestä piirteesen.

Pelkään käteni kieltävän palveluksensa minulta, ja kuitenkin täytyy

minun se tehdä. Minä en tahdo pitää tyttäreltäni salassa tätä

perintöä. Hän on näistä riveistä oppiva enemmän kuin monivuotisesta

elämänkokemuksesta. -- -- Ihana Korintto! Useain muiden sodassa

vangittujen orjaraukkain kanssa tulin tähän kaupunkiin, mutta unhotin

kahleeni ja surullisen kohtaloni, kun näin sen päilyilevän meren, sen

ylpeät palatsit, sen marmoritemppelit; minä riemastuin sen loistosta

kuin lapsi -- ja olinkinhan myös ainoastaan lapsi, vasta

kuusitoistavuotias.

"Minut myötiin rikkaalle Archiaalle. Minä miellytin häntä; hän pani

kätensä olkapäälleni ja sanoi: 'Olen ostanut sinut; sinä saat hyvän

isännän.' Minä uskoin sen ja rohkeasti astuin minä marmoripylvästen

välitse hänen palatsiinsa. Joukko palvelijoita otti meitä vastaan; ne

olivat minun kumppalejani. Archias jätti minut heidän joukkoonsa ja

katosi huoneen sisustaan."

"'Mikä on nimesi?' kysyi eräs. -- 'Lydia.' -- 'Oivallisesti', ja joku

alkoi laulaa muutamia värsyjä, joissa nimi Lydia esiytyi. Toiset

nauroivat. Se loukkasi minua kovin ja kyyneleet tulivat silmiini.

Silloin tuli pitkä, solakka nuorukainen. Hän oli kuullut värsyt ja

huomannut minun suruni. 'Hävetkää', sanoi hän kääntyneenä orjihin,

'kiusaamasta lapsiraukkaa irstaalla leikillänne'. 'Tule', sanoi hän

sitten minulle; 'minä vien sinut Anthusan tykö!' Minä seurasin häntä

kernaasti. Hänellä oli päällänsä valkoinen, kultareunuksinen

silkkitoga. Hänen pitkät hiuksensa riippuivat hänen hartioillaan. Hän

seisattui erään oven eteen ja huusi: 'Anthusa!' Vanha ämmä tuli ulos.

'Minä tuon tässä sinulle nuoren tytön. Pidä hoidossasi hänet.' Vanhus

nyökäytti päätänsä, ja nuorukainen meni pois katsomatta minuun. Vanhus

otti minut ystävällisesti vastaan. 'Sinä voit pitää itseäsi

onnellisena, lapsi', sanoi hän, 'että olet tullut Archiaan huoneesen.'

"'Kuka oli tämä nuorukainen', kysyin minä, ollessani yksin ämmän

kanssa.

"'Kukas muu kuin meidän Philemon, Archiaan poika. Hän on hyvä herra,

jolta voi saada kaikkea. Vanha herra on ankarampi, ja on hänellä

omituisuuksensa.' Minä asuin yhdessä Anthusan kanssa, ja hän alkoi

pitää minusta yhä enemmän ja enemmän, kun minä kaikella uutteruudella

koetin auttaa häntä työssänsä. Ylimalkaan oli minulla kuitenkin

kyllältä aikaa ja sentähden ikävystyin välistä. Minä valitin siitä

Anthusalle. Hän mietti mitä olin sanonut ja kysyi minulta eräänä

päivänä, tahdoinko oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Minä löin käteni

yhteen ihastuksesta. Ei sentähden, että minulla oli niin suuri

tiedonhalu, vaan sentähden, että uteliaisuudessani tahdoin tulla

tuntemaan, mitä kirjoittaminen ja lukeminen oikeastaan oli. Seuraavana

päivänä tuli vanha mies, jonka piti antaman minulle opetusta. Minä opin

kohta kirjoittamaan ja lukemaan, ja sitten piti minun myöskin oppia

filosofiaa. Niin ehdotti opettajani, ja Anthusa oli hänen kanssansa

yhtä mieltä. Mutta ennenkuin opetus siinä alkoi, vannotti ukko minua

juhlallisesti, pitämään ja säilyttämään salaisuutena kaikki, mitä hän

minulle opetti, kunnes opetus oli päättynyt. Minä lupasin sen. Kun

kolme kuukautta oli kulunut, sanoi hän minulle täytyvänsä lopettaa

opetuksen, sillä hänen piti lähteä Korinttoon. Mutta ennenkuin hän

jätti minut, tahtoi hän vielä panna minulle yhden kysymyksen. Se

kysymys oli: 'Uskotko mitä olen sanonut sinulle? Uskotko Herraan

Jesukseen Kristukseen?' ja minä vastasin ääneeni ja iloisesti: 'Uskon,

minä uskon Herraan Jesukseen Kristukseen.' Muutama päivä sen jälkeen

vei hän minut kunnianarvoisen ukon tykö, joka kysyi minulta, pysyinkö

tunnustuksessani, ja kun minä vastasin pysyväni, kutsui hän siihen

muutamia naisia, jotka veivät minut erääsen toiseen huoneesen, ja

siellä kastettiin minut. Minä olin nyt kristitty.

"Anthusa tiesi kaiken tämän ennenkuin se tapahtuikaan, ja koki minua

estellä. Mutta kun sanoin hänelle, ett'ei mikään voinut estää minua

kristityksi tulemasta, antoi hän siihen myönnytyksensä. Kuitenkaan ei

hän sallinut minun käydä kristityiden kokouksissa, sillä hän pelkäsi

Archiaan saavan tietää sen ja vihastuvan minuun.

"Pääsijäispäivänä en kuitenkaan antanut estää itseäni. Menin

kokoukseen, joka oli minulle melkein tuntematon. Sittenkuin esimies oli

pitänyt puheen ja lukenut rukouksen, meni hän pöydän luokse, jolla oli

leipää ja viinaa, ja siunasi ne juhlallisilla sanoilla. Sitten ottivat

miehet -- niitä sanottiin diakoneiksi -- viinalla täytetyt astiat ja

siunatut leivät ja antoivat ne läsnäolijoille. Yksi diakoneista näytti

minusta Philemonilta. Levottomasti loin silmäni häneen. Minä tunsin

paikalla hänet ja menin piiloon toisten joukkoon, jott'ei hän saisi

nähdä minua. Mutta kun diakonit rupesivat jakamaan leipää ja viinaa

läsnäolijoille, huomasin kauhistuksekseni hänen lähestyvän sitä

väkiryhmää, jossa minä olin. Sydämmeni alkoi sykkiä hänen lähetessään.

Minä loin silmäni maahan. Mutta kun hän lausui sanat: 'Tämä on

Kristuksen ruumis', täytyi minun nostaa kasvoni ja sanoa amen. Nyt

tunsi hän minut. Minä näin selvästi, kuinka hän hämmästyi nähdessään

minut täällä. Mutta hän ei sanonut minulle yhtään sanaa. Kotiin

tultuani ilmoitin Anthusalle, mitä oli tapahtunut. Hän nauroi vaan ja

sanoi: 'Olen kauan tietänyt, että Philemon on kristitty."

"Miten minä tunsin itseni ylpeäksi ja rohkeaksi tämän pääsiäisjuhlan

jälkeen.

"Eräänä päivänä, kun Anthusa oli mennyt ulos, ja minä, surullisena ja

kotoni muistoihin vaipuneena, seisoin nojautuneena ovenpieltä vasten,

tuli Philemon äkkiä sisään. 'Chaire' (terve), lausui hän ja ojensi

minulle kätensä. Minä tunsin itseni kovin punastuvan.

"'Minulla on ollut ilo siitä', jatkoi hän lempeällä äänellä, 'että näin

sinut veljieni joukossa. Mutta sano minulle, mikä on vienyt sinut

pelastukseen!'

"Minä kerroin hänelle kaikki. Hän naurahti, kun olin lopettanut.

'Olkoon päätöksesi sinulle siunaukseksi', sanoi hän. Hän ojensi minulle

kätensä ja silmäili minua. Hänen silmänsä olivat kauan minussa. Minä en

tohtinut katsoa ylös. Sitten meni hän pikaisesti pois. Tästä

kohtauksesta on elämäni suurin onni sekä onnettomuus johtunut.

"Tuskin kului nyt yhtä päivää, ett'ei Philemon käynyt meidän luonamme.

Minä tiesin ketä hänen terveisillä käyntinsä tarkoitti, ja kun hänen

uskolliset, mustat silmänsä katsoivat minuun, tunsin minä itseni

onnelliseksi ja ylpeäksi.

"Niin kului monta viikkoa. Pääsiäisjuhla tuli taaskin, ja minä menin

veljien kokoukseen. Myöskin Philemon oli siellä, mutta tällä kerralla

jakoi hän viinaa ja leipää toiselle ryhmälle, eikä sille, jossa minä

seisoin. Meidän silmäyksemme kohtasivat toisiaan vaan pikimmältään.

Sillä me tiesimme kumpikin, ett'ei meidän sopinut tulla maailmallisissa

ajatuksissa Herran huoneesen ja Herran pöytään.

"Jumalanpalveluksen loputtua seurasi hän minua kotiin ja silloin kysyi

hän minulta, tahdoinko Jumalan ja ihmisten edessä tulla hänen

omaksensa, ja minä, hyljätty ja turvaton, uskoin ilolla kohtaloni hänen

ja tulevaisuuden haltuun."

"Mutta kohta alkoivat synkät aavistukset tehdä minulle levottomuutta ja

estää minua nauttimasta sitä onnea, jonka toivoin saavani. Minä

turvauduin uskontoon, ja luin ahkerasti hartauskirjaa, jonka Philemon

oli antanut minulle. Seuraavat sanat olivat erittäinkin lohdutuksenani:

Joka Korkeimman varjeluksessa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa

oleskelee, hän sanoo Herralle: Minun toivoni ja linnani, minun

Jumalani, johonka minä uskallan.

"Eräänä päivänä, kun luin niitä sanoja, aukeni äkkiä ovi ja Archiaan

orjien päällysmies astui sisään. Hän käski kovalla, melkein

uhkaavalla äänellä minun seurata häntä, ja kun minä epäröivästi ja

kysyvännäköisesti katsoin Anthusaan, otti hän minua niin kovasti

kädestä kiinni, että minun täytyi huutaa. Sitten vei hän minut pihan

yli ja ulos kadulle. Matkavaunut seisoivat siellä valmiina. Minun

täytyi nousta niihin. Hän istuutui viereeni. Hevoset lähtivät

liikkeelle, ja me kuljimme nopeasti pois.

"Minä kysyin häneltä nyyhkien, mihin hän aikoi viedä minut.

"'Ensin Ateenaan. Mihin sitten, en tiedä', oli hänen tunteeton

vastauksensa.

"Minä kiertelin käsiäni epätoivossa. 'Pelasta minut, Philemon!' huusi

sieluni. Silloin tuli päähäni yhtäkkiä se ajatus, että kärsin hänen

tähtensä, että tahdottiin erottaa minut hänestä. Tämä ajatus muuttui

yhä enemmin ja enemmin visseydeksi minussa, ja tästä visseydestä voin

saada lepoa ja tyytyväisyyttä. Olin varma siitä, että, jos niin oli

laita, Philemon ei laiminlöisi mitään keinoa, saadakseen kohtaloni

lievitetyksi ja minut vapautetuksi. Ja hiljaa kuuluivat minulle

psalmistan sanat: Joka Korkeimman varjeluksessa istuu, hän sanoo

Herralle: Minun toivoni ja linnani, minun Jumalani, johonka minä

uskallan.

"Komeilla marmoritemppeleillä kaunistettu linna tuli näkyviini aamun

koittaessa. Sen harjojen yli kohosi suunnattoman suuri jumalankuva,

kiiltävä keihäs kädessä. Minä tiesin, että linna oli Ateenan Akropolis.

Vaunut seisattuivat; me tulimme niistä ulos ja astuimme erästä katua

ylöspäin. Rappeutuneen huoneen edustalla seisattui seuralaiseni ja

kysyi portinvahdilta, oliko Kallimachos kotona. Vahti nyökäytti päätään

ja me astuimme sisään. Kohta seisoimme lihavanlännän miehen edessä,

jolla eli suuret, verevät kasvot. Hän nauroi, nähdessänsä minut. 'Hyvä

tavara', sanoi hän orjien päällysmiehelle. 'Mutta minun varastoni on

aivan täpötäynnä. Minulla ei ole tilaa useammille'. Kun seuralaiseni

kuitenkin sanoi hänelle ett'ei tässä ollut puhetta hinnasta sekä

kuiskasi muutamia sanoja hänelle korvaan, naurahti hän viekkaasti,

antoi kädellään minulle merkin seurata häntä, työnsi auki erään oven ja

käski minun astua sisään.

"Nyt olin suuressa, puolihämäräisessä huoneessa. Tuskin olin päässyt

sisään, kun joukko naisia hypähti ylös ja alkoi ahdistaa minua

kysymyksillä, mistä tulin, mikä oli nimeni ja mitä oli maksettu

minusta. Minä tiesin nyt, missä olin. Orjankauppiaan huoneessa!

"Jyrkästi hääsin minä pois kiihkeimmät kyselijät ja istuuduin tuolille,

joka oli nurkassa. Kaikkein läsnäolevaisten silmät olivat minuun

kääntyneinä. Onnettomia, nuoria sekä vanhoja, istui täällä sekaisin.

Aivan vieressäni istui vaaleankiharainen barbaarityttö ja puhdisti

villoja; tuolla toisella puolella huonetta tuijotti juutalaisnainen

minuun hehkuvin silmin. Toiset olivat vaiti, toiset nauroivat ja

laskivat leikkiä. Välistä kuului korviini sanoja, jotka nostivat punan

poskilleni.

"Hetken kuluttua tuli tyköni vanha muija, jolla oli terävät,

tiedustelevat silmät, ja antoi minulle käsityötä, kehoittaen minua

olemaan ahkeran.

"Kuinka onnelliseksi tunsinkaan itseni, kun sain tehdä työtä! Se käänsi

mieltäni pois ajattelemasta tilani peljättäväisyyttä ja antoi minulle

enemmän rohkeutta ja luottavaisuutta.

"Pimeän tullessa sain muutamia tyynyjä ja peitteitä tehdäkseni

itselleni makuusijan. Kun se oli valmiina, otin salaa esiin

rukouskirjani, painoin sitä huuliani vasten ja aloin lukea

ilta-auringon viimeisissä säteissä.

"Silloin astui Kallimachos sisään. Hän näki kirjan ja tuli paikalla

luokseni, kysyen minulta, taisinko lukea ja kirjoittaa.

"Myönnettyäni siihen, otti hän lehden, ojensi minulle

kirjoituspiirustimen ja käski minun kirjoittaa jotakin: Minä kirjoitin

silloin nämät värsyt Sofokleen Antigonesta:

"Ihmettä mont' on. Inhiminen

Kaikkein tenhosin ihme on.

Talven myrskyjä uhmaillen,

Kulkevi hän meren aavaston,

Vaikk' ylt'ympäri lainehien

Vaan valkotyrskyt pauhaa."

"Kallimachos katsoi kirjoitustani ihmetellen ja tästä hetkestä lähtein

tuli minun tehtäväkseni näytelmäkappaleiden kopioiminen.

"Niin kului kahdeksan päivää, jotka käytin kirjoittamiseen ja

käsitöihin vaihetellen. Yhdeksättä päivää orjankauppiaan huoneessa

ollessani tuli Kallimachos tyköni kahden miehen seuraamana.

Kauhistuksella kuvailin mielessäni, että ne olivatkin ostajia ja tuskan

tunteella ajattelin itsekseni, että ostavat ehkä minut. Tosin ei

nykyinenkään tilani ollut suloinen, mutta se oli turvallinen ja

kauhistuksella odottelin toisen isännän haltuun joutumista. Mutta

ihmeekseni lukivat nämät molemmat miehet ainoastaan orjattaret,

rupeamatta heitä likemmin tutkistelemaan. Minua kummastutti se. Eivätkä

myös totisen ja kunnioitusta herättävän ulkomuotonsa puolesta nämät

molemmat vieraat minusta näyttäneetkään orjankauppiailta.

"'Ainoastaan yhden erotan pois', sanoi Kallimachos, osottaen minua.

'Hänettä en voi olla'. Molemmat miehet katsoivat minuun hetkisen

tutkivin silmin. Sitten tuli toinen heistä minun tyköni ja kysyi

minulta, mistä olin. Mutta ennenkuin vielä ennätin vastata,

otti hän pergamenttilehden, jolle olin kirjoitellut muutamia

ajatuksiani joutohetkinä. Hän näytti hämmästyneen ja osotti lehteä

seuralaisellensa, johon myöskin tuli hämmästyksen merkkiä. He

juttelivat hiljaa hetkisen aikaa Kallimachon kanssa. Sitten astui se,

joka oli ottanut minulta pergamenttilehden keskelle huonetta ja lausui

korkealla äänellä: 'Te naiset ja neitsyet, jotka olette tässä

kokoontuneina, olette vapaat orjuudestanne. Seuratkaa minua, että saan

viedä teidät sinne, jossa pidetään huolta sekä ruumiistanne että

sielustanne.'

"Sanomaton riemu syntyi. Useat orjattarista riensivät puhujan luokse

suutelemaan hänen kättänsä tai halailemaan hänen polviansa. Vasta nyt

saattoi oikein nähdä, kuinka onnettomiksi nämät raukat olivat tunteneet

itsensä. Minulla oli myöskin halu saada kiittää miestä, mutta samassa

tuokiossa astui hän minun tyköni ja ojensi minulle kunnioittavaisesti

kätensä.

"'Terve, sisar, Kristuksen palvelijatar!, virkkoi hän. Minä silmäilin

häntä hetken hämmästyksellä. 'Sinähän olet kirjoittanut nuot sanat,

jotka luin pergamenttilehdestä: Joka korkeimman varjeluksessa istuu,

hän sanoo Herralle -- 'Kyllä', vastasin minä, 'minä uskon Kristukseen'.

"'Minä olen Ateenan seurakunnan presbyteri, Onesimus. Ja tämä on minun

kanssaveljeni Aristarchos!'

"Sitten selitti hän minun olevan vapaan ja kertoi Ateenan seurakunnan

keränneen kokoon summan rahaa, ostaakseen vapaiksi Kallimachon tykönä

olevat orjattaret ja tehdäkseen siten Herralle otollisen työn. Heidät

piti vietämän seurakuntaan ja opetettaman evankeliumissa, että he

tulisivat osallisiksi pelastuksesta.

"Puolen tunnin kuluttua lähdimme me Kallimachon huoneesta. Orjattaret

vietiin erityisiin kristityihin perheihin. Minä tulin omasta

pyynnöstäni Onesimukselle. Hän tarttui käteeni ja vei minut puolisonsa

ja molempain tytärtensä tykö. He ottivat minut vastaan kuin tyttärensä

ja sisarensa, syleilivät ja suutelivat minua, ja kohta tunsin minä

itseni niin perehtyneeksi heidän keskuuteensa, kuin olisin ollut heillä

jo monta vuotta. Minä kerroin heille suruni ja kärsimyksenä, salaamatta

mitään. Onesimus sanoi minulle nyt että heidän seurakuntansa oli

alinomaisessa yhdistyksessä Korinton seurakunnan kanssa ja lupasi

lähettää kirjeen Korinton piispalle hankkiakseen minulle likempiä

tietoja.

"Mitkä onnelliset päivät olivat minulla nyt! Jo toisena päivänä

antoivat molemmat sisaret minulle kultaisen rannerenkaan, johon oli

piirretty sanat: Herra, auta palvelijatartasi Lydiaa.

"Onesimus ei ollut päivillä paljon kotona. Sielunhoito piti hänen

aikansa hyvin ahtaalla. Varhain aamuisin kokoonnuimme me rukouksiin.

Onesimus aina silloin luki ja selitti kappaleen pyhästä raamatusta.

'Aamulla nähköön aurinko pyhän kirjan polvillasi', oli hänellä usein

tapana sanoa. Me päätimme hartautemme aina psalmeilla, ja samalla

tavalla ylensimme mieltämme ennen levolle menemistämme.

"Mikä rauha vallitsi tässä huoneessa! Oi siunatut kodit, joissa Herran

hengellä ja sanalla on sijansa! En tiedä, rakas tyttäreni, suoko taivas

minulle sen, että saan kuoliossani jättää sinut kristillisessä

mielenlaadussa kasvatettuna. Mutta jos vaellatkin pakanain tiellä näitä

rivejä lukiessasi, niin käy kokemaan mitä äitisi on kokenut. Silloin

löydät rauhan sielullesi. Tule valkeuteen, jotta saisit elämän, tule

lähteelle, jotta saisit juoda virvoitusta. Katso sielujen paimenta,

kuinka uskollisesti hän johdattaa omiansa, kokoo eksyneitä, tukee

väsyneitä ja raskautetulta.

"Kahdeksan päivää sen jälkeen sai Onesimus kirjeen Korintosta. Piispa

kirjoitti, ett'ei Philemon nykyjään oleksinut siellä, vaan että hänen

isänsä oli karkoittanut hänet eräälle maatilalle Elikseen. Ei tunnettu

seurakunnassa sen maatilan nimeä, mutta luultiin voitavan odottaa, että

Philemon kohta itse ilmoittaisi itsestänsä piispalle, joka silloin

paikalla lähettäisi tietoja Ateenaan.

"Tässä kirjeessä ei tosin ollut mitään varsinaista ilahuttavaa, mutta

ei myös mitään epämyötäistäkään. Minä toivoin parhainta, sillä toivo,

sanoo apostoli, ei anna häpeään tulla.

"Muutamaa päivää myöhemmin näin portinvahdin huoneessa vieraan.

Paikalla tuli minulle ajatus, että se oli sanansaattaja Korintosta.

Minä menin kiiruusti sisään ja huomasin Onesimuksen peittelevän

kirjettä, jota hän näytti paraillaan olleen lukemassa. Minä peljästyin,

sillä tieto, jota minulle ei ilmoitettu, oli varmaan paha. Mutta minun

täytyi hillitä itseäni, ja kotilaisteni iloisat kasvot rauhoittivatkin

myös minut, sillä tiesin, että he olisivat murhehtineet, jos tieto

olisi ollut onneton.

"Niin kului kuukausi levottomassa odotuksessa. Silloin astui eräänä

aamuna Onesimuksen puoliso minun tyköni salamielisesti hymyillen ja

pyysi minun tuokioksi menemään etusaliin, sillä joku odotti minua

siellä. Minä tottelin hänen kehoitustansa, ja siellä seisoi se mies,

jota voin kutsua sulhasekseni.

"Philemon kertoi meille kaikki, mitä hän oli saanut kokea viime

kuukausina. Hän oli ilmaissut isälleen suhteensa minuun, mutta Archias

oli vannonut kaikkein taivaisten sekä maanalaisten jumalain kautta, ei

koskaan sallivansa sellaista yhdistystä. Ensin koetti hän kuitenkin

taivuttaa poikaansa hyvällä. Mutta kun Philemon, näistä koetuksista

huolimatta, pysyi lujana, ryhtyi hän väkivaltaisiin toimiin: Minut

lähetettiin Ateenaan orjankauppiaalle myötäväksi, Philemonin täytyi

muuttaa Elikseen, jotta hän siellä, maailmasta erotettuna, tulisi

järkevämmälle mielelle. Mutta hän oli diakoni, ja seurakunta rupesi

kohta kuulustelemaan syytä hänen katoamiseensa, ja myöskin Philemon

puolestansa katsoi velvollisuudekseen ilmoittaa olopaikkansa piispalle.

Uskollinen orja välitti kirjevaihtoa. Kun Philemon sai tietää minun

olevan turvassa Ateenassa, ei hän pitempään viipynyt Eliksessä. Hän

pakeni ja onnistui suurien vaivojen perästä pääsemään Ateenaan.

"Kaksi päivää sen jälkeen siunasi kirkko meidän sydämmemme liiton.

Onesimus teki piispan luvalla tämän juhlallisen toimituksen. Me olimme

puolisot, eikä nyt muuta kuin tuumittelemaan vastaisuudesta.

"Onesimus neuvoi meitä asettumaan alussa johonkin kaukaiseen

maakuntaan, ehkä Vähään Aasiaan, jotta olisimme turvassa Archiaan

hankkeilta. Jonkun ajan kuluttua kun hänen ensi vihansa oli

laimistunut, tekisi Korinton piispa sovituskoetuksen. Jos tästä

kaikesta olisi onnellinen seuraus, niin voisimme heti palata Ateenaan

takaisin.

"Me suostuimme Onesimukseen ja lyhyen neuvottelun perästä päätimme

valita Epheson olopaikaksemme. Onesimus toimitti meidät Epheson piispan

suosioon, ja neljätoista päivää sen jälkeen lähdimme matkalle uuteen

kotoomme.

"Olimme olleet päivän ja yön matkalla. Aurinko hymyili ystävällisesti,

ja Philemon osotti minulle, kulkeissamme pitkin rannikkoa, esi-isiemme

jalokunniaisen taistelupaikan, Salamin lahdekkeen, onnettoman Aeginan

ja hopearikkaan Laurion kukkulat.

"Seuraavana päivänä peittyi taivas pilveen ja puolenpäivän aikaan nousi

ankara myrsky, joka yltyi yltymistään ja hurjalla vauhdilla ajoi

haahtea läpi aaltojen. Samalla tavalla kuljetti myrsky meitä koko yön,

ja vavisten odotin minä joka hetki haahteamme viskautuvaksi jollekin

karille. Vihdoinkin koitti aamu, ja harmaassa sumussa havaitsin mustia

kallioita edessämme. Ilolla huomautin Philemonille, että oli meillä maa

läheisyydessä, mutta hän katsoi vaan totisena sinne päin, johon osotin

eikä virkannut sanaakaan.

"Taaskin kului puoli tuntia. Yhä selvemmin rupesi häämöttämään se

saari, jota lähenimme -- silloin täristi haahtea niin ankara sysäys,

että minä kaaduin. Minä kuulin peljättävän jyryn ympärilläni, näin

valtavan aallon loiskahtavan ylitseni -- sitten menin tiedottomaksi.

"Herätessäni näin olevani vihelijäisessä majassa. Kaksi parrakasta

miestä katsoa tuijotti minuun. Minä kysyin puolisoani, mutta he eivät

alussa ymmärtäneet mitään, sitten sanoi toinen heistä, että kaikki

hukkuivat. Minä kirkasin niin tuskallisesti että molemmat miehet

peljästyivät. Minä tahdoin hypätä ylös, mutta vaivuin jälleen alas ja

menin uudelleen tiedottomaksi.

"En tiedä kuinka kauan makasin tällä tavalla tiedottomana. Vaan kun

jälleen tulin tuntooni, niin olin yksinäni. Vaikka vaivoin, nousin nyt

kuitenkin ylös. Silloin astuivat molemmat miehet sisään. Huomasin

heidän iloitsevan minun virkoamisestani, mutta se oli semmoista iloa,

kuin linnunpyytäjällä on pyytönsä onnistuttua.

"Hetken kuluttua rohkasin mieltäni ja menin rannalle etsimään niiden

kuolleiden joukosta, jotka meri oli ajanut rantaan, puolisoni ruumista.

Minä löysinkin hänet heti. Hän oli valkoisella hiekalla ikäänkuin

uinaileva, kasvot levollisina ja lempeinä.

"Minä olin kauan polvillani ja rukoilin hänen ruumiinsa vieressä.

Sitten menin pikaisesti majaan ja hankin itselleni muutamia työkaluja.

Tahdoin itse tehdä kuolleelle haudan. Läheisen kallion hauraasen

kylkeen koversin pienen hautaloukun. Molemmat miehet auttivat minua

ruumiin panemisessa siihen ja loukun sulkemisessa suurella

kiviliuskalla. Tähän kiviliuskaan piirsin minä omalla kädelläni":

Tässä lepää diakoni Philemon Korintosta, minun rakas puolisoni,

jonka kanssa taivas on suonut minun elää yhdessä ainoastaan

seitsemäntoista päivää.

Ainoastaan kuolemallansa tuotti hän minulle surua.

Viidenkolmatta vuoden, kolmen kuukauden ja yhdeksäntoista

päivän ijässä meni hän pois tästä ajasta elämään Jumalassa

ja Kristuksessa.

Rauha olkoon kanssasi!

Sinä, elämän kala, virvoita häntä.

"Minun senjälkeiset elämänvaiheeni ovat pian kerrotut. Jo seuraavana

aamuna selittivät molemmat miehet minulle aikovansa myödä minut

Priessassa. Tämän kaupungin nimestä päätin meidän olevan Keos-saarella.

Me lähdimme matkaan. Tunnin väsyttävää matkaa tehtyämme, kuljimme erään

maatalon ohitse, jonka ovella seisoi ukko. Se äänetön suru, joka tuli

näkyviin minun ulkomuodossani, herätti hänessä luultavasti sääliä,

sillä hän tuli miehien luokse ja kysyi heiltä, kuka minä olin. He

kertoivat hänelle niin paljon kuin tiesivät minusta ja hetkisen aikaa

kauppaa hierottuansa osti hän minut. Sillä tavalla tulin minä Eumeneen

omaisuudeksi. Hän piti minua tosin kuin orjatarta ainakin, mutta työni

oli helppoa ja päiväni verrattain hyvät.

"Hänen huoneessansa synnyit sinä, tyttäreni. Miten minä olin iloinen,

kun katsoessani silmiisi näin kasvoissasi puolisoni kasvojen piirteet!

"Kolme vuotta sen jälkeen kuoli Eumenes. Priessasta tuli hänen

sisarensa poika ottamaan haltuunsa perintöä. Tuskin olin tuntia ollut

tämän siveellisessä suhteessa vajonneen miehen kanssa saman katon alla,

ennenkuin päätin itsekseni karata.

"Ja minä karkasin. Sen kultaisen rannerenkaan, jonka Onesimuksen

tyttäret olivat lahjoittaneet minulle, möin juutalaisille

kaupustelijoille rahaa saadakseni. Koressassa tapasin haahden, joka

juuri oli lähtemäisillään Italiaan, ja minä seurasin sen mukana.

"Muutaman päivän kuluttua tunsin itseni niin sairaaksi, ett'en jaksanut

olla ylhäällä koko päivässä. Silloin leikittelin sinun kanssasi ja

sinun maatessasi kirjoitin nämät lehdet, jotka määräsin sinulle.

"Minun tilani huononee. Minä koen kaikin voimin pitää itseäni pystyssä.

Kaikki ovat hyvin ystävällisiä minulle, erittäinkin on perämiehellä --

hänen nimensä on Stentus -- suuri huoli sinusta ja minusta. Palkitkoon

Herra hänelle kaikesta, mitä hän on meille tehnyt!

"-- -- Tänään laskemme Messanan satamaan, jossa haahti tulee seisomaan

päiväkauden. Kun vaan jaksaisin nousta ylös! Viime yönä olin kovin

murheissani siitä, että kutsuin Stentuksen tyköni ja otin häneltä sen

lupauksen, että hän pitäisi huolen lapsestani, jos kuolen. Olen

tuntenut itseni syvästi liikutetuksi, mutta olen lohduttanut itseäni

Herran sanalla ja hiljaa sanonut itsekseni: 'Joka Korkeimman

varjeluksessa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa oleskelee, hän sanoo

Herralle: Minun toivoni ja linnani, minun Jumalani, johonka minä

uskallan'.

"-- -- Näen vuoteeltani kuinka korkea vuori kohoaa tuolla kaukana.

Stentus sanoo meidän lähestyvän Napolin selkää. Jumalalle kiitos että

pääsemme kohta maihin! Minä tunnen, ett'en kauemmin voi kestää tätä

matkaa. Erittäinkin tänään on meri rauhaton -- -- --"

Vaaleana ja kyyneleet silmissä istui Romula Liciniuksen edessä.

Ikäänkuin hänen tietämättänsä hoitelivat hänen kätensä peräsintä ja

purjeita, mutta hänen sielunsa oli yhä hänen äitinsä vaiheiden

kertomuksessa, jonka hän juuri oli kuullut itsellensä luettavan.

Licinius koki lohduttaa häntä, mutta hän pudisti vaan päätänsä, eikä

virkkanut mitään.

Niin istui hän äänetönnä ja omiin ajatuksiinsa vaipuneena, kunnes tuli

ilta ja aurinko alkoi heitellä säteitänsä vinoon meren kimaltelevan

pinnan yli, ja samalla tavalla istui hän vielä yön tultua, jolloin

hänen täytyi ohjata venettä tähtien mukaan.

Murheellisena silmäili Licinius häntä, kun hän istui siinä, silmäillen

ylös taivaalle, mutta hänen ruumiinsa oli uupuneena kuluneen ajan

vaivoista ja ponnistuksista, ja hän vaipui siis kohta vienoon uneen.

Kun aamu koitti ja tähdet vaalenivat, oli sakea sumu laskeutunut veden

päälle ja peitti näköalan. Romula pani kiireesti kokoon purjeet; hän

tahtoi odottaa kunnes sumu olisi hälvennyt, jott'ei purjehtisi väärään

suuntaan.

Hitaasti ajelivat aallot venettä eteenpäin. Romula oli noussut

seisoalleen ja katseli tarkkaavaisesti ympärilleen. Nyt luuli hän

huomaavansa sumun seassa mustan kohdan, ja kohta tuli näkyviin vene,

jossa oli viisi miestä. Miehet huomasivat myös hänet ja silmäilivät

hetken aikaa hämmästyksellä tätä valkovaatteista naisolentoa, liehuvine

hiuksineen. Sitten tarttuivat he ripeästi airoihin ja jupisivat hiljaa

rukouksen, sillä he luulivat näkevänsä veden jumalattaren. Romula

huomasi heidän säikähdyksensä ja nosti käskevän näköisesti kätensä.

Miehet antoivat airojen vaipua.

"Terve teille ja onnea matkalle!" huusi hän heille. "Voitteko sanoa

minulle, missä päin Aenaria on?"

He näyttivät jokainen samaan suuntaan. Romula kiitti heitä ja levitti

jälleen ripeästi purjeet, ja vene kulki nyt nopeasti eteenpäin

raittiissa aamutuulessa.

Licinius oli sill'aikaa herännyt puhujain äänten hälystä.

"Kohta olemme matkamme perillä", sanoi Romula hänelle. "Vaikeimmasta on

päästy."

"Jumalalle kiitos", vastasi Licinius. "Kuinka olenkin iloinen, että

pääsemme Aenariaan. Muistelen itselläni olevan hyvän ystävän tällä

saarella. Hänen nimensä on Qvintilius; hän oli ennen legaatti

Itämailla. Hän ottaa varmaan minut vastaan, ja hänen puolisonsa, joka

on hyvä ja jalomielinen nainen, on hyvillään, kun tulee tuntemaan sen,

joka niin rohkeasti toi minut yli aavan meren."

Romula naurahti tuskallisesti. "Kääntäkööt jumalat kaikki parhain

päin", sanoi hän.

Aurinko oli jo päässyt korkeimmillensa, kun saari rupesi häämöttämään

kaukana taivaanrannalla. Se oli Aenaria.

Licinius silmäili saarta, joka alkoi yhä selvemmin näkyä. Nuorena oli

hän ollut Aenariassa ja tunsi vallan hyvin kulkuvedet täällä. Hän kävi

siis väsymättömän tytön sijaan perää pitämään, ja huomattuansa, että he

olivat purjehtineet saaren eteläistä rannikkoa kohti, joka oli vallan

autiota, jyrkästi mereen putoavine vuoriseinämöineen, käänsi hän

peräsintä ja laski luodetta kohti. Kohta oli hän ennättänyt saaren

läntisimpään kohtaan. Ihastuksella tervehti hän nyt Kumen akropolia,

joka näkyi meren takaa, ja Apenniinien kukkuloiden alapuolella, jotka

kohoilivat toinen toisensa takana, levisi hänen silmiensä eteen

hedelmällinen Campanian tasanko. Licinius käänsi veneen nyt koilliseen

suuntaan ja saapui kohta pienempään niistä kahdesta lahdekkeesta, jotka

mereen pistävä kallio muodostaa.

Ripeästi nousi hän maalle etsimään ylös tuttavansa huonetta, samalla

kuin Romula pani purjeet kokoon ja korjasi veneen, ja kun aurinko

heitteli viimeisiä säteitänsä saarien yli, kullaten maan ja meren

hohteellansa, ja päivän melu vaikeni, tuntui ilta kahta

rauhallisemmalta näistä molemmista matkalaisista, jotka nyt

Qvintiliuksen maatalossa kertoivat kärsimyksiään ja vaiheitaan.

Yhdeksäs Luku.

Napoli.

Aurinko laskeutui Kumen linnan taakse, haaveellisesti leikittelivät sen

säteet vienosti aaltoilevalla merellä rannan rotkojen ympärillä ja

ruokamännyillä kaunistetuilla vuorenhuipuilla. Raitis leyhkä puhalsi

etelästä, ja kalavenheet ja haahdet, jotka aikoivat Misenum'in

satamaan, kiikkuivat aalloilla. Pitkin merenrannikkoa olevain

roomalaisten maatalojen balkongeille tuli moni nainen silmäilemään

taivaalla ja vedessä tapahtuvaa, vaihettelevaa värinleikittelyä tahi

äänetönnä katselemaan kaukaa näkyvää maailmankaupunkia, joka

pauhuisena, ijäti uutena kohosi keltaisen joen varrella. Pitkin

rannikkoa kulkevalla tiellä retkeili ohitse Puteoliin meneviä

sotamiesjoukkoja, palasi talonpoikia kotiin asioiltaan kaupungista ja

kulki tanssijattaria vieraspitoihin. Vähän väliä meni ohitse joku vaunu

ratisten, tahi kantotuoli, jota miehet puhkaen kantoivat. Niin vilkas

elämä alkaa tällä leveällä rantatiellä, kun rupeaa tulemaan hämärä ja

meri alkaa levittää illan viileyttä maalle. Päivällä taas heinäkuun

polttavassa kuumuudessa on kaikki äänetöntä ja autiota.

Vähän matkan päässä etelään päin Kumesta tekee rannikko syvän

lahdekkeen ja siinä on meren ääressä kaupunki. Kaksi linnaa on sen

itäisenä ja länteisenä rajana ja niiden korkeudelta laskeutuu

varsinainen kaupunki huoneriveinensä alas mereen päin. Tämä kaupunki on

Napoli, jonka vedenneiti Parthenope muinoin perusti tähän paratiisiin;

Napoli, jota muukalainen katselee ihmetellen ja jonka sen asujamet

panevat yli kaikkein muiden kaupunkien. Napolilla on pohjoispuolella

suojanansa vuoriharjanne, joka monissa penkereissä alenee kaupungin

muureihin. Vuoren rinteet ovat peitetyt ruokamännyillä ja rehevillä

viinipuilla ja keskellä kaikkea tätä vihannuutta loistelevat ylhäisten

roomalaisten maatalojen valkoiset seinät.

Eräällä vuorenpenkereellä kasvaa palmu. Monta vuosisataa on se jo

silmäillyt siitä alaalla olevata kaupunkia ja merta. Se on vanhentunut

ja myrskyt ovat riistäneet siltä monta oksaa, mutta vieläkään ei se

näytä pelkäävän katoovaisuutta ja se, joka laakson läpi kulkee ylös

ylängöille, näkee sen ja tervehtää sitä kaukaa, ja oksiansa

leyhyttelemällä tervehtää se takaisin.

Kappaleen matkaa etempänä kohoaa huvila. Viiniköynnöksillä ympäröittyjä

marmoripylväitä on niin tiheään sen ympärillä, että silmä tuskin voi

erottaa sitä. Mutta se, joka saa katsahtaa sen sisustaan, seisattuu

hämmästyneenä ja luulee näkevänsä unta, vaikka hänen silmänsä

olisivatkin jo ylenmäärin saaneet nähdä itämaiden tenholoistoa. Kolme

porttia käy huvilaan; yhden päällä on kirjoitettuna Persia, toisen

päällä Aegyptus ja kolmannen päällä Germania. Se, joka astuu sisään

ensimmäisestä sisäänkäytävästä, luulee siirtyneensä Schiran

puutarhoihin; se, joka menee toisesta, kulkee sfinksi-kujanteita

pitkin, ja kolmas vie metsä- ja kalliomaisemaan, jossa kohisee

vesiputouksia, kuppuroi hirviä, ja mörisee karhuja aidatuissa

onkaloissa. Ja samoin kuin musta-ihoisia persialaisia ja egyptiläisiä

on huvilan alueen kahden ensimmäisen osaston väliteinä, samoin venyy

täällä maassa vaaleatukkaisia germanilaisia nuorukaisia, laulellen

kotomaansa lauluja.

Tämä maatalo oli Cajus Herenniuksen, joka, kotoisin Umbriasta, oli

kaksikymmentä vuotta takaperin ollut halpa sotamies, pienellä palkalla,

Britannian rajamuurilla. Mutta keisarin aulius ja myötäiset

hallintovuodet, jotka hänellä oli ollut Itämailla, olivat vähitellen

tehneet hänet Campanian Croesukseksi.

Tänään oli hänellä suuret juhlallisuudet, nyt oli ensimmäinen päivä

tammikuuta ja Herennius rakasti tänä päivänä näyttää suurinta loistoa.

Jo useampia päiviä olivat orjat työskennelleet erinomaisissa

valmisteluissa, ja kaksi tuntia ennen juhlallisuuden alkamista piti

laitoksia vielä paljon lisäillä ja parannella.

Asuinhuoneen verannalla seisoi kaksi nuorta tyttöä. Malakiittipylvästä

vasten nojautuneena katsoa tuijotti toinen heistä äänetönnä ulos

merelle, jossa Capreaeluodon kalliot kohosivat ylös rauhattomista

aalloista. Hänen yllänsä oli paljo koristuksia, mutta hänen kauniiden

kasvojensa synkkämielinen totisuus oli tiukka vastakohta hänen

päällänsä olevaan juhlapukuun. Hänen vieressänsä istui nuorenpuoleinen

ystävättärensä, jonka verevistä kasvoista säteili onni ja jonka

mustilla hiuksilla hänen oikea kätensä lepäsi.

"Kohta tulevat he", kuiskasi nuorempi tytöistä, kääntäen silmänsä

ystävättäreensä. "Mutta minkätähden et ole iloinen?" lisäsi hän kohta

sen jälkeen surullisella äänellä.

Ystävätär naurahti tuskallisesti ja painoi suudelman kysyjän otsaan.

"Tiedäthän, Viktoria, että olemme pakolaisia", sanoi hän lempeästi,

"eikä kukaan voi heti jälleen tulla iloiseksi, kun on koti jäänyt."

"Ei, Julia, se ei ole mikään pätevä syy. Onhan isäni niin usein sanonut

teille, että tämä on nyt sekä tulee olemaan teidän kotonne. Ja minun

luullakseni", lisäsi hän ynsistelevän näköisenä, "on Napoli kuitenkin

aina Kartagon vertainen."

"Viktoria", kysäsi toinen totisena, "näitkö auringon katoavan tuonne

ruokamäntyjen taakse? Mutta etkö ole iloinen nähdessäsi sen taas

huomenna?"

"Kyllä, mutta minä en ymmärrä sinua."

"Parasta onkin se sinulle", vastasi toinen vetäen puoleensa

ystävätärtään, "sillä silloin kadottaisit ehkä sinäkin iloisuutesi,

joten et saa tehdä tänä iltana, sillä --"

"Sillä?" kysyi mustahiuksinen, katsoen puhujaan.

"Niinpä kyllä, sillä sinä olet Cajus Herenniuksen tytär, jota kaikki

tahtovat olemaan naurussa suin."

Nuori tyttö pudisti kieltävästi päätään.

"Ei, Julia, tänään tahdon olla tyly kuin marmori, ainakin useimpia

kohtaan."

"Ja keitä ne ovat?"

"Eiköhän Statilius Bajaesta ainakin. Hän on tyhjän lavertelija, joka

imartelee minua kaikella tavalla, mitä on oppinut Roomassa. Niin, häntä

kohtaan tahdon olla kuin Niobe."

"Olen hyvilläni, että arvostelet niin oikein."

"Myöskään Frontoa en suvaitse. Hän juttelee minulle alinomaan, kuinka

ihmeellinen on hänen veneensä, jonka hän on teettänyt, en tiedä missä.

Mutta kaikkein vastenmielisin on minusta kuitenkin Sabinus. Ajatteles,

että äskettäin saimme tietää hänen isänsä olleen villatavarain kauppias

Kilikiassa -- ja kuinka isoisena hän on itsensä pitänyt! Mutta

tietäköön tänä iltana, että tunnen hänen syntyperänsä!"

"Mutta se nuori napolilainen, jonka näin täällä muutama päivä sitten --

mikä oli hänen nimensä."

Syvä puna lensi Viktorian kasvoille. Mutta hän osasi hillitä itseänsä.

"Tarkoittanet ehkä Luciusta?" vastasi hän tyyneesti, vaikka hänen

sydämmensä sykki hätäisesti. "En tietysti voi olla tyly kaikkia

kohtaan. Mitä sanoisi isäni -- mutta tule katsomaan", lisäsi hän

kiireesti, "onko juhlallisuudeksi kaikki valmiina."

Näin sanottuansa lähti hän, ja hänen vakavampi ystävättärensä seurasi

äänetönnä häntä.

Kohta alkoi tulla vieraita. Puutarha säteili tuhansien kynttilöiden

valossa. Orjat ja orjattaret häärivät haaveellisissa puvuissa ympärinsä

vieraita passaamassa. Aina yhä tuli uusia kantotuoleja ennen tulleiden

riviin. Niistä astui ulos ylhäisiä naisia, ylellisissä koristeissa ja

puvuissa, jotka aina olivat toinen toistansa etevämmät ja paremmin

keksityt. Miehiä, joilla oli senaattorin arvo, ylhäisempiä upseereja

Misenum'in niemen luokse sijoitetusta laivastosta, nuoria

elähtyneennäköisiä miehiä, jotka kulkivat eteenpäin varovasti, ett'ei

yksikään poimu heidän vaatteuksissa joutuisi epäjärjestykseen, ja

vakaisennäköisiä, laihoja ammattifilosofeja, kuluneissa, huonoissa

villatogissa kihisi huvilan sisäänkäytävällä. Tämä tenhotunnäköinen

puutarha oli avoinna kaikille.

Mutta ulkopuolella seisoi tiheä kansajoukko katsellen vieraita, ja moni

paha sana raha-aateliston rikkaudesta ja hekumallisuudesta kävi suusta

suuhun, ja moni puristeli salaa nyrkkiänsä tälle loistavalle

juhlaseurueelle.

Vieraat jakautuivat kohta erityisiin joukkoihin. Useimmat ylhäisistä

naisista istuutuivat punaisella silkillä päällystetyille sohville

suunnattoman suureen, valkoisilla ja punaisilla ruusuilla kaunisteltuun

lehtimajaan. Heidän takanansa istui orjattaria, leyhytellen kalliita,

itämaisia viuhkia. Myöskin Viktoria oli liittynyt tähän seuraan. Hän

nauroi ja laski leikkiä erään nuoren miehen kanssa, joka seisoi hänen

edessänsä.

"Ei, Lucius, sitä en voi koskaan uskoa. Sinulla mahtaa olla ikävä sillä

yksinäisellä, auringonkuumuuden kuivaamalla saarella. Me kävimme siellä

kerran, mutta hetket tuntuivat minusta siellä niin äärettömän pitkiltä,

että kiitin taivasta lähteissämme sieltä pois."

"Unhotathan nyt kuitenkin", keskeytti nuori mies nauraen, "että minä

yksinäisyyttä juuri tahdonkin. Kirjani --"

"Niin, niin, kirjasi -- niiden tähden voit varmaan olla kaikkea muuta

ilman."

"Sinä et saa suuttua minuun, Viktoria, sillä tiedäthän, että vielä

kerran tahdon perinpohjin käydä sen teoksen läpi, jossa monta vuotta

olen työskennellyt."

"Ah niin, minä unhotin sen", keskeytti nuori tyttö. "Mutta minkätähden

tarvitsee teidän alinomaa kirjoittaa? Syntyyhän siitä vaan kiistaa ja

riitaa. Ja sentähden sitten mennä Capreae-saarelle ja erota maailmasta!

Se on anteeksi antamatonta."

"Viktoria", keskeytti nuori mies lempeällä äänellä, "jos tahdot minun

jäämään tänne, niin jäänkin."

Nuori tyttö punastui ja loi ujosti silmänsä maahan.

"Mutta ainoastaan sillä ehdolla."

Tyttö käänsi kysyvästi silmiänsä häneen.

"Että saan käydä hyvin usein teillä, ja että sinä aina näytät minulle

iloiset kasvot. Myönnätkö sen?"

"Oi, Lucius", vastasi tyttö ujosti, peittäen kasvonsa viuhkan taakse.

Juttelu taukosi hetkiseksi.

"Sinun pitää nyt paikalla sanoa myönnän taikka en", kehoitti nuori mies

naurussa suin, "sillä näen Sabinuksen tulevan tuolta sinua

tervehtämään."

Silloin vaipui viuhka tytön kauniilta kasvoilta ja hän kuiskasi hiljaa

myönnän.

Sabinus lähestyi. Hän oli päähenkilöitä Napolin ylhäisemmissä

keskuuspiireissä, hän oli erinomaisen hyvästi vaatetettu, ylhäinen

ryhdiltään sekä tunnettu kohtelijaista puheistaan. Hänen isänsä oli

jättänyt hänelle äärettömät varat, ja poika piti nyt elämän-tehtävänään

voida oikein perinpohjaisella tavalla nauttia rikkauksiaan.

Hän kumarsi nöyrästi.

"Olen tarvinnut kokonaisen hetken", sanoi hän, "vakuuttaakseni itseäni

käveleväni maan päällä, enkä taivaassa, mutta sinun näkemisesi herättää

minussa jälleen epäluuloa."

Nämät sanat sanottuansa kumarsi hän uudelleen.

"Kyllä osaatkin puhua piloja, Sabinus", sanoi Viktoria ylpeästi.

"Minusta on oikein maallisen viileä tässä iltakylmässä -- mutta nyt

juuri johtuu mieleeni, että tahdoin kysyä sinulta jotain."