Maran Atha.[1]

Puolipäivän aurinko paahtoi Zeugitanin tasangolla. Atlas-vuoren

ryhmyisten huippujen ja Kartagon harmaan linnan välillä ei käynyt yhtä

tuulen leyhkäystä. Hitaasti juoksi Bagradan joki merta kohti varakkaan,

viljavainioista rikkaan maiseman läpi. Siinä kohdassa, jossa joki

koukistuu idästä pohjoiseen päin, kohoaa tasangolla vähäinen kukkula.

Se on peitetty muurien harjanteilla ja marmorilohkareilla. Raunioista

kohoaa kolme yksinäistä, täplikkäästä porfyyristä tehtyä pylvästä,

jotka ovat kadonneen muinaisen loiston kolmena hautapatsaana. Libyan

työmiehet ovat panneet ne vihelijäisen majan nurkkapatsaiksi, jonka

katto ja seinät ovat yhteenpalmikoituista lehväksistä. Missä aikoinaan

kaareili koreasti kultaeltu katto, siinä nousee nyt ilmaan savu

paimenien valkeasta ja leveiden marmorirappujen särkyneitä portaita

polkee nyt ruskeaihoisen elomiehen paljas jalka.

Majan ovella istuu maassa vanha, kokoon kytristynyt mies. Hänellä on

yllänsä halpa, ruskea vaate, ja hänen tummat, laihat kasvonsa ovat

syvään kumartuneina pieneen jumalankuvaan päin, jota hän pitää puoleksi

suljetussa kädessään, ja jota hän puhuttelee hiljaan kuiskatuilla

sanoilla. Rukoilijan ympärillä on kaikki hiljaa, ainoastaan silloin

tällöin kuuluu joku sisilisko, jonka ihmisäänteily on houkutellut

esiin, kahisevan kuivissa lehdissä majan katossa.

Yht'äkkiä kohottaa mies ylös päänsä ja katsoo mustilla silmillään

tiedustelevaisesti alaalle yli tasangon. Kukkulan ohitse kulkevaa tietä

lähestyy häntä kaksi henkilöä.

Keskenkasvuisen pojan rinnalla, jonka pukunsa ja ulkomuotonsa

osoittivat maan syntyperäiseksi asujameksi, astui väsynein askelin

solakka nuorukainen. Pitkät mustat hiukset löyhkivät ympäri hänen

päänsä, joka vaipuneena oli nyykistynyt hänen rintaansa päin. Hänen

alusvaatteensa helmat olivat polvia myöten ylös käärittyinä ja sen

päällä kevyinen viitta vasemmalle olkapäälle heitettynä. Auringon

säteiltä suojeli häntä tessalialainen, leveälierinen matkahattu.

"Arbal", kuiskasi vanhus ja nousi seisoalleen. "Mutta kuka on tuo

muukalainen, jota hän saattaa?"

Hitaasti laskeutui hän alas kukkulalta matkamiehiä vastaan.

"Siinä on isäni", virkkoi poika seuralaisellensa, osoittaen vanhusta.

"Tämän kreikkalaisen", jatkoi hän sitten, "kohtasin minä ulkona

kedolla; hän aikoo Kartagoon ja on joutunut eksyksiin."

"Niin ollen pitää meidän saattaman hänet oikealle tielle", sanoi

vanhus. "Mutta tiedä, muukalainen, että tämän päivän aurinko menee

maillensa, ennenkuin sinä ennätät Kartagoon. Sentähden viemme sinut

meidän hyvän herran, Artemonin, tykö, että hän osoittaisi sinulle

vieraanvaraisuutta; aamulla varhain voit lähteä edelleen kulkemaan."

Puhuteltu kiitti vanhusta puristamalla hänen kättänsä.

"Mutta viivy hetkinen", jatkoi vanhus, "ja nauti majassamme

virvoittavaa juomaa; se tekee sinulle hyvää."

Muukalainen nyykäytti päätään myöntävästi. "Jo viisi tuntia", virkkoi

hän, "on päivä paahtanut päälakeani ja vaikka minulla on sandaalit

jalassa, ovat jalkani kuumasta hiekasta melkein tulistuneet. Sentähden

otan sitäkin mieluisemmin vastaan tarjouksesi."

He astuivat hiljaan kukkulata ylöspäin. Majalle tultua seisattui vieras

ja käänsi silmänsä pohjoiseen päin. Hän huudahti kummastuksesta.

Kaikessa kauneudessaan levisi paljon kehuttu tasanko hänen edessänsä

kultaisine vehnävainioineen ja raittiine vihantoineen, joissa lukuisat

viina- ja öljypuistot kukoistivat. Kaupunkeja oli vieretysten melkein

keskeymätön rivi pitkin Bagradan vartta ja kaukana siniseltä

kuumottavan meren äärellä kohosi ilmaan Kartagon palatsi ja temppeli.

"Kartago!" huudahti hän ihastuksella. "Kartago, minun matkani pää!"

Molemmat libyalaiset katsoivat äänettöminä maahan.

Hetkisen vait'olon perästä alkoi vanhus:

"Muukalainen, sinun ilosi on meille mielikarvaus. Tiedä, että noiden

muurien sisällä ja tuossa linnassa asui muinen toinen kansa ja toiset

jumalat -- nyt hallitsevat siellä vieraat herrat ja vieraat jumalat, ja

me kynnämme maata ja korjaamme hedelmän heille, jotta he voisivat elää

yltäkylläisyydessä."

"Niin, että he voisivat elää yltäkylläisyydessä", toisti poika

vihaisesti, puristaen kätensä nyrkkiin.

"Te olette siis vanhojen kartagolaisten sukua?" kysyi vieras

kummastuneena.

Vanhus teki kieltävän liikkeen.

"Emme", sanoi hän ja nosti ylpeästi päätänsä, "me olemme vanhempaa kuin

Kartago. Me olemme syntyisin juuri tästä maasta. Mutta meidän äitimme

tuli ensin foinikialaisten ja sitten roomalaisten orjattareksi. Katso

kuitenkin, muukalainen", jatkoi hän kovemmalla äänellä, "linnaa tuolla

-- he sanovat sitä Byrsaksi -- sieltä on kerran tuli syöksevä ulos ja

meri on paisuva ja tuli ja veri hävittävä tyrannit; mutta me tulemme

jälleen mahtaviksi ja onnellisiksi. Minun silmäni eivät sitä näe, mutta

sinä Arbal, poikani, saat kerran sen nähdä."

Poika kuulteli hänen sanojansa säteilevin silmin ja isä kiersi

käsivartensa pojan kaulaan.

Kreikkalainen näytti hämmästyneeltä. Hän seisoi hetkisen ajatuksiin

vaipuneena.

"Niin", jupisi hän, "tämä suku hukkuu, tämän täytyy hukkua ja toiset

päivät vielä koittavat."

Molemmat libyalaiset silmäilivät häntä kummastuksella.

"Uskotko sinäkin, muukalainen", alotti vanhus, "uskotko sinäkin sen,

jota me keskenämme salaisesti kuiskailemme, että toiset ja paremmat

päivät ja sukukunnat tulevat näiden jälkeen, jotka nyt ovat?"

"Enkö tietäisi ja uskoisi sitä, mitä pyhät kirjat sanovat?" vastasi

kreikkalainen.

Hän otti esiin kirjarullan vaatteuksensa laskoksesta.

"Kuule mitä tässä on ennustettu: Sentähden sanoo Herra, Herra näin:

Katso, minun palvelijani syövät, mutta teidän pitää isooman; katso,

minun palvelijani juovat, mutta teidän pitää janooman; katso minun

palvelijani iloitsevat, mutta teidän pitää häpiään tulemaan. Sillä

katso, minä luon uuden taivaan ja uuden maan, ja entisiä ei pidä

muistettaman!"

Hän pysähtyi. Libyalaiset katsoa tuijottivat kummastuneina häneen.

"Muukalainen", alotti vanhus juhlallisesti hetkisen vait'olon perästä,

"pyhän jumalan äidin nimessä pyydän sinua sanomaan meille, onko hän,

joka on puhunut nämät sanat, totinen mies vai yksi niistä pettureista,

jotka kulkevat ympäri maata ja myövät ennustuksiansa meille."

Kreikkalainen veti suunsa nauruun.

"Se, jonka nämät sanat ovat", virkkoi hän sitten, "antakoon sinulle

anteeksi kysymyksesi. Sinä et häntä tunne, sillä idässä, kaukana

idässä, josta aurinko nousee, on hän astunut alas ihmisten tykö ja

puhunut heidän kanssansa. Hänen on maa ja kaikki mitä sen päällä on.

Hänen on voima ja herruus."

"Baal, Baal, isä", virkahti poika vilkkaasti.

"Hän tarkoittaa Baalia. Niin, Baal on suuri. Kiitetty olkoon hänen

nimensä!"

Vanhus kumarsi nöyrästi päätään näihin sanoihin. Muukalainen teki

vastenmielisyyden liikkeen.

"Samoin kuin sinun jalkasi ei pidä lukua madosta, joka matelee maassa,

samoin myöskin on Herra polkeva jalkojensa alle Baalin", vastasi hän

vakaisesti.

"Baalinko sanot sinä?" kysyi vanhus peljästyneenä ja peräytyi askelen

takaperin.

Muukalainen nosti juhlallisesti kätensä ylös.

"Elonaika lähenee, joka niittää pois teidän jumalanne. Väkevämpi on

tuleva heidän ylitsensä ja he kukistukoot! Hän on luova uuden taivaan

ja uuden maan -- voi sitä, joka ei tunnusta häntä!"

"Sinun sanasi ovat epäselvät minulle", vastasi vanhus; "minä en voi

käsittää niitä. Mutta minä tiedän että Baal on suuri ja peljättävä eikä

kukaan väkevämpi --"

"Artemon!" keskeytti häntä poika. "Tuolta tulee Artemon."

Vanhus käänsi silmänsä sinne päin, jonne poikansa kädellään osoitti.

"Niin, se on meidän hyvä herra", sanoi hän. "Riennä, Arbal, häntä

vastaan, sill'aikaa kuin minä seoitan juomaa vieraallemme."

Poika riensi iloisesti marmorirappuja alas ja ennätti muutamassa

tuokiossa miehen luokse, joka hitaasti astuskeli viljamaan yli. Vanhus

meni majaan ja kreikkalainen jäi nyt yksin. Hän otti päästänsä

matkahatun, nojautui yhtä pylvästä vasten ja antoi silmäyksensä vielä

kerran liidellä paratiisillisen tasangon yli.

"Kartago", jupisi hän loistavin silmin, "toisella puolen merta on henki

kuiskaissut minulle nimesi, ja minun huuleni ovat kertoilleet sitä

polttavassa auringon paahteessa sekä hyisen talven kylmyydessä, öillä

ja päivillä, ilossa ja surussa, kunnes nyt omilla silmilläni näen

edessäni sinut -- matkani pään! Tiedän ilon ja onnen ainoastaan

kukoistavan minulle sinun muuriesi sisällä, ja suuria asioita antaa

henki minun siellä toimittaa."

Kukkulan juurella tuli nyt pojan saattamana se mies, jota libyalaiset

nimittivät herraksensa. Hän oli kunnianarvoinen ukko, jonka näkö oli

lempeä ja melkein surkumielinen. Vuodet olivat jossakin määrin

köykistäneet hänen selkäänsä ja tehneet hänen käyntinsä raskaaksi.

Mutta heti saattoi huomata, että hänen heikossa ruumiissansa asui vielä

elonvoimakas henki.

Seuralaiseensa nojautuen astui hän hitaasti rappuja ylös. Hänen

tultuansa, ojensi kreikkalainen kätensä hänelle.

"Terve", lausui ukko, ja puristi vuorostansa kreikkalaisen kättä. "Älä

halveksi huonettani ja mitä muuten voin tehdä hyväksesi."

Ottaessaan kiinni ukon ojennetusta kädestä huomasi kreikkalainen hänen

etusormessansa kultaan juotetun ametistin,[2] johon oli piirretty

paimenen kuva kantavana hartioillaan lammasta. "Kiitetty olkoon Jesus

Kristus!" sanoi hän äkkiä ja vakavasti.

Hämmästyneenä tuijotti ukko hetkisen häneen.

"Ijankaikkisesti amen!" vastasi hän sitten ja syleili muukalaista.

"Näin sielujen paimenen[3] sinettisormuksessasi", alotti muukalainen,

"ja ymmärsin siitä sinun tunnustavan itsesi hänen omaksensa."

"Hänelle olkoon kiitos", sanoi ukko liikutettuna, "että hän on

lähettänyt minulle yhden veljen. Monta vuotta olen elänyt yksinäni ja

muitten keskuudesta erotettuna täällä maatilallani ja valmistautunut

käymään toiseen maailmaan."

"Minä olen Apollonius Phrygiasta", virkkoi sen jälkeen kreikkalainen,

"ja olen matkalla Kartagoon. Herra palkitkoon sinulle, että panet

itsesi ja huoneesi väsyneelle matkamiehelle alttiiksi!"

Samassa tuli vanha libyalainen kantaen kahta pikaria. Tervehdittyänsä

kunnioittavaisesti herraansa ojensi hän heille kummallekin yhden

pikarin.

"Parasta viiniä ja parasta lähdevettä kuin voitte löytää", lisäsi hän.

Sitten levitti hän ripeästi muutamia ruokokimppuja maahan, heitti maton

niiden päälle ja pyysi vieraitansa istumaan. He tottelivat hänen

pyyntöänsä. Libyalaiset vetäytyivät takaisin.

"Sano minulle, sinä paljon kulkenut mies", alotti Artemon, "rehoittaako

evankeliumin siemen maailmassa; kasvaako uskovaisten luku ja kasvavatko

he itse pyhityksessä ja uskossa? Kirkon ottaessa minut helmoihinsa oli

heitä vasta vähäinen joukko, ja me tunsimme itsemme ikäänkuin samaan

sukuun kuuluviksi. Kuinka on nyt?"

"Minä vastaan sinulle sekä ilolla että surulla", sanoi Apollonius;

"tosin on sinapin siemen tullut puuksi, joka peittää varjollansa

melkein koko maailman. Siellä, jossa iberialainen asuu ja jossa

parttilainen piehtaroittaa hevosiansa, jossa Britannian rajamuurin

linja kulkee ja jossa faraonien haudat ovat, siellä on joka

paikassa siemen kantanut hedelmän. Kreikkalaiset, roomalaiset ja

raakalaiset kuulevat sanaa. Herran kiitosta pitävät huulillansa

purpurapukuiset keisarin hovissa samoin kuin orjatkin, jotka

soutavat kolmisoutolaivoja. Joka päivä panee Herra uusia kiviä

kirkonrakennukseensa, josta myös onkin jo tullut iso torni, joka kohoaa

korkealle pilviä kohti."

"Ylistetty olkoon Herra, joka antaa minun, elämäni ehtoona kuulla tämän

iloisen sanoman", virkkoi vanha Artemon ja nosti kiitollisena kätensä

taivasta kohden.

"Niin, ylistetty olkoon Herra", toisti Apollonius. "Mutta monelle on

tämä Herran nähtävä armo tullut ansaksi. Nähdessään valloittavansa

maailman, antoivat he samalla kertaa maailman valloittaa heidät

itsensä. Vanha tapojen yksinkersaisuus katosi, kunniallinen ja ankara

elämä veltostui, usko heikkoni. He ovat alkaneet seurustella

ulkopuolella olevien kanssa. Tarvitaan vähän järjenterävyyttä,

voidaksensa havaita, onko kristittyä niiden joukossa, joita kohdataan

kaduilla, oikeuspaikalla, toreilla ja työhuoneissa. Kristityiden miekat

surmaavat tappeluissa yhtä mieluisasti kuin pakanallisten

legionalaistenkin aseet, ja kristityt ilmoittavat kätten taputuksella

mieltymyksensä teaattereissa ja sirkuksessa kilvan maailman lasten

kanssa."

Artemon pudisti surullisesti päätänsä.

"Minun vielä nuorena ollessani", sanoi hän, "ei mitään sellaista

tunnettu kirkossa. Jospa Herra kuitenkin palauttaisi nuot eksyneet ja

poistaisi tämän pahan ajan!"

"Hän poistaa sen", vastasi Apollonius vakavalla äänellä, "ja poistaa

pian! Vielä on suloinen salaisuus sinulta kätkettynä, mutta sinun pitää

tietämän se, sillä minä olen tullut tänne kertomaan sitä veljilleni."

Ukko nosti tarkkaavasti päätänsä.

"Kaukana, kaukana idässä", jatkoi kreikkalainen, "on Phrygian maassa

Pepuzan kaupunki. Siellä herätti Herra, sydäntentutkija, Montanus[4]

nimisen miehen saarnaamaan samoin kuin Johannes muinen: 'Tehkäät

parannus ja kääntykäät! Kirves on jo pantu puun juurelle!' Häntä

seurasivat useat Jumalan vaikuttamat naiset ja henki puhui heidän

kauttansa ja selitti tämän maailman lopun olevan lähellä ja Herran

valmistautuvan astumaan alas tekemään tyhjäksi perkeleen ja hänen

valtakuntansa ja viemään omansa uuteen Jerusalemiin, tuhatvuotiseen

valtakuntaan... Mutta onko hän tunnustava omiksensa heitä, jotka elävät

maailman mukaan ja maailman tavoin? Onko hän kutsuva veljiksensä ja

siunaava heitä, joita hänen nimensä pitäminen hävettää, ja yhdistävä

heidät niiden kanssa, jotka ovat hiljaiset ja puhtaat sydämmestänsä? Ei

suinkaan, vaan hänellä on kyllä vaaka kädessänsä ja hän osaa erottaa

ruumenet nisuista. Voi niitä, jotka ovat ruumenet! Vaan että ruumenien

luku tulisi pienemmäksi, olen minä kulkenut tänne, hengen voimasta,

julistamaan veljille tässä maassa, mitä Herra on ilmoittanut, ja

huutamaan heille: Maran atha!"

"Maran atha!" toisti hiljaa vanhus ja syvä huokaus tunkeutui hänen

rinnastansa. "Niin, Herramme tulee!"

Nuorukainen tarttui hänen käteensä ja kysyi lempeästi: "Minkätähden

tulevat nämät iloiset lohdutussanat niin raskaasti ja karvastelevasti

sinun huuliltasi?"

"Maran atha", sanoi ukko vielä kerran ja painoi surullisesti päänsä.

"Muukalainen", jatkoi hän sitten, "katso tuonne" -- hän osoitti

kädellänsä pohjoiseen päin -- "siellä on mahtava kaupunki Syrakusa.

Siellä asuin minä ja kansankokouksessa ja temppeleissä seisoivat minun

tekemäni jumalainkuvat. Sillä minä sanon sinulle kehumatta, ett'ei

Syrakusassa kenenkään veistin muodostellut marmoria paremmin kuin

minun... Silloin tuli hän, vaimovainajani, minun huoneeseni. Ystävät

varoittivat minua: 'hän on kristitty, sinä saat voimasi uskosta

jumalihin' -- minä nauroin ja minun työhuoneessani kuului vasarani

kalke, niinkuin aina aamusta varhain iltaan myöhään. Mutta he puhuivat

totta. Minä en tiedä itse, kuinka se tapahtui -- eräänä aamuna lähetin

minä pois oppipoikani, tartuin vasaraan ja musersin jumalainkuvat,

nämät, pitkän ja vaivaloisen työn hedelmät, minun ylpeyteni ja

rikkauteni. Mutta kun minä tämän tehtyäni läähättäen istuuduin, tuli

minulle peljättävä hätä, hiki tihkui otsastani ja sisällinen ääni huusi

minulle: 'Onneton, mitä olet tehnyt? Nyt täytyy sinun nähdä nälkää ja

kerjätä almuja.' Kyynelet kiertyivät silmistäni, ei itse tähteni vaan

hänen, vaimoni tähden. Minun täytyi nyyhkiä ääneeni ja peitin kasvoni

vaatteukseni laskoksella. Silloin tuli pehmeä käsi kaulalleni, ja

enkelin ääni kuiskasi lempeästi ja lohduttavasti minulle: 'Älä epäile.

Maran atha. Hän ei viivy.' Minä hyppäsin ylös ja suljin vaimoni syliini

ja epäilykseni kyynelet muuttuivat ilokyyneliksi ja autuaallisella

riemulla sanoimme toisillemme: 'Maran atha! Niin, Herra tulee!'"

Syvästi liikutettuna vaikeni kertoja hetkiseksi kootakseen

ajatuksiansa.

"Isäni oli kultaseppä", jatkoi hän sitten, "ja kauan tein minä hänen

oppipoikiensa kanssa työtä, ennenkuin noudatin taipumustani tulla

kuvanveistäjäksi. Nyt etsin jälleen ylös vanhat työkalut -- ah, hän

(vaimoni) autti minua niiden puhdistamisessa ruosteesta -- ja sen sanon

sinulle, nuorukainen, ett'ei kolmea vuotta ollut vielä loppuun kulunut,

kun minun töitäni ruvettiin kysymään enemmän kuin kenenkään muiden

Syrakusassa ja ne löysivät itsellensä tien aina Kartagoon ja Roomaan

saakka. Mutta se tuotti minulle kadehtijoita ja vihollisia, eivätkä he

levähtäneet, ennenkuin saivat minut turmioon. Taivas antoi heille

menestyksen. Muutamana päivänä sain käskyn lähteä Syrakusasta paikalla

ja ainoastaan matkasauva kädessä. Minut sanottiin olevan isieni

uskonopin ylenkatsojan ja valtion vihollisen. Edellinen on totta, mutta

jälkimmäinen ei.

"Hiljaa ja tyvenellä mielellä jätimme me esi-isiemme huoneen. Suru

tahtoi toisin vallata minut, mutta kun silmäilin hänen ihastuneita

kasvojansa, joka astui sivullani, voitin minä sen. Me kuljimme itään

päin. Tultuamme Epipolen kukkulalle en voinut olla kääntymättä ja

silmäilemättä vielä kerran kotokaupunkiani. Nähdessäni sen, kaupunkien

komean kuningattaren, ilta-auringon hohteessa leviävän eteeni

sinertävän meren ääressä ja hakeissani silmilläni kotoani ja niitä

paikkoja, joissa olin elänyt nuorena ja iloisena, en voinut pidättää

itseäni kauemmin, vaan tuntui ikäänkuin kaikki voima olisi lähtenyt

minusta, ja minun täytyi vaipua maahan. Silloin taaskin oli hän se,

joka käsivarrellaan tuki minua ja taaskin kuiskasi minulle nämät

lohduttavat sanat: 'Ole hyvällä mielellä. Maran atha!' Me kuljimme

kauan ympäri maata ja tulimme vihdoin Panormoon. Sinne asetuimme

olemaan ja onnemme kukoisti taas. Mutta puolisoni tuli aina yhä

kalpeammaksi, ja kun minä huolestuneena vedin hänet luokseni ja kysyin,

oliko hänellä mikä vaiva, nauroi hän ja pudisti päätänsä. Niin tuli

pääsijäinen. Me rukoilimme koko yön veljiemme kanssa ja menimme sitten

kotia. Hän oli minusta tavallistansa kalpeampi, ja kun minä nyt kysyin

häneltä, tunsiko hän mitä vaivaa, painoi hän äänetönnä päänsä. Minulle

tuli nyt peljättävä hätä. Minä tahdoin kutsua lääkärin, mutta hän esti

minut siitä. Minä istuuduin sitten hänen vuoteensa viereen ja

vapisevalla sydämmellä pidin varallani, voisinko houkutella häneltä

jotain toivomusta. Hän makasi äänettömänä koko päivän. Mutta illan

tullessa kävi hän levottomaksi, hänen kalpeat poskensa punettuivat; hän

nosti kättänsä ja osoitti laskeutuvaa aurinkoa. 'Felicitas, Felicitas',

huudahdin minä ja ja vaivuin nyyhkien hänen viereensä. 'Ei, se ei saa

tapahtua!' Hän veti suunsa nauruun ja pyyhki valkoisella kädellään

hiukset pois otsaltani. Sitten makasi hän jälleen liikkumatonna. --

Yhtäkkiä sydänyön joutuessa kohosi hän puoleksi ylös ja huudahti:

'Artemon', ja kun minä kiiruhdin hänen tykönsä, tarttui hän käteeni ja

sanoi vielä kerran: 'Artemon!' Sitten vaikeni hän hetken ajaksi.

"'Artemon', sanoi hän sen jälkeen kolmannen kerran ja katseli minua

loistavin silmin, 'Maran atha!'

"Sitten painoi hän päänsä ja vaipui jälleen. Hän oli kuollut."

Kertoja itki kuin lapsi. Kreikkalainen kiersi kätensä hänen kaulaansa

ja lausui lempeästi:

"Hyvä isä, älä sure raskasta kärsimistäsi. Emmekö kehu nukkuneita

onnellisiksi?"

"Niin, onnellinen on hän", huokasi vanhus, "mutta minut on hänen

kuolemansa tehnyt surkuteltavaksi. -- Minä lähdin pois Panormosta

sitten kuin olin myönyt tavarani. Minä en kärsinyt olla siellä, jossa

niin monta tuhatta asiaa muistutti minulle kärsimääni vahinkoa ja siten

teki sen aina uudeksi. Minä tahdoin päästä Kartagoon. Drepanon luona

löi myrsky laivan kallioita vasten rikki; minä ainoastaan pelastuin,

mutta jouduin ryövärien käsiin, jotka möivät minut Kyreneen. Kymmenen

kovaa vuotta palvelin minä siellä; sitten kuoli herrani, ja hänen

testamentissaan oli säädettynä, että hänen orjansa pääsivät vapaiksi.

Silloin tulin minä Kartagoon. Hiukseni olivat harmaantuneet, silmäni

tummenneet ja selkäni köykistynyt, mutta kuitenkin täytyi minun ruveta

tekemään työtä vieraissa työhuoneissa. Herra Jumala ja hänen pyhä

sanansa antoivat minulle voimaa siihen. Muutaman vuoden kuluttua olin

saanut niin paljon säästöön, että voin ostaa itselleni pienen maatilan

täältä ja sillä tahdon nyt rauhassa ja levossa kuluttaa jälellä olevan

elämäni."

Äänettöminä katsoivat molemmat miehet muutaman minuutin maahan.

"Lähtekäämme nyt liikkeelle", virkkoi jälleen Artemon, "minun asuntoni

ei ole kaukana ja siellä saat paremman virvoituksen kuin täällä."

Näin sanoessansa nousi hän istualtaan. Apollonius ojensi kätensä

hänelle. Hiljaan astuskelivat he eteenpäin kapeaa polkua myöten ja

molemmat libyalaiset saattoivat heitä kappaleen matkaa. Heidän puolen

tuntia astuttuansa rupesi näkymään pieni huvila, joka oli keskellä

puutarhaa korkeain palmujen ja ruokamäntyjen välissä.

"Tuolla on minun kotoni", sanoi Artemon. Palvelija avasi puutarhan

portin. Hienoa valkoista hiekkaa myöten astuivat he rakennukselle. Sen

oven päällä oli marmoritaulu, johon seuraavat sanat olivat piirretyt:

Gloria in excelsis Deo et in

Terra pax hominibus bonae

Voluntatis.[5]

Hartaudella luki Apollonius puoliääneensä kirjoituksen.

"Se on evankeliumin rauhatervehdys", virkkoi hän. "Minä katson sen

ennustavan onnea työlleni tässä maassa. Jumalan kunnia ja ihmisten

rauha -- se se juuri onkin, jonka tähden olen tullut tänne."

Kapeaa, yksinkertaisilla maalauksilla koristettua käytävää myöten

astuivat he asunnon sisustaan.

Toinen Luku.

Kristityt ja kristittyjen Jumala.

Via Coelestis nimiselle kadulle, joka oli pääkatu Kartagossa, poikkesi

kantotuoli eräältä syrjäkadulta. Neljä numidialaista orjaa, jotka

kantoivat sitä, seisattuivat paikalla, kun yht'äkkiä näkivät edessään

tiheän kansajoukon. Juoksija koetti raivata heille tietä sen läpi.

"Antakaa tietä, antakaa tietä Cajus Calpurniukselle!" huusi hän

kaikille suunnille ja sysäsi hopeasilaisella kepillään ympärillä

seisovia. Mutta se oli turhaa. Kantajien täytyi pysähtyä.

"No, Herkules auta, mikä nyt on, Amiantus?" huusi syvä ääni

kantotuolista.

Käsi aukasi kantotuolin punaista, kultaripsuilla koristettua esirippua

ja vanhanpuoleisen miehen suuri pää ja suopeat kasvot tulivat näkyviin.

"Mikäkö on, herra?" virkkoi juoksija. "En tiedä minkätähden kansa on

keräytynyt tähän meluamaan; annahan kun tiedustan."

Tuskin oli hän lähtenyt, kun pieni mies kuluneessa tunikassa riensi

kiireesti siihen vieressä olevasta kauppapuodista.

"Hyvää päivää, Calpurnius", sanoi hän kantotuolissa olevalle miehelle

ja kumarsi nöyrästi. "Jos tahdot, niin voin sanoa sinulle, mitä tässä

tehdään. Totta tosiaan eivät tämmöiset metelit olekaan harvinaisia

tällä kadulla. -- Minä olen hedelmänkauppias Zosimus. Minun isäni asui

monta vuotta Roomassa ja tunsi vallan hyvin sinun isäsi, konsulin. Hän

mahtoi olla kunnon mies! Keisari sai usein neuvoja häneltä. Kauppa käy

täällä huonosti; minulla on tuo pikkunen puoti tuossa."

Mies kantotuolissa pudisti kärsimättömästi päätänsä.

"Sinne asetti tänä aamuna eräs juutalainen eläinten kesyttäjä -- hänen

nimeänsä en nyt muista -- suuren kuvan asuntonsa ulkopuolelle

pilkatakseen kristiaaneja. Tiedäthän hyvin tämän epäuskoisen lahkon.

Kuva esittää kristittyjen jumalaa, ja jokainen rientää nyt sinne

katsomaan sitä. Se kuva on hyvin lystinmoinen, ja eläinten kesyttäjä

siitä hyötyy, sillä huomenna tietää koko Kartago hänen nimensä, ha, ha,

ha!"

Samassa tuokiossa palasi juoksija.

"Minä tulen ulos, Amiantus", sanoi kantotuolissa oleva mies. "Me

menemme jalkaisin. Kantajat saavat kääntyä takaisin samaa tietä kuin

tulimmekin."

Näin sanottuansa nousi hän ylös istualtansa ja astui ulos kantotuolista

orjan ja hedelmänkauppiaan nojassa.

Nähtyänsä tungoksen ja sekasorron rupesi hän arvelemaan, tekisikö hän

ensinkään, niinkuin oli aikonut. Mutta utelijaisuus saada nähdä

eläintenkesyttäjän kuvaa pääsi hänessä vihdoinkin voitolle.

Eläintenkesyttäjä Jason'in talo Via Coelestis kadun varrella oli se

paikka, jonka ympärillä kansajoukko kiehui. Eläintenkesyttäjä itse

seisoi oven edustalla, kevyiseen tunikaan pukeutuneena, joten hänen

voimakas ruumiinsa muoto pääsi erinomaisen hyvin esiytymään, ja nauroi

ja laski leikkiä ympärillä seisovien kanssa. Oven päälle oli

pingoitettu iso kappale liinavaatetta ja siihen oli maalattu tuo

eriskummainen kuva, joka nyt veti puoleensa satojen ihmisten silmät. Se

esitti togaan puettua miestä, joka piti toisessa kädessään kirjaa ja

toista kättänsä ylhäällä, ikäänkuin olisi hän ketä opettanut. Hänen

päästänsä pisti ulos kaksi suunnattoman suurta aasinkorvaa ja hänen

toinen jalkansa päättyi aasinkaviolla. Kuvan alla oli kirjoitettuna

isoilla kirjaimilla:

"_Tämä on kristittyjen aasijumala_!"[6]

Tämän asunnon edustalla lainehti kansajoukko edestakaisin. Toiset

nauroivat ja toivottivat eläintenkesyttäjälle onnea oivalliseen

keksintöönsä, toisista oli kuva mauton.

"Kuinka voi joku uskoa", lausui eräs leipurimestari, "että kristiaanit

palvelevat tuollaista rumaa kuvaa! Niin mielettömiä eivät he ole.

Minulla on ollut monta kristittyä oppipoikaa ja olen tarkoin kysellyt

heiltä uskoansa, mutta koskaan en ole huomannut heidän kunnioittaneen

noin eriskummaista jumalaa."

"Sinä saatat olla oikeassa", vastasi toinen. "Mutta naurettava on

kuitenkin kuva, ja se närkästyttää kristiaaneja kyllä sangen kovin."

"Ei", virkahti kolmas, "minä luin äskettäin suuresta Tacituksesta, että

juutalaiset todellakin palvelevat aasia, ja onhan tunnettu asia, että

juutalaiset ja kristityt ovat ainoastaan kaksi saman opin lahkoa."

"Siitä varjelkoon meitä Jehovah", äännähti eräs juutalainen

saviastiankauppijas, joka oli kuullut nuot viimeiset sanat. "Kuinka

voit sanoa, että juutalaiset ja kristityt ovat samat. Meillä ei ole

mitään tekemistä näitten ihmisten kanssa."

Ympärillä seisovat nauroivat.

"Heprealainen on oikeassa", virkkoi eräs vanha, paljaspäinen ja

kuluneessa puvussa oleva mies. "Juutalaiset ovat tulleet houkutelluiksi

ja narratuiksi ainoastaan Mooseksen silmänkäännöskonsteilla, mutta

nämät, kristiaanit, on pettänyt eräs toinen. Kuitenkin, jos tahdotte

uskoa filosofia, on jälkimäinen laji pahempata. Eikö jo kauhistuta

jokaista, että tämä vihelijäinen lahko irvistelee meidän jumalillemme

ja jumalanpalveluksellemme ja surkutellen silmäilee meidän pappejamme,

vaikka itse juuri on surkuteltava? Ja sitten vielä uhkaavat he koko

maata ja maailmaa tulella ja perikadolla, ikäänkuin luonnon

ijankaikkinen järjestys voisi milloin hämmentyä! Mutta he eivät tyydy

vielä tämmöisiinkään hourumaisiin mielipiteihin, vaan keksivät lisäksi

kaikellaisia lasten satuja. He nousevat jälleen ylös, kun ovat kuolleet

ja tulleet tuhkaksi, tomuksi, ja käsittämättömän autuaassa

luottamuksessa uskovat he toistensa valheita, että voisi luulla heidän

jo elpyneen kuolleista. Totta Herkules on se kirottu liittokunta!"

Ukko vapisi vihasta lausuessaan nämät sanat.

"Niin, oivallinen seura", alotti leipurimestari, "ja pulskea jumala

mikä sillä on. Minä sanoin sen äskettäin muutamille heistä. 'Te olette

köyhiä', sanoin minä heille, 'te kärsitte vilua ja nälkää, ja teidän

Jumalanne näkee sen, mutta on ikäänkuin ei hän sitä huomaisi. Joko ei

hän siis tahdo auttaa omiansa tai ei hän voi auttaa heitä. Hän on

niinmuodoin järjetön jumala tai myöskin raukka. Eriskummainen jumala on

hän totisesti, joka voi auttaa kuolleita, vaan ei eläviä.' Niin sanoin

minä heille, mutta he eivät voineet keksiä kuin muutamia huonoja

puolustussyitä."

Tuo paljaspäinen filosofi aikoi sanoa jotain, kun eräs nuori mies tuli

ympärillä seisovien joukkoon ja sanoi kuuluvalla äänellä:

"Ivatkaa vaan ja pilkatkaa! Mutta mitä voitatte sillä? Ettepä mitään,

sanon minä. Katselkaa ympärillenne. Eikö joka paikassa huudeta:

kaupunki, maa, kaikki on kristityiden huostassa. Kaikenikäisiä,

kaikensäätyisiä, kaikenvirkaisia ihmisiä rupeaa epäuskoisten puolelle.

He, jotka niin sanovat, ovat oikeassa. Mutta voinettekohan te muuttaa

sitä? Voitteko saada meidät häviämään -- minä nimittäin kuulun myöskin

kristityiden joukkoon? Sinä, joka ivaat niin minun jumalaani, salli

minun kysyä sinulta: 'Minkätähden on Jupiter[7] ääneti, eikä sinkahuta

nuoltansa meihin, jotka irvistelemme hänelle? Onko hän tullut vanhaksi

ja rakasmieliseksi, koska hän antoi meidän niin lisääntyä, vai

lienevätkö vuodet heikontaneet hänen silmiensä valon?'"

Ympärillä seisovat nauroivat ja taputtivat käsiänsä.

"Kas, nyt nauratte itsekin jumalillenne", jatkoi puhuja, "ja kuitenkin

olette valmiit murhaamaan meitä, sentähden että me kiellämme ne; millä

tavoin luulette saavanne tämän kaiken yhtäpitäväiseksi toinen toisensa

kansa? Mutta tehkää mitä tahdotte", sanoi hän lopuksi. "Te ette voi

tehdä turhaksi totuutta. Mitä useammin te niitätte meitä, sitä enemmän

kasvamme me. Kristityiden veri on kuin kylvetty siemen."

Sitten pyörähti hän ympäri ja katosi ihmisjoukkoon, joka kernaasti

antoi hänelle tietä.

"Totta, kyprolainen äiti",[8] virkkoi leipurimestari ensimäiseksi, "se

oli hyvin puhuttu! Se täytyy myöntää heistä, että he pitävät puolensa

eikä anna itseänsä minkään säikäyttää."

"Uppiniskaisuus! Uppiniskaisuus", virkkoi paljaspäinen ukko, "he ovat

hurjapäisiä ihmisiä, katilinalaisia."

"Aivan niin", vakuutti juutalainen saviastiankauppijas, "ja minä sanon

teille roomalaiset sen, että joll'ette hävitä heitä kohta perinpohjin,

on teistä loppu; joll'eivät he tahdo mukautua hyvällä, niin onhan

teillä tulta, vettä ja rautaa. Pois kristityt, pois kristityt!"[9]

Samassa tuokiossa syntyi äänekäs huuto.

"Tertullianus, Tertullianus!"[10] huudettiin ja kansajoukko kerääntyi

yhteen paikkaan kadulle, jossa pitkä, laiha mies seisoi käsivarret

ristissä. Hänellä oli yllänsä harmaa, halpavaatteinen viitta, jommoisia

Numidian talonpojat pitävät; hänen hiuksensa olivat kerityt, hänen

kasvonsa kalpeat ja laihat. Ylenkatse värehti hänen suunsa ympärillä,

ja hänen silmäyksensä vierivät synkkinä häntä ympäröivän kansajoukon

yli.

"Sinun Jumalasi, Tertullianus!" huudettiin hänelle kaikilta haaroilta.

"Tule, sinun pitää nähdä jumalasi!"

Puhuteltu puri huultansa. Hän näytti miettivän mitä hän tekisi. Nyt

nosti hän ylös päänsä.

"No, tehkää minulle sitten tietä!" lausui hän katkerasti ja astui

askelen eteenpäin. Äänekäs riemuhuuto tervehti tätä liikettä.

"Tietä! Tehkää tietä Tertullianukselle! Hän tahtoo tervehtää

jumalaansa", huusivat lähellä seisovat.

Tämä laiha mies astui hitaasti eteenpäin ihmisjoukon läpi, silmänsä

maahan päin kääntyneinä.

Nyt oli hän päässyt eläintenkesyttäjän asunnon luokse. Tuhansien silmät

olivat kääntyneinä häneen ja yht'äkkiä oli tullut äänettömyys tälle

ihmisillä täytetylle kadulle.

Tyynesti nosti hän päänsä kuvaa kohti ja -- purskahti äänekkääsen

nauruun.

Kansajoukko näytti hämmästyneen.

"Eläköön Tertullianus!" huusi joku.

Sadat yhtyivät tähän, ja hurja suostumushuuto raikui pitkin katua.

Tertullianus kääntyi ympäri. Hän oli tylyn- ja nyreännäköinen, niinkuin

ennenkin, teki kieltävän liikkeen ja astui sitten ripeästi eteenpäin.

Kukaan ei pidätellyt häntä, mutta moni katsoi hänen jälkeensä kunnes

hän katosi eräälle syrjäkadulle.

"Kuka on tuo eriskummainen ihminen?" kysyi Calpurnius orjaltansa.

"Etevin asianajaja kuin Kartagolla koskaan on ollut. Hän voisi olla

Croesuksen kaltainen, mutta aina siitä saakka, kun hän liittyi

kristiaaneihin, on hän pysynyt erillään kaikista käräjäasioista.

Vahinko sitä sukkelata miestä."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Tertullianus. Kartagossa tuntee jokainen lapsikin hänet. Se suuri

riita-asia muistathan..."

"Ei, mutta kas Liciniusta, mistä sinä tulet ja mihin aiot?"

Nuori mies yksinkertaisessa, mutta ylhäisessä puvussa astui

Calpurniuksen luokse, joka sydämmellisesti puristi hänen kättänsä.

"Minä tulen prokonsulin tyköä", vastasi Licinius, "ja ajattelin

oikeastaan..."

Hän vaikeni ja punastui.

"Minä tiedän", virkkoi Calpurnius leikillä ja viiputti sormellansa.

"Annas tänne kätesi. Onko sinulla mitään?"

"Prokonsuli sanoi minulle, että keisari oli tullut Aleksandriaan ja

tulee luultavasti myöskin Kartagossa käymään."

"Minusta olisi hauskaa nähdä häntä. Septimius Severuksesta kerrotaan

paljon hyvää."

"Jos tämä toive toteutuisi, aikoo prokonsuli panna toimeen suuria

juhlallisuuksia. Jo eilen oli useita gladiaatorikoulujen isäntiä käynyt

hänen luonansa. Sophronius aikoo myös kirjoittaa näytelmäkappaleen

erityisesti sitä tilaisuutta varten."

"Siitä varjelkoot meitä jumalat", lausui Calpurnius.

"Samoin ajattelen minäkin", virkkoi hänen seuralaisensa nauraen.

He olivat tulleet Calpurniuksen asunnolle. Kynnyksellä otti heidät

vastaan portinvahti nöyrällä kumarruksella. Taidokkaasti tehdyillä

kivikutomilla kaunistellun käytävän kautta astuivat he atriumiin.[11]

"Sisaret ovat peristiilissä",[12] sanoi Calpurnius. "Minä tulen perästä

niin kohta kuin saan toisen puvun päälleni."

Näin sanottuansa astui hän viereiseen kammioon. Hänen seuralaisensa

meni atriumin läpi ja kääntyi kapeaan käytävään, joka vei huoneen

sisustaan.

Solevat korinttilaiset pylväät ympäröivät tätä rakennuksen osaa.

Mahdottoman isot lehdet ja köynnöskasvit sekä pienet ruusu- ja

orvokki-penkit tekivät sen muhkean puutarhan näköiseksi. Komeita

jumalainkuvia, kreikkalaisten taideniekkain taideteoksia, kimalteli

viheriöiden kasvien välissä ja marmorisesta raakusta juoksi hiljaa

pikkuinen puro altaasen, jossa mylläili kultakaloja ja loisti valkoisia

kukkia. Kunniaterveisillä käyvien klienttien ja muiden hakijoiden melu

ei tunkeutunut tälle paikalle asti, joka oli perhe-elämän tuttavallinen

pesäpaikka.

Luonnon laittaman telttakaton, palmukasvin jättiläislehtien alla istui

kaksi naista. Toinen heistä saattoi olla noin kolmikymmenvuotias.

Hänellä oli päällänsä harmaa, yksinkertainen stola.[13] Musta nauha

piti koossa hänen hiuksensa; mitään kultakoristuksia ei hänellä

näkynyt. Hänen vaaleat kasvonsa olivat ankaran näköiset. Hän istui

matalalla selkänojattomalla tuolilla ja luki puoliääneensä kirjarullaa,

joka oli hänen polvillansa.

Hänen jalkainsa juureen oli nuori tyttö istuutunut ja kuunteli tarkasti

lukijaa. Tytöllä oli yllänsä Assyrian silkistä tehty päällysvaate, joka

oli purppuraisilla nauhoilla koristeltu ja olkapäiltä pantu kokoon

korusoljilla. Kullattu nauha kierteli hänen keltaisten hiustensa

ympärillä ja hänen kaulassansa riippui hienossa kultaketjussa pikkuinen

kultakala,[14] jossa oli kirjoitus _sosais_ (vapahda meitä). Hänen

vartalonsa oli solakka ja norea. Uneksivasti istui hän, ylevät kauniit

kasvonsa, jotka olivat samaa näköä kuin lukijallakin, solisevaan veteen

päin käännettyinä. Yltä ympärinsä oli kaikki hiljaa. Ainoastaan lukevan

ääni kuului. Silloin tällöin nähtiin joku palvelijattarista, ruskeista

egyptiläisistä tytöistä, menevän hiljaisin askelin ohitse, mutta kukaan

ei heistä tohtinut astua likemmäksi eikä häiritä herrattariansa.

Lukija luki:

"Kuningas sä uskovaisten,

Isän korkeen ilmehinen

Sana, voittamaton juuri,

Viisauden lähde suuri,

Hädän turva, vahva muuri,

Jok' on ollut ainian,

Aina pitää valtikan,

Edestämme rukoelee,

Auttaa, holhoo, johdattelee,

Turvaa kaikill' valmistelee,

Kaitsee uskovaisiaan;

Kalastaja lempimielin

Houkuttelee kaloi meitä

Synninmeren syvänteiltä

Rauhan rantaan sulokielin.

Paimen, joka tunnet omas,

Ystäväsi ota huomaas,

Kaitaa tietä heitä saata

Armon tietä autuasta!"[15]

-- -- -- -- --

Hän taukosi. Käytävässä kuuluivat askelet. "Ei se ole Cajus", sanoi

hän, "Licinius se on käynnistään."

Haihtuva puna lennähti nuoren tytön kasvoille.

Yksi palvelijatar tuli ja lausui:

"Licinius pyytää päästäkseen tervehtimään."

"Astukoon hän sisään."

Ripeästi tuli tämä ilmoitettu naisten tykö, jotka hänen tullessansa

olivat nousseet istualtaan, ja tervehti heitä iloisesti.

"Minun terveisillä käyntini ehkä häiritsee teitä", virkkoi hän,

"kirjarulla tuossa tuolilla ilmoittaa minulle sen."

"Luulen sisareni jo lopettaneenkin", sanoi nuori tyttö hyvin hiljaa.

"En suinkaan, Julia; mutta Markus Licinius on aina tervetullut. Etkö

ole kohdannut puolisoani? Hän meni äsken ulos."

"Kohtasin hänet kadulla, ja seurasin häntä tänne saadakseni jättää

teille erään uuden runoelman, jonka muuan kreikkalainen antoi minulle

eilen; tässä se on."

Hän otti rullan vaatteuksensa laskoksesta ja ojensi sen kysyjälle. Tämä

teki epivän liikkeen.

"Ota sinä, Julia, se", sanoi hän. "Minusta on uudenaikainen runous

vastenluontoista. Meidän runoilijamme ovat ruvenneet käyttämään

irstaista kirjoitustapaa. Toinen oppii toiseltansa."

"Minä luulen, että tämä runoelma on poikkeus", virkkoi Licinius

säveästi.

"Poikkeusko? Luuletko sinä, että meidän aikaisemme miespolvi ylimalkaan

voi saada aikaan mitään jaloa, olkoon se sitten mitä tahtonsa? Sen

sanon sinulle, Licinius, että kaikki on kuivettunut ja tullut

voimattomaksi, sentähden että juuri on huono. Me olemme eläneet yli

ajastamme ja meillä on välttämätön perikato edessämme, joll'ei --"

Hän pysähtyi tuokioksi, ikäänkuin olisi hän hakenut sopivia sanoja.

"Joll'ei apua tule", sanoi hän sitten äkkiä.

Licinius pudisti hiljaa päätänsä.

"Sinä, Marcella, tuomitset liian ankarasti", sanoi hän pidätetyllä

äänellä. "Minä olen, näet, kulkenut kreikkalaisten kaupungit läpi ja

nähnyt heidän taideteoksensa; minä olen yksinäisinä hetkinä lukenut

kaikesta, mitä esi-isämme ovat saaneet aikaan toiminnassa,

ajattelemisessa ja runoudessa ja olen nähnyt, kuinka suuria ja jaloja

he olivat; semmoisten isien pojat eivät voi mennä hautaan niin ilman

mitään kunniata, olkootpa sitten kuinka hyvänsä suvustansa huononneet.

He nuorentuvat, tulevat paremmiksi ja enemmän sukunsa arvon

mukaisiksi."

"Oletko koskaan nähnyt kuivan rungon uudelleen elpyneen ja saaneen

kasvuvoimaa", keskeytti Marcella.

"En, mutta olen kyllä nähnyt, että nuori vesa on eloisana puhjennut

kuivasta rungosta. Samoin on meidänkin käypä."

"Sinä et saa minua siihen vakuutukseen. Niin ei tule tapahtumaan.

Idästä nousee aurinko."

"Minä tiedän, mitä tarkoitat", sanoi Licinius karvaalla mielellä.

"Mutta minä en voi uskoa sitä. Ei, vaan Rooma tulee jälleen jaloksi ja

suureksi ja pyhiin temppeleihin kulkee taaskin puhtaita joukkoja ja

meissä toteutuvat ne onnelliset ajat, joita te odotatte."

"Minä tunnen pari säettä teidän kunnioittamaltanne Horatiukselta",

virkkoi Marcella. Ne kuuluvat näin:

"On huonoksi tehnyt kaikk' aika turmeltunut

Aikamme, kurjempi vielä ol' isien, on siittänyt

Meidät raukat, jotk' annamme

Elon sikiölle, vielä huonommalle."

"Mutta sano minulle", lisäsi hän heti sen jälkeen antaaksensa

kanssapuheelle uuden suunnan. "Onko totta mitä kerrotaan, että

prokonsuli on aikeissa ryhtyä toimiin kristityitä vastaan?"

Licinius nyykäytti päätään myöntävästi.

"Hänellä on jo monta kertaa ollut sellaiset ajatukset", virkkoi hän,

"mutta minun on aina onnistunut saada hänet luopumaan niistä."

Naiset katsoivat äänettöminä toisiinsa hetkisen.

"Licinius", sanoi sitten Marcella vakaasti ja meni suoraan hänen

luoksensa, "tiedätkö, että kristityt rukoilevat jumalaansa hävittämään

teidän uskonoppinne, temppelinne ja jumalanne pois koko maan päältä ja

opettavat taivaan vihan kerran kohtaavan teitä?"

"Tiedän minä sen, olen lukenut heidän kirjojansa."

"Etkä ole tahtonut hävittää heitä, vaikka on ollut sinun vallassasi?"

"Minä tiedän, ett'ei totuuden voittoa saadakseen, tarvitse väkivaltaa

käyttää."

Marcella loi silmänsä alas. Hänen sisarensa käytti tätä äänettömyyttä,

joka nyt syntyi, alottaaksensa toisellaista puheenainetta. Pikaisesti

silmäiltyään Liciniuksen hänelle jättämän kirjarullan nimen, kysyi hän

kuka sen oli runoillut.

"Eräs kreikkalainen", vastasi Licinius. "Merirosvot olivat ottaneet

hänet vangiksi ja ainoastaan onnellisen sattuman kautta pääsi hän

vapaaksi Aleksandriassa ja sieltä on hän tuiki köyhänä ja nälästä

puolinääntyneenä tullut Kartagoon. Minä kohtasin hänet eräänä aamuna

asuntoni edustalla ja hän piti kädessänsä kirjoitettua paperia, jonka

hän äänetönnä ojensi minulle. Ne olivat tämän runoelman ensimmäiset

värsyt. Niillä on historiansa."

"Sitä suuremmalla mielihalulla luen nyt tämän runoelman, kun tunnen sen

tekijän onnettomuuden", vakuutti nuori tyttö.

"Niin lue se", kehoitti Licinius, "ja lue sinä, Marcella, myöskin se.

Sitten tuomitset meitä ja jälkeentulevaisiamme lempeämmin. Runoilija on

profeetta. Mietiskelevä ajatus joutuu eksyksiin, mutta runoilijaan kun

jumalat vaikuttavat, niin hänen ennustushenkensä eteen tulevaisuus

avautuu. Uskokaa häntä siis."

Hän lausui nämät sanat hartaan ja sydämmellisen makuisesti.

Palvelijatar astui sisään. Hänellä oli kädessään kirje. Sen

päällekirjoitus oli: "Marcus Licinius Proculukselle." Licinius mursi

kiireesti sinetin; hänen otsansa rypistyi, kun hän silmäili kirjoitusta

ja hän lausui hiljaan muutamia vastenmielisiä sanoja.

Sitten sanoi hän sisarille: "Prokonsuli kutsuttaa minut tärkeään

keskusteluun. Minun täytyy siis jättää teidät."

Hän ojensi kätensä heille kummallekin.

"Ajatuksesi runoelmasta", virkkoi hän Julialle, "saat sanoa minulle kun

ensi kerran tulen tänne, jos oletetaan sinulla olevan rohkeutta lukea

se loppuun."

"Että luen sen täydellisesti, sen lupaan sinulle nyt jo", vastasi hän

vilkkaasti.

Marcella seurasi vierasta peristiilin uloskäytävään. Mutta ennenkuin

hän jätti hänet, sanoi hän pidätetyllä äänellä:

"Licinius, minä ihmettelen sitä jalomielistä ajatustapaa, joka sinulla

on kristityitä kohtaan. Voinko vakaasti luottaa siihen, ett'et koskaan

tule toisin ajattelemaan?"

Marcella silmäili häntä vakaasti ja tutkistelevasti. Hän tahtoi saada

juhlallisen lupauksen; Licinius huomasi sen. Sentähden vastasi hän

lujasti ja jyrkästi:

"Voit, minä pysyn aina samana. Yhtä vähän kuin aurinko muuttaa

kulkuansa lännestä itäänpäin, yhtä vähän olen minä horjuileva

mielipiteissäni."

"Jää siis hyvästi! Taivas suojelkoon sinua!" sanoi Marcella

liikutettuna ja ojensi kätensä hänelle. Sitten palasi hän Julian tykö,

ja molemmat sisaret juttelivat keskenänsä hiljaa siitä, mitä olivat

Liciniukselta kuulleet.

"Minä en jaksa uskoa", virkkoi Marcella, "että prokonsuli tohtii ruveta

tekemään mitään meitä vastaan, kun keisari tahtoo meille hyvää. Mutta

sellaiselta ihmiseltä kuin prokonsuli voi odottaa kaikkea."

"Mikä onni, että Licinius on suosiollis-mielinen meitä kohtaan", lisäsi

Julia.

"Sinä olet oikeassa, Julia. Ilman häntä olisimme jo monta kertaa

saaneet tuntea tiikerin kynsiä. Mutta prokonsuli pelkää häntä, eikä

ryhdy mihinkään ilman hänettä. Minua kummastuttaa se. Licinius on tosin

maakunnan sotaväen ylipäällikkö, mutta kuitenkin prokonsulin alamainen,

legaatti ainoastaan."

"Minulle sanottiin äskettäin, että hän on keisarin erinomaisessa

suosiossa ja määrätty ylhäiseen virkaan. Ehkä prokonsuli juuri

sentähden ottaa niin suureen huomioon hänet."

"Mahdollista kyllä", vastasi Marcella; "myöskin Calpurniuksella, joka

tuntee molemmat, on sama ajatus."

"Toivokaamme", lisäsi hän hetkisen kuluttua, "saavamme kohta lähteä

pois Kartagosta. Calpurnius ei nyt enää näytä olevan kovin

vastahakoinen Roomaan muuttamaan."

"Tulemmeko lähtemään pois Kartagosta?" kysäsi Julia melkein

peljästyneenä. "Tiedäthän", vastasi Marcella, "että heti, kun

Calpurnius hyljäsi legaatinvirkansa täällä, aioimme palata Roomaan

takaisin. Olihan se lujasti päätetty. Mutta aikomuksemme

toimeenpaneminen lykättiin päivästä toiseen, Calpurnius kammoi muuton

vaivoja."

Julia painoi päänsä surullisesti alas. Tämä mielenliikutus ei jäänyt

hänen sisareltansa huomaamatta.

"Tietysti", lohdutti tämä, "saattaa viipyä kauankin, ennenkuin

muuttamisesta mitään tulee, ja sillä ajalla saattaa tapahtua paljo,

joka voi muuttaa tuumamme."

Nämät viimeiset sanat nostivat nuoren tytön kasvoille syvän punan, jota

hän turhaan koetti salata.

"E-e-emmekö tänään mene seurakunnankokoukseen?" tavoitteli hän ujosti.

"Menemme", vastasi Marcella, "tänään emme saa olla sieltä poissa. Olen

kuullut, että eräs nuori mies, Vähästä Aasiasta, tahtoo puhua

seurakunnalle, ja minulle on sanottu, että hän on puhuva jotain hyvin

tärkeätä. Piispa ei liene alussa aikonut antaa hänen esiytyä

julkisesti, eikä olekaan sallinut hänen puhua jumalanpalveluksessa

sunnuntaina, vaan on määrännyt, että nuori kreikkalainen saa puhua,

mitä hänellä on puhumista, ylimääräisessä kokouksessa tänään."

Näin sanottuaan nousi hän istualtaan.

Molemmat sisaret menivät omiin kamareihinsa.

Kolmas Luku.

Apollonius.

Aivan sen kaupunginportin ulkopuolella, jonka kautta tie kävi Zamaan,

oli iso, korkeilla muureilla ympäröitty maatalo. Se oli rikkaan

Onesimus-nimisen kartagolaisen, joka kuitenkin monta vuotta oli

alinomaa asunut kaupungissa. Sentähden näytti tämä suurenmoinen kartano

olevan luontonsa nojaan jätetty, ja tavallisesti nähtiin siellä

ainoastaan muutamia maatyömiehiä. Mutta määrättyinä päivinä ja hetkinä

vilkastutti tätä suljettua aluetta semmoiset miehet ja naiset, jotka

kokoontuivat maatalon avaraan peristiiliin pitämään kristillistä

jumalanpalvelustansa. Siihen tarkoitukseen oli Onesimus, itsekin

kristitty, osottanut seurakunnalle tämän rakennuksen.

Tänä päivänä oli seurakunnan esimies, piispa Optatus, kutsunut

kristillisen seurakunnan sinne kokoon. Huvilan peristiili oli

täpötäynnä kuulijoita. Myöskin Marcella ja Julia olivat tulleet sinne

ja istuutuneet naisten puolelle.

Pöydän edessä, jolla pyhä ehtoollinen valmistettiin, seisoi Optatus.

Hän oli noin kuudenkymmenen vuoden vanha ukko, kasvot suopeannäköiset

mutta elottomat. Hänen vieressänsä nähtiin nuori mies, jolla oli

päällänsä lumivalkoinen, purpurareunuksinen, kreikkalainen liivitakki;

se oli Apollonius. Hänen ylevistä kasvoistansa loisti haaveksivainen

ihastus; miettiväisenä katsoi hän maahan. Seurakunta katseli häntä

jännitetyllä odotuksella. Optatus astui askelen eteenpäin ja antoi

kädellänsä viittauksen merkiksi, että hän tahtoi puhua. Hän alotti:

"Tämä Apollonius, jonka näette tässä, on Phrygiasta lähetetty meidän

tykömme Apamean piispan kirjoituksen kanssa. Hän on tullut julistamaan

meille suuria asioita, jotka hänen puheensa mukaan ovat tapahtuneet

hänen kotomaassansa, ja me olemme katsoneet kohtuulliseksi antaa hänen

tässä puhua teille, jotta saatte itse kuulla ja arvostella häntä."

Nyt astui Apollonius esiin. Kainosti alkoi hän pyytää anteeksi, että

hän, nuorukainen, tohti puhua tälle seurakunnalle.

"Mutta henki", lausui hän ja korotti äänensä, "valitsee välikappaleet

mistä tahtoo, sentähden olen minä kulkenut tänne teidän tykönne kautta

kuivuneiden autiomaiden, yli ryhmyisten vuorten; ei päivä eikä yö ole

voinut estää minua tulemasta julistamaan teille, mitä henki minun

käskee. Niin, veljeni, päivä on koittanut; kulunut on yö, jossa meidän

isämme vaelsivat lain alaisina, ohitse se hämärä, jossa Jesus Kristus

ja hänen apostolinsa saarnasivat taivaanvaltakuntaa, ja noussut on

hengen valoisa kirkas aurinko, joka myöskin on käsittänyt minut ja

tuonut minut teidän tykönne, jotta tekin tulisitte osallisiksi hänen

salaisuudestansa. Idässä on valo noussut; siellä on taivas lahjoittanut

maalle parakleetin, lohduttajan, ja tämän kanssa on kirkolle alkanut

miehuuden ikä, johon verrattuna sen kulunut ikä on ainoastaan kuin

varjo."

Hän vaikeni hetkiseksi. Hänen kauniit kasvonsa ja ylevä ihastuksensa

pitivät seurakuntaa äänettömässä hiljaisuudessa. Ainoastaan piispa

vapisi ankarasta mielenliikutuksesta. Hän puristeli käsillään

tempovasti palliumia, ja hänen silmänsä harhaili levottomasti sinne

tänne.

"Teillä ei vielä ole tätä sanomaa", jatkoi Apollonius, "teiltä on

valkeus vielä kätkettynä, sillä -- minä puhun teille kaikella

ujostelemattomuudella -- teidän elämänne on samallainen kuin niidenkin,

jotka eivät mitään tiedä, mitään tunne. Niin, veljeni! Tuskin yhtä

päivää olen ollut täällä, ja kuitenkin olen nähnyt ja kuullut teidän

heittävän leväperään paastoamisen, kirkon oven avattavan helposti

pannaan pannuille syntisille ja teidän -- voi sellaista heikkoutta! --

pelolla välttelevän kärsimistä ja kuolemaa uskon tähden. Minä näen

joukossanne ihmisiä, jotka ovat toista kertaa naimisissa; minä näen

naituja naisia ja neitseitä tässä seurassa istuvan hunnuttomina ja

kaikin tavoin kaunistettuina ja koristettuina. Mutta henki tahtoo

toisella tavalla. Hän tahtoo kirkon olemaan Kristuksen puhtaan

morsiamen, joka ei kärsi yhteydessänsä ketään raskailla synneillä

kuormitettua. Hän vaatii sellaista rohkeutta, joka vainon hädässä hakee

kuolemaa ja pyrkii saamaan marttyriuden loistavaa kruunua. Hän tahtoo

naisen, jonka kautta synti tuli maailmaan, käymään huolivaatteissa. Hän

vaatii elämää, joka on ankara, kova, kuolemaan ja taivaasen päin

kääntynyt, sydäntä, joka luopuu kaikesta, saavuttaaksensa kaikki. Sillä

se päivä, hyvät veljet, on lähellä tulossa, jolloin aurinko ja kuu

kadottavat valonsa ja kaikki sukukunnat maan päällä vaikeroivat.

Onnellinen --"

Hän taukosi. Optatus oli noussut seisoalleen ja lähestynyt häntä. Nyt

nousi istualtaan myös kokoontuneiden joukossa pitkä, laiha mies -- se

oli Tertullianus -- ja lausui:

"Se on Jumalan henki, joka puhuu meille. Kuka tohtii ruveta sitä

estelemään?"

Samalla kuului sieltä täältä sekavaa puhetta, mutta vanha piispa pysyi

toimessa.

Hän kääntyi Apolloniukseen, nosti juhlallisesti kätensä ja lausui:

"Muukalainen; minä vaadin sinua sanomaan, kenen nimessä ja millä

voimalla sinä puhut."

"Hengen, Jumalan lähettämän parakleetin nimessä."

"Ja minä kysyn sinulta toiseksi", jatkoi piispa, "oletko sinä

Montanuksen lahkon lähettämä?"

Puhuteltu painoi päänsä äänetönnä alas.

"Siis otan minä sinulta pois vallan puhua tässä huoneessa", sanoi

Optatus juhlallisesti. "Sinulla ei ole mitään yhteyttä meidän

kanssamme."

Sitten kääntyi hän kokoontuneihin lausuen: "Veljeni! Ne sanat, jotka

olette kuulleet tältä ihmiseltä, ovat väärät ja harhaoppiset."

Sanomaton meteli syntyi nyt. Muutamat tahtoivat Apolloniusta puhumaan;

enemmistö pani kiivaasti sitä vastaan. Useat lähtivät paikoiltansa ja

pakkautuivat ryhmiksi. Turhaan koettivat presbyterit ja diakonit pitää

voimassa järjestystä. Naiset vääntelivät tuskallisesti käsiänsä.

"Kuka tahtoo tukehuttaa henkeä?" lausui jälleen Tertullianus kovalla

äänellä. "Kuka rohkenee sulkea totuuden lähdettä? Me tahdomme kuulla

Apolloniusta."

"Niin, me tahdomme kuulla Apolloniusta!" toistivat useat.

Piispa oli suuressa mielenliikutuksessa, mutta pysyi taipumattomana.

"Ja minä", vastasi hän kovalla äänellä, "minä, joka apostolisen

asetuksen mukaan, olen tämän seurakunnan hoitaja, estän häneltä kaiken

yhteyden meidän kanssamme. Menköön hän takaisin, mistä on tullutkin."

Apollonius katsoi muutaman sekunnin äänetönnä lattiaan. Sitten antoi

hän kokoontuneille merkin.

"Koska piispa niin tahtoo, niin menen minä takaisin matkaani", sanoi

hän hiljaa. "Mutta voi sitä", lisäsi hän mielikarvaudella, "joka

asettautuu henkeä vastaan!"

Näin sanottuaan lähti hän kokoussalista. Muutamat, niiden joukossa

Tertullianus, menivät hänen luoksensa ja seurasivat häntä ulos.

Sitten kuin Optatus oli lausunut vielä muutamia varoittavia ja neuvovia

sanoja kokoontuneille, hajoitti hän kaikessa hiljaisuudessa kokouksen.

Marcellaan ja Juliaan oli Apollonius tehnyt syvän vaikutuksen. Mutta

samalla kuin edellinen ankarassa jumalisuudessaan otti mielisuosiolla

vastaan sen, että puhuja oli vaatinut lain-alaisempaa elämää, tunsi

Julia tulleensa enemmän liikutetuksi hänen ylevästä esiintymisestänsä

ja hartaasta innostaan. Ja sentähden oli mieleen kummastakin sisaresta,

että he huvilan sisäänkäytävän vieressä kohtasivat Apolloniuksen ja

Tertullianuksen, joka oli heille hyvin tuttu. Tertullianuksen kautta

tulivat he tutuiksi Apolloniuksen kanssa, ja kaikki neljä menivät

yhdessä takaisin kaupunkiin.

Tertullianus, joka vielä oli sangen liikutettuna äskeisestä

tapauksesta, ja joka tiesi Marcellan voivan käsittää riitakysymyksen,

oli paikalla johtanut hänet uskonnolliseen keskusteluun, ja tämä

saattoi Apolloniuksen alkamaan juttelun Julian kanssa. Mutta ollen

maailmaa kokenut, huomasi hän heti että uskonnolliset ja kirkolliset

asiat olivat Julialle ihan vieraita ja sentähden käänsi hän puheensa

toisaalle. Hän jutteli kodostansa, maanmiehistänsä Vähässä Aasiassa,

matkastansa Kartagoon, ja kaikkea tätä kertoi hän ujostelevalla

tavalla, niin lapsellisella tunteella ja sellaisella hartaudella, että

Julia tunsi itseään hänen sanojensa yhä enemmän miellyttävän. Julia,

josta kaihtivaisuuden jää nyt suli, alkoi rinnallansa astuvan nuoren

miehen kanssa yhdessä ylistää kaikkea, mikä avarassa maassa on loistoa

ja ihanuutta ja mitä ihmishenki vuosisatojen harrastuksissa oli

tuottanut kaunista ja jaloa.

"Eikö hän ole tullut toisellaiseksi kuin ennen?" täytyi Julian

ehdottomasti kysyä itseltänsä kuullessaan seuralaisensa ylistelevän

Phrygian vuorimaisemia, Epheson taideaarteita ja Egyptin kaupungin

Teehen valtaavaa ihanuutta. "Eikö hän äsken kehoittanut kiroamaan ja

vihaamaan maailmaa, luopumaan kaikesta maallisesta, kaikesta mikä

silmää viehättää?"

Hänen sieluunsa nousi salainen ja himeä aavistus, että tämä nuori mies

on mahtanut taipua semmoisen periaatteen valtaavan voiman alle, joka

oli peräti ristiriidassa kaikkien hänen tunteidensa ja ajatustensa

kanssa, mutta joka oli liian voimallinen hänen voittaaksensa. Samalla

kertaa juolahti hänelle mieleen vapauttaa tämä vankiraukka ja antaa

hänet jälleen maailmalle.

* * * * *

He olivat tulleet sille kadulle, jonka varrella Calpurniuksen asunto

oli. Pitkä, viittaan kääriytynyt vartalo tuli heidän vastaansa ja

seisattui Marcellan ja Tertullianuksen eteen. Se oli Licinius.

"Terve Marcella", lausui hän ystävällisesti ja ojensi kätensä hänelle.

Samalla silmäili hän Marcellan seuralaista kysyvännäköisesti.

"Se on Tertullianus", virkkoi Marcella, joka ymmärsi hänen

silmäyksensä; "hän on saattanut meitä."

Samassa tulivat myöskin Julia ja Apollonius paikalle. "Mikä odottamaton

tulo", lausui Licinius ja kääntyi naurussa suin Juliaan, ojentaen

kätensä hänelle.

Mutta häntä kummastutti se, että Julia ainoastaan epien ja vähin ujosti

ojensi kätensä hänelle. Silloin kääntyivät hänen silmänsä

kreikkalaiseen ja paikalla nousi hänen sieluunsa luulo, joka pani hänen

sydämmensä kahta nopeammin tykkimään.

"Kuka on tämä?" kysäsi hän, tuskin voiden hallita liikutustansa. Hän

lausui nämät sanat melkein käskevään tapaan.

"Eräs muukalainen Vähästä Aasiasta, jonka kanssa olemme tänään tulleet

tutuiksi; hän on Tertullianuksen ystävä", vastasi Marcella.

"Sitten en voi tarjoutua kanssanne seurustelemaan", jatkoi Licinius;

"hyvästi! Me näemme taas toisemme."

Hän meni pikaisesti edelleen.

Hän oli tullut prokonsulin tyköä neuvottelusta. Siellä oli jälleen ja

vielä äänekkäämmin kuin ennen vaadittu ankariin toimiin ryhtymään

kristityitä vastaan, jotka olivat muka valtion vihollisia. Mutta

Licinius oli, vaikk'ei ilman vaivatta, saanut prokonsulin kääntämään

korvansa pois näistä neuvoista.

"Ei sinun syysi", oli prokonsuli sanonut hänelle neuvottelun loputtua,

"pidätä minua tekemästä sitä, johon ystäväni ja oma päätelmäni

kehoittavat minua, vaan ainoastaan sinun ystävyytesi. Mutta varo,

Licinius, ett'ei minun ystävyyteni ja mielihartauteni sinua kohtaan

tule valtiolle vahingoksi."

Nämät sanat olivat hiukan nyreyttäneet Liciniusta, mutta hän unhotti ne

mennessänsä Calpurniuksen asunnon ohitse ja ajatteli sitä, joka nyt

unessa ehkä myöskin muisti häntä.

Nyt oli peljättävä epäluulo syntynyt hänen sieluunsa ja kiihkeänä ja

kuohussa kun hänen mielensä oli, teki hän itsensä tahdottomasti tämän

epäluulon orjaksi.

"Hän ei enää rakasta sinua!" sanoi hän itseksensä. "Kreikkalainen on

sysännyt sinut syrjään!"

Hänen orjansa kuulivat kauan kuinka hän käveli edestakaisin

kamarissansa. Hän koetti levätä vasta sitten, kun hän oli tehnyt lujan

päätöksen, ja tämä päätös oli, että hän seuraavana päivänä julkisesti

ilmoittaisi rakkautensa hänelle, johon hän kauan oli tuntenut itseänsä

vedetyksi ja tarjoaisi kätensä hänelle. Hän oli jo aikaa sitten

tahtonut tehdä sen, sillä hän tiesi Julian varmaan ja ilolla antavan

myönnytyksensä hänelle, mutta ujous sai hänet lykkäämään tämän päivästä

toiseen. Nyt pakotti häntä tuo äkkiä herännyt luulevaisuus jyrkkään

päätökseen, ja siten tuli hän tulemistaan levollisemmaksi ja kun

vihdoin uni saapui hänen makuusijallensa, toi se tullessaan suloisten

unien lahjan. -- --

Aamuauringon ensimmäiset säteet olivat juuri alkaneet kimallella yli

Kartagon linnan, kun orja astui Liciniuksen makuukamariin ja herätti

hänet.

"Herra", sanoi hän, "prokonsulin käsikirjoittaja hakee sinua, hän sanoo

tulevansa tärkeälle asialle ja tahtoo paikalla päästä sinun

puheillesi."

"Anna hänen tulla sisään."

Vanhanpuoleinen mies ilmestyi ovelle.

"No, Markus", sanoi Licinius hänelle ja nousi ylös, "mikä nyt on?"

"Huonoja sanomia on tullut", vastasi puhuteltu ja astui likemmäksi.

"Siccan luona on maakansa tehnyt kapinan ja lyönyt kuolijaaksi

keisarillisen veronkantajan. Kaupunkiin sijoitettu sotaväki ei ole

voinut tehdä mitään kapinannostajille. Rauhattomuus on yltymään päin.

Sentähden pyytää prokonsuli sinua paikalla lähtemään yhden kohortin

kanssa tähän kapinalliseen maakuntaan; miesjoukko on jo valmiina."

"Hyvä", vastasi Licinius, "sano prokonsulille, että minä tulen

paikalla."

Käsikirjoittaja meni pois.

Licinius puki ripeästi päällensä. Käsky tuli hänelle hyvin

sopimattomaan aikaan, ja hän oli hetkisen aikeissa pyytää prokonsulia

lähettämään jonkun toisen hänen sijaansa. Mutta hän käsitti

velvollisuutensa niin tunnollisesti, ett'ei hän kauempaa antanut valtaa

semmoisille ajatuksille.

Puolen tunnin kuluttua tuli hän kasarmille, piti pikaisen katselmuksen,

antoi muutamia käskyjä ja lähti marssimaan kohorttinsa kanssa.

Synkkämielisyys valtasi hänet, kun hän kulki ulos kaupungin portista,

sillä hän ajatteli sitä, joka päivää ennen oli tehnyt hänelle niin

paljon levottomuutta ja josta hän tänään oli aikonut saada varmuutta.

Mutta kun raitis aamutuuli puhalteli hänelle vastaan ja Atlasvuoren

huiput kohosivat hänen edessänsä aamuauringon kultaamina, tunsi hän

tulevansa vähitellen iloisemmaksi ja murheista vapaammaksi ja voipa jo

laskea leikkiäkin häntä seuraavien upseerien kanssa.

Kaksipäiväisen kiivaan marssin perästä rupesivat Siccan muurit kaukaa

näkymään. Myöskin maalaisia alkoi parveilla heidän ympärillänsä,

tekemättä kuitenkaan vakaista koetusta karata sotamiehien päälle.

Vahinkoa kärsimättä saapui kohortti kaupunkiin. Heti seuraavana päivänä

teki Licinius suuremmilla sotavoimilla partioretken, ja kaatoi suuren

joukon kapinoitsijoita, jotka olivat huonosti aseilla varustetut ja

keskenään eripuraiset. Seuraavat päivät toivat mukanaan samallaisen

menestyksen, ja kun nyt keisarillinen legaatti näiden voittojen nojassa

tarjosi heille kohtuulliset ehdot, niin olivat kapinan johdattajat

halukkaat taipumaan alamaisuuteen. Sillä tavalla saatiin melske viikon

kuluessa tukahutetuksi ja levollisuus aivan entiselleen palautetuksi.

Saattajanansa kunniaseurue porvareja marssi Licinius takaisin ja saapui

seuraavana iltana Kartagoon. Prokonsuli oli sangen iloissaan asian

onnellisesta päättymisestä ja antoi legaatillensa ylenmäärin

kunnianosoituksia.

"Kahdeksan päivää olen menettänyt", sanoi Licinius itseksensä

astuessansa sisään kamariinsa. "Kahdeksan päivää voi tehdä suuren

muutoksen, erittäinkin naisissa. Mutta minkätähden huolestutan itseäni

kärsimisellä, joka tähän asti on ainoastaan mielikuvituksessani

olemassa?"

Seuraavana aamuna, kun hän oli saanut muutamat toimitukset tehdyiksi ja

aika terveisillä käyntiin oli tullut, lähti hän ulos asunnostansa.

Kohta seisoi hän Calpurniuksen huoneen kynnyksellä. Hän katsoi hetkisen

lattiassa olevaan kivikutoiseen kirjoitukseen: Salve (Terve).

"Lieneeköhän tämä tulotervehdys tänään minullekin?" ajatteli hän

itsekseen.

Hän meni kiireesti atriumin läpi. Palvelijatar ilmoitti hänet. Hän

astui pylväs-saliin. Synkeä varjo pimitti hänen kasvonsa ja hän jupisi

hiljaan: "kreikkalainen!"

Samasta paikasta, jossa hän oli kohdannut heidät viime kerralla

käydessään, löysi hän heidät nytkin. Heidän vieressänsä seisoi

Apollonius kädessään kirjarulla. Hän näytti nyt juuri lukevan heille

jotain.

"Minä häiritsen", sanoi Licinius lempeästi, koettaen väkisin hillitä

mielenliikutustaan. "Mutta minä voin sitten palata jälleen takaisin,

jos se minulle sallitaan."

Marcella nousi seisoalleen ja tarttui hänen käteensä.

"Sinä olet aina tervetullut meillä", sanoi hän ystävällisesti.

"Erittäinkin hauskuttaa meitä nähdä sinun onnellisesti tulleen

takaisin. Mutta minkätähden ovat kasvosi noin totiset? Ethän tuone

meille mitään ikäviä sanomia?"

"En, en, Marcella", lausui Licinius ujomaisesti, "en ole minkään

erinomaisen asian tähden tullut tänne. Mutta kuitenkin" -- hän mietti

hetkisen aikaa -- "pyytäisin saada jutella sinun ja Julian kanssa

muutaman minuutin."

"Julia", lausui Marcella, "menkäämme Liciniuksen kanssa tabliumiin;

suohan Apollonius sen anteeksi."

Julia nousi äänetönnä istualtaan. Hänen kasvonsa olivat vaaleat, hänen

silmäyksensä levoton. Kirjarulla putosi hänen vaatteensa laskoksesta.

Licinius otti sen pikaisesti ylös; se oli sama runoelma, jonka hän

kahdeksan päivää sitten oli jättänyt Julialle. Hän ei kysynyt oliko

Julia lukenut sen, mutta kun hän ojensi sen Julialle, nousi tytön

kasvoille syvä puna. Licinius näki sen, ja surumielisenä ajatteli

itsekseen: "Ei hän ole lukenut sitä."

He menivät tabliumiin.

Kiiltävään marmorilattiaan kuvastui sen kalliskoristeinen laki;

taidokkaasti maalatuita tanssijattaria ja hengettäriä oli kuvattuna sen

vaaleanruunittaville seinille ja täällä, samoin kuin peristiilissäkin,

kohtasivat sisään-astuvan silmät jaloja marmorisia patsaita. He kolme

silmäilivät toisiaan hetkisen aikaa äänettöminä.

"Marcella"; alotti viimein Licinius vienolla äänellä, katsoen maahan,

"minä olen Calpurniuksen perheen ystävä ja olen aina kohdannut

hyväntahtoisuutta teissä kaikissa. Mutta käydessäni teillä olen kauan

tuntenut --." Hän keskeytti puheensa ja silmäili Juliaa. Vaaleana ja

liikkumattomana katsoa tuijotti Julia ulos pihalle, jonka kirjavalla

kivityksellä auringon säteet leikittelivät. Ja kun Licinius näki Julian

olevan näin kylmämielisen ja myötätuntoisuutta hänen sanoillensa

osoittamattoman, vetäytyi hänen sydämmensä kokoon ja hän oli vähällä

lähteä ulos ja heittää kaikki silleen. Mutta hän ponnisti itsellensä

voimaa viipyäksensä ja saattaaksensa taistelun päätökseen.

"Minä olen kauan tuntenut", toisti hän, "että tämä huone kätkee elämäni

korkeimman onnen, sieluni rauhan, sydämmeni suloisimman halauksen. Ja

tämä onni --"

Jälleen vaikeni hän. Hänen rintansa kohoili kovin, hänen äänensä

vapisi, mutta hän rohkasi mieltänsä tämän ratkaisevan sanan

lausumiseen.

"-- olet sinä", jonka hän vihdoin sai suustansa ja astui Julian luokse.

Vienosti parahtaen vetäytyi nuori tyttö hänestä yht'äkkiä edemmäksi ja

vaipui sisarensa syliin, peittäen kasvonsa hänen rintaansa vasten.

Äänetön hiljaisuus vallitsi muutaman sekunnin. Julia nousi seisoalleen,

hänen huulensa värähtelivät, hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä.

"Julia", sanoi Licinius ehkäistyllä ja surkumielisellä äänellä, "katso,

minä tulen tykösi niinkuin rukoilevainen, joka rukoilee sinua, ett'et

tekisi häntä onnettomaksi, etkä sysäisi häntä pois tyköäsi."

Tyttönen antoi kätensä vaipua alas. Hänen silmistään tulvasi virtanaan

kyyneleitä ja äänekkäästi nyyhkien syleili hän sisartansa.

Kukaan heistä ei virkkanut yhtä sanaa. Licinius katsoi tylseästi

lattiaan. Hänen voimansa oli lähtenyt hänestä. Haaveelliset kuvat

ajelivat hänen aivoissansa; hänestä oli mahdotonta olla selvässä

tunnossa siitä, mitä hän teki; oli kuin yö hänen silmiensä edessä.

Silloin näki hän hienon valkoisen käden, joka ojentui häntä kohden; hän

tarttui siihen kiinni ja autuaallisuuden tunne tunkeutui läpi hänen

olentonsa.

"Minä en saata. Voi hyvin aina, Licinius."

Käsi oli kadonnut, hän näki hoikan vartalon rientävän pois huoneesta.

Hän tahtoi syöksyä sen perästä; hänen jalkansa olivat ikäänkuin

lattiaan kiinni tarttuneet. Oli kuin miekka olisi käynyt hänen sielunsa

läpi, hänen rintansa oli haljeta ja hänen täytyi painaa molemmat

kätensä sitä vasten. Hän kuuli vieressänsä äänen, joka rohkasi häntä.

Hän tahtoi vastata, mutta ainoastaan epätoivon huudahdus pääsi hänen

huuliltansa.

Lumous näytti poistuneen sen huudahduksen kanssa.

"Jumalat suojelkoot sinua, Marcella", sanoi hän ja riensi ulos.

* * * * *

Suuret hikipisarat olivat hänen otsallansa, voipuneena hiljensi hän

käyntiänsä; hän oli julkisella paikalla. Hänen edessänsä kohosi mahtava

temppeli. Hän kiiruhti sen rappuja ylös. Sen sisällä istui voimallinen

Zeuksen[16] kuva valtaistuimellaan totisen ja majesteetillisen

näköisenä. Hän lankesi polvilleen kuvan eteen ja oli siinä kasvot

peitettyinä noin neljänneksen tuntia. Kaksi pappia meni hänen

ohitsensa.

"Licinius, legaatti Licinius", kuiskasi toinen heistä, "mistä se tulee,

että hän on täällä?"

Toinen nosti hartioitaan.

"Kukapa tietää. Pienen rahauhrin jättänee hän kuitenkin, voimme

toivoa."

Nyt nousi Licinius ylös.

Hitailla askelilla lähti hän temppelistä. Hänen kasvonsa olivat kylmät

ja liikkumattomat. Pappien tervehdykseen vastasi hän nyykäyttämällä

ylevästi päätänsä. He katsoivat hänen jälkeensä kummastellen.

Neljäs Luku.

Kärsimyksen alku.

"Oivallisesti! Ha, ha! Sinä olet todellakin kelpo runoilija,

Sophronius!"

"Sinun kiitoksesi, herra, panee minut häpeämään.

"Jos vain lyyrikkojen lukuhun panet mun,

Nostaa rohkenen pääni ylpeäst' tähtihin."

"Kenen sanoja nyt lausuit?"

"Venusialaisen Horatius Flaccuksen, herra. Tiedäthän, että hän on

kirjoitellut runoja, jotka eivät olekaan perin huonoja."

"Kyllä kai. Opettajani hikoilutti minua nuoruudessani aika lailla hänen

värsyjensä tähden. Ne ovat runonsepustuksia, jotka eivät meille enää

ole minkäänarvoiset. Mutta muista, Sophronius, että ryhdyt oikein

käsiksi vanhaan Treboniukseen. Koko vilkas sukkeluutesi tulee sinun

purkaa hänen niskoillensa."

"Täytän tahtosi. Kirjoitan paikalla muistoon kehoituksesi."

"Kuka nyt häiritsee meitä?"

Äänekäs kiistely kuului huoneen ulkopuolelta. Käsi veti auki oven

esiriput ja miehen vartalo tuli näkyviin.

"Kas, Licinius! Tähänkö aikaan? Ja noinko kalpeana kuin Hekate? Ethän

vain tuo mitään ikäviä sanomia? Käy sisään, ystäväni. Ja sinä,

Sophronius, pane kokoon paperisi ja tule jälleen sopivammalla ajalla!"

Sophronius lähti pois nöyrästi kumarrellen.

"Minä tulen tapaamaan prokonsulia",[17] virkkoi Licinius totisena ja

istuutui sohvalle. "Palvelijat eivät tahtoneet päästää minua sisään."

"Minä opetan niille pöllöpäille, että legaattini[18] aina pääsee

vapaasti minun luokseni", sanoi konsuli kiivaasti ja kohensi tyynyä

paikalleen selkänsä taakse.

"Niinkuin tiedät", jatkoi Licinius, lyhyen äänettömyyden perästä,

"keskustelimme äskettäin, onko ryhdyttävä ankariin toimiin kristityitä

vastaan. Minä -- minä en ollut silloin yhtä mieltä teidän kanssanne, ja

sinä suostuit minun mielipiteeseni."

Prokonsuli loi tähystelevän silmäyksen legaattiin, jonka kasvot

värähtelivät suonenvedon-tapaisesti.

"Entä nyt?" sanoi hän kysyvästi.

"Nyt kehoitan minä siihen, josta silloin -- estelin", sai legaatti töin

tuskin sanotuksi.

Prokonsuli nousi seisoalleen ja asettautui aivan Liciniuksen eteen.

"Sinä tiedät, Markus Licinius, että olet minun käskynalaiseni ja että

minun tahtoni on sinun tahtoasi suurempi, mutta samoin tiedät myöskin,

ett'en minä mielelläni tee mitään, jota sinä panet vastaan. Jumalille

kiitos, että olet vihdoinkin tullut huomaamaan kristityiden olevan

turmiollisia valtion menestykselle. Mutta minua kummastuttaa, että olet

niin pikaisesti muuttanut mielipiteesi."

"Unet, pahat unet, prokonsuli", sanoi Licinius; "mutta minun

mielipiteeni voi yhtä pikaisesti muuttua taaskin. Sentähden --"

"Älä pelkää mitään. Kaikki tarpeelliset käskyt pitää annettaman heti

paikalla. Julkinen ilmoitus olkoon viimeinen varoitus ja sitten --"

"Sitten hävitämme heidät, prokonsuli", sanoi Licinius kolkosti ja nousi

seisoalleen. "Minä menen kotiin, minulla on päässäni asioita, jotka

saavat minut ihmisiä kammomaan. Voi hyvin!"

Pikaisilla askelilla lähti hän huoneesta ja kiiruhti etusaliin.

"Pysähdy, Markus Licinius!" kuului äkkiä hänelle vastaan.

Hän nosti päänsä. Pulskea naisihminen, jolla oli päällänsä

korko-ompeluilla koristeltu, purpurareunuksinen, huikasevan valkoinen

tunika, seisoi hänen edessänsä ja nauroi ääneensä, kun legaatti

välinpitämättömänä katsoa tuijotti häneen hetkisen.

"Niin, Markus Licinius", jatkoi hän pannen kultakoristuksista raskaan

kätensä hänen olkapäälleen, "sinä et saa mennä minusta ohitse. Käy

sisään kamariini; minulla on jotain näytettävää sinulle."

"Suo anteeksi, Sabina", sanoi Licinius kieltelemällä, "ett'en noudata

pyyntöäsi tänään. Huomenna tahi muulloin, milloin vain tahdot, olen

aina tottelevainen sinulle."

"Ei, Licinius, minä en anna taivuttaa itseäni. Minä käsken sinua nyt

paikalla astumaan minun kamariini, niin minun, herrasi prokonsulin

tyttären kamariin."

Hän lausui nämät sanat pakollisella, intomielisellä vakavuudella,

polkein jalkaansa lattiaan.

"No, jos niin on", vastasi Licinius vienosti nauraen, "niin ei minulla

ole muuta neuvoa kuin myöntyä."

"Niin, niin", jatkoi tyttö, "meillä on vielä valta pakottaa alamaisemme

itsellemme kuulijaisiksi."

Sitten lähti hän astumaan edellä. Licinius seurasi jäljestä.

Esiripuilla suljetusta ovesta astuivat he puolipimeään, ylellisesti

sisustettuun huoneesen.

Kytryselkäinen, suuripäinen kääpiö tuli horjuvin askelin heitä vastaan.

"Kas tuota, Licinius", virkkoi Sabina osottaen kädellään kääpiöä, "sen

sain lahjaksi eräältä ystävältä. Niin harvinaista olentoa tulee varmaan

moni minulta kadehtimaan."

"Thersites, Thersites", lausui hän kääntyen kääpiöön päin, "sinä et ole

vielä kertonut minulle elämäsi historiaa. No niin, puhu se nyt."

Kääpiö virnautti suutansa ja nyykäytti päätään.

"Täytän tahtosi, domina", vastasi hän. "Olen syntynyt Aleksandriassa,

vanhempani olivat köyhiä käsityöläisiä. He panivat minut ulos kedolle,

kun eivät jaksaneet eivätkä tahtoneet elättää minua, ja minä jouduin

ihmiskauppijaan käsiin. Minä kun olin pieni ja hento, ajatteli hän

itseksensä: siitä saattaa tulla hyvä kääpiö, ja niin tekikin hän minut

tällaiseksi kytryselkäiseksi, murikkapäiseksi olennoksi."

"Sinä koiransilmä", virkahti Sabina, "ei ketään voi tehdä kääpiöksi!"

"Suo anteeksi, domina, mutta voipa kyllä. Minun hyväntekijälläni oli

laatikoita, jotka olivat oivallisesti laitetut, ha, ha, ha! Yhden

sellaisen sisään puristi hän minut ja päivän ja vuoden kuluttua olin

minä tällainen surkuteltava ja naurattava kuvaton kappale, ha, ha --

ihan tietämättäni."

"Luuletko sen houkkion totta puhuvan?" lausui Sabina kääntyen

Liciniukseen.

"Kyllä, minä olen itse nähnyt semmoisia laatikoita, joissa lapsia

muodostetaan kummannäköisiksi kääpiöiksi."

"Sepä oli taaskin jotain uutta", virkkoi Sabina.

"Nyt pitää sinun, Thersites, tanssiman meille", käski hän.

Kääpiö otti parin kilkuttimia, jotka olivat lattialla, ja alkoi hyppiä

ympärinsä.

"Oivallisesti, oivallisesti!" nauroi Sabina ja taputti käsiänsä. "Eikö

hän ole silmänkääntäjä?"

Legaatti nyökäytti välinpitämättömästi päätään.

"No Thersites, nyt riittää jo", sanoi Sabina muutaman minuutin perästä.

"Nyt saat levätä, -- Tule, Licinius, niin saat kuulla minun uutta

lukijaani. Istu tähän sohvalle. -- Zeno!"

Pitkä solakka mies astui esiin huoneen perältä ja kumarsi nöyrästi.

"Lue jotain minulle", käski Sabina, "muutamia värsyjä -- mutta sitä en

tahdo itse määrätä. Mitä tahdot minun luetuttamaan hänellä, Licinius?"

"En tiedä nyt äkkipikaan -- ehkä -- ei, lukekoon jonkun Pindaron

oden".[19]

"Ei, ei", keskeytti Sabina, "semmoisia asioita en tahdo kuulla. Zeno,

lue minulle milesiläinen satu."

Orja otti esiin kirjarullan vaatteuksensa laskoksesta, levitti sen auki

ja alkoi lukea yhtä sellaisista kertomuksista, joita siihen aikaan

kirjoitettiin paljolta ja jotka kulkivat milesiläisten satujen

yleisellä nimellä.

"No, mitä pidät hänen lukemisestansa?" kysyi Sabina, kun lukija lopetti

ja herrattarensa viittauksesta jälleen vetäytyi pois.

"Oivallinen lukutapa hänellä on. Vahinko vaan että semmoista

taidollisuutta tuhlataan huonoihin tuotteihin."

"Nyt tunnen taas caattolaisen Liciniukseni", vastasi naurussa suin

kaunis tyttö. "Mutta sinun tulee muistaa, ett'ei meillä ole enää

muodinmukaista Caattona oleminen."

"Mikä nyt ei ole muodinmukaista saattaa tulla siksi jälleen."

"Siihen kuluu aikaa. Me emme ainakaan sitä näe. Mikä on elämä,

Licinius? Yksi päivä, jota seuraa ijäinen yö, kynttilä, joka palaa

aikansa ja sitten sammuu ainiaksi. Ainoa totinen viisauden ohje on siis

tämä: nauti, nauti, nauti! ja minä nautin elämää; mutta sinä --"

Tyttö nojautui häntä vasten ja katsoi mustilla, hehkuvilla silmillään

terävästi häneen.

"Sinä, Licinius, sinä synkistytät elämää. Sinulle tekisi hyvää, jos

ennemmin prokonsulin tyttärestä kuin -- jostakin toisesta oppisit,

miten pitää elettämän."

Licinius pudisti harmillisesti päätänsä. Salaviittaus vaikutti häneen

vastenmielisesti.

"Niin, niin", sanoi hän, "sinä ehkä olet oikeassa. Mahdollisesti saatan

kohta tulla siihen tilaan, että minun on kysyminen muilta: mitä on

elämä? kuinka minun pitää nauttiman sitä? ja silloin tahdon ajatella

sinua."

Hän nousi seisoalleen.

Myöskin Sabina nousi seisoalleen.

"En tahdo pidätellä sinua", sanoi hän, "mutta toivon ja suon sinun

kohta tulevan jälleen ja viipyvän kauemmin, eikö niin?"

Hän loi hehkuvan silmäyksen Liciniukseen.

"Niin, niin", vastasi Licinius ja tarttui tytön hänelle ojentamaan

käteen. "Voi hyvin!"

Hän lähti huoneesta ja astui nopeilla askelilla ulos kadulle. Lähellä

kasarmia näki hän erään centurion[20] seisovan. Hän huusi luoksensa

hänet.

"Tiedäthän missä Calpurnius asuu?"

"Tiedän, herra."

"Ota kymmenen miestä väestäsi ja pidä huoli, että hänen huoneensa tulee

hyvästi vartioituksi ja suojelluksi. Sinä vastaat minulle päälläsi sen

asukkaiden turvallisuudesta."

Centurio nyökäytti päätään äänetönnä. Hänen kasvonsa pimenivät

synkiksi. Licinius huomasi sen.

"Mikä sinun on?" sanoi hän tylysti vanhalle sotilaalle.

"Ei mikään, herra, minä teen käskysi mukaan."

"Parasta on", sanoi legaatti uhkaavalla tavalla ja antoi kädellään

centuriolle merkin mennä pois; sitten kiiruhti hän matkaansa.

Centurio palasi hitailla askelilla kasarmiin. Nuori, valkeaverinen

legionalainen tuli hänen vastaansa.

"Minkä tähden olet, Cajus, niin surullinen? Onko Licinius sanonut

sinulle mitä pahaa?"

"Ei, mutta salainen hätä ahdistaa minua; minä luulen, että tuolla" --

hän osotti prokonsulin asuntoa -- "on päätetty jotain pahaa meitä

vastaan. Jumala olkoon meille armollinen!"

"Minä en ymmärrä sinua, Cajus", sanoi nuori sotamies.

Vanhus pudisti totisena päätänsä ja osotti taivaasen päin.

"Aurinko kuivattaa ja rutto hävittää maan", sanoi hän, "ja maan

perustukset ovat järisseet. He ajavat meidän syyksemme kaikki. Etkö

kuule, kuinka yhä rohkeammin ja äänekkäämmin huudetaan: leijonille

kristityt!"

Nuori sotamies nauroi pilkallisesti.

"He eivät tohdi karata meidän päällemme; meillä on voimaa. Kartagosta

menee joka kymmenes henki, jos he aikovat viedä kaikki kristityt

kuolemaan. Ja onhan meillä paljon vaikuttavia suosijoita keisarin

hovissa. Paransihan yksi meistä keisarin itsensä raskaasta taudista ja

onhan kristitty imettäjä kasvattanut hänen esikoisensa. Prokonsuli

miettiköön tarkemmin, ennenkuin päästää kansan raivon vapaasti

valloillensa. Kas, tuolta tulee Tertullianus!"

Tämä astui kiireesti katua ylöspäin. Sotamiehet tervehtivät häntä

ystävällisesti, hänen mennessänsä ohitse.

Asianajaja nyökäytti päätään tylysti ja meni edelleen. Heti kääntyi hän

takaisin ja tuli suoraan sotamiehien tykö.

"Ovatko nämät niitä siveitä", sanoi hän pilkallisesti, osoittaen

etusormellaan heitä, "jotka Herran lupauksen mukaan saavat maan periä?

Sentähden lieneekin hän ottanut uskovaisilleen lapsen esimerkiksi ja

käskenyt Pietarin pistää miekkansa tuppeen, että hänen uskovaisensa

kävisivät murha-aseissa."

"Herra", vastasi centurio, "me olemme keisarin sotamiehiä ja palvelemme

esivaltaa, jonka Jumala on asettanut."

"Niin", jatkoi asianajaja, "sillä tavalla osaatte te peitellä

syntejänne raamatun lauseilla. Ettekö myös jostakin löytäisi sellaista

kohtaa, jossa Herra käskee uhraamaan keisarin kuvapatsaalle ja ottamaan

osaa juhlihin, joita pidetään epäjumalien kunniaksi?"

Niin sanottuaan meni hän kiireesti edelleen.

Äänettöminä katsoivat molemmat sotamiehet hänen jälkeensä.

"Hän ei nyt millään tavalla voi leppyä meidän säätyymme", alotti nuori

legionalainen. "Sentähden on hän myös puolustanut Fulviusta, joka joku

aika sitten keskellä leiriä repäsi pois päästänsä juhlaseppeleen, polki

sen jalkoihinsa ja selitti olevansa kristitty. Sen sanon sinulle, että

sellaisesta kiivaudesta saamme vielä kalliisti maksaa. Herra varjelkoon

meitä sellaisista huimapäistä!"

Pieni laiha mies kuluneissa vaatteissa tuli sipsutti heidän luoksensa.

Oikeassa kainalossaan oli hänellä kirjarulla, hänen kaidoissa

kasvoissansa säteilivät viekkaat silmät.

"Ha, ha, ha!" nauroi hän. "Eikö tosi, hän on lukenut lain teille? Mutta

sitä ei pidä ymmärtää niin pahoin. Tunnettehan te minut? Minä olen

opettaja Kleisthenes. Monta kertaa on hän sanonut minullekin yksityisen

opetuksen antamisen pakanallisille oppilaille olevan pilkkaa Jumalata

vastaan. Ha, ha, ha! Ikäänkuin minulla olisi halu kuolla nälkään. Usko

ei pidä lukua nälästä, sanoo hän aina minulle. Vaan totta Zeus, minä

tunnen paremmin sen asian, ja jos minulla on valittavana kuolla nälkään

tahi hyvää maksua vastaan antaa opetustunteja pakanallisessa

mytologiassa pakanallisessa perheessä, niin tiedän minä mitä teen."

"Sama on meidänkin ajatuksemme", vakuutti centurio. "Sitä ei voi

auttaa, koska täytyy elää yhdessä pakanain kanssa."

"Minä voin nimittää teille", jatkoi opettaja innolla, "ihmisiä juuri

täällä Kartagossa, jotka ovat apuna pakanallisten temppelien

rakentamisessa, epäjumalain kuvien tekemisessä ja kuitenkin ovat hyviä

kristityitä. Sen tietää meidän piispa myöskin, vaan onko hän koskaan

sanonut siitä yhtä sanaa meille? Mutta tuo seura" -- hän osotti sinne

päin, johon Tertullianus oli mennyt -- "tahtoisi mielellään saattaa

meitä lain alaiseksi. Mutta kuinka pontevalla tavalla sentään kunnon

Optatus osasi torjua asianajajan ja hänen kreikkalaisensa! Jääkää

hyvästi!"

Yhtä joutuin kuin oli tullutkin katosi myös tämä puhelijas

koulumestari.

Nuori sotilas katsoi nauraen hänen jälkeensä.

Centurio oli totinen.

"Minun tulee panna toimeen legaatin käsky", sanoi hän. "Sinun pitää

seuraaman minua, toiset yhdeksän valitsen kasarmista."

Muutama minuutti sen jälkeen marssi joukko sotamiehiä Calpurniuksen

asunnolle. Centurio asettui viiden miehen kanssa oven viereen, toiset

sijoitettiin ympäri huonetta. Ei voinut huomata mitään erinomaista

kadulla, ja vartijoiden asettaminen kokosi siis siihen uteliaan

ihmisjoukon. Calpurnius tuli itse ulos centurion tykö ja kysyi mitä

nämät hankkeet merkitsivät. Mutta ilman pitempiä puheita selitti tämä

ei tietävänsä mitään, vaan sanoi päällysmieheltään ainoastaan saaneensa

ankaran käskyn.

"Liciniukseltako?" kysyi Calpurnius.

Centurio nyökäytti päätään.

"Kummallista, kummallista", jupisi Calpurnius ja meni asuntoonsa

takaisin ilmoittamaan puolisolleen ja tämän sisarelle tuota kummallista

uutista.

Nämät peljästyivät siitä silminnähtävästi; he ymmärsivät heti paikalla,

miten asia oli. Julia ei voinut pidättää mielenliikutustansa; hän lähti

nyyhkien pois huoneesta.

"Mitä tämä merkitsee, Marcella?" kysäsi Calpurnius puolisoltansa.

"Minkätähden itkee lapsi?"

Äänetönnä antoi Marcella puolisollensa merkin, että hän istuutuisi.

Koottuaan hetkisen ajatuksiansa, alkoi hän juurtajaksain kertoa

hänelle, mitä viimeksikuluneina päivinä oli tapahtunut. Calpurnius

kuulteli tarkkaavaisesti.

"Naisjuttuja, naisjuttuja", lausui hän ja pudisti päätänsä, kun

Marcella oli lopettanut kertomuksensa. "Olisin odottanut jotain

parempaa Liciniukselta ja toivon siis, ett'eivät teidän päätelmänne ole

paikkaansa pitäviä. Meidän täytyy nyt kuitenkin vartoa, mitä vielä

tapahtuu."

Hän mietti itseksensä hetken aikaa, ja jatkoi sitten: "Minä en ole

tähän asti koskenut teidän uskonoppiinne ja tahdon myöskin vast'edes

vältellä sitä; mitä huolettavat minua sellaiset asiat! Mutta tämä, joka

nyt tapahtuu, on kuitenkin hyvin harmillista. Minkätähden ette tekään

ole --"

Hän aikoi tehdä soimaavan kysymyksen, mutta hänen hyvä sydämmensä ei

sallinut hänen pahoittaa puolisonsa mieltä.

"Cajus", sanoi Marcella, joka paikalla aavisti hänen keskonaisen

kysymyksensä sisällyksen, "minkätähden sinä et nainut konsuli

Flaviuksen tytärtä, niinkuin vanhempasi tahtoivat, vaan minut?"

Calpurnius viittasi ujomaisesti.

"Älä vihastu, Marcella", sanoi hän lempeästi, "minä tahdoin vaan sanoa

sinulle, että muuttaisimme pois Kartagosta. Paitsi Liciniusta, ei

minulla täällä olo pian sanoen ketään, jota voisin sanoa ystäväkseni.

Ja nyt kun hänkin on ehkä hyljännyt meidät, on Kartago tullut minulle

vastenluontoiseksi."

"Mutta mihinkä muuttaisimme sitten? Roomaanko?"

"Emme Roomaan, vaan ensisti Napoliin. Tiedäthän kuinka Herennius olisi

iloinen saadessaan meidät vieraiksensa. Voimmehan siellä sitten päättää

rupeammeko asumaan Napolissa, Roomassa vaiko muualla. Kunhan vaan

pääsemme pois Kartagosta!"

Marcella ei ollut taipumaton ehdotukseen ja sentähden alkoivat puolisot

miettiä ja tutkia sitä ehdotusta kaikilta puolin.

Julia oli rientänyt kamariinsa. Hän oli vaipunut sohvalle ja peittänyt

itkun vallassa kasvonsa tyynyihin. Ankara mielenliikutus, joka oli

raadellut häntä viimeksi kuluneina hetkinä, sai vielä kerran vallan

hänen sielunsa yli ja hänestä tuntui ikäänkuin tuo vaikea ratkaseva

valitseminen olisi taas ollut hänen edessänsä. Mutta taistelu oli nyt

paljoa, paljoa vaikeampi. Silloin oli sydämmensä vaatimus ja mielensä

julkisuoruus pakottanut hänet antamaan kieltävän vastauksen miehelle,

joka tarjosi hänelle sydämmellistä ja harrasta rakkautta; ja hän oli

sillä käytöksellään mahdollisesti saattanut ainiaksi kadottaa tältä

mieheltä onnen. Mutta nyt ei ollut enään puheena se yksi mies, vaan

sadat uskonveljet, joiden henki ja omaisuus oli vaarassa. Erittäinkin

sen miehen pään päällä, joka ikäänkuin tenhovoimalla oli vallannut hänen

sydämmensä, ja jota hän nyt rakasti koko mielensä palavuudella ja

kiihtymyksellä, näki hän ajatuksissaan murha-aseen välkkyvän,

tietämättä mitään neuvoa, millä poistaa vaaraa.

"Minä kirjoitan hänelle", sanoi hän ja rohkasi mieltänsä. "Hänen täytyy

armahtaa, joll'ei hän ole kivestä. Minä tahdon rukoilla häntä, niinkuin

surkuteltava ja onneton --."

Hän otti esiin vaksitaulun ja alkoi kirjoittaa. Pikaisesti kiiti

piirustin vaksitaulua myöten. Kyynelet vuotivat lakkaamatta hänen

poskiansa alas, mutta hän kirjoitti pysähtymättä. Yht'äkkiä hyppäsi hän

ylös.

"Mitä tämä on?"

Hätähuuto oli tunkeutunut kadulta hänen kamariinsa. Pilkkanauru seurasi

heti sen perästä ja raivoisa melu syntyi, jossa selvästi kuuluivat

sanat: "Kuolema kristityille! Leijonille kristityt!"

Piirustin putosi hänen kädestänsä. "Myöhäistä!" sanoi hän itsekseen ja

nojautui puolitainnoksissa seinää vasten. Marcella töytäsi sisälle

kamariin.

"Julia!" kiljasi hän. "Niinkuin aavistimme!"

Sisaret syleilivät toisiansa. Marcella tointui ensin.

"Mitäpäs tekisimme?" kysäsi hän lohdutonna.

Julia osotti puoleksi kirjoitettua vaksitaulua. Marcella otti sen ja

luki. Pudistaen päätänsä pani hän sen takaisin pöydälle.

"Sisar", sanoi hän sitten hetkisen mietittyänsä, "ainoastaan yksi keino

voi pelastaa meidät, mutta se on vaikea, äärettömän vaikea panna

toimeen. Mutta jos sinä tahtoisit uskaltaa --."

Julia loi kyynelillä täytetyt silmänsä kysyvästi puhuvaan.

"Kaikki, kaikki tahdon tehdä, kun ei se vaan sodi omaatuntoani

vastaan", vakuutti hän vienolla äänellä.

"Sinun pitää menemän Liciniuksen tykö."

"Minunko? Hänen tykönsäkö?" virkkoi Julia säikähtyneenä. "Kehoitatko

sinä minua siihen?"

Hän laskeutui nyyhkien polvillensa ja peitti käsillään kasvonsa.

Marcella seisoi neuvottomana. Palvelijatar astui sisään.

"Eräs mies haluaa puhutella sinua, Marcella. Hän odottaa atriumissa."

Marcella lähti kamarista. Atriumissa kohtasi hän piispa Optatuksen,

joka oli ankarassa mielenliikutuksessa.

"Voi meitä", sanoi hän vapisevalla äänellä, "jos ei taivas auta meitä!

Tämä on se päivä, jolloin se suuri murhe alkaa, josta Herra puhuu.

Kyrie eleison!"[21]

Marcella väänteli lohdutonna käsiänsä.

"Minä olen tunkeutunut murhaajajoukkojen läpi tänne teille", jatkoi

piispa, "sentähden että sisällinen ääni sanoi minulle, että jos ihmiset

vielä voivat auttaa, te voitte sen tehdä. Legaatti Liciniuksesta lähtee

tämä paha. Hän on ystävä teidän huoneellenne --"

"Minä ymmärrän sinut, Optatus", keskeytti Marcella; "me koetamme."

"Herra siunatkoon sinua! Tahdotteko antaa minulle piilopaikkaa

huoneessanne?"

Marcella kutsui tykönsä orjan ja käski hänen viedä piispa peristiiliin;

sitten meni hän pikaisesti takaisin Julian luo.

Hän tapasi Julian levollisempana.

"Piispa Optatus on meillä", sanoi hän ja pyyhki hiukset pois Julian

otsalta. "Piispan mielipide on myöskin se, että meidän on koettaminen

vaikuttaa Liciniukseen."

"Minä olen päättänyt mennä hänen tykönsä ja rukoilla häneltä armoa",

sanoi Julia vakavalla äänellä. "Servulan pitää tuleman minun mukanani."

Marcella ei vastannut mitään; hän syleili ainoastaan sisartansa ja

painoi lämpymän suudelman hänen huulillensa.

Muutama minuutti sen jälkeen lähti kaksi naista peitetyin kasvoin

Calpurniuksen huoneesta. Toinen, joka kävi edellä, kääntyi oven

vieressä seisovaan centurioon päin ja lausui:

"Tahdotko antaa yhden sotamiehen seurata minua?"

Centurio katsoi kysyjän silmiin tiedustelevaisesti. Sitten kutsui hän

esiin yhden sotilaan ja käski tämän mennä naisia saattamaan. Sotilas

seurasi heitä äänetönnä. Mutta kun palvelijatar tungoksessa erosi

hetkiseksi herrattarestansa, kuiskasi sotilas tälle jälkimmäiselle:

"Älä pelkää mitään, minä olen kristitty."

* * * * *

Ilta-auringon säteet kimeltelivät meren päällä. Vieno tuulenleyhkä

leikitteli viljavainiolla. Kaukana näkyivät vuoriharjanteen huiput

kohoavan taivasta kohti. Eräässä huoneessa, ei kaukana Kartagon

linnasta, istui mies kumarruksissaan leposohvalla komeasti sisustetussa

huoneessa. Korvat olivat hänellä käsien peitossa. Kaikki oli hiljaa

hänen ympärillään, mutta hänen rinnastansa nousi silloin tällöin

huokaus, täynnä sanomatonta surua.

Yht'äkkiä hyppäsi hän ylös. Askeleita kuului. Hänen kamarinsa ovella

seisoi pitkä naisihminen, kasvot peitettyinä, ja lausui vienolla

äänellä:

"Licinius, minä tulen sinun tykösi rukoilemaan sinulta armoa: armahda

meitä."

Legaatti säpsähti nähdessään ihmisen ja kuullessaan äänen.

Suonenvedontapaisesti pani hän käden sydämmelleen.

"Sinäkö, Julia", änkytti hän, "rukoilemaan minulta armoa?"

"Niin, Licinius, armahda minun veljiäni ja minua. Minä rukoilen sinua

siitä polvillani."

Hän laskeutui polvilleen hänen eteensä. "Julia, Julia", lausui Licinius

säikähtyneenä, "mihinkä nyt ryhdyt? Kaiken pyhän kautta, nouse ylös!

Minä en voi nähdä sinua tuollaisena."

Neiti pudisti päätänsä.

"Ensisti tahdon kuulla", sanoi hän vakaasti ja jyrkästi, "mitä Licinius

päättää meidän hengestämme."

Syvä mielikarvaus tunkeutui Liciniuksen läpi, kun hän näki tämän ihanan

olennon polvillaan hänen jalkainsa juuressa.

"Julia", sanoi hän rukoilevalla äänellä, "minkätähden tahdot tehdä

minut ja omaisesi onnettomaksi? Minä voisin ennen käydä polvilleni

sinun eteesi ja sanoa sinulle: armahda minua! Sano vaan ainoastaan

sana, jota sydämmen hartaudella rukoilen sinulta -- ei, sano minulle

ainoastaan, lupaa minulle ainoastaan, ett'ei hän, hän -- sinä tiedät

ketä tarkoitan -- koskaan enää saa tulla sinun silmiesi eteen."

Polvillaan oleva nousi ylös. Hän oli ikäänkuin vihastunut jumalatar, ja

Licinius astui takaperin melkein vavisten. Kalmankalpeana läähättäen

seisoi Julia hänen edessänsä ja ojensi kätensä häntä kohden, ikäänkuin

joku, joka tahtoo antaa käskyä ja kysyi häneltä selvällä ja vakaalla

äänellä:

"Onko se viimeinen sanasi, Licinius?"

Syvä mielenliikutus valtasi legaatin. Hän tahtoi ojentaa kätensä Juliaa

kohden ja pyytää häneltä anteeksi sekä luvata hänelle kaikki, kaikki --

mutta silloin näki hän ajatuksissaan silmiensä edessä naurusuisen,

punahuulisen ja mustasilmäisen nuorukaisen kreikkalaisessa puvussa ja

nyt tahtoi hän vastata Julialle: "On, minä tahdon tuhota hänet, sillä

hän on tuhonnut minut!" Mutta hän hillitsi mielensä ja pää

kumarruksissa kuiskasi hiljaa: "on."

Silloin katsoi neiti hetkisen jäykästi hänen silmiinsä. Syvä puna oli

noussut neidin vaaleille poskille; hänen kätensä vavahtelivat

suonenvedontapaisesti.

"No olkoon sitten niin", lausui hän soinnuttomasti, "tulkoon sitten

tuho meille!"

Hän kiiruhti ovelle. Mutta vielä kerran kääntyi hän ennen huoneesta

lähtemistänsä ja virkkoi juhlallisesti:

"Licinius, älköön tämän hetken muisto koskaan painako mieltäsi. Tee

mitä tahdot. Mutta tiedä, että mikä Jumalasta on, se voittaa maailman,

ja meidän uskomme on voittava teidät."

Licinius katsoa tuijotti muutaman minutin, ikäänkuin hurmautuneena,

hänen jälkeensä. Sitten tunkeutui surullinen huokaus hänen rinnastansa.

Puolen tunnin kuluttua nousi hän ylös sohvalta, jossa hän oli istunut

äänettömään mietiskelemiseen vaipuneena; oli tullut pimeä.

"Eläkööt he, mutta hänen pitää kuoleman", sanoi hän ja lähti huoneesta.

Etusalissa seisoi orja pylvästä vasten nojautuneena. Licinius huusi

häntä nimeltä ja lausui:

"Prokonsulille."

Sitten meni hän itse edeltä; palvelija seurasi perästä.

He astuivat ulos kadulle. Väkijoukko kulki huutaen ja meluten heidän

ohitsensa, kuljettaen mukanaan kahta miestä lyöden ja pilkaten.

Alempana kadulla kuului samallaista melua. Osasto sotamiehiä marssi

ohitse vankien kanssa. Heti vieressä ahdisti rahvas erästä asuntoa.

Licinius näki sen ja vaaleni.

"Myöhäistä", jupisi hän sekavasti ja katsoi hetkisen miettien eteensä.

Sitten kiiruhti hän pikaisesti katua alas.

* * * * *

Tämmöinen menettely kristityitä kohtaan oli alkanut heti puolelta

päivältä. Vaikka esivallan tarkoitus oli ollut ainoastaan laillisesti

järjestetyllä tavalla nousta tätä vihattavaa lahkoa vastaan ja ennen

kaikkia vangita sen arvollisimmat henkilöt, alkoi kansa kuitenkin

paikalla yhdessä prokonsulin sotamiesten kanssa ahdistaa kristityitä,

murtautui väkivallalla heidän huoneihinsa ja vei heidät pois

vangittuina ja pahasti rääkäten heitä. Muutamissa paikoissa paheni tämä

menettely veriseksi väkivaltaisuudeksi, esivallan voimatta sitä estää.

Jo oli vihastunut rahvas, joka huutaen kuljeskeli ympäri katuja eikä

ainoastaan koettanut tyydyttää uskonnollista vihaansa, vaan myöskin

saaliinhimoansa, ruvennut käyttäytymään niin, että oli syytä peljätä

pahinta, kun tämä kristityiden vaino illan suussa äkkiä lakkautettiin

sekä kansan käskettiin mennä pois kaduilta ja rauhassa ja levossa

palata kotiinsa. Rahvas näytti alussa aikovan ruveta käskyä

vastustamaan, mutta vahvat patrullijoukot, jotka heti sen jälkeen

marssivat ulos kasarmista ja kulkivat katuja pitkin panemassa voimaan

tätä esivallan käskyä, tekivät pikaisen muutoksen mielissä, joten

levollisuus oli aivan entiselleen palautettu kohta auringon laskettua.

Siitä huolimatta marssivat kuitenkin sotamiesjoukot katuja pitkin koko

yön. Kansa katseli sitä tyytymättömyydellä ja nurisi sellaista

esivallan huikentelevaisuutta, että antoi käskyt ja sitten heti jälleen

peräytti ne. Mutta myöskin kristityistä oli se käsittämätöntä, että

vaino, joka oli niin äkkiä ja uhkaavasti alkanut, oli jo lakannut, ja

sekainen huhu levisi heidän keskensä, että Jumala oli yht'äkkiä

muuttanut prokonsulin mielen. Niin, olipa ihmisiä, jotka muistuttivat

Saulin historiaa. Ainoastaan Calpurniuksen huoneessa arvattiin asian

oikea laita.

Molemmat sisaret istuivat kahden yksinään. Tosin oli se huojennukseksi

heidän levottomalle mielellensä, että melu kadulla hiljeni

hiljenemistään ja lopuksi kokonaan taukosi kirkkaassa tähdessä olevan

öisen taivaan alla. Mutta heitä huolettivat kuitenkin kovin tämän

peljättävän tapauksen erikoiset seikat, joista he olivat vallan

epätietoisina. Piispa Optatus oli jo monta tuntia sitten lähtenyt

heiltä eikä hänestä sittemmin oltu mitään enempää kuultu. Myöskään ei

Calpurniuksen, joka oli mennyt ulos vähää ennen yön tuloa hankkimaan

tarkempia tietoja, ollut onnistunut saada tietää mitään muuta kuin että

rahvas oli surmannut ainoastaan muutamia kristityitä ja että suuri

joukko oli heitä vankeudessa.

"Onko hän murhattu? Onko hän vankina? Onko hän päässyt pakoon?" kyseli

Julia itseltänsä, vaan ei saanut mitään vastausta näihin kysymyksiin.

Hän otti esiin hartauskirjan, avasi sen sattumalta ja luki: "Mutta

Herra auttaa vanhurskaita; hän on heidän vahvuutensa hädässä." Silloin

vuosivat kyyneleet hänen poskiansa myöten alas näille pyhille sanoille.

Missä Via Coelestis sivuaa sen kallion juurta, jolla Byrsan muurit

kohoavat, siinä oli Kartagon mitä parain basilikki, iso rakennus, jossa

oikeuden keskusteluita pidettiin ja jossa myöjät ja ostajat kaupitsivat

tavaroitansa suurissa tavarahuoneissa. Tätä muhkeaa rakennusta ympäröi

nyt joukko sotamiehiä, jotka eivät antaneet kenenkään astua sinne

sisälle. Missä muulloin ostajia ja myöjiä tunkeili sekaisin, pitäen

kovaa ääntä, nähtiin nyt suuri joukko miehiä, naisia ja keskenkasvuisia

poikia ja tyttöjä, ja kansa, joka tunkeutui sotamiesten joukkoon,

osotti heitä, sanoen: "Ne ovat kristiaaneja!"

Sato, jonka edellisen päivän vainot olivat antaneet, nousi noin sataan

henkeen. Useammat olivat alhaista kansaa, niinkuin käsityöläisiä,

pikkukauppiaita, vapautettuja; ei niin että Kartagon seurakuntaan olisi

kuulunut vaan sellaisia, vaan sentähden, että rikkaat kristityt olivat

olleet tilaisuudessa paeta tahi piiloutua, ja kristityitä orjia taas

suojelivat melkein joka paikassa heidän pakanalliset herransa. Sitä

paitsi piti moni tunnustuksensa salassa.

Kello kymmenen seuduissa tuli prokonsuli, muutamien virkamiehien ja

liktooriensa[22] seuraamana. Hänen oikealla puolellansa astui Licinius.

Hän istuutui tribuunille ja käski tuoda vangit sinne. Näiden piti astua

esiin yksitellen ja ilmoittaa nimensä, säätynsä sekä olivatko he

kristityitä.

"Pelkkää kaupustelija-kansaa", sanoi prokonsuli ylenkatseellisesti

itsekseen. "Mutta ymmärrän kyllä, että lihavat kärpäset ovat reväisseet

itsensä verkosta irti. -- Mikä on sinun nimesi?" kysyi hän eräältä,

joka nyt tuotiin esiin.

"Apollonius."

"No kotopaikkasi?"

"Pepuza Phrygiassa."

"Sinä olet siis ulkomaalainen. Mikä on tuonut sinut Kartagoon?"

"Minä olen tullut tänne julistamaan veljilleni totuutta, joka on meille

ilmoitettu."

"Me tahdomme pitää huolta siitä, että nämät totuudenapostolit tulisivat

harvinaisiksi", lausui prokonsuli uhkaavalla äänellä.

Sitten antoi hän vangille viittauksen mennä pois.

Mutta samassa astui Licinius esiin, kyyristyi ja kuiskasi jotain

prokonsulin korvaan. Tämä nyykäytti päätään ja sanoi muutamia sanoja

kirjurille, joka piti pöytäkirjaa. Sitten jatkui kuulustelu jälleen.

"Ahaa, Tertullianus! Siinä on meillä hyvä saalis. Sinä hullu; parempi

olisi sinun ollut edelleenkin olla asianajaja ja antaa kristityiden

olla kristityitä. Tällä kerralla käynee sinulle vaikeaksi luikertaa

asiasta vapaaksi."

Tertullianus loi tuiman silmäyksen prokonsuliin.

"Sinä et varmaankaan tarvitse mitään asianajajata, mutta kyllä

lääkäriä", sanoi hän pistävällä tapaa. "Siinä, jossa sinä istut, istui

myöskin aikoinaan Vigellius Saturninus."

"Mitä tarkoitti hän sillä?" virkkoi prokonsuli, kääntyen ympärillänsä

olijoihin, kun oli viety pois Tertullianus.

"Tiedäthän, herra", vastasi yksi virkamiehistä, "että sinun edellisesi,

prokonsuli Vigellius Saturninus, tuli äkkiä sokeaksi, ja täytyi hänen

erota virastansa. Kristityt, joiden kanssa hän piti ankaraa tutkintoa,

sanoivat heidän jumalansa lähettäneen hänelle rangaistukseksi sen

taudin."

Prokonsuli nousi ja alotti jälleen tutkinnon.

Puolenpäivän rinnassa saatiin loppuun keskustelut, joita pidettiin

hyvin ylimalkaisella tavalla. Kaikki vangit olivat tunnustaneet

olevansa kristityitä. Kaksitoista heistä tuomittiin kuolemaan;

toisista tuomittiin miehet vankeuteen tahi maasta karkotettaviksi

vuorikaivoksiin, naiset ja lapset taas päästettiin vapaiksi paikalla.

Naiset rupesivat tuomion kuultuansa äänekkäästi itkemään; miehet taas

olivat levollisempina, vaikka heidänkin joukossansa oli muutamia, jotka

näkyivät olevan sangen murheellisina ja peloissaan. Tertullianus, joka

oli yksi kuolemaan tuomituista, koki lohduttaa alakuloisia.

"Sentähden olen aina rukoillut Jumalaani hartaalla rukouksella, että

hän armottaisi minua marttyyrin kuolemalla", sanoi hän; "nyt kun olen

päässyt tarkoitukseni perille, riemuitsen minä, ja te veljeni, joille

on suotu sama armo, riemuitkaa myös tekin minun kanssani. Ajatelkaa,

minkä herttaisen palkan Herra on valmistanut teille, ja kuitenkin

tahdotte te pilkata häntä ja kääntyä takaisin maailmaan, joka vihaa

teitä, ja jota teidän pitäisi vihata!"

"Sinä olet yksinäinen", vastusti häntä toinen kuolemaan tuomittu,

"mutta minulta jää jälkeeni vaimo ja lapsia köyhiksi ja turvattomiksi."

"Sinä hullu", lausui Tertullianus hänelle, "sinä arvaat vaimon ja

lapset korkeammaksi marttyriuden purpurapukua, ja kunnianseppelettä!

Niin, millainen on paimen sellainen on laumakin. Paimenta en minä näe

täällä; sentähden tahtovat myöskin hänen lampaansa pois täältä. Mutta

minä tunnen erään toisen paimenen, joka panee henkensä lammasten

edestä."

"Meidän pitää kirjoittaman armonanomus prokonsuliin", ehdotti eräs

toinen nöyrällä tapaa; se oli opettaja Kleisthenes. "Jos me vakuutamme

hänelle olevamme hyviä porvaria ja alamaisia --"

"Saatana", huudahti Tertullianus hänelle, "etkö pelkää ijankaikkisen

tuomarin oven edessä lausua sellaisia herjaussanoja? Maltas, Herra

kieltää sinut, samoin kuin sinä kiellät hänet."

Sill'aikaa olivat useimmat kuolemaan tuomituista innolla mielistyneet

Kleistheneen ehdotukseen; he kokoontuivat yhteen ryhmään ja

keskustelivat kuiskivalla äänellä, huolimatta niistä vihaisista

silmäyksistä, jotka Tertullianus loi heihin.

"Kleistheneen pitää kirjoittaman anomuskirja", ehdotti joku, ja toiset

yhtyivät häneen.

Kleisthenes sanoi olevansa valmis.

"Mutta", lisäsi hän, "prokonsuliin ei meidän pidä panna

armonanomustamme, häneltä ei meillä ole mitään toivottavaa, vaan meidän

tulee kääntyä legaattiin."

"Liciniukseenko?" huudahtivat useimmat hämmästyneinä.

"Niin, Liciniukseen", toisti opettaja; "en tiedä, näittekö tekin sen,

mutta minä huomasin selvästi, kun minua tuotiin prokonsulin eteen,

kuinka totisena ja surullisena legaatti katseli eteensä, ikäänkuin

meidän tuomiomme olisi koskenut hänen sydämmensä syvimpään. Ja sitä

paitsi oleksii hän paljon Calpurniuksen huoneessa, jossa Marcella ja

Julia kuuluvat meidän joukkoomme."

Vangit keskustelivat hetkisen ja antoivat sitten myönnytyksensä

Kleistheneen ehdotukseen.

"Minä tahdon paikalla tehdä anomuksen suunnitelman", vakuutti hän.

"Lieneehän teillä vielä muutamia denareita,[23] jotta voidaan saada

anomuskirja prokosuliin? Mutta Tertullianus älköön saako siitä mitään

tietää!"

Apollonius seisoi äänetönnä ajatuksiinsa vaipuneena. Tertullianuksen

iloa ei hän tuntenut siitä, että sai käydä marttyyrin kuolemaa

kohtaamaan, sen voi nähdä hänen kasvoistansa. Tuhansia ajatuksia

liikkui hänen aivoissansa. Hänestä tuntui ikäänkuin ääni olisi huutanut

hänelle: "Seuraa minua!" ja Johanneksen hengellä näki hän karitsan

istuimen ja kuinka marttyyrein joukot kokoontuivat sen ympärille

valkoisissa vaatteissa ottamaan voitonkruunua. Mutta aivan siinä

vieressä näki hänen sisällinen silmänsä naisihmisen, joka ensisti oli

iloisen ja onnellisen näköinen, vaan sitten surullisesti hymyillen

näytti kysyvän: "Minkätähden tahdot jättää minut?" Hän harhaili

toisesta kuvasta toiseen, ja kun hän tahtoi kaikin voimin pysyä tuossa

ensimmäisessä kuvassa, tuo toinen tempasi hänet jälleen puoleensa.

Nyt astui Tertullianus hänen tykönsä. Terävällä silmällään oli hän

nähnyt sen taistelun, jossa Apollonius oli sisällisesti.

"Montanuksen apostoli on käynyt raskasmieliseksi", sanoi hän

pilkallisesti.

Tumma puna levisi pikaisesti Apolloniuksen kasvoille. Tuo pilkallinen

kysymys oli kerrassaan tehnyt lopun hänen huikentelevaisuudestansa. Hän

huokasi raskaasti, pyyhki kädellään silmiänsä, ikäänkuin joku, joka

tahtoo päästä vapaaksi unelmasta, ja sanoi tyvenesti:

"Minun toivoni olisi, että saisimme kuolla tänään."

Tertullianus puristi hartaasti hänen kättänsä. Hetkenaikainen

mielenliikutus tunkeutui hänen sydämmensä läpi, kun hän ajatteli, että

tämä voimakas nuorukainen oli määrätty elämänsä keväänä joutumaan

kuoleman saaliiksi. Mutta ajatus marttyriuden loistosta hallitsi häntä

niin voimallisesti, ettei se mieliala voinut hänessä olla kuin

väliaikainen.

"Me tulemme yhdessä astumaan karitsan istuimen eteen -- nuorukainen ja

vanhus", sanoi hän.

Eräs centurio monen sotamiehen kanssa astui sisään viemään pois

kuolemaan tuomituita. Lähtökohtaus oli sydäntä vihlova; ainoastaan

Tertullianus ja Apollonius olivat levollisen näköiset.

Viides Luku.

Sirkuksessa ja kuolleiden kaupungissa.

Viisi päivää edelläkerrottujen tapausten jälkeen nähtiin eri paikoilla

kaupungissa seuraava julkinen ilmoitus:

MARCI. MINICII. TIMINIANI.

PROCONSVLIS. FAMILIA. GLADIA.

TORIA. PVGNABIT. CARTHAGINE. PR.

K. IVNIAS. VENATIO. ET. VELA. ERVNT.[24]

Nyt ei yleiseen juteltu muusta kuin tästä ilmoituksesta. Monta

erilaista huhua oli liikkeellä, jotka koskivat tämän näytännön

yksityiskohtia, mutta vaikka ajatukset, joita siellä täällä lausuttiin

muuten olivatkin hyvin erilaisia, oltiin kuitenkin yleisesti siitä

yksimieliset, että kristityt vangit tulisivat olemaan näytelmäosana

näissä juhlallisuuksissa.

Määrättynä päivänä ja hetkenä täyttyivät ison amfiteaterin kaikki

istumapaikat. Prokonsuli saapui sinne komeassa virkapuvussa,

valkoisessa togassa,[25] joka oli purpuraisilla reunoilla ja

kultaisilla hetuleilla koristettu. Majesteetillisella ryhdillä kävi hän

sijallensa ja ylevästi nyökäyttämällä päätänsä vastasi kansan

kättentaputuksiin. Hänen viereisihinsä paikkoihin istuutuivat muutamat

virkamiehet ja hänen perheensä naiset.

"Missä on Licinius!" kysäsi prokonsuli katsellen ympärillensä.

"Minä aioin juuri rukoilla sinua suomaan hänelle anteeksi

poissaolonsa", sanoi joku ympärillä olijoista. "Hän ei voi hyvin ja

pyysi minua sanomaan sinulle sen."

Prokonsuli pudisti tyytymättömästi päätään ja antoi merkin

juhlallisuuden alkamiseksi.

Keskelle teateria oli laitettu kallioinen maisema. Kuusi antiloopia

tuli eräästä salaovesta taistelutanterelle, juoksentelivat hetkisen

hurmaantuneina ja kiipesivät sitten ylös kallioille. Kolme viinillä ja

jousilla varustettua poikaa seurasi niiden perästä. Uskalijaalla

taidollisuudella kiipesivät he jyrkkiä polkuja ylös; rohkeilla

hyppäyksillä menivät he kuilujen yli tahi liukuivat kallionkylkiä

myöten alas, väsymättä jahdaten noita nopeita otuksia. Kaksi heistä oli

jo kaatanut saaliinsa. Kolmannelle ei tahtonut onnistua, vaikka hän

teki yhä uusia koetuksia. Hänen kunnianhimonsa ja yksityisten

katselijain moitesanat yllyttävät häntä ponnistamaan viimeiset

voimansa. Ja nyt näyttää hänkin olevan tarkoituksensa perillä.

Hän on ajanut sen antiloopin, jota hän kauan oli ajanut takaa,

kallionkukkulalle, josta se ei voi päästä pakoon. Suurimmassa

mielenponnistuksessa jännittää hän jousensa, nuoli viuhahtaa ilmassa,

satutettuna rintaan kavahtaa eläin pystyyn, kadottaa tasapainonsa ja

syöksyy alas syvyyteen, pudotessaan vieden mukanaan onnettoman

ampujankin. -- Kuolonhiljaisuus tulee sirkukseen, mutta pikaisesti

kiiruhtavat palvelijat paikalle ja vievät pois tainnuksissa olevan

pojan. Samalla kertaa ajetaan vastakkaiselta puolelta kaksi karhua

sirkukseen. Pantteri seuraa näitä pitkillä hyppäyksillä ja piiloutuu

kallionlohkareen taakse. Molemmat jousimiehet vetäytyvät varovasti

takaisin ja neljä keihäillä varustettua miestä astuu sisään. Näiden

perästä tulevat jälleen jousimiehet tulisilla nuolilla varustettuina,

jotka he laukaisevat karhuja ja pantteria vastaan, saadakseen ne

ärtymään. Heidän suojanansa ovat heidän edessänsä seisovat, keihäillä

varustetut miehet ja sirkuksen yhtä ovea pidetään avoinna heille.

Pantterin sekava murina ilmoittaa sen raivon kiihtyvän. Nyt painaa se

päänsä syvälle hietaan ja tähtää viheriältä kimeltelevillä silmillään,

onnettomuutta ennustavalla tavalla, noita neljää keihäsmiestä. Nämät

seisovat äänettöminä keihäät ojennettuina. Heidän ulkomuodostaan jo

näkee, että he ovat aivan taitamattomia taistelemaan petojen kanssa,

että heidän on käskystä täytynyt tulla tänne, että he ovat kuolemaan

tuomituita.

"Kyrie eleison!" kuiskasee yksi heistä, ja toiset kertovat hiljaan

samat sanat.

Tiikeri on jälleen noussut ylös; se astuu väijyen muutamia askeleita

syrjään.

"Eteenpäin! Pian!" huutavat katselijat, ja taas lentää tulisia nuolia

petoja vastaan.