Fürstenbergin ja yllämainittujen herrain vangitseminen on peräti
historiallinen tapaus. Siitä löytyy monta eri kertomusta, mutta
kaikista pistää esiin Tiaisen nero ja rohkeus. Kun vahdit ja palvelijat
olivat tulleet sidotuiksi, sai Scheene vasta seuraavana aamuna tiedon
tästä odottamattomasta yrityksestä; mutta mahdotonta oli enää ajaa
Tiaista takaa, kun ei tiedetty mihin hän oli kadonnut.
Sillä aikaa kuljetti tuo rohkea partiokävijä vankejaan salomaita ja
syrjäteitä (muun muassa Iikasen suon yli) Kaltimonniskalle, johon hän
saapui aamuhämärässä.
Pekka oli ollut koko matkan sangen alakuloinen. Tiainen ja muut
retkikunnan jäsenet kysyivät monesti häneltä syytä siihen, mutta hän
vaan vastasi kierrellen. Aadun kanssa hän puheli tuntimääriä matalalla
äänellä, välttäen kuitenkin virkkaa sanaakaan eilisyön kauheasta
tapahtumasta, joka vieläkin painoi hänen sydäntään. Ei kukaan muu kuin
Aatu tiennyt mitä katteini oli sanonut kuolinhetkellään; mutta kaikkia
kummastutti, miksi Pekka palasi saliin.
Lähteissään joukkoineen Joensuuhun päin, oli Tiainen karkoittanut
Kaltimonniskalta ne viisi rakuunaa, jotka Scheene oli jättänyt vahtiin
sinne ja pannut heidän sijaansa kolmekymmentä omaa miestään. Tämä
joukko majaili suomalaisten entisessä varustuksessa.
Tultuaan sinne, lähetti Tiainen vangit lautturin mökkiin, käskien
vartioida heitä sangen tarkasti, mutta samalla pitää huolta siitä,
ett'ei heiltä puuttuisi mitään.
Miehiensä asetuttua lepäämään roihuavien nuotiotulien ääreen, pyysi
Tiainen Pekkaa kertomaan kaikkein kuulta elämän-vaiheensa siitä asti
kuin hän läksi Mönninvaaralta.
Pekka täytti hänen pyyntönsä parhaan mukaan. Jokainen kuunteli häntä
uteliaisuudella, ja kun hän lopetti pitkän kertomuksensa, sai hän
kaikilta hartaita kiitoksia.
Samassa juoksi paikalle kaksi naista, joista toinen syöksi hänen
syliinsä, huudahtaen: "Pekka, Pekka!... Jumalan kiitos, että vielä näen
sinut elävänä, sä lemmittyni, sä elämäni toivon tähti! Nyt ei voi
mikään eroittaa meitä!"
Ihastuksissaan sulki Pekka neitosen syliinsä, vuodattaen ilokyyneliä.
Kaikki katsoivat heihin ääneti kauan aikaa. Vihdoinkin sanoi Eronen
ottaen Pekkaa kädestä kiini:
"Sä kelpo poika, paremmin en voi palkita kaikkia hyväntekojasi meitä
kohtaan, kuin että täytän hartaimman toiveesi, joka elähytti sinua niin
taistelussa kuin vankikomerossakin... Jumala siunatkoon teitä,
lapseni!"
"Niin, olkoon Hän aina teille armollinen", virkkoi Anna
liikutuksissaan.
Elsa irtausi sulhonsa sylistä ja painoi itkien päänsä äidin rintaan.
"Nyt olet löytänyt sen kalliin aarteen, jonka omistaminen tekee sinut
onnelliseksi", sanoi Tiainen puristaen hellästi Pekan kättä.
Samassa tuli aurinko näkyviin itärannalla olevan vaaran harjun takaa,
ja sen kultaiset säteet himmensivät nuotion loiston, osoittaen että
uusi päivä koitti tuoden uusia toivehia ylen onnelliselle pariskunnalle
ja niille urhoille, jotka vielä taistelivat rakkaan isänmaansa edestä,
valmiina vuodattamaan verensä sen kunnahille.