Kuolemantuomio synnytti Pekan sielussa kummallisia tunteita. Ensin
vaivasi häntä levottomuus ja synkkämielisyys, joka iltaa myöten väistyi
sisällisen rauhan edestä. Taistelu oli loppunut; hän halusi lepoa.
Kuuma kyynel kirposi hänen silmästään.
"Tapahtukoon Herran tahto... onnettomuutta tulee kantaa
kärsivällisyydellä... nurkuminen on syntiä."
Hän heittäysi penkille pitkälleen.
"Minun on mahdoton paeta... mutta, paha on jättäytyä toivottomaksi!
Omin neuvoin en pääse täältä. Ikkunaa suojelee rautaristikko ja
kangilla varustetun oven takaa kuuluvat vartijan tasaiset askeleet."
Hän vaipui syvään, virkistävään uneen, josta hän heräsi vasta myöhään.
Tuvassa oli pilkkopimeä; oven raosta ainoastaan tunkeusi kynttilän säde
sisään.
"Kaiketi on tämä viimeinen iltani", mutisi Pekka katkerasti, mennen
ikkunan ääreen; "huomenna näillä ajoin olen jo varmaankin isäni luona,
jonne pääsen näin monen kärsimyksen kautta. Oi, miksi en saanut kaatua
kunnian tanterella ase kädessä, voittohuutojen kaikuessa enkä saanut
hautaani toverieni vieressä..."
Pihalta kuuluvat askeleet vetivät puoleensa hänen huomionsa.
"Luultavasti venäläisiä", jatkoi hän. "Saanenko kumppalin vai tulevatko
vaihtamaan vahteja... mutta suuri Jumala!... mitä miehiä nuo ovat?
Univormua heillä ei ole, mutta seinälyhdyn valossa näen aseita. Mitä!
onko se kangastus vai näenkö todellakin Aadun ja Tiaisen?... muita en
tunne... mutta voihan olla mahdollista että he ovat tulleet pelastamaan
minua täältä... Nyt menevät he kartanon porstuaan... Ah Herra!... he
eivät huomaa minua!"
Raivoissaan löi hän ristikon läpi ikkunaa niin, että se särkyi, ja
ruutu putosi helisten pihalle.
Hän aikoi juuri huutaa Tiaiselle ja Aadulle, kun vahtituvasta kuului
huuto ja aseiden kalske, joka taukosi pian.
Pekka kuuli puhuttavan Suomea.
"Sido ryssän kädet kovemmin!" sanoi eräs paasi-ääni; "muutoin voi se
piru päästä karkuun!"
Pekka huudahti ilosta.
"Tuota ääntä olen kuullut ennen, mutt'en muista missä... ovatko
suomalaiset todellakin tulleet pelastamaan minua -- --?"
"Katsokaamme, mitä tuolla säilytetään, koska ovi on suljettu ja
sotamies piti vahtia tässä!" jatkoi paasi-ääni.
Pekka tuskin voi uskoakkaan, mitä hän kuuli. Oitis kohosi hänen
sydämmestään harras rukous; sitten koputti hän ovea huutaen:
"Avatkaa, avatkaa!"
Pelastajat ottivat salvan ovelta.
Nähtyään heidät, joutui Pekka niin liikutuksiinsa, että hän oli langeta
jokaiselle kaulaan. Vapisevalla äänellä kysyi hän:
"Kuka saattoi teidät pelastamaan minua kurjasta kuolemasta?"
"Ken olet, sä onneton?" kysyi muuan talonpoika. "Kuinka olet joutunut
tänne? Varmaankin olet sama mies, jonka Aatu Tirronen sanoi olevan
venäläisten vankina...?"
"Ah, nyt ymmärrän kaikki! Aatu siis pääsi pakoon ja tuli nyt
pelastamaan minua... mutta missä on hän? Onko Tiainenkin täällä?"
"Tiainen tuli vangitsemaan kuvernööriä ja hänen lähimäisiä
virkamiehiään", vastasi paasi-ääninen mies. "Aatu seuraa häntä."
Pekka säpsähti hämmästyksestä.
"Menkäämme sitten heidän luokseen", sanoi hän, "kiiruhtaen vahtitupaan,
ottamaan molempain vangittujen sotamiesten aseita. Aika on kallis ja
yritys on vaarallinen. Tulkaa!"
Etupäässä syöksi hän pihalle ja sitten Backmanin talon porstuaan.
* * * * *
Ivanoffin huutaessa: "Pyhä Yrjänä, suomalaiset!" hämmästyivät
Fürstenberg ja Cedervald suuresti, mutta edellinen sai pian entisen
kylmäverisyytensä ja tempasi seinältä pistooli-parin.
"Mitä!... Aiotteko, herra kuvernööri, yksin taistella ylivoimaa
vastaan?" kysyi Cedervald, vetäytyen pöytänsä taa.
"Minä yksin?" toisti Fürstenberg verkalleen. "Onhan täällä Ivanoff
-- -- -- ja entäs te! Tulkaa ottamaan minulta toinen pistooli, sillä
nyt täytyy meidän puolustaida, kunnes saamme apua."
"En, en, en; heitä on liian monta!" vaikeroi Cedervald.
Hänestä huolimatta syöksi kuvernööri auttamaan katteinia, joka oitis
oli vetänyt miekkansa ja alkanut hurjan kaksintaistelun Tiaisen kanssa,
jonka iskut hän väisti taitavasti. Mutta taistelu ei kestänyt kahta
minuuttiakaan, sillä tuo kostonhimoinen Aatu syöksi esiin ja iski
puukon Ivanoffin rintaan, huutaen: "Tuosta saat kaikista ilkitöistäsi!"
Huudahtaen vaipui Ivanoff polvilleen, miekka putosi hänen kädestään.
"Ah -- Pekka -- miksi tahdot -- -- tappaa -- -- -- minut -- -- --
anna -- -- anteek--si -- -- olen -- -- se-se-serkkusi -- -- --
Säämin-in-gistä -- -- -- --", ähkyi hän vienolla äänellä, puristaen
kädellään haavaansa.
Enempää hän ei jaksanut sanoa, sillä veri tulvasi hänen suustaan. Hän
kaatui maahan ja heitti henkensä.
Aatu katsoa tuijotti häneen, voimatta virkkaa sanaakaan.
Nähtyään Ivanoffin kaatuvan, peräytyi Fürstenberg keskelle lattiaa,
eikä kyennyt enää puolustamaan itseään.
"Ketä olette, ryövärit, murhaajat?" kysyi hän kolkolla äänellä.
Tiainen astui esiin ja lausui:
"Vastustus on turhaa; antautukaa, tahi -- --"
"Suus kiini, sä rohkea mies", keskeytti Fürstenberg, kohottaen
pistooliaan. "Elä lähene minua! En koskaan antaudu partiokävijöille ja
sisseille... Min'en pelkää teitä yksinänikään. Elkää kajotko minuun,
minä olen kuvernöri Fürstenberg!"
Nähtyään hänen uhkaavan asentonsa, aikoivat Suomalaiset karata hänen
päälleen, mutta pysyivät kuitenkin alallaan.
"Herra kuvernööri", sanoi Tiainen hiukan ivallisesti; "suokaa anteeksi
julkeuteni, mutta meidän ja Suomenmaan etu vaatii, että teidän täytyy
seurata minua. Minä olen raja-katteini Tiainen!"
Fürstenberg peräysi pari askelta.
"Vai niin! Koska teidän nyt on onnistunut karata päälleni
äkkiarvaamatta, olen vankinne -- mutta kuitenkin toivon arvoani
vastaavaa kunnioitusta, jos tahdotte, että edes pidänkään teitä
upseerina!"
"Koetan täyttää vaatimuksenne niin paljon kuin mahdollista", vastasi
Tiainen, ottaen vastaan hänen miekkansa ja pistoolinsa. "Mutta meillä
on kiire!"
Samassa veti pari miestä Cedervaldin pöydän alta.
"Meidän täytyy tyytyä kohtaloomme!" sanoi Fürstenberg hänelle saksaksi.
"Mutta kostoa vaatii tämä häväistys."
Vangit edellä kiiruhtivat talonpojat ulos. Sivuhuoneista tuotiin kolmas
vanki, kielenkääntäjä Granfelt.
Samassa tuli Pekka Aadulle vastaan.
"Kas... Pekka! Ken pelasti sinut; mistä tulet?"
"Haudan partaalta!" vastasi tämä kolkosti; "mutta sinäkö, Aatu, toit
tänne Tiaisen ja hänen miehensä", jatkoi hän syleillen ystäväänsä,
"olen sanomattoman onnellinen, kun vielä kohtaan sinut."
"Samoin minäkin, nyt voimme taaskin vaikuttaa isänmaan edestä, nyt
voimme taaskin puolustaa kotiseutuamme! Onnellinen olisin minäkin perin
pohjin, ellei kauhea salaisuus vaivaisi minua..."
"Kiiruhtakaamme täältä", lausui samassa Tiainen. "Venäläiset voisivat
pian tulla apuun."
Aatu meni hänen luokseen ja kuiskasi hänelle korvaan: "Tehkää hyvin ja
odottakaa hiukan... jälkeenpäin teen kaikki selväksi."
Katteini suostui siihen vaikka vastahakoisesti.
Aatu kertoi muutamin sanoin, mitä oli tapahtunut ja mitä Ivanoff oli
sanonut kuollessaan.
"Voitko uskoa, että hän oli serkkusi Säämingistä, josta kerran juttelit
minulle."
"Sen verran kuin sain tietää isältäni... Tule! menkäämme viimeisen
kerran katsomaan häntä. Eläessään oli hän viholliseni, mutta tahtoi
sopia kuollessaan: siis tulee minunkin antaa hänelle anteeksi..."
"Hitto vie!" huusi Tiainen heille; "tahdotteko vielä kerran joutua
ryssän kynsiin. -- Ell'ette tule nyt, jätämme teidät!"
"Minuutti vielä!" huudahti Aatu, seuraten Pekkaa saliin, jossa Ivanoff
ui verissään.
"Minua kummastuttaa, mitä heillä nyt on", mutisi Tiainen malttamatonna.
"Mutta uteliaisuuteni saan kyllä sammuttaa."
Sisään mentyään lankesi Pekka polvilleen kaatuneen viereen, sanoen
liikutuksissaan: "Lepää rauhassa! Jumala olkoon sielullesi armollinen.
Minä puolestani annan sinulle anteeksi kaikki, kaikki! Olisinko tiennyt
ennen -- --"
Samassa huusi Tiainen etehisestä:
"Tulkaa jo! Muutoin lähdemme!"
Nousten seisalleen jatkoi Pekka:
"Nyt tiedän, miksi Kaikkivaltias saattoi meidät yhteen noin
ihmeellisellä tavalla. Aatu! sinua en voi vihata sentähden, että hän
kaatui iskustasi... Se oli Jumalan tuomio!"
Hän syöksi ulos, nosti silmänsä taivasta kohti ja mutisi:
"Ah, isäni!... hauta sovittaa kaikki!"