Ei voi kertoa, millä ilolla Pekka ja Elsa omistivat toisensa. Heidän
häänsä vietettiin niin komeasti kuin Mikon varat riittivät, ja tuskinpa
tarvinnee mainittakkaan, että totinen rakkaus ja Jumalan siunaus
valmistivat heille oman, onnellisen kodin.
Pari päivää häiden jälkeen palasivat Pekka ja Aatu Tiaisen joukkoon ja
taistelivat siinä kunnes vedet ja salmet alkoivat jäätyä, jolloin
Gerngross läksi pohjoiseen päin, ja Tiaisen täytyi päästää miehensä
kotiseuduilleen.
Fürstenberg, Cedenvald ja Granfelt tulivat viedyksi Enosta Pieliseen,
jossa heidät rovastin välityksestä päästettiin vapaaksi, sillä
yllämainittuun pitäjään marssivia venäläisiä piti lepyttää. Kaiketi
aikoi Tiainen lähettää vankinsa Sandelsille. Muutamat kertovat hänen
kohdelleen heitä pahasti, mutta varmaankin paljoa paremmin kuin
Fürstenberg olisi menetellyt Tiaisen kanssa, jos tämä olisi joutunut
hänen käsiinsä.
Huomattuaan vastustelemisen olevan turhan, palasivat Pekka ja Aatu
Enoon ja vannoivat uskollisuuden valan Venäjän keisarille. Tämä
tapahtui joulupäivänä.
Koska heidän nyt enää ei tarvinnut pelätä venäläisten väkivaltaa,
asettuivat he kumpikin asumaan Erolan uuteen taloon ja olivat kaiken
ikänsä mitä paraimmat ystävykset.
Mutta Tiainen ei voinut taipua vihollisen alle. Uskollisuudestaan
isänmaataan ja synnyinseutuaan kohtaan sai hän paeta ja olla alinomaa
vaarassa. Monesti oli hän joutumaisillaan venäläisten käsiin, mutta
pelastui joka kerta; hänelle onnistui päästä Puolangon ja Pudasjärven
erämaiden läpi Tornioon, jossa hän kohtasi Suomen sotajoukon
jäännökset. Vapaa-ehtoisena hän sitten seurasi maanmiehiään ottaen osaa
muun muassa Uumajan, Hörnefors'in, Säfvar'in ja Ratanin tappeluihin.
Tukholmassa hän tuli esitetyksi Kaarlo XIII:lle, joka antoi hänelle
uskollisuudesta Ruotsin valtakuntaa kohtaan mitalin "urhoollisuudesta
sodassa", kannettavaksi kaulassa Miekkatähdistön ritarikunnan nauhassa.
Paitsi sitä sai hän jonkun toimituksen sotaväessä ja viipyi sentähden
Ruotsissa kolme vuotta. Hän palasi kotiseuduilleen vallan toisena
miehenä kuin hän oli sieltä lähteissään, käyttäen itseään kuin
katteinin tulee. Kun hän tuli toimeen sillä eläke-rahalla, joka
vuosittain lähetettiin hänelle Ruotsista, jätti hän talonsa vävylleen.
Onnellisena ja tyytyväisenä pysyi hän omaistensa keskellä, käyden
monesti tervehtimässä entisiä sotatovereitaan, Pekkaa ja Aatua, jotka
aina ottivat häntä vastaan ihastuksella ja kunnioituksella; silloin
taas palasivat nuo kolme urhoa entisille ajoille, muistelivat niin
myötä- kuin vastoinkäymisiään, muistelivat sitä kunniarikasta, vaikka
onnetonta sotaretkeä, joka päätti maamme kohtalon.
Tiainen ei vannonut koskaan uskollisuuden valaa Venäjän keisarille,
vaan uudisti joka vuosi Ruotsista saamansa passin, kunnes kuolema
korjasi hänet v:na 1833.
Nuorempi sukupolvi unhottaa unhottamistaan esi-isäinsä taistelut ja
kärsimykset; aika himmentää kaikki. Tiainenkin alkaa jo kansan suussa
muuttua satujen sankariksi, mutta hänen nimensä on saanut pysyvän sijan
maamme historiassa.
"Ei unhojärveen huku hän
Vaan lailla luodon vihriän
Kohoopi alta laineen --
Kuoleepi, eikä kuole hän."