Aatu tunkeusi metsään ja pääsi onnellisesti takaa-ajajain käsistä.
Juostuaan puolen tuntia huomasi hän äkkiä puiden välistä nuotiotulen
tuikkivan. Samassa tarttui kaksi vahvaa kättä pakolaiseen... hänet
vietiin tulen ääreen, jossa virui joukko aseellisia talonpoikia.
"Kuka olet?"
Aatu tunsi äänestä kysyjän.
"Ah Tiainen..." enempää hän ei voinut sanoa ilosta.
"Kuka olet? vastaa, tahi -- --"
"Ettekö muista Aatu Tirrosta?"
"Ah sinäkö se oletkin! Mutta kuinka olet tullut tänne! Kuulinhan sinun
palanneen sotaväkeen. Kerro, miten sinun on käynyt."
Aatu kertoi kaikki säntilleen.
"Nyt virkistä itseäsi... kas tästä saat!"
Tiainen otti esiin viinapullon.
"Varromme kuormastoa, jonka olen kuullut tulevan Sortavalasta
Joensuuhun -- --"
"Mutta olettekos koskaan aikonut vangita venäläisten uutta
kuvernööriä?"
"En!"
"Panen pääni pantiksi, että voitte tehdä sen. Kuta pikemmin, sen
parempi. Pekka on pelastettava ja paitsi sitä löytyy Joensuussa suuri
saalis..."
Tiainen säpsähti.
"Sitä en ole ajatellutkaan! Tuosta kepposesta olisi meille sangen
suurta hyötyä. Minun täytyy vangita kuvernööri, mutta vasta ensi yönä,
sillä huomenna menemme Muloon, vartomaan kuormastoa... Tule nyt syömään
ja lepäämään. Sinulta ei puutu mitään muuta, kuin ystäväsi Pekka."
"Mutta pelastammehan hänet huomenna kuolemasta?" kysyi Aatu
hajamielisenä.
"Vieläkö aprikoit? Niin totta kuin nimeni on Olli Tiainen!"
* * * * *
Oli pilkkopimeä. Vinhakka pohjatuuli heilutti Niinivaaran suuria
honkia, joista pöllön rääkyminen sekoittui tuulen ulvontaan. Pieni
härmäsade lioitti maan.
Yksinäinen mies, aseissa kiireestä kantapäihin, kulki lähellä Backmanin
taloa maantien poikki, luoden vakoilevat silmänsä joka haaralle,
etenkin venäläisten pääkortteerista tuikkiviin tuliin.
Hän hiipi kappaleen matkaa sitä peltoakin, joka eroittaa maantien
talosta. Tarkasteltuaan kylliksi sen ympäristöä palasi hän metsän
reunassa olevaan tiheään viidakkoon.
Kuljettuaan sitä noin kymmenen syltä, saapui hän aukealle paikalle,
jossa seisoi joukko aseellisia miehiä. Nämät olivat, paitse vakoilijaa
Aatua, Tiainen, joka tietysti johti retkikuntaa, Mikko ja Antti Eronen,
Simo ja 30 valittua urhoa.'
"Sanonpa vieläkin", virkkoi Aatu, "ett'ei sopivampaa tilaisuutta löydy
yrityksemme toimeen panemiseen. Kenenkään huomaamatta voimme pimeässä
piirittää talon."
"Tänä iltana täytyy onnettaren korvata meille, mitä menetimme
aamupuoleen", lausui Tiainen, tarkastaen miekkansa terää; "hitto
sentään, ett'emme saaneet kuormastoa!"
"Mutta voipa se olla hyväkin", sanoi Aatu, "sillä jos olisimme saaneet
kuormaston, olisi kuvernööri miten hyvänsä saanut tiedon siitä,
arvannut meidän olevan likitienoilla ja ryhtynyt varokeinoihin."
"Olet oikeassa, ystäväiseni. Kuvernööri on kuitenkin paljoa tärkeämpi
saalis, kuin kymmenenkään kuormastoa..."
"Sitä paitse voimmehan pelastaa Pekan", lisäsi Aatu. "Ellemme löydä
hänen vankilaansa, pakoitamme vankejamme opastamaan meitä sinne."
"Kenties on hän jo saanut surmansa", virkkoi Simo.
"Sitten saavatkin meiltä samalla mitalla", keskeytti Tiainen. "He eivät
näy tietävänkään, miten meikäläiset kohtelevat sotavankejaan... Ottakaa
aseenne pojat ja seuratkaa minua varovasti!"
Joukko pääsi pellon yli kenenkään huomaamatta ja piiritti talon.
Pantuaan joka kulmaan vahteja, ettei kukaan vieras pääsisi ulos eikä
sisään, lähetti Tiainen kymmenen miestä vahtitupaan, vangitsemaan
sisällä olijoita. Muiden kanssa meni hän päärakennukseen. Porstuassa
seisova vahtisotamies ei ennättänyt antaa hätämerkkiä, kuin hän jo oli
siteissä.
"Menkää nyt te kolme kyökkiin ja vangitkaa siellä joka henki", kuiskasi
Tiainen, "mutta välttäkää verenvuodatusta niin paljon kuin
mahdollista... Antti, mene sinä Kantosen ja Puhakan kanssa tuonne..."
"Mikä kilahti...?" kysyi Aatu äkkiä; "oli kuin ruutu olisi särkynyt
jossain --"
"Ole joutavia", keskeytti Tiainen. "Olisinhan minäkin sen kuullut.
Voihan se särkyä vahtituvassa taistellessa... Hiljaa! salista kuuluu
askelia."
Hän pani korvansa oveen ja kuunteli. Joku läheni ovea ja avasi sen.
Mutta Tiainen oli häntä vastassa.