Kollegia-asessori Otto von Fürstenberg kulki saman päivän iltana
edestakaisin työhuoneessaan, Backmanin talon salissa, vaipuneena syviin
mietteihin pysähtyen välistä alas lasketun kattolampun valaiseman
pöydän eteen, joka oli täynnä karttoja ja papereja. Lähinnä suurta
nojatuolia, Fürstenbergin istumapaikkaa, oli pöydällä Pietarista äsken
tulleet käskyt, joista hänelle nyt oli miettimistä, uutta työtä ja
vaivaa.
Malmin karkoitettua Taipaleelta, pitivät venäläiset Karjalaa omanaan,
mutta siinä luulossa he erehtyivätkin. Fürstenberg sai vaikean toimen.
Luoksepääsemättömistä piilopaikoistaan teki Tiainen rohkeita
partioretkiä, anasti venäläis-kuormastoja ja levitti kauhua vihollisten
kesken. Pienimmistäkin huhuista saivat venäläiset monesti marssia
peninkulmia turhaan, sillä Tiaista ei näkynyt eikä kuulunut; hän oli jo
toisaalla tekemässä tuhoa ja kepposiaan.
Kuvernööri mietti nyt, kuinka hän voisi karkoittaa Tiaisen Enosta,
johon tämän huhuttiin sijoittuneen. Estäen valppaudellaan kaikkia
Gerngrossin liikkeitä pitkitti hän sissisotaansa.
"Mahdotonta!" mutisi Fürstenberg; "min'en voi uskoa hänen siepanneen
niitä 20 kuormaa, jotka lähetin Iisalmelle. Minun täytyy saada käsiini
se pää-yllyttäjä, millä hinnalla hyvänsä..."
Samassa tulivat sisään lääninsihteri Cedervald ja katteini Ivanoff.
"Mitä nyt?" kysyi Fürstenberg, koettaen salata levottomuuttaan.
"Entisiä huolettavia sanomia!" vastasi Cedervald. "Luultavasti aikoo
Tiainen hätyyttää vielä meitäkin..."
"Luuletteko sitä?" kysäsi Fürstenberg vaaleten.
Ensi kerran oli tämä seikka johtunut hänelle mieleen.
"Nyt tulee teidän kirjoittaa vastaus sotaministerin viime käskyyn;
huomenna aion lähettää Pietariin ylimääräisen kuriirin... mutta
odottakaa hetkinen, minä kuulustelen herra katteinia!"
Cedervald meni pöytänsä ääreen.
"Tuotteko tekin minulle Jobin postin?" kysyi Fürstenberg istuutuen
nojatuoliinsa ja viitaten katteinia istumaan vastapäätä; "vai kuinka?"
"Tällä kertaa ei teidän ylhäisyytenne tarvitse kuulla mitään
semmoista", vastasi Ivanoff kiireesti, päästäkseen asiaansa. "Väestö on
jo monessa kohden vannonut uskollisuuden valan ja antaa nyt
säännöllisesti muonavaroja; uppiniskaisten luku vähenee päivä päivältä,
tänäänkin saimme kiinni viisi aseellista talonpoikaa..."
"Mitä sanotte! Kauan aikaa oli meillä yksi vanki, eilen tuli toinen,
joka pötki pakoon huolimattomuutenne tähden."
"Miten niin?" kysyi Ivanoff vihastuen, mutta teeskennellen itseään
taitavasti.
"Vahteja oli liian vähän..."
"Mutta sanoihan teidän ylhäisyytenne kahden miehen riittävän -- jonka
tähden tämä ei ole minun syyni", vastasi Ivanoff rohkeasti.
Fürstenberg huomasi olevansa väärässä ja puri huultaan.
"Sitä ei voi enää auttaa. Vahingosta viisastuu. Hyvä, että toinen
karkuri joutui kiinni. Hän saa rangaistuksen kummankin edestä."
Ivanoff oikeenpa hypähti.
"Mutta oletteko kovalla vankeudella koettaneet pakoittaa häntä
vannomaan uskollisuuden valaa?" kysyi Fürstenberg, huomaamatta
Ivanoffin liikutuksia.
"Olen... itsekkäämpää suomalaista en ole tavannut. Kerran hän jo
kirjoitti nimensä alle, mutta repi valapaperin..."
"Miksi ette ole ilmoittaneet sitä minulle ennemmin?" huusi kuvernööri
kärsimätönnä.
"Siksi... siksi... että se tapahtui eilen ehtoolla ja tuli ilmiin vasta
tänään. Eräs rakuuna löysi palaset lattialta ja toi ne minulle.
Koetellakseni sommitella niitä yhteen, saadakseni selkoa nimestä
huomasin eräällä kaistaleella kka Sallin... Nimi on siis
kokonaisuudessaan Pekka Sallinen."
"Mutta mistä voitte sanoa kumpasenko nimi se oli?"
"Tiedän varmaan, että se on kiinni saadun nimi. Hän sai valapaperin
ennen toisen tuloa ja paitsi sitä oli hän riutunut, nälistynyt ja
halusi elää. Sen lisäksi kuulin edellisten vankien kutsuvan häntä
Pekaksi."
"No entäs sitten? Mutta mitäs vangin nimi minuun kuuluu?" virkkoi
Fürstenberg nousten ylös; "minulla on toimitettavana tärkeämpiäkin
asioita kuin..."
"Teidän ylhäisyytenne, odottakaa hetkinen! Nyt vasta tulenkin itse
asiaan."
"Kiireesti sitten!"
"Saadakseni tietää hänen nimensä, tulin omituisen asian perille."
"Kertokaa, mutta lyhyesti! Minun on kiire."
"Iso-isäni oli tilanomistaja Säämingissä, joka v. 1743 rupesi Venäjän
alamaiseksi ja sai pitää entisen kontunsa. Hänellä oli kaksi poikaa,
joista vanhempi oli isäni. Nuorempi, nimeltään Juhana kuin
iso-isänikin, oli erittäin vilkasluontoinen ja kevytmielinen, eikä siis
voinut kärsiä isäni totista, vakavaa ja rehellistä olentoa. Veljien
väli paheni, ja kun Juhana oli isänsä lemmikki, jätti isäni kotinsa ja
meni sotapalvelukseen. Kolmivuotisen sodan syttyessä katosi setäni
tietymättömiin, mutta luotettavilta ystäviltään sai isäni tietää hänen
menneen rajan yli Suomen armeijaan, Savon prikaatiin. Sen mokomin
hänestä ei ole kuulunut muuta, kuin että hän muutti näille tienoin. Jo
Mönninvaaralla, jossa Juhana kaatui, sain asukkailta kuulla Pekan
olevan hänen poikansa. Isäni palasi majurina tiluksilleen Sääminkiin ja
kuoli siellä pari vuotta sitten. Isoisän kuoltua kääntyi hän
kreikkalais-katoliseen uskoon ja otti suku-nimekseen 'Ivanoff'-nimen,
iso-isän ristimänimen mukaan. Veljeni palvelee laivastossa ja sisareni
ovat pensionissa Pietarissa."
"Mutta tuoko olikin asianne, herra katteini...?"
"Kärsimystä, kun tunnette elämäkertani, käsitätte asiani."
"No, jatkakaa sitten!"
"Viime kesänä komennettiin minut Mitaun rakuunarykmenttiin, jossa tulin
Suomeen. Retkemme kävi Enon talonpoikia vastaan. Silloin saimme
taistella monenlaisissa vaiheissa... Sallimus asetti niin, että
kohtasin serkkuni monesti, mutta aina eli hän tielläni ja esteli minua.
Kumpikin vannoi toisilleen veristä kostoa. Meidän suhteesta tulisi
pitkä juttu... Sen lisäksi rakastimme kumpikin samaa neitosta...
ihanata lemmen kukkaa, jonka kuvaa en voi karkoittaa sydämmestäni. Kun
pelastin tämän tulipalosta, ryösti Pekka hänet käsistäni, luullen
minua.... kun löysin hänet eräästä mökistä, karkasi Pekka, jonka
sallimus oli ohjannut taaskin tielleni, palvelijani kimppuun; minä
riensin apuun ja naiset hävisivät tuvasta taistelun aikaan. Sitten on
hän saanut kitua vankeudessa, jonka päällikkö olen. Huono vankeus ei
näy auttavan hänen suhteensa, minä koetan omin neuvoin menetellä
päinvastoin, kentiesi muuttaa parempikin kohtelu hänen mielensä. Juuri
semmoisia poikia tarvitsemme vaikeassa tilassamme..."
"Hyväksyn kyllä menettelytapanne, jos hän vaan vannoo; ell'ei hän tee
sitä, tulee minun menetellä sotalakien mukaan...."
"Mutta..."
"Siinä vastaukseni, katteini! Sukulaisuus ei tule kysymykseen. Tuumanne
on kyllä hyvä, että hän voisi hyödyttää meitä. Kun olisi tarjota
hänelle rahaa..."
"Siitä en luule hänen huolivan, mutta... tehkää kuin tahdotte:
tarkoitus pyhittää välikappaleen! Mitä Tiaiseen tulee, voi hänet
kukistaa ainoastaan siten, että lähettää hänen joukkoonsa
venäläismielisiä, viekoittelemaan talonpoikia palaamaan kotiinsa..."
"Sepä oivaa!" huudahti Fürstenberg. "Olette oikeassa; viekkaudella
pääsee paljoa pitemmälle kuin väkivallalla. Muutamat suomalaiset
sotamiehemme voivat pukeutua talonpojiksi."
Fürstenbergin huolet olivat kadonneet.
"Nyt, herraseni, nyt ryhdymme viivyttelemättä kukin toimiimme.
Sotaministeri on luvannut minulle palkinnon, jos saan Tiaisen elävänä
tai kuolleena. Olen kuuluuttanut antavani kapallisen hopea-ruplia
sille, joka tuo hänet tänne... Menkää herra katteini, kutsumaan tänne
Scheeneä ja Stepanoffia .. sillaikaa valmistamme kiertokirjeen läänin
nimismiehille, että he kaikin mokomin estävät asukkaita suosimasta ja
seuraamasta Tiaista -- --"
Omituinen melu porstuasta keskeytti hänen puheensa. Ivanoff kiiruhti
ovelle, mutta juuri kuin hän tarttui lukkoon, kimposi ovi auki, ja
kaksi vahvaa kättä työnsi hänet takaisin.
"Pyhä Yrjänä!" huusi hän; "suomalaiset!"