"Olemme jo istuneet täällä kylliksi", sanoi Aatu hetkisen keskusteltua,
"meidän täytyy paeta tänä yönä!"
"Mutta kuinkas, Aatu, luulet meidän pääsevän täältä, ett'eivät ne
valppaat revot huomaa meitä ja anna hätämerkkiä?"
"Jätä se minun huolekseni! Odotahan, kunnes vanginvartija tulee --
silloin koetamme. Jos kerran pääsemme Karsikon metsään, olemme
pelastetut."
"Siis ensi yönä!"
Pekka koetteli syödä, mutta kaali oli liian kehnoa ja leipäkyrsä
homehtunut; hän sysäsi kummankin luotaan.
"Olisitko ollut Taipaleella, söisit kyllä tätä!" virkkoi Aatu murtaen
kyrsän; "meillä ei ollut muonavaroja, jokainen sai hankkia suurimman
osan. Kalaretkellä minäkin jouduin ryssäin käsiin."
"Alussa sai täällä jotenkin kelvollista ruokaa; nyt he pitävät meitä
koirinaan", mutisi Pekka.
Yhdeksän paikoilla tuli vanginvartija, tuoden ruokaa.
Katsottuaan varovasti ympärilleen, pani hän ruuan ikkunalle, otti
entiset astiat ja aikoi poistua. Mutta yhtaikaa karkasivat Aatu ja
Pekka hänen kimppuunsa. Hän ei ehtinyt liikahtaakaan, kuin hän jo
kaatui tunnotonna lattialle. Aatu oli lyönyt häntä lavitsasta
irroittamallaan laudan kappaleella päähän.
Nyt otti Aatu venäläisen vaatteet ja aseet.
"Nyt, Pekka, nopeasti ulos! Pistä takki päällesi; kas tässä pistooli!
Mies voi pian tointua pyörryksistä."
He kiiruhtivat ulos,
Toisen vahtisotamiehen kulkeissa mökin ympäri, seisoi toinen oven
edessä.
Aatu syöksi vanginvartijan miekan hänen rintaansa... Sotamies kaatui
parkaisten.
"Tuhat tulimaista!... Se voi kuulua!" kuiskasi hän, "Eteenpäin!"
Oli jo pilkkopimeä.
Vaikka kaatuneen toveri ei nähnyt mitään, arvasi hän kuitenkin huudon
kuultuaan, mitä oli tekeillä, ja laukasi kivärinsä sinnepäin, mistä
pakenijain askeleet kuuluivat. Luoti lentää sujahti Pekan korvan
ohitse.
Laukauksen kuultuaan syöksi lähitalosta mökin eteen kolmattakymmentä
venäläistä, jotka alkoivat ajaa karkulaisia takaa.
"Nyt olemme hukassa!" huusi Pekka, joka alkoi jäädä Aadusta jäljelle;
"ryssät ovat kintereillämme!"
Nyt alkoi hurja jahti. Pakenijat juoksivat henkensä edestä ja olivat jo
päässeet paljoa edelle vainoojistaan, kun he äkkiä kohtasivat
pisto-aidan. Onnettomuudekseen loukkasi Pekka itsensä ylimennessä
seipääsen, eikä voinut seurata Aatua, joka pääsi Karsikon metsään.
Pekka joutui vangiksi. Antaen karkurille lukemattomia potkuja ja
sivalluksia, veivät venäläiset hänet kuvernöörin taloon.
Saatuaan kuulla tapauksen, käski Ivanoff viskata Pekan -- kellariin,
jossa hän sai olla koko yön mitä kauheimmassa tilassa. Kellariin oli
paisunut sadetulvista kyynärän syvältä vettä; Pekka löysi kivipenkin,
jolla hän seisoi aamuun saakka. Yö oli sanomattoman pitkä; se tuntui
ijankaikkisuudelta.
Vihdoinkin pilkisti päivä sisään kellarin luukusta. Ainoastaan Pekan
erinomaisen hyvä terveys voi kestää siellä olevaa ilmaa ja paitsi sitä
kärsi hän nälkää, janoa ja vilua.
Äkkiä narisi avain ovessa, se aukeni ja lyhdyn valo tunki sisään.
"Tule ulos!" huusi vahdin alaupseeri. "Kuolemantuomiotasi ei täytetä
tänään: meillä on suuri juhla."
"Mitä enää kiusaatte minua!" huusi Pekka syvyydestä, kaalaten sitten
ovelle. "Paras näkyy olevan päästä rauhaan niin pian kuin mahdollista!"
Hänet vietiin pieneen huoneesen, joka sijaitsi vahtituvan takana.
Pöydällä oli kunnollinen atria ja ryyppy.
Pekka ei käsittänyt, mikä oli saattanut kiusaajan tuohon laupeuden
työhön. Kaiketi se, että Ivanoff tiesi voivansa nyt kostaa Pekalle
kaiken häväistyksensä, kostaa julmasti ja varmasti.
Niin luuli ainakin Pekka, istuen pöytään, sillä kauhea nälkä vaivasi
häntä.
Mutta lukija saa pian nähdä, ettei asian laita ollutkaan semmoinen.