"Kuolo on raskas, mutta
välistä on elo raskaampi."
Ibsen.
Pohjoispuolella Joensuun kylää sijaitsi pieni mökki, jota vartioi kaksi
sotilasta.
Käykäämme sisään. Mustuneella lavitsalla istuu nuori kalvakka mies,
nojaten päänsä käsiin. Hänen jääkäri-pukunsa on jo likaantunut ja
paikoin revennytkin, hiukset karhoittavat, ja kolkosti tuijottaa hän
lattiaan, luoden välistä silmänsä kehnoon atriaan, joka seisoo ikkunan
laudalla.
Kolme viikkoa oli Pekka jo ollut suljettuna tuohon kurjaan hökkeliin.
Alussa lievitti hänen vankeuttaan pari onnettomuuden toveria, seudun
asukasta, jotka venäläiset olivat tavanneet aseissa ja sentähden
vanginneet. Heille kaikille luvattiin anteeksi-antamus, jos he
vannoisivat uskollisuuden valan Keisarille. Kova vankeus pakoittikin
kaikkia muita paitsi Pekkaa tekemään sitä, ja niin pian kuin he
vannoivat, pääsivät he vapaiksi. Pekka jäi siis yksin. Huomattuaan
hänen uppiniskaisuutensa, kovensivat venäläiset vähitellen hänen
vankeuttaan, luullen siten saavansa hänetkin seuraamaan toisten
esimerkkiä.
Ivanoff, joka oli hankkinut itselleen vankein komennon, raivosi etenkin
häntä vastaan, mutta Pekka oli järkähtämätön. Hän teki kyllä tuhansia
pako-suunnitelmia, mutt'ei voinut panna niitä toimeen. Sentähden päätti
hän odottaa toveria.
"Tämä elanto muuttuu päivä päivältä yhä pahemmaksi", mutisi hän. "Mutta
min'en ole luotu riutumaan tässä kurjuudessa... minun täytyy päästä
täältä... sotilas-valaani en tahdo rikkoa kuitenkaan. Kinnunen ja hänen
kumppalinsa vannoivat kyllä päästäkseen täältä, mutta se on heidän
asiansa..." Hän nousi ylös ja katsoa tuijotti saarille. "Ah isäni...
isäni... minun täytyy kostaa... kotini katto näkyy puiden välistä...
Ansaitsenko todellakin tämmöisen koetuksen, saadakseni Elsan...
Kärsinyt olet sinäkin! Kirottu olkoon se konna, se -- --" Pekka
istuutui lavitsalle niin kovasti, että lahonnut lauta meni poikki ja
hän kaatui lattialle. Hämmästyksissään hän ei huomannut Ivanoffia, joka
tuli sisään iso paperi kädessä. Nähdessään Pekan noin kummallisessa
asemassa, täytyi hänen nauraa. Pekka huomasi sen ja raivostui.
"Ohoh, näytpä täällä itseksesi mellastelleen!" sanoi katteini
ivallisesti. "Suomalaisten lavitsat ovat huonot ja kelpaavat heille.
Tiedätkö, mitä varten olen tullut?"
"Paremmin kuin luuletkaan!" tiuskasi Pekka. "Tuo paperi joutaa
sytykkeeksi."
"Vaiti, mies! Noin ei sovi puhua Keisarin asetuksista. Muista, että
olen katteini, etkä saa sinutella minua. Jos vaan viittaan, voit päästä
hengiltä."
"Sitäkö pelkäisin!" huudahti Pekka. "Olenpa jo ennenkin katsonut
kuolemaa silmiin -- --."
"Tukitse suusi ja kuule mitä sanon, mies! Olen tullut tänne viimeisen
kerran. Ell'et vielä tän'iltana kirjoita paperin alle, roikut huomenna
hirressä. Minulla on todistajia että olet seurannut pää-yllyttäjää
Tiaista, ennenkuin menit sotaväkeen, ja sentähden saatkin vaan ansaitun
palkkasi. Mutta jos lupaat mennä kotiisi Keisarimme alamaisena,
ryhtymättä aseihin, saat anteeksi ja pääset vapaaksi! Huomen-aamuna
tulen noutamaan paperia."
Näin sanottuaan meni katteini.
Pekka vaipui syviin mietteihin, huomaamatta illan tuloa.
Nähtyään venäläisten valppaudellaan estävän kaikkia pakenemisyrityksiä,
päätti Pekka lopuksi kuitenkin kirjoittaa alle, päästäkseen vaan pois.
Muutoin odotti häntä varma kuolema -- joko vankeudessa riutuminen tahi
hirsipuu. Rakkaus Elsaa kohtaan piti hänet vielä elämässä kiini.
Horjuvin askelin lähestyi hän ikkunan lautaa ja tarttui paperin viereen
jätettyyn kynään. Kummallinen tunne täytti hänen sydämensä, hätäisen
näköisenä katseli hän ympärilleen, väliin viskaten kynän kädestään,
väliin ryhtyen siihen uudestaan...
Hän oli jo kirjoittanut nimensä tuon paperin alle, joka oli jätettävä
kuvernörille, kun pihalta alkoi kuulua ääniä, jotka lähenivät
lähenemistään... Ovi aukeni ja eräs mies sysättiin sisään.
Kynä putosi Pekan kädestä lattialle; avosuin tuijotti hän tulokkaasen,
joka syöksi hänen luokseen, huutaen:
"Pekka, Pekka! Nyt ei vankeuteni rasita minua... mutta mikäs sinun on?
Miksi näytät noin hajamieliseltä? Mikä paperi tuolla?... on niin pimeä,
että tuskin näkee lukeakkaan -- --"
"Elä lähesty minua, Aatu", keskeytti Pekka peräytyen; "olen rikkonut
sotilasvalani..."
Hän vaipui nurkkaan.
Ääneti katsoi Aatu häneen, aluksi ymmärtämättä hänen sanojaan... äkkiä
selveni kaikki -- nuolen nopeudella tarttui hän paperiin, repi sen,
lankesi polvilleen ystävänsä viereen ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Jumalan kiitos, että tulin oikeaan aikaan...! valaasi et ole
rikkonut!"