Jos olet mun,
Tuo syyskin kevähäksi käy.
Erkko.
Pekka ei tiennyt, kuinka kauan hän makasi tainnuksissa, mutta
au'aistuaan silmänsä huomasi hän olevansa pienessä huoneessa, jossa
kaikki oli hänelle outoa. Nähtyään nuoren kauniin neitosen istuvan
päänsä alaisissa, punehtui Pekka suuresti ja koetti muistella, oliko
hän ennen nähnyt tätä impeä, mutta Elsan kasvonpiirteet, joihin hän oli
taistellessaan Ivanoffin kanssa vilaissut vaan hätä-hätää, olivat jo
haihtuneet hänen sielustaan. Vaan ensi silmäys, jonka hoidokas ja
hoitaja, pelastaja ja pelastettu loivat toinen toiseensa, osoitti
kummaltakin puolen niin syvintä kiitollisuutta kuin hellintä ystävyyden
tunnetta.
Pekka oli sangen heikko; kuume vaivasi häntä. Hänen kätensä ja oikea
kylkensä olivat siteissä, ja jakulla, lavitsan vieressä, oli
lääkejuomaa. Melkeen kaikki ne tärkeät tapaukset, joihin hän oli ollut
kiedottu, kuten talonpoikain miehuullinen taistelu, tulipalo ja Elsan
pelastus, juohtuivat hänen mieleensä, vaikka sangen himmeästi, mutta
isänsä kuolemaa hän ei muistanut eikä mitä hän sittemmin teki.
Hän sai maata tainnuksissaan tappelu-tanterella, kunnes Tiainen ja
Antti kantoivat hänet Maijan pirttiin, samalla kertaa kuin Mikko kahden
talonpojan avulla talutti sinne tointuneet omaisensa, Annan ja Elsan,
Kodin poroksi palettua päätti Erolan perhe ruveta asumaan siellä.
Elsa tunsi oitis haavoitetun olevan saman nuorukaisen, joka oli
pelastanut hänet ilkeän venäläisen käsistä, häpeästä ja vankeudesta; --
kiitollinen tyttö sitoi Pekan haavat ja hoiti häntä hellästi ja
uskollisesti, väistymättä hetkeksikään hänen vuoteensa äärestä.
Näinä hetkinä syntyi hänessä kummallisia tunteita, joista hän tätä
ennen ei tiennyt mitään.
Hän oli rakastunut.
Sykkivin sydämin katsoi hän lemmittyynsä, toivoen hartaasti hänen
paranemistaan.
Mutta Pekan tila oli semmoinen, että hän tarvitsi lepoa; sentähden
tahtoi Elsa välttää kaikkia tunteiden puhkeamisia niin paljon kuin
mahdollista.
Ilta-aurinko loi viime säteitään pienestä mökin ikkunasta sisään,
valaisi sairaan kasvoja ja kultasi hänen hiuskiehkuroitaan.
"Ah missä olen?" oli hänen ensimmäiset sanansa. "Kuka olet, sä ihana
impi? Enhän ansaitse, että istut vierelläni hoitamassa minua!"
Punehtuen käänsi Elsa päänsä ikkunaan ja sanoi päästäen ilohuudon, jota
Pekka ei kuullut:
"Jumalan kiitos, hän virkoaa eloon, hän paranee!"
"Mutta sano, missä olen?" jatkoi sairas vienolla äänellä,
"äänettömyytesi vaan tekee minut levottomaksi."
"Mönninvaaralla, Erolan pirtissä; olet joutunut hyviin käsiin."
Sairas hymyili vienosti, nauttien lempeätä auringon valoa.
"Kauanko olen maannut?" kysyi hän.
"Eilis-aamusta saakka", vastasi Elsa, nostaen jakkaran syrjään ja
juoma-kupin puoli ympyräiselle, ikkunan edessä olevalle pöydälle. "Olet
houraillut koko ajan. Mutta rauhoitu nyt, haavasi ovat vaaralliset",
jatkoi neitonen luoden hoidokkaasensa suuret sini-silmänsä; "Ainoastaan
rauhallisuus ja lepo voivat pelastaa sinut."
Pekka katsoi häneen pitkään.
"Mutta missä on isäni ja kuinka voi hän; eikös hänkin muistaakseni
haavoittunut?... Onhan tuo kiväri hänen?"
"Isäsi voi sangen hyvin", vastasi Elsa kiireesti, sillä hän pelkäsi
kuolon sanoman pahentavan hänen tilansa.
"Se ei ole tosi!" huudahti sairas nousten kyynärpäilleen; -- hän muisti
nyt kaikki; "se ei ole tosi! Hän kaatui viereeni."
"Rauhoitu", sanoi Elsa tuskallisesti, painaen hänet varovasti alas;
"muutoin menen pois, sillä läsnäoloni voi olla sinulle vaarallinen."
"Oi suojelus-enkelini?" huudahti Pekka rukoilevalla äänellä; "Jää
luokseni, elä luovu minusta tuskan hetkellä! Teen mitä tahdot; --
tottelen sinua!"
Elsa loi häneen kiitolliset silmänsä.
Nyt aukesi ovi ja Anna, Maija ja Simo tulivat sisään. Edellisellä oli
pyssy selässä ja ammuttu teeri kädessä.
Nähtyään heidät hiipi Elsa ovelle vastaan ja kuiskasi jotain Maijalle
korvaan, jonka jälkeen leski otti pojaltaan linnun ja meni ulos.
"Hyvinpä sinulle onnistuikin", sanoi Elsa Simolle hiljaa; "mutta elä
häiritse sairasta."
"Onkos hän nyt pahempi tai parempi?" kysyi Simo vielä hiljemmin, ettei
Pekka voisi kuulla heidän keskusteluaan.
"Paljoa parempi, sillä hän on jo lakannut hourailemasta", vastasi Elsa.
"Hän puhelee jo selvään ja hänen kuumeensa vähenee nähtävästi. Voithan
mennä häntä puhuttelemaan."
Sillaikaa kuin Simo läheni Pekkaa, kääntyi tyttö äitiinsä, alkaen
keskustella hänen kanssaan matalalla äänellä.
"Kuinka voit?" kysyi Simo potilaalta.
"Hyvin vaan", vastasi tämä tarttuen hänen käteensä, "paitse että
kylkeäni varistaa enkä voi liikuttaa oikeata kättäni."
"Minä toin sinulle vahvistavaa ruokaa, sillä vast'ikään ammuin ison
teeren."
"Kiitoksia, Simo", sanoi Pekka vetäen peitettä päälleen; "hyväntekoasi
en unhota koskaan!... Mutta onhan tuo lukoton kiväri, joka seisoo
tuolla nurkassa, isäni kallis ase? Siitä ei luoti lentänyt harhaan
hänen ampuessaan! Mutta kuinka joutui se tänne? Sille, joka toi sen,
olen sanomattomassa kiitollisuuden velassa."
"Tiainen sen teki, sillä hän tiesi ken sen perii", vastasi Simo
totisena.
Sairaan veret alkoivat kuohua.
"Ah Tiainen, missä on hän, tuo isävainajani uskollinen ystävä?
Saisinkohan tavata häntä? Onko hän vielä Mönninvaaralla?"
"Ei", vastasi Simo pannen pyssynsä seinälle. "Hän läksi täältä
joukkoineen jo eilen."
"Väisty syrjään, Simo", lausui Elsa lähestyen häntä. "Sairas tarvitsee
lepoa, Juo tästä, Pekka, se vahvistaa sinua ja kirkastaa sielusi."
Näin sanoen ojensi hän Pekalle juomakupin.
Tämä nosti sen huulilleen ja tyhjensi sen kerrassaan.
Hymyillen loi hän silmänsä Elsaan, joka istuutui hänen päänalaisiinsa,
ja vaipui virkistävään uneen.