Seuraavana aamuna päivän koittaessa lähestyi Scheenen joukko
Mönninvaaraa. Tiainen miehineen odotti häntä ruispellossa kahden puolen
tietä. Näkymättömät vastustajat kaatoivat tarkoilla laukauksillaan
joukon rakuunoita. Scheene aikoi jo peräytyä.
"Meidän täytyy saada heidät ruispellosta millä hinnalla hyvänsä!"
virkkoi hän vieressään ratsastavalle Ivanoffille.
Tämä mietti hetkisen.
"Se maksaa meille monen miehen veret -- hm! -- ahah, nytpä tiedän
sopivan keinon. Antakaa minun 40 miehellä kiertää metsän kautta tuon
talon luo, joka näkyy vaaralta. Minä sytytän sen tuleen -- suomalaiset
peräytyvät sammuttamaan -- hyökkäämme heidän kimppuunsa kahdelta
puolen, ja voitto on meidän!"
Kaiketi saattoi Elsan muisto hänet valitsemaan tämän keinon.
Scheene hieroi käsiään.
"Kiitän teitä!" virkkoi hän luutnantilleen, "tepä tiesittekin, mitä
tehdä! Pankaa oitis tuumanne toimeen; minä peräydyn hiukan miehineni,
sillä talonpoikain pyssyn tuli on sangen tuhoova!"
Tultuaan metsän reunaan talon luo käski Ivanoff miestensä koota risuja.
Päästyään pihaan tekivät venäläiset neljä suurta risukimppua, jotka he
panivat talon kulmiin.
Ivanoff meni sisään Feodor mukanaan.
Naiset katselivat ikkunasta taistelua, tietämättä mitään uhkaavasta
vaarasta.
Kumpikin huudahti kauhistuksesta, huomattuaan luutnantin. Elsa säikähti
niin, että hän särki ruudun kyynärpäällään. Anna tahtoi viskautua
Ivanoffin eteen, suojellakseen tytärtänsä, mutt'ei ennättänytkään,
sillä upseeri otti tämän vyötäisistä kiini.
"Sinun täytyy seurata minua, ell'et tahdo palaa sisään", virkkoi hän
Elsalle. "Tule, minun on kiire."
"Sinuako?" kysyi tyttö hämmästyen, koettaen riuhtoa itseään irti, mutta
Ivanoff piti kiini yhä kovemmin.
"Ellet tule hyvällä, pakoitan minä sinua!"
Samassa tempasi Anna puukon ja syöksi Ivanoffin päälle, aikoen lävistää
hänet, mutta sukkelasti tempasi tämä pistoolinsa ja tähtäsi äitiä
päähän. Tämä säikähti siitä ja vaipui maahan.
Tuntein venäläisen ottaneen kätensä hänen lantioiltaan, karkasi Elsa
äitinsä luo.
"Sinua en seuraa; ennen vaikka palan sisään!"
Ivanoff koputti ovea, sillä pillin ääni ei kuulunut nyt.
"Feodor!"
Tämä ilmestyi ovelle, tarttui Elsaan ja sitoi hänet.
Ivanoff riensi ulos kuormineen lyötyään Annalta puukon kädestä.
"Feodor, vie hänet sitten varmaan paikkaan, ett'ei kukaan näe häntä!"
virkkoi hän hätä-hätää porstuassa.
Nousten ratsaille ja ottaen puolipyörtyneen tytön eteensä satulaan,
käski Ivanoff miehiänsä sytyttämään risukimput.
Liekit alkoivat kasvaa tavattoman nopeasti. Kuivat seinät paloivat pian
jokapaikasta ja viiden minuutin kuluttua oli talo ilmitulessa.
Nähtyään tekonsa onnistuneen, läksi Ivanoff joukkoineen pihasta.
Töin tuskin pelastui Anna varmasta kuolemasta. Luutnantin antama isku
sai hänet vaipumaan uudestaan maahan. Kauhistuksella kuuli hän, kuinka
liekit alkoivat roihuta ja ponnisti viimeiset voimansa päästäkseen
ulos. Seinät alkoivat varistua. Töin tuskin hoiperteli Anna pihalle,
jossa hän tunnotonna vaipui maahan.
Venäläiset olivat jo ratsastaneet aitan kulmaan, kun joukko talonpoikia
ryntäsi esiin pirtin takaa, ampuen viisi rakuunaa. Taistelu tuli kohta
yleiseksi; venäläiset sulkivat päällikkönsä ja hänen taakkansa piirin
sisään, valmiina puolustamaan itseään viimeiseen saakka. Seuraavalla
kuuIaruiskulla kaatui heitä parikymmentä. Ivanoffin ratsu kompastui ja
hän kaatui taakkoineen, mutta nousi vihasta kuohuen, tempasi
pistoolinsa ja syöksi Pekka Sallista vastaan, joka vartoi häntä.
"Konna", huusi Pekka kohottaen pyssynsä, lyödäkseen sillä luutnanttia
päähän, mutta tämä ehti väistyä syrjään iskun edestä.
"Nyt olet kuoleman oma!"
Hänen kätensä vapisi vihasta niin, että hän ei osannutkaan
vastustajaansa, vaan ampui sen sijaan Juhanan, joka riensi avuksi
pojalleen, heittäen samalla henkensä, kaatuen Pekan jalkoihin. Samassa
tekivät talonpojat Tiaisen johdolla toisen hyökkäyksen. Venäläisten
täytyi peräytyä.
Huomattuaan isänsä kaatuneen, syöksi Pekka kostoa huutaen vihollisten
päälle, lyöden ympäriinsä kuin vimmattu. Vihdoinkin vaipui hän veren
vuodatuksesta maahan, huomaamatta suomalaisia, jotka tulivat hänelle
avuksi.
Hän oli kuulevinaan hurraa huutoja, mutt'ei voinut puhua eikä
liikahtaa. Hän tunsi otsallaan kylmän käden, joka oli Tiaisen.