Pielisjoessa on monta kovaa koskea, joista laskettaissa tarvitsee
suurta taitoa ja rohkeutta. Pohjoisin on Häihän koski. Siitä alaspäin
leviää joki milt'ei järventapaiseksi ja sitä kutsutaankin siinä kohden
Hiirenvedeksi.
Tämä kapenee vähitellen, ensin tehtyään jyrkän mutkan. Vesijoukko
tunkeutuu kovalla pauhulla Kaltimon koskeen, syöksee nuolen nopeudella
kiviä ja kallioita vastaan, kuohuu, vaahtoelee niiden vietteillä ja
väistyy vihdoinkin syrjään, voimatta tehdä mitään noille
järkähtämättömille vastustajilleen.
Itäpuolella koskea on korkea vaara, länsipuolelta pistää jokeen pitkä
niemi, jonka nenästä lautattiin virran yli.
Oli Heinäkuun 30 p. 1808. Puolipäivän aurinko paistoi kuumasti. Ruis
oli kumarruksissaan jykeiden tähkäin painosta.
Niemellä, lautturin mökin ympärillä, majaili silloin parisataa
aseellista talonpoikaa.
Useimmilla oli n.k. "ruunun kivärit", mutta täytyipä monen tyytyä
omaansa, jossa oli musta puupajunetti. Hatuissaan kantoivat talonpojat
viheriää puunoksaa ja selässään tuohikonttia, jonka valkoiset hihnat
menivät ristiin rinnan yli. Muutamilla oli vyössä sirppi, toisilla
vanha ruostunut sapeli, esi-isäin verinen perintö.
Talonpojat tahtoivat matkia puvussaan säännöllistä Suomen sotaväkeä,
pettäen sillä venäläisiä.
Uloinna törmällä seisoi iso, mustapartainen ja roteva mies. Tuuheat
kulmakarvat varjostivat mustaa silmäparia, josta loisti tavaton nero;
kotkannenä ja ohut ylähuuli olivat rohkeuden ja mielenlujuuden merkki.
Hänen ryhdissään ja käytöksessään oli jotain jaloa, ylevää ja
miehekästä, jota ei voinut olla kunnioittamatta.
Puvusta päättäen olisi häntä pitänyt talonpoikana, ellei hänen
vaakunalla varustettu hattunsa ja maata laahaava sapelinsa olisi
osoittanut päällikköä. Hän olikin tuo tunnettu talonpoikain johtaja --
Olli Tiainen.
Hänen vieressään oli 24-vuotinen mies, "ylioppilas" Stenius, Pielisen
pitäjässä sijaitsevan Sarkkilan tilan omistaja. Hänkin on saanut
tunnetun nimen talonpoikain johtajana tässä sodassa, ja ansaitseekin
sen.
Päälliköt olivat epätietoiset mihin lähteä, kun ei tarkkaan tiedetty,
missä venäläiset olivat. Pienimmätkin ilmoitukset olivat tällä kertaa
sangen tärkeät. Talonpoikaisjoukko halusi taistella ja alkoi jo milt'ei
nurista majapaikallaan.
Kun Antti saapui paikalle, syntyi leirissä vilkas liike. Tiaisen
lähettämät miehet hankkivat lisää veneitä ylimenoa varten. Ilohuudolla
läksivät talonpojat eteenpäin, tietäen nyt tapaavan vihollisensa.
Viimeisen veneen lähteissä rannasta, hyppäsi siihen kaksi aseellista
miestä, joista edellinen oli noin 50 vuotias, pieni ja jokseenkin
lihava. Hänen leveät harteensa ja jäntterät jäsenensä osoittivat voimaa
ja tanakkuutta, olallaan kantoi hän n.k. "Sprengtportenin tussaria."
Nuorempi oli valkoverinen ja punakka poika, tuskin kahdenkaankymmenen
vuotias, laiha ja solakkavartaloinen.
Tultuaan maalle, meni edellinen suoraan Tiaisen luo ja tervehti, lyöden
häntä olkapäähän.
"Hyvää päivää Olli! Kuinka olet voinut? Mitä kuuluu Nurmekseen?"
Tiainen kääntyi äkkiä ja huudahti huomattuaan tulokkaat, joiden käsiä
hän hellästi pudisteli:
"Tervetultuanne joukkoomme! Tunsin sinut, Juhana, äänestäsi. Mutta
kuinka tiesit meidän olevan täällä?"
"Huhu kiertää ympäri maata linnun siivillä. Olemme kulkeneet yhtä
mittaa Jakokoskelta ja päälle päätteeksi näin kovassa helteessä.
Venäläiset ovat tulleet Niinivaaralle ja hankitsevat ylimenoa,
kuljettaen jokeen hirsiä, joista he kaiketi tekevät puomi-sillan.
Arvaathan, mitä seuraa, jos ne hirtehiset pääsevät yli. Brandenburg ja
Brunow läksivät sieltä jo viime pyhänä Liperiin, kehoittamaan senkin
pitäjään asukkaita ryhtymään aseihin. Lähtekää Joensuuhun niin pian
kuin mahdollista."
Tiainen mietti hetkisen.
"Ei, ystäväni, se ei käy laatuun paikalla, kun äsken saimme tietää
venäläisten jo tulleen Mönninvaaralle."
"Mönninvaaralle! No, -- sitten seuraan minä ja Pekka teitä. Minua
haluttaa vielä vanhoillanikin taistella samaa vihollista vastaan, kuin
ennen muinoin Savon jääkärinä ollessani? Tämän pyssyn sain itse
Stedingk'iltä, sillä minähän haavoitin Porrassalmella entisen
päällikkömme Sprengtportenin, joka on myynyt itsensä venäläisille. Sitä
kyllä oma koira puri!"
"Kuka on tuo mies?" kysyi Stenius syrjässä Tiaiselta.
"Entinen sotilas Juhana Sallinen Joensuusta poikineen", vastasi tämä.
"Hän asuu siellä kosken saarella, jossa hänellä, on mökki, minkä hän
eukkovainajansa perintöä sai apeltaan."
Miesten järjestyttyä läksi joukko matkaan. Etupäässä kulki Tiainen,
Stenius ja Salliset puhellen vilkkaasti keskenänsä.
* * * * *
Rakuunain juodessa, tanssiessa ja laulaessa pistäysi Ivanoff katsomaan
kaunista vankiaan, joka istui lavitsalla itkusta punaisin silmin ja
näytti kärsineen kovaa sisällistä taistelua.
"No, neitoseni, miltä tuntuu olla täällä? Oletteko jo miettineet
kyllin, mitä vastata?"
Ivanoff, joka oli luullut voivansa musertaa Elsan itsekkään luonteen,
hämmästyi suuresti, kun tyttö vastasi:
"Pois, konna! En koskaan voi rakastaa sinua!"
"Mutta -- --"
Luutnantti ei ehtinytkään lopettaa lausettaan, sillä samalla kuului
pihalta pistoolin laukaus, joka sai hänet syöksemään ulos.
"Suomalaiset ovat täällä!" kajahti venäläisten kesken. He tointuivat
pian juomingistaan, mutta pakenivat talosta suoraa päätä. Talonpojat
ampuivat heidän jälkeensä, mutt'ei yksikään luoti kantanut enää heihin.
Vangit tulivat itse esiin ja kohtasivat toisensa pihalla. Elsa syöksi
vanhempainsa syliin. Ilo oli sanomaton.