Minä en saa yhtään unta öisin. Säleside jalassani estää minua
liikuttamasta itseäni, ja muisti palauttaa ehtimiseen kuvan
tapahtumasta sieluni silmän eteen. Yhteisestä sairassalista, joka on
seinätysten minun huoneeni kanssa, kuuluu kumeaa yskimistä; minä makaan
selälläni ja katselen leiskuvan yölampun synnyttämää varjojen leikkiä
katolla — ja minun tekee mieli katkerasti itkeä. Minulla oli voimia,
minulla oli rakkautta. Mutta elämä kuku liukkaan, ja kuolema lähestyy
— yhtä tyhjänä, yhtä hyödyttömänä... Mutta — mikä _oikeus_ minulla on
vaatia itselleni parempaa, kunniakkaampaa kuolemaa?
He löivät minua kuni karannutta, hullua koiraa — minua, jonka syyksi
he eivät voineet lukea yhtä ainoata kelvotonta tekoa. Viisi viikkoa
olin tehnyt työtä heidän keskellään, alati valmiina auttamaan ja
palvelemaan heitä, enkä sittenkään ollut onnistunut voittamaan heidän
luottamustaan. Minä _pakotin_ lopulta heidät uskomaan itseeni, mutta
muutama ryypylleen paloviinaa oli jo riittänyt tekemään sen, että
kaikki luottamus oli mennyttä kalua ja tavallinen perustunnelma oli
jälleen päässyt hereille. Viisi viikkoa!... Olin luullut voivani
viidessä viikossa perata pois heistä sen, mikä vuosien kuluessa oli
vakaantunut lujaksi varmuudeksi. Mistäpä ajasta saakka he olisivat
tottuneet meissä näkemään ystäviään, milloinpa he olisivat huomanneet
heille olevan jotakin hyötyä tiedoistamme, kaikesta siitä, mikä meidät
korotti heidät yläpuolelleen? Heidän mielestään me olimme tykkänään
toiseen maailmaan kuuluvia ihmisiä, jotka heitä karttoivat eivätkä
tahtoneet heistä yhtään mitään tietää. Eikö tämä ollut totta? Tahi
mitenkä muuten oli mahdollinen tuo kammottavan syvä juopa meidän ja
heidän välillä?
Tiedän, että se, mitä tässä kirjoitan, on vanhaa ja kulunutta;
toisessa tilaisuudessa leimaisin sen itsekin paljaiksi korulauseiksi,
pettäväksi sanakorskaksi. Mutta miksi noissa kuluneissa lauseissa nyt
mielestäni sisältyy niin paljon kalvavaa, painavaa totuutta, miksi
koko eletty elämäni, toimintani ja rakkauteni nyt tuntuu minusta
niin tuiki mitättömältä ja tyhjältä? Olen lukenut läpi päiväkirjani;
valistusvirsiä itsestäni, ajasta, kaikesta... Nämä valitusvirret eivät
tietenkään olisi päässeet ihmisten ilmoille jos minä silloin olisin
nähnyt ja tuntenut sen, mikä nyt niin terävästi ja kipeästi pistää
silmiini...