Kirjoittaminen on vaikeata — käsi ei tahdo tehdä totta. Hävitysprosessi
edistyy nopeasti eikä ole enää pitkälti loppuun. Minä en käsitä,
miksikä nyt kun kaikki on loppu, sielussani on niin valoista ja
riemuista, loppumattoman auvon kyyneliä tulee aika ajoin silmiini, ja
minä voisin itkeä, itkeä suloisesti ja vapaasti.
Usein vaivun horrosmaiseen unheeseen, ja kun avaan silmäni, näen
Stepanin istuvan jaloksissani, sanatonna, kokoonvaipuneena. Miten
on hän tullut tänne? Sen sain ennen pitkää tietää: hän oli tullut
sairashuoneen ylilääkärin luo, langennut hänen eteensä polvilleen eikä
ollut noussut, ennenkin tämä oli luvannut, että hän saa olla luonani
niin kauan kuin oloni sairashuoneessa kestää. Minä en voi käsittää,
milloin hän nukkuu: havahduinpa milloin tahansa, yöllä tahi päivällä,
niin istuu Stepan tuolillaan — hiljaisena, liikkumatonna... Ja minä
silmäilen tuota miestä, jonka olen kahdesti pelastanut kuolemasta,
ja minun tekisi mieleni tarttua hänen käteensä ja puristaa sitä
lämpimästi. Liikautan itseäni — ja hän nousee ylös ja kohentelee
tyynyjäni tahi antaa minulle vettä. Ja niin vaivun jälleen unheeseen...
Edessäni seisoo Natasha. Hän itkee katkerasti käsi silmien edessä.
Ihmeitten ihme, osaako Natasha todella itkeä? Ja minä silitän hiljaa
hänen nyyhkytyksistä tutahtelevaa kättään enkä voi irrottaa katsettani
hänestä. Ja minä sanon hänelle, että hänen tulee rakastaa ihmisiä,
rakastaa kansaa, että hänen ei tule antautua epätoivoon, että
hänen täytyy tehdä työtä, paljon sitkeätä, uupumatonta työtä, että
hänen täytyy koettaa löytää tie, sillä äärettömän paljon on vielä
raivaamatonta alaa... Ja nyt minä en häpeä julkituoda noita "korkeita"
sanoja. Hän kuuntelee hartaasti eikä huomaa, miten kyynelet valuvat
hänen poskiaan pitkin. Mutta minä tähystelen häntä — ja minut valtaa
hiljainen, sanaton riemu. Ja minä ajattelen, mikä suloinen tyttö hän
on ja kuinka paljon hyvää löytyy elämässä... ja kuinka ihanaa on saada
kuolla...