Olen jo kolme päivää maannut sairashuoneessa. Minua on vaivannut
ankara verensylky, jota vain töin tuskin on saatu ehkäistyksi.
Tiedän mitä se merkitsee: asiat ovat huonolla kannalla. Kaksi kertaa
on kuvernööri käynyt luonani, ja sitä paitsi on muitakin ylhäisiä
henkilöitä käynyt minua katsomassa. Kaikki puhuvat minulle varsin
mairittelevasti ja puristavat lämpimästi kättäni. Minä katselen heitä,
ymmärtämättä kumminkaan paljoa siitä, mitä he minulle puhuvat. Muisto
äskeisistä tapahtumista istuu kuni naula aivoissani, ja sydäntä
pakottaa sietämättömästi. Ja minä kysyn tavan takaa itseltäni: onko
se tapahtunut?... On, se on kuin onkin tapahtunut: minä makaan
sairashuoneessa, rikki ruhjottuna ja kuolevaisena, näen ilmi elävinä
edessäni vihan vääristämät kasvot, kuulen heidän nauravan, kuulen
heidän huutavan: "lyö häntä, lyö häntä!"... Ja he _löivät_ minua,
_löivät_ minua! Löivät sen tähden, että minä olin tullut heitä
auttamaan, että minä uhrasin heidän hyväkseen voimani, tietoni ja
taitoni, — sanalla sanoen kaikki... Oi Jumalani, oi Jumalani? Mitä
se oikeastaan on — tuskallista, pettävätä untako vaiko karvasta
todellisuutta?... En häpeä tunnustaa, että minä paraikaakin, tätä
kirjoittaessani, itken kuin lapsi. Niin, nyt vasta näen, kuinka
suuresti minä rakastin kansaa ja kuinka murhaavan katkerata on tulla
minun tavallani palkituksi...
Kuolema ei ole kartettavissa. Kuolema ei minua kammota! Elämä, tuo
kylmä ja epämääräinen, niin täynnä tajuttomia tuskia — ei ole minusta
suurenarvoinen! En sure sitä. Mutta kuolla tällä tavalla!... Minkä
eteen taistelit sä, minkä eteen kuolit sä? Minkä voiton tuotti sinun
kuolemasi? Sinä olet vain tyhjänperäinen uhri, jota ei kenkään ole
tarvinnut... Ja turhaan asettuu koko olentosi tuon uhrin uhattua
hyödyttömyyttä vastaan: sen täytyy kumminkin niin tapahtua...