Minä tahdon kertoa kaikki siinä järjestyksessä kuin se tapahtui:
Oli Neitsyt Marian taivaaseenastumisen päivä. Jälestä puolisten päästin
Avdotjan kyläilemään ja paneuduin itse nukkumaan. Makasin pitkään ja
raskaasti. Eteisestä kuului yhtäkkiä kiivasta ovikellon kilinää; minä
kuulin sen, mutta minua ei haluttanut herätä; vuoteeni oli niin lämmin
ja mukava, ja ajatukseni siirtyivät lapsuuteni aikuisiin muistoihin,
aikoihin, jolloin minä ja veljeni makasimme vierekkäin, kumpikin omassa
pienessä sängyssään... Sydäntä kouristi niin suloisesti ja kyyneliä
kiertyi silmiini. Silloin täytyi yhtäkkiä nousta ylös, täytyi taasen
suoriutua sinne, missä vain hätä ja tuskat odottivat... Eteisen kello
soi vielä kiivaammin ja sai minut täydellisesti hereille. Nousin
heti avaamaan. Vastaanottohuoneeni ikkunasta näin, että tulija, joka
soitti ovikelloa, oli Stepan Bondarjev. Hän oli hatutta päin ja hänen
kasvoillaan oli kummallinen ilme.
Minä aukasin hänelle oven. Stepan astui verkkaan vastaanottohuoneeseen
ja kompastui samassa helposti kynnykseen.
— Dmitrij Vasiljevitsh, tulen teidän luoksenne! virkahti hän
kummallisina lyhyin nyyhkytyksin. Hän näytti peräti masentuneelta,
hänen silmänsä olivat punaiset, paitansa rikkirevitty ja verinen.
— Stepan, mitä on tapahtunut?! minä huudahdin.
— Minä tulin teidän luoksenne, sanoakseni, että he uhkaavat tappaa
minut: sinä olet yksi koleerapiruja, sanovat he... Olet myynyt
toverisi... ruvennut liittoihin tohtorien kanssa...
Taasen kuului syvä nyyhkytys, ja Stepan pyyhkäsi veriset huulensa
hihaansa.
— Miten on oikeastaan laita? Ketkä »he»? Tulkaa sisään, Stepan, ja
rauhoittukaa!
Talutin hänet sisään, panin istumaan ja pakotin hänet juomaan. Hän
istahti koneellisesti ja joi lasin vettä; ilmeistä oli ettei hän nähnyt
mitään ympärillään, vaan oli ikäänkuin täydellisesti herpoutunut
katkerasta, tyrmistyttävästä kauhusta.
— Kertokaa nyt, mitä teille on tapahtunut!
— He sanoivat: sinä olet koleerarenki, kuten olemme kuulleet! puhui
Stepan pitkäveteisesti — Olin juuri tullut Rastorgujevin kapakkaan
ja tilannut itselleni lasin. Siellä oli paljon miehiä — kaikki
juovuksissa... Aa! — huusivat he, tuossahan yksi koleerapiru! Minä
olin vaiti ja pureksin suupalaani... Samassa astui Vanjka Jormolajev,
rautasorvari, luokseni: — Kuules sinä, velikulta, sanoi hän, ehkä saa
tulla tervehtimään tohtoreitanne ja välskäreitänne pikimmältään? —
Mitä sinulla on heidän kanssaan tekemistä? kysyin. — Tahdonpa tehdä
heistä hakkulia, jos sinä lupaat. Voithan kysyä tohtorilta itseltään,
minä sanoin, minulla ei ole asiaan mitään tekemistä. Me, sanoi hän,
olemme juuri päättäneet lähteä löylyttämään tohtoriasi ja siltä varalta
kirkastamme tässä hiukan luontoa. — Miksikä? — Siksi että nyt on
tullut muotiasiaksi antaa tohtoreille selkään. — Niin, sanoin minä,
näkyy teitä siihen työhön olevan joukkoa riittämiin asti... niin kuin
ymmärryksemme käskee...
Vilunväreet tunkivat läpi ruumiini; tämä pelkoni harmitti minua, mutta
minä en kyennyt sitä voittamaan, ja tuskin tiesin itsekään värisinkö
mielenliikutuksesta vaiko vilusta: en näet ollut ennättänyt pukea
liiviä ja takkia päälleni.
— Miten täällä on kylmä! minä sanoin ja heitin päällystakin
hartioilleni.
Stepan silmäili minuun, vaan ei nähtävästi ymmärtänyt mitä minä puhuin.
— Hih, sanoivat he, tuokin on hakenut välskäriksi? pitkitti hän. —
Luiki tiehesi ja joutuin, sanoivat he, muuten tulet saamaan vasten
otsikkoasi? Menen, menen, minä sanoin... Kun minä käännyin ympäri
mennäkseni, löi joku minua yhtäkkiä takaapäin niskaan. He karkasivat
kimppuuni ja alkoivat lyödä minua minkä ikinä jaksoivat... Minä hosuin
ympärilleni ja pääsin ulos ja läksin juoksemaan henkeni edestä. Juoksin
aina Serebrjankakadulle ja pysähdyin siihen: mihin oli minun meneminen?
Ei ketään tuttua, jonka luo turvaisin... Kuljin edelleen ja itkin.
Menenpä tohtorin luo, minä ajattelin. Oli niin paha ollakseni: miksi
piti heidän lyödä minua? Enkö ole tehnyt parastani?...
Hän vaikeni ja hänen äänensä tukahtui syviin, katkonaisiin
nyyhkytyksiin. Minullekin nousi itku kurkkuun. Niin, miksi?
Kirkas elokuun ilta kumotti ikkunasta sisään ja auringon punertavat
säteet väikkyivät tapeteilla. Stepan istui pää painuksissa, ja hänen
rintansa vavahteli pidätetystä itkusta. Tuo verin tahrattu paitansa oli
kuosilleen minulle niin tuttu! Hänen kuluneet, harmaat housunlahkeensa
olivat kohonneet ylös, niin että paljaat sääret näkyivät läntälleen
poljetuista patinoista... Johduin ajattelemaan, että tämä sama Stepan
kaksi viikkoa takaperin, kiireestä kantapäihin koleeraoksennusten
tahraamana, oli kolme tuntia yhtä mittaa pitänyt kuolevaa potilasta
kylpyammeessa, Ja he eivät tohtineet kulkea edes parakin ohitsekaan...
Ja nyt tuli hän, heidän takaa-ajamanaan ja rääkkäämänään, hakien
minulta turvaa: minä olin tehnyt hänet meidän rikoskumppaniksemme,
minun tähteni oli hän joutunut hylyksi maalaistensa keskuudessa.
— Heti kun saimme tohtoreita tänne, arvelivat he, alkoi koleerakin
raivota, — puhkesi Stepan jälleen puhumaan. — Minä sanoin heille:
ottakaa te paksuilla kalloillanne ajatellaksenne, antakaa minun
selittää teille — miksi? Näettehän te, miten paljon ihmisiä meillä
paranee — moni seisoo jo toinen jalka haudassa, ja kuitenkin pelastamme
hänet. Olemmeko tehneet mitään pahaa, onko meillä ollut joitakin pahan
juonia tekeillä?...
Samassa astui ääneti huoneeseen pitkä, nuori mies, päällä lyhyt takki
ja punainen puseropaita. Hän pysähtyi kynnyksellä ja tähysteli pitkään
Stepania.
— Mitä teillä on asiaa? kysyin minä, kalveten vasten tahtoani.
Hän loi vielä kerran tutkivan katseen Stepaniin, kääntyi ympäri
kengänkorollaan ja lähti. Minä olin unhottanut sulkea oven ja hän oli
päässyt pujahtamaan sisään.
Panin ulko-oven salpaan ja palasin Stepanin luo. Sydämeni sykki
hitaasti ja niin voimakkaasti, että kuulin sen jyskeen rinnastani.
— Oliko... oliko se joku _heistä_? kysyin läähättäen.
— Se oli juuri Vanjka Jermolajev, Kohta ovat he täällä kaikki, lausui
Stepan, luoden minuun tylsän katseen.
Mitä oli tehtävä? Paettavako?... Mutta jo moista häväistystä
ajatellessanikin hulvahti veri kasvoihini: hypätä ulos ikkunasta ja
hiipiä pakoon kuin varas... Omituista! Minusta tuntui, että siten minä
viritän epäilyksiä Stepanin sielussa... Ja minnekä olisimme muuten
paenneetkaan?...
Astelin vaieten edestakaisin huoneessa. Käyntini oli epävakaista
ja vienoja, taajoja väreitä viilteli tuon tuostakin selkääni
pitkin, Mieleeni muistui yhtäkkiä tohtori Moltshanovin kuolema
kaikkine yksityiskohtineen... Se mikä äsken, niin aiheettomasti
ja odottamattomasta oli tapahtunut, ei minua enää ihmetyttänyt:
minusta tuntui nyt, että syvimmällä sielussani oli jo kauan
liikkunut hämärä aavistus että niin juuri tulisi käymään... Olin
ahdistuksissa ja murheissani, mutta yhtä haavaa kasvoi rinnassani
ylpeän itseluottavainen ja riemuinen tunne: minä en vielä tiennyt, mitä
mahdollisesti olin tekevä, mutta sen tiesin, että olin suojeleva ja
puolustava Stepania.
Sattumalta tulin vilkaisseeksi kuvaani peilistä: kalpeat, pelon
vääristämät kasvoni tähystelivät minuun harvinaisen kylmästi ja
vieraasti. Minä häpesin Stepanin edessä ja mieleni, myrtyi siitä,
että hän oli saanut nähdä minut tämmöisenä... No niin, nyttemminhän
saattoikin olla jo yhdentekevä...
Minä pysähdyin ikkunaan. Puiston takana kimmelsivät kaupungin kirkkojen
ristit tummansinervässä etäisyydessä, aurinko teki laskuaan ja taivas
oli tummansininen ja syvä... Kuinka tyyntä ja hiljaista oli siellä!...
Ja taasen kulki sama viiltävä väristys selkäpiitäni myöten — kohotin
olkapäitäni, pujotin kädet päällystakki hioihin ja lähdin taas
astelemaan edestakasin huoneessa.
Silloin jyrähti voimakas isku ulko-ovelle, ja samassa soi eteisen kello
korvia huumaavasti yhden kerran, kaksi kertaa, jonka jälkeen kellon
vedin katkesi.
— Nyt he ovat täällä! sanoi Stepan tylsästi.
Ovea jytistettiin lakkaamatta. Minun kävi nyt, samaten kuin
tavallisesti aina, milloin jotakin kauheata oli odotettavissani: kaikki
ikäänkuin herposi sisälläni ja minä tulin yhtäkkiä tyyneksi? Mutta tuo
tyyneys oli jotakin eriskummaista: oli kuin joku toinen varmuudella
ja nopeaneuvoisuudella olisi toiminut minun sijassani, jota vastoin
minä loitompaa pelon valtaamana seurasin tämän toisen henkilön kaikkia
puuhia ja toimia.
— Jääkää te tänne! sanoin Stepanille, ja sen kanssa läksin huoneesta ja
lukitsin oven jälestäni. Avaimen pistin taskuuni.
Ovi ruski iskujen alla, ja ulkopuolelta kuului suuren ihmisjoukon
kovaäänistä sorinaa. Nostin salvan oven päältä ja astuin rappusille.
Jonkinlaista vihaista riemunrääkynää kohahti vastaani. "Siinä hän
on!!" ulistiin; joku lisäksi vinhasti viheltää riukahutti... Astuin
reippaasti alas kadulle.
— Mitä tämä merkitsee, veljet? kysyin huolettomasti, astuen väkijoukon
keskelle.
— Saa tänne välskärisi!
— Hän on mennyt pois. Mutta mitä te hänestä: Mitä teillä on asiaa
hänelle? kysyin huolestuneesti.
— Hei, veljet, antakaas tietä! Kyllä minä hänelle näytän asiat! huusi
laiha, pieni- ja punasilmäinen ukko, kiertäen pikaisesti ylös hiansa ja
hyökäten vastaani.
— Seis, ukko! ärjäsin kärsimättömästi ja astuin askelen häntä kohden. —
No, mitä sinä tahdot?... Sano pois verukkeitta — kuka on sinulle tehnyt
vääryyttä?
— Miksi te myrkytätte ihmisiä? mumisi hän, käyden hämilleen.
— Mekö? Myrkytämme ihmisiä?... Sanos, ystäväni: syytätkö puhtaalla
omallatunnolla minua sellaisesta synnistä? kysyin häneltä korkealla
äänellä₃ laskien käteni hänen olkapäälleen ja katsoen rävähtämättä
häntä silmiin. — Veljet, — käännyin nopeasti kansajoukon puoleen, —
uskotteko todellakin niin pahaa minusta?
Ei kukaan vastannut — kaikki silmäsivät minua pilkallisella odotuksesta
jännitetyllä uteliaisuudella. Katseeni osui Vanjka Jermolajevin
kasvoihin: huultaan pureksien katsoi hän minuun, naama varsin
ivallisessa hymyssä.
— Mikä teitä riivaa? minä pitkitin. Olenko teidän joukossanne
vastatullut muukalainen? Olenhan ollut täällä jo koko kuukauden...
Teillähän on itsellänne ollut tilaisuus huomata ja nähdä, josko olen
ihmisiä myrkyttänyt — kuinka paljon onkaan heitä tullut terveeksi,
Jumalan kiitos!... Ivan Rykov, Artjushin, Kjepanov, Filippov, kysykää
heiltä... Kaikki he ovat maanneet meillä sairashuoneessa — kysykää,
mitä heillä on tähän sanottavaa... Ja niinkuin ette itsekin sitä
tietäisi... Te tiedätte, ja kuitenkin ilkiätte tulla tänne... Sillä
olettehan tullut tänne lyödäksenne minua, eikö niin? kysyin hymyillen.
— Niinpä kuulkaa: lähtekäämme yhdessä parakille ja kysykää niiltä,
jotka siellä ovat, mitä heillä on minusta sanottavaa — olenko ansainnut
selkäsaunan vai enkö. Jos heillä on jotakin, josta minua syyttävät,
niin saatte tehdä kanssani mitä tahdotte.
— Niin, lähtekäämme parakille! Luuletko, että me sinun parakkiasi
pelkäämme? uhoitteli Vanjka Jermolajev lähtien liikkeelle.
— Lähtekäämme!
Joukko lähti liikkeelle, ja niin suunnattiin matka parakkia kohden.
— Hyvät ihmiset, minä otin puhuakseni sytyttäessäni paperossin, — te
tulette tänne pitämään hälinää... Ja miksi? Väkeä kuolee, sanotte₃
Mutta päättäkää itse kenen on syy? Kuinka useasti olenkaan sanonut
teille: olkaa varovaisia vihanneksien ja hedelmien suhteen ja älkää
juoko keittämätöntä vettä. Sillä tarttuma hiipii täällä ympärinsä,
niinkuin itse näette. Onko se teistä niin vaikeaa keittää vesi,
jota te juotte? Mutta ei — te ette tahdo. Ja kun koleera sitten
tarttuu johonkuhun teistä — niin on se tohtorin syy! Hiljattain
kuoli joukoltanne yksi: oli syönyt kuusi arbuusia suuruksettomaan
vatsaan? Sanokaapa, nyt — kuka siinä on syyssä? Entäs viina sitten
— lukemattomia kertoja olen sanonut teille; älkää juoko viinaa, se
heikontaa vatsan...
— Ei, herra, viina ei tee pahaa! virkahti siihen muudan rinnallani
kulkeva sälli, — Viina juuri tappaa tuon tarttuman, viina tuottaa
terveyttä.
— Vai terveyttä? Tulkaa te jonakin pyhän jälkeisenä päivänä
sairashuoneeseemme — pyhäpäivänä kansa juopottelee, ja toisena päivänä
on meillä kahta vertaa enemmän sairaita kuin tavallisesti. Ja nämä
juopottelijat ne juuri ovat alttiimmat taudeille; illalla heidät
tuodaan ja jo seuraavana aamuna ovat he ruumiina.
— Ilman että ovat ehtineet edes selvitäkään, ho-hoo! naurettiin
väkijoukossa.
Parakki jo näkyi etäällä. Jotta emme häiritsisi sairaita, päätin ottaa
keralleni pari kolme henkeä saattojoukostani ja antaa toiseen odottaa
ulkona.
Yhtäkkiä pujahti muutamasta kadunkulmasta esiin tanakka, lyhytkasvuinen
tehdastyömies pitkässä, tummansinisessä työpuserossa. Hän haki
silminnähtävästi meitä, sillä havaittuaan joukkomme, lähti hän
juoksemaan meitä kohden, Muistan niin selvästi hänen kalpeat kasvonsa,
matalan otsansa ja suunnattoman jykevän alaleukansa...
— Mitäspä kuuluu?... Oletteko kopanneet kiinni tohtorin? kysyi hän,
pikaisesti silmähtäen yli koko joukkueen.
Väkijoukko hajaantui, antaen hänelle tietä. Hän katsahtaa vilkaisi
minuun ja iski yhtäkkiä nyrkillään minua kasvoihin, heilautettuaan
lyhyesti mutta peljättävän voimakkaasti käsivarttaan. Silmissäni
musteni, minä horjahdin takaperin ja painoin kädelläni päätäni. Samassa
silmänräpäyksessä sattui toinen isku kaulaani. Kaikki tämä tapahtui
niin sukkelasti, etten kerinnyt mitään ajatella.
— Äää... Lyö, lyö!! kaikui hurjasti joka puolellani, ja kaikki
hyökkäsivät kimppuuni.
Selkään sattunut voimakas isku pani minut lentämään muutamia askelia
eteenpäin, jonka jälkeen minä kaaduin ja löin kasvoni jonkun polveen,
ja tuo polvi antoi minulle semmoisen täräyksen, että kellahdin
pitkän matkaa sivulle päin. Muistan, että minä jalkeille päästyäni
mielettömän kauhun vastaamana tartuin jonkun käsivarteen, joka mieli
kiskoutua irti, ja huusin: "veljet!... rakkaat veljet!"... Muistan
joukon humalaisen parkunan, muistan, miten punaisia, hikisiä naamoja ja
puristettuja nyrkkejä vilahti katseitteni ohi... Yhtäkkiä osui rintaani
äärettömän voimakas, puhdikas isku, joka salpasi minulta hengityksen,
ja miltei tukehtumaisillani suusta syöksyvään verivirtaan kaaduin
tiedottomana maahan...