Onpa sentään hauskaa saada elää? Työ sujuu mainiosti ympärilläni,
kaikki luistaa hyvin, esteitä ei minkäänlaisia. Olen vihdoinkin
onnistunut saamaan sairaanhoitokuntani kokoonpanoltaan toivomuksiani
vastaavaksi, ja tuohon kymmenkuntaan puoliksi luku- ja
kirjoitustaitoisia työläismiehiä ja naisia voin luottaa kuin omaan
itseeni; parempia apureita on vaikeata toivoa. Stepan Bondarjevista
en huoli puhuakaan: usein, kun silmäilen häntä, täytyy minun
ihmetellen kysyä itseltäni, mikä tuolle näöltään halvalle, nuorelle
talonpojalle on tuonut niin paljon hempeätä, puhtaasti naisellista
huolenpitoa ja hellyyttä sairaita kohtaan. Mutta sitä paitsi on meillä
esim. Vasilij Gorlov, lujajäntereinen, urmakka nuorimies, jolla on
vaaleansiniset ryövärin silmät; kerrotaan hänen lyövän äitiään ja
että hän on rääkännyt kuoliaaksi vaimonsa. Ja tämä samainen Gorlov
on minua kohtaan lukea kuin lammas ja tekee työtä kuin härkä.
Hän on meidän desinfekterimme. Kuinka varmasti hän astuu sisään
koleerasairaan luo, miten auktoriteettimaisen ja alavan näköisenä
hän selittää sairaan omaisille koleeran ja derinfektsionin olemusta!
Ja hänen peittelemätön halveksimisensa heidän tietämättömyytensä
suhteen vaikuttaa heihin pontevammin kuin kaikki minun tieteelliset
selitykseni ja vakuuttelemiseni... Andrei Snetkov on parantunut ja
palvelee niinikään sanitäärikunnassamme. Naisosastolla on minulla kaksi
sairaanhoitajatarta; toinen heistä on Tserkasovin naapurin vaimo, sama,
joka yöllä minun ensimäistä koleerasairasta hoitaessani, pistihen
Tsherkasovilla kuulemassa sairaan vointia.
Kaikkia sairashuoneapureitani minä teitittelen ja kohtelen heitä
täydellisesti kuni vertaisiani. Istumme usein parakkimme rappusilla,
polttelemme ja puhelemme. Sisään tullessani tervehdin minä heitä
ensiksi. Eikä kurinpito kärsi tästä vähääkään, siveellinen yhdysside se
päinvastoin siitä lujittuu.
— Jumalista, Dmitrij Vasiljevitsh, minä pidän teistä enemmän kuin
osaan sanoa, lausui Vasilij Gorlov kerran eräänä hempeämielisyytensä
hetkenä, jolloin hän oli tavallista avosydämisempi, − Teistä on
vallan yhdentekevä, oletteko tekemisissä jalosukuisen tai kaikista
halvimman ihmisen katissa — olette yhtäläinen kaikkia kohtaan. Teidän
kanssanne tohtii puhua — te ette ole muiden kaltainen, ette läheskään
niin ankara... Tietysti olette opiltanne ja sivistykseltään... ja
synnyltänne... Mutta kumminkin voin tulla luoksenne kuin jos oli sitte
oma veljeni... Ajatelkaas?
Tunnen arvoni joka päivä kohoavan heidän silmissään. Minä vaadin
kaikilta paljon työtä ja olen säälimätön vaatimuksissani, ja kumminkin
olen varma siitä, ettei kukaan heistä tule eroamaan palveluksestaan
sillä tavalla kuin Pavel, Eninten olen sittenkin ylpeä siitä, että he
ovat oppineet pitämään työtään jonakin korkeana ja jalona, semmoisena,
jota he häpeävät tarkastella aineelliselta näkökannalta.
— Dim—mitrij Vasiljevitsh! sanoi Gorlov minulle päivänä. — Sallikaa
minun kysyä yhtä asiaa: miksi te niin ylenmäärin rasitatte itseänne,
kun esimiehenne kuitenkaan eivät pidä teitä silmällä.
— Paras ystäväni, luuletteko minun tekevän tehtäväni ainoastaan
esimiesteni vuoksi? Ajatelkaapa omaa kohtaamme: te olette ollut sairaan
luona, hävittänyt sieltä taudin siemenet, ilman sitä olisi kenties
useita muita sairastunut, mutta teidän toimestanne säilyttävät he
terveytensä. Eikö teistä ole jo mieluista tietää tämä?
Ja Gorlov siitä arvelemaan, että se on tosiaan varsin mieluista.
Saretshjessa puhutaan minusta rakkaudella ja kiitollisuudella. Kun
muistelen millä tunteilla minä tuloni jälkeisenä aamuna tarkastelin
edessäni leviävää Saretshjeä, vetäytyy suuni tahtomattakin hymyyn:
ennemmin olen kuoleva kaksikymmentä kertaa koleeraan kuin kukaan
tshemerovkalaisista kärventää hiuskarvaakaan päästäni.
Onpa todellakin hauskaa elää, miten eloisasti työ luistaa ympärilläsi,
miten itsekin kiinnyt koko olennollasi tuohon työhön, on hauskaa
nähdä, etteivät voimasi kulu hukkaan ja on hauskaa tuntea — sanoa sen
tekeytymättä koketiksi — ettet ole tarpeeton ihminen maan päällä ja
että kykenet tekemään työtä.