Eilen iltapäivällä tuotiin uusi koleerasairas parakkiin. Välskäri
läksi desinfisioimaan sairaan asuntoa, ottaen Feodorin mukaansa; minä
jäin sairaan luo. Hän oli tavattoman isokasvuinen, raskas ja roteva
varreltaan, muudan messingin valaja nimeltä Ivan Rykov. Hän oksensi
kauheasti ja ihan myötäänsä, ja kouristusnykäykset kiskoivat alinomaa
hänen jalkojansa. Hän vaikeroi ja väänteli itseään tilallaan. Minä
käskin Pavelin lämmittää kylpyvettä.
— Antakaa minun kävellä hiukan! pyysi sairas voipuneella äänellä. —
Jalat eivät kannata, ne ovat niin raukeat.
Minä koetin auttaa hänet seisoalle; hän nojasi raskasta vartaloaan
minuun, mutta ei jaksanut pysyä pystyssä, vaan istui takaisin sänkyyn.
— Ei, herra, ei sinusta ole yksin minun tukijakseni, sanoi hän
huoahtaen ja pudisti päätään.
Huomasin minä sen itsekin. Jo nyt, vaikkei meillä ollut kuin muutamia
sairaita, oli sairaanhoitajien puute usein varsin tuntuva; ei muuta
kaivannut, kuin että parakkiin olisi tuotu kaksi uutta sairasta, niin
emme olisi kyenneet enää mihinkään! Minä läksin toipuvain osastoon
ja esitin Stepan Bondareville, että hän rupeaisi sairaanhoitajaksi
laitokseemme; hän oli nyt jo kostunut aivan täydellisesti ja hänet oli
näinä päivinä määrä laskea täysin parantuneena kotiin. Stepan suostui
ehdotukseen.
— Ettekö pelkää tarttumaa? minä kysyin.
— Mitä minä siitä pelkäisin? vastasi hän välinpitämättömästi ja seurasi
minua.
Kylpyamme oli valmiina ja minä käskin nostaa ähkyvän Rykovin ammeeseen.
Kouristusnykäykset taukosivat, sairas vaikeni ja hänen päänsä
vaipui rintaan. Neljännestunnin kuluttua pyysi hän tulla saatetuksi
vuoteeseen; hänet nostettiin vasteelle ja käärittiin täkkien sisään.
— O—oo, Herra Jumala! huokasi hän raskaasti Ja painoi pään tyynyihin.
— Oksettaako? kysyi Stepan uteliaasti, ikäänkuin haluten hänen kauttaan
vakautua aikaisemmin kokemainsa havaintojen todenperäisyydestä.
— Ni—iin.
— Polttaako sydänalaa?
— Kuin tulessa, poikaseni — ihan lopun tekee. Kuolema tästä tulee.
— Eikös mitä — et sinä niin helpolla kuole, sanoi Stepan varmasti.
Rykov sulki silmänsä ja ojensihe suoraksi. Kohta alkoi häntä jälleen
oksettaa ja sitten alkoivat kouristuskohtaukset... Stepan tunnusteli
täkin alla potilaan kokoon vetäytyneitä pohjelihaksia.
— Ohhoo, niinkuin omenat? sanoi hän itsekseen.
— Eikö voisi saada hiukan raitista ilmaa?! äänsi Rykov vaikeroiden. —
Päästäkää minut jälleen liikkumaan... Auta minua, Stjopa!
Stepan ja Pavel tarttuivat häntä kainaloihin ja lähtivät taluttamaan
ympäri huonetta, Hetken kuluttua istuutui hän jälleen kylpyammeeseen.
— Lisätkää vettä — kuumempaa? sanoi hän tuskan värähyttämällä äänellä.
Käskin lisätä kuumaa vettä.
— Onko nyt hyvä?
— Enemmän kuumaa, Jumalaa tähden! virkkoi Rykov kärsimättömästi.
Ollen ensi alussa nöyrä ja kiitollinen kaikesta, kävi hän nyt yhä
oikullisemmaksi ja vaativammaksi.
— Ettekö voi saada pitempää kylpyammetta hankituksi? lausui hän
harmistuneena, koettaessaan asettaa jalkansa mukavaan asentoon.
Alkoi hämärtää. Rykovin tila tuli yhä huonommaksi. Minä lähetin
käymään pappia, ja sairas nautti Herran ehtoollisen. Kuvotus-
ja ripulikohtaukset eivät tauonneet. Sairas heikkoni ja laihtui
silminnähtävästi; puoleksi ummistettujen silmäluomien alla kiiltelivät
mustuaiset himmeästi, otsa oli tahmea ja kylmä ja suonentykytystä
saattoi enää tuskin tuntea. Minua kummastutti se, että Rykov niin
usein halusi päästä kylpyammeeseen: hän saattoi istua siinä puolikin
tuntia erältään, asteli ympäri huonetta, makasi hetkisen — ja sitten
uudestaan kylpyammeeseen. Eikä vesi koskaan ollut kylliksi lämmintä.
Stepan ei väistynyt hänen luotaan; silloin tällöin vaihtoi hän jonkun
sanan Rykovin kanssa käheällä, karkealla äänellä; ja hänen lyhyistä
huomautuksistaan sekä kaikista hänen toimistaan ja hommistaan puhui
ikäänkuin veljellistä osanottavaisuutta.
Kello yksi yöllä saapuu vuorolleen välskäri, joka nyt oli levännyt
mies, ja minä pääsin vähäksi aikaa rauhaan. Annoin tarpeellisia
määräyksiä, sanoin että sairaalle oli toimitettava kylpyä niin usein
kuin hän halusi, ja läksin sitten kotiin.
Kello oli lähemmä viisi aamulla kun heräsin siitä, että tunsin
ikäänkuin jonkun nykivän itseäni. Ulkona sataa vihmosi, ja paksujen
pilvien läpi kuulsi hämärästä aamunkoi. Minä pukeuduin ja riensin
tuota pikaa parakille. Se häämötti etäältä sumun keskeltä — märkänä
ja hiljaisena, Ikkunassa paloi yhä kynttilä... Astuin sisään. Siellä
oli hiljaista ja hämyistä; Rykov istui liikkumatonna kylpyammeessa,
pää syvälle ja voimattomasti riippuvana. Stepan seisoi eteenpäin
kumarruksissa ja piteli häntä kainaloista.
— No, kuinka on sairaan laita? minä kysyin.
Stepan nosti kalpeat, väsyneet kasvonsa ja katsoi minuun, ojensi
hitaisesti itsensä suoraksi ja kohotti olkapäitään.
— Tuossahan tuo menee, vastasi hän lyhyesti. — Oksentaa ja pyytää yhäti
kuumempaa vettä.
Näinä muutamina tunteina oli Rykov muuttunut ihan tuntemattomaksi:
hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja sinervät, silmät syvälle painuneet
ja silmäkuopat näyttivät hämärässä suurilta, mustilta aukoilta,
niinkuin silmäkuopat tyhjässä ruumiinkallossa.
— No, Ivan, miltä tuntuu? minä kysyin.
Rykov käänsi vaivalla päätään, kohottamatta silmäluomiaan.
— Puhukaa kovemmin, minä en kuulee! virkkoi hän kärisevällä, tuskin
kuuluvalla äänellä.
— Miltäs tuntuu? kysyin häneltä kovemmin.
Sairas ei vastannut.
— Kuumempaa vettä! mumisi hän, kääntyen ammeessa raskaasti toiselle
syrjälle. Hänen valtimonsa tykintää ei voinut enää tuntea.
— Missä on välskäri kysyin Stepanilta.
— Hän meni erään sairaan luo — häntä käytiin hakemassa.
— Joko siitä on kauankin, kun hän lähti? Kolme tuntia, ehkä.
— Miksei hän lähettänyt sanaa minulle?
— Ei raskinnut; te olette saanut niin vähän nukkua, arveli hän.
Osotaiksen, että häntä oli haettu sairaan luo kohta minun lähdettyäni
ja ottanut mukaansa Feodorin ja jättänyt Stepanin ja Pavelin, joka
jälkimäinen oli vastikään pannut maata, sairasta Rykovia hoitamaan.
Stepanin vastahakoisista vastauksista saatoin päättää, että Pavel heti
välskärin lähdettyä oli pannut uudelleen maata, niin että Stepan yksin
oli jäänyt sairaan luo. Mies, joka itse tuskin oli taudista toipunut,
oli kokonaista _kolme tuntia_ pitänyt aivan voimattoman ja heikon
Rykovin kylpyammeessa! Oli saanut auttaa hänet vuoteeseen, laskea
kuumaa vettä kylpyammeeseen, pitää tulta suuren vesikattilan alla — ja
sitten taas panna Rykovin ammeeseen.
Menin ja herätin Pavelin. Hän kavahti ylös, suori nopeasti pukunsa ja
karmi kurkkuaan.
— Kuka antoi teille luvan käydä nukkumaan, Pavel? minä kysyin.
— Heittäysin pitkäkseni ihan äsken... hm, hm! vain silmänräpäykseksi...
mutisi hän kakoillen kakoilemistaan eikä uskaltanut katsoa minua
silmiin.
— Älkää valehdelko! sanoin korottaen ääntäni.
— En suinkaan minä jaksa valvoa koko vuorokautta umpeen, jupisi hän
vihaisesti ja tuijotti jäykästi nurkkaan.
— Tässä on ihminen kuoleman kielissä, ja te jätätte hänet oman onnensa
nojaan! Olette velvollinen valvomaan kaksikin vuorokautta, jos niin
vaaditaan.
— Siihen en ikinä suostu.
— Siinä tapauksessa saatte eron jo tänä päivänä.
Pavelin kasvoille tuli yhtäkkiä omavaltainen, penseä sävy; hän nosti
päänsä ja katsoa nakitti minua julkeasti silmiin.
— Ja ellette heti paikalla mene sairaan luo, sanoin minä purren
huultani, — niin ette saa ulos kopekkaakaan palkastanne!
Pavel rykäsi ja loi jälleen epävarmoja silmäyksiä sivuilleen.
— Miksen minä sitten menisi? virkkoi hän vetäen alas takinhiojaan. —
Menen ihan heti.
Palasin parakkiin takasin. Rykov istui kuten ennenkin kylpyammeessa.
Stepan lähti lisäämään vettä kattilaan ja jätti sairaan Pavelin
huostaan; nolosti hymyillen tarttui Pavel kunnioittavasti mahdottoman
jykevätä Rykovia kainaloista ja piteli häntä istuvassa asennossa.
Mieleni oli niin raskas ja masentunut: kuinka kaikki oli sekaisin ja
järjestämättä! Oli ihan ensiksi saatava luotettavia hoitajia, joita oli
kasvatettava ja saatettava elävästi tajuamaan velvollisuutensa — mutta
niinkauan täytyi antaa kaikki mennä menoaan, miten vain sattui, sillä
kehenkään oi käynyt luottaminen...
Tunnit kuluivat. Rykov istui melkein yhtä mittaa kylpyammeessa.
Pelkäsin pitkällisen oleskelemisen kuumassa vedessä vaikuttavan hänelle
pahaa ja annoin välillä nostaa hänet vuoteeseen. Mutta Rykov alkoi heti
rauhattomasti heitteleidä sängyssä ja halusi takasin kylpyammeeseen.
Valtasuoni tykki voimakkaasti... Noin neljätoista pitkää tuntia oli
Rykov melkein yhtä mittaa istunut kylpyammeessa — ja minä ihan varmasti
luulen, että hänen on kiittäminen juuri sitä pelastumisestaan.