Tänään iltapäivällä sain postissa nimettömän, huonosti kirjoitetun
varoituskirjeen, jossa jokin tuntematon ystäväni ilmoittaa
"pojilla" olevan aikomuksena "tehdä puhdasta siivoa talossani".
Kirjettä paraillaan lukiessani tultiin minua noutamaan erään papin
luo, jonka tytär oli yhtäkkiä sairastunut. Palasin kotia pitkin
Kljutsharnajakatua. Oli pimeä₃ pilvet liitivät uhkaavina kaupungin
päällä ja kävi tihkusade. Muudan kapakanovi aukeni, hämärä valonhäive
lankesi kadun yli ja heijastui likalätäkön pinnasta; kaksi varjoa
kulki äänetönnä kadun poikki ja katosi kahden rakennuksen väliseen
aukkopaikkaan. Minun oli kuljettava juuri tuon paikan ohi. Repaleinen,
paljasjalkainen mies roimahousuissa vetäytyi porttiaukkoon takasin
ja seurasi minua ääneti ja tarkkaavaisesti katseillaan. Ojensin
tahtomattani vartaloni suoraksi ja puristin lujemmin keppiäni
astuessani siitä ohi. Takanani sukelsi taas esiin kaksi varjoa —
kuulin takanani sanan "tohtori". Käännyin Motjakinskaja-, sitten
Serebrjankakadulle. Varjot seurasivat perästäni toisella puolen katua,
soluen edelleen laipion synnyttämässä pimennossa.
Tulin kotia. Säikähtynyt palvelijani kertoi minulle, että joukko
Tshemerovkan työmiehiä vähää ennen oli käynyt täällä; olivat kysyneet
minua. Eivät olleet ottaneet uskoakseen, etten minä ollut kotona,
vaan hankkiutuivat ovea särkemään. Joku ohikulkija oli sitten sanonut
heille, että hän oli juurikään nähnyt minut Rshavtsin-Nikolain kirkon
luona, jolloin he kaikki olivat rientäneet sinne Jamskajakatua pitkin.
— Ah, barin, teidän pitäisi jo huomenna muuttaa kaupunkiin, neuvoi
palvelijani minua. — Täällä voi teitä niin pian jokin paha kohdata!
Miehet ovat juovuksissa ja Herra tietää mitä he ovat saaneet päähänsä...
— Hoo, Avdotja, niin pahaa ei toki liene peljättävissä! sanoin nauraen
ja taputin häntä olalle. — Mitäpä minulle tekevät? Me voimme oikein
hyvin maata täällä huomiseen asti.
Muuttaa kaupunkiin... Ehkä olisi pitänyt ottaa mukaan vielä välskäri ja
sairaanhoitajat, niin että taudinkohtauksen sattuessa ei olisi ollut
ketään meistä tavattavissa?
Avdotja on käynyt levolle. Minä en saa unta, vaan istun
kirjoituspöytäni ääressä.
Miksi salata itseltäni jotakin? Minä olen ahdistuksessa ja — pelkään.
Pelkään tätä pimeyttä, ja avuttomuuteni synnyttää minussa vakavaa
huolta. Kun ajattelen, että nuo ihmiset saattavat millä hetkellä
hyvänsä murtautua sisään, valtaa minut mieletön kauhu, ja minä en saa
rauhaa ajatukselta: kuinka se on mahdollista, ja miksi?!
Sade valuu hiljaisina pisaroina alas lehdille, pimeässä puutarhassa
kuuluu epäselvää rasahtelua — ja minä olen yksin täällä...