Yltympärillänä näyttää kaikki olevan tyyntä, mutta ilmassa on jotakin
tuhoa ennustavaa ja hermot ovat äärimmilleen jännittyneet. Välskärin,
kyökkipiikani kautta, kaikkia mahdollisia teitä ja kiertokäytäviä
tulee kuuluvilleni kauhistavia huhuja: minut on muka eräänä yönä nähty
Moltshanovin kaivon luona, nähty minun kylvävän jotakin pulveria
kaivoon; moukarit lähellä olevasta pajasta olivat lennähtäneet
jälkeeni, jolloin minä olin hypännyt laipion yli Batashevin puutarhaan,
jonne olin kadonnut. Toiset olivat nähneet, miten eräänä yönä oli viety
koko kuorma ruumisarkkuja ja rautakoukkuja parakkiin. On aikomus,
niin kerrotaan, polttaa parakki jälleen poroksi ja surmata poliisi
sekä sairashuoneen palvelijat. Koetan uskotella itseäni, että minä
en pelkää, mutta joka kerta kun kuulen humalaisten rähinää kadulta,
kolinaa tahi muuta melua, niin sydämeni rauhattomasti lävähtää.