Kävin eilen nukkumaan noin kello 1 tienoissa. Olin juuri päässyt uneen
kiinni, kun kuulin jonkun kolkuttavan. Avdotja pisti päänsä sisään ja
ilmoitti välskärin hakevan minua. Jokin pahaa tietävä aavistus sai
sydämeni hytkähtämään. Kutsutin välskärin sisään ja sytytin kynttilän.
Hitaasti ja ääneti astui Harlampij Aleksejevitsh huoneeseen — kalpeana
ja silmät levällään.
— Dmitrij Vasiljevitsh, meillä on Saretshjessä koleera! lausui hän
haudanomaisella äänellä.
— Mitä sanotte?
— Oikea koleera: oksetuksineen ja kouristusnytkäyksineen...
Kljutsharnajakadun varrella — kaluseppä Tsherkasov.
— Mitä sanotte? Näittekö oikein omin silmin? Kävittekö siellä jo?
— Kävin, Minua käytiin hakemassa. Käskin panna vettä lämpiämään ja
läksin sitten teille ilmoittamaan.
Aloin kiireesti pukea päälleni. Rintaa ja selkäpiitä myöten kulki
vienoja vilunväreitä; suuni tuntui kuivalle ja minä join lasin vettä.
"Pitäisi syödä jotakin", välähti aatos mielessäni. "Ei ole hyvä mennä
ulos syömättömänä... Mutta ei — vastahan minä puolitoista tuntia sitten
söin." Lopetin pukemisen ja kiinnitin kellonperät liiveihini.
Harlampij Aleksejevitsh seisoi kulmakarvat kohotettuina ja tuijotti
liikkumattomana samaan paikkaan. Satuin vilkaisemaan hänen suurta
hämmästystä kuvastavaan naamaansa — minua pyrki naurattamaan, ja niin
pääsin taas voitolle tunteistani.
— No, siitähän saamme praktiikkia? sanoin nauraen. — Onko teillä mukana
kaikki mitä tarvitaan.
— On. Pavel seisoo täällä ulkona rappusilla. Hänellä on kaikki
tarvittavat kappaleet.
Tulimme ulos kadulle. Hitaisesti viettäen virralle päin levisi edessäni
Saretsjhe laveana murroksena, jonka muodostivat talot ja puistikot.
Parissa kolmessa kohden tuikki valkeita, ja etäällä kuului koirain
haukuntaa. Kaikki uinui tyynesti ja hiljaisesti, mutta pimeässä kohosi
peljättävän vieraan haamu kaupungin yli.
Kljutsharnajakadulla poikkesimme köyhään, ränstyneeseen, pieneen
taloon. Ainoa huone oli petrooliläkkilampun valjusti valaisema; nuori,
kaunismuotoinen säikähtyneen näköinen nainen, lapsi käsivarrellaan,
seisoi lieden ääressä ja syyti lastuja rautaisen kolmijalan alle, jolla
suuri läkkinen teekattila surisi. Lautasängyssä nurkassa lähellä uunia
makasi vahva, kolmenkymmenen vuoden vanha mies — kalpeana, puoleksi
ummistetuin silmin. Hänellä oli kädet pään alla ja hän vaikeroi hiljaa.
— Hyvää iltaa, minä sanoin ja riisuin päällysnuttuni.
— Iltaa! vastasi nuori nainen lyhyesti ja vilkasi minuun; sitten
kääntyi hän jälleen lieteen päin.
Menin sairaan luo ja koetin hänen valtimoaan; käsi oli kylmä, mutta
valtasuoni tykki voimakkaasti ja säännöllisesti.
— Milloinka tauti häneen tuli? kysyin nuorelta naiselta.
— Tänään jäljestä päivällisen, vastasi hän katsomatta minuun. — Tuli
kotiin työstä, söi puolisen ja tunti sen jälkeen oli tauti hänessä
kiinni.
Hän puhui vastahakoisesti, ikäänkuin tahtoen karttaa niitä joutavia
kysymyksiä, joilla minä häntä rasitin, ylipäänsä kohteli hän minua
siten, kuin olisin minä ollut jokin kadulta tullut henkilö, joka
ainoastaan häiritsi häntä tärkeässä toimessaan.
— No, Tsherkasov, mitenkä voitte? kysyin potilaalta.
Hän loi hitaasti auki silmänsä ja katsoi minuun.
— Sisuksia polttaa, teidän vapaasukuisuutenne, koko ruumis tuntuu
raukealta ja sydämessä on tuska...
— Tahdotteko jäällä sekotettua vettä?
Välskäri ojensi hänelle tuopin, sairas tarttui siihen, vei sen
huulilleen ja joi ahnaasti.
— Mistä olette tämän taudin saanut? minä kysyin — Olette kai syönyt
jotakin raskasta tänään?
Tsherkasov paneutui jälleen selälleen.
— Se tuli maidosta, jonka minä join, teidän vapaasukuisuutenne: tulin
väsyneenä työstä, söin kaalisoppaa ja join kaksi kupillista maitoa
kohta kaalin päälle.
Hän vaikeni ja ummisti silmänsä. Välskäri sekotti sinappitaikinaa. Minä
otin taskustani kaalomelipulverin.
— No, Tsherkasov, ottakaa nyt tämä pulveri! minä sanoin.
Hänen vaimonsa astui kiireisesti luokseni ja seurasi tarkasti jokikistä
liikettäni.
— Ei, teidän vapaasukuisuutenne, antakaa sen olla; minä en ota
pulveria! vastasi Tsherkasov jyrkästi.
— Luuletteko minun tahtovan myrkyttää teidät? lausuin hänelle
karkottaen hymyn kasvoiltani, — Kas, tässä on kaksi pulveria, valitkaa
niistä toinen — toisen otan minä.
Tsherkasov oli kahden vaiheella, mutta otti kummilla pulverin; toisen
nielin minä, Tsherkasovin vaimo silmäili edelleen minua kupristetuin
kulmin. Yhtäkkiä Tsherkasov voimakkaasti vavahti, kavahti istualleen
sängyssä ja rupesi antamaan ylen niin, että tuvan lattia lainehti.
Hädin tuskin ennätin hypähtää syrjään. Pää riippuen sängynlaidan
yli makasi Tsherkasov ja vaikeroi raskaasti, oksennusväänteiden
pudistellessa hänen ruumistaan. Annoin hänelle vettä — hän joi ja kävi
jälleen pitkälleen.
— No, Tsherkasov, nielkää nyt pulveri! minä lausuin.
— Juokaa te ensin itse vettänne, ärähti potilaan vaimo katsahtaen
vihaisesti minuun.
— Olkaa jo siivommin, teidän paksupäisyytenne rupee vihdoin
suututtamaan! ärjähti välskäri hänelle ankarasti. — Miksi pitäisi
tohtorin juoda vettä?
— Vesi on meidän, sen tiedän, vaan jää on teidän!
— Äh, mihinkäpä hänestä pääsee? sanoin naurahtaen ja katsahdin
välskäriin. — Antakaa tänne vesi.
Minä hämärästi toivoin, että hän antaisi minulle veden puhtaassa
astiassa. Tsherkasovin vaimo otti tuopin, joka seisoi miehen vuoteen
vieressä, ja ojensi minulle sen. Rohkeuteni oli vähällä pettää.
"Tästä astiasta on koleerasairas vastikään juonut", ajattelin kauhulla,
vieden samalla tuopin huulilleni. Muistan niin selvästi tuon kumuraisen
läkkisyrjän ja vienon metallihajun, joka lähti tuopista. Otin muutamia
siemauksia ja panin tuopin pöydälle.
Tsherkasov nieli nyt pulverin. Välskäri asetti sinappitaikinan hänen
mahalleen. Huoneessa muuttui hiljaiseksi. Sairas makasi liikkumatta
oikonaan; läkkilamppu valaisi huonetta suihkuten ja hulmahdellen, ja
nuori nainen tuuditti itkevää lastaan käsivarrellaan.
— Sano sitten, Tsherkasov, kun sinappitaikina rupee polttamaan, minä
sanoin.
— Ei tee mitään, teidän vapaasukuisuutenne, polttaa, mutta polttaa
suloisesti, vastasi hän hiljaa.
Minä istuin selkämyksettömällä puutuolilla; pääni painui alas. Nyt oli
minulla tuhansia koleerabasilleja mahassa — olikohan siellä suolahappoa
kyllin riittävästi vai eikö? Sisälmyksistäni kuului hiljaista purinaa
ja sihinää.
— Taas vaivaa leini jalkojani! virkkoi Tsherkasov nopeasti, vetäytyen
käppyrään ja heittelehtien vuoteellaan. — Aksinja! Hiero sukkelammin!
Koetin kädelläni hänen jalkojaan takin alla: pohjelihakset olivat
kouristuksentapaisesti supistuneet ja kivenkovat.
— O-ooo!... O-ooo!... vaikeroi sairas⁻ pitkään, vapisten ja ojentaen
pitkän vartalonsa suoraksi, Rupesimme hieromaan häntä kuumilla
pulloilla ja kamferttiviinalla.
Kouristusnykäykset heikkenivät vähitellen. Tsherkasov pani
vahvajäntereiset käsivartensa niskansa alle ja makasi silmät
puoliummessa, aika ajoin raskaasti huoahtaen. Pavel antoi hänelle
vettä, ja hän joi ahnaasti tuopin toisensa perään.
Huoneeseen tuli lihavanläntä, vanhanpuoleinen nainen, jolla oli
elokkaat kasvot ja mustat kulmakarvat.
— Hyvää päivää, herra tohtori! virkkoi hän. — No, naapurinmuori,
mitenkä ukkosi laita on?
— Tuossa hän makaa? vastasi tämä lyhyesti.
— Koettakaa puhua heille, herra tohtori! He eivät mistään hinnasta
tahtoneet lähettää teitä noutamaan — menee se ohi tohtorin avutta, he
sanoivat. Mutta minä näin, että miehen uhkasi olla loppu käsissä —
havulle jo haiskahti. Mitä ajatteletkaan, Aksinjushka, sanoin, etkö
sinä ole miehesi vaimo? Tässä ei auta muu, kuin pitää hakea tohtori.
— Mitä pikemmin lähetätte minua noutamaan, sen parempi, minä sanoin.
— Sillä tämä tauti on sen laatuinen, että jos sitä vastustetaan heti
alusta, suoriutuu siitä hyvin helpolla. Mutta mitenkä te teette? "Menee
se ohi", ja "menee se ohi", ja vasta sitten, kun oikein tiukka tulee,
haetaan lääkäriä. Hän kun sairastui kohta jälkeen puolisen, olisi
teidän pitänyt heti lähettää minua perään, niin olisi hän jo aikaa
sitten ollut terve, Noo, ehkä hän Jumalan avulla pääsee vielä nytkin.
— Pääsee hän... hyvä ystävä! Miksikä ei? Koleera kuuluu liikkuvan
ympärisseuduilla. Tohtorit tutkivat, tekevät työtä ja lukevat — he ovat
taudin perillä.
Sairas liikahti sängyssä.
— Sinappitaikina polttaa hirveästi — käskekää ottaa se pois, teidän
vapaasukuisuutenne! sanoi hän.
Kohta alkoi hän jälleen oksentaa. Hän heikkoni silminnähtävästi,
hänen silmänsä sumenivat, kouristusnykäykset uudistuivat yhä
taajemmin käsissä ja jaloissa, mutta valtasuonen tykyntä oli kaiken
aikaa erinomainen. Hieroimme häntä kaikin kolmen. Naapurin eukko
läksi tiehensä; Aksinja istui nurkassa ja tähysteli meitä tylsän
välinpitämättömästi.
Alkoi jo tulla päivä. Huuhdoin käsiäni sublimaattiliuoksella ja menin
ulos polttamaan paperossia. Kaduilla ei näkynyt yhtään ihmistä;
naapuritalon puistikossa sirkuttelivat varpuset; Aksinja tuli myös ulos.
— Kuulkaa, muoriseni, sanoin hänelle, — astiat joista sairas on juonut,
tulee teidän nyt panna syrjään ja kavahtaa, ettei niitä käytetä, muuten
saatte tarttuman itse. Ja täkki sekä hänen kauhtanansa, joka on ollut
hänellä peitteenä, tulee teidän niinikään korjata talteen. Ne täytyy
meidän kaikki kuumassa vedessä hautoa.
— Mitä se meihin kuuluu? Hautokaa miten tahdotte.
Aksinja vaikeni.
— Hän sai eilen varoituksen, lausui Aksinja sitten, ikäänkuin puoleksi
tahdotonna, katse luotuna etäisyyteen.
— Millä tavoin?
— Kun hän eilen aamulla kulki sillan yli, hipasi pääskynen häntä
siivellään. Hän jutteli siitä eilen päivällispöydässä.
— Kaikkia vielä! En minä voi katsoa sitä miksikään varoitukseksi. Hän
kyllä paranee Jumalan avulla.
Menin sisään. Sairas makasi liikkumatta ja rauhallisena, silmät ummessa
ja pidellen käsissään kuumaa pulloa; vain silloin tällöin tuntui
kouristuksen tapainen nyvähdys hänen jaloissaan, ja hänen kasvonsa
vääristyivät sairaanmoisesti.
Valju aamu pilkotti ikkunasta sisään. Välskäri oli nukahtanut
puutuolille, pää rintaan painuneena; potilaskin uinui nyt kolmen täkin
alla. Kaikki oli hiljennyt. Oli pimeätä ja tukahduttavaa matalassa
tuvassa, vaikka ikkunat olivatkin avatut; läkkilamppu valaisi himmeästi
likaista, rasvaista pöytälautaa ja lieden ulkonevampia syrjiä. Haisi
torakoille ja lamppuöljylle. Minä istuin potilaan vuoteen reunalla
ja hivutin täkin alla hänen jalkojaan kuumalla pullolla. Kehdossa
ryysyläjän alla makasi likainen, kalvakka poikalapsi, jolla oli
suhdattoman suuret silmät; hän ei nukkunut, vaan tuijotti minuun
ääneti ja jäykästi, karvattomat silmäkulmat korkealle kohotettuna, ja
liikutteli täkin päällä pieniä, tikun hienoisia käsivarsiaan. Minäkin
vuorostani katselin lasta... Mitä hyvää oli noiden kahden voimakkaan,
kauniin ihmisen rakkaudesta, kun sen tuloksena oli vain tuollaisia
surkeita, riisitautisia rujokkaita? Ja miksi he yleensä raatavat ja
ponnistelevat, mikä heitä pitää yllä heidän raskaissa orjanoloissaan?
Voiko se todella olla huoli tästä saastutetusta pöksästä?
Potilas alkoi hiljakseen kuorsata. Annoin välskärin pirskottaa
lattiata sublimaattiliuoksella ja menin itse ulos Pavelin ja Aksinjan
kanssa desinfisioidakseni käymälää. Mutta, oi voi! Semmoista ei
ollut olemassakaan, ja saimme desinfisioida melkein koko tuon pienen
pihamaan...
Kun tulimme takasin, makasi sairas rauhallisesti kuten ennen. Välskäri
istui puutuolilla ja tuijotti, naama unisen miettiväisenä yhteen
kohtaan ja nuokkueli silloin tällöin. Päästin hänen ja Pavelin menemään
kotiin ja jäin yksin sairaan luo. Aksinja oli kyyristäynyt kokoon
kirstun kannelle ja nukkunut siihen. Minä istuskelin vielä tuntikauden
multapenkerellä tuvan ulkopuolella, poltellen paperossia ja ihaillen
auringonnousua. Tsherkasov makasi raskaasti — hän oli taudin voittanut
eikä vaaraa ollut enää lähimailla. Desinfektsionin toimittaminen
täytyi lykätä myöhemmäksi, jotta sairas saisi kylliksi levätä. Minä
herätin Aksinjan, varoitin häntä vielä kerran mitä vakaimmin koskemasta
astioita, vuodeliinaa ja vaatteita, joita sairas oli käyttänyt, ja
läksin sitten kotiin.
Kello yhdeksän aamulla tulimme jälleen, puhdistaaksemme tarttuman
varalta sairaan käytettävänä olleita vaatteita. Tsherkasov seisoi
portilla, puettuna puhtaaseen kankeaksi silitettyyn karttuunipaitaan ja
kiiltäviin saappaihin ja piteli lasta käsivarrellaan.
— Hei vaan! huudahdin iloisesti hämmästyen, samalla tyystemmin
tähystäen miestä. Tekö se todella olette, Tsherkasov? Reima mies!...
Hyvää huomenta!
— Huomenta, teidän vapaasukuisuutenne? tervehti Tsherskasov kumartaen
ja katsoi minuun erittäin rakkaasti.
— Miten nyt tunnette jaksavaan?
— Niin terve kuin olla voi. Suuret kiitokset teille, teidän
vapaasukuisuutenne, kun paransitte minut. Eilen jo luulin, että
hengenloppu olisi käsissä.
— Niin, pankaa nyt mieleenne, Tsherkasov, mitä teille sanon: olkaa
varovampi ruuan suhteen, älkää syökö vihanneksia eikä mitään vaikeasti
sulavaa. Parasta on, että tänään syötte yhden puolikeitetyn munan ja
juotte konjakilla sekoitettua teetä — minä annan teille konjakkia.
— Teen kaikki niin kuin te käskette? Mutta käykäähän sisään, teidän
vapaasukuisuutenne.
Minä astuin huoneeseen, mutta pysähdyin tahtomattani kynnyksellä. Oi,
Jumalani, mitä minä näin! Koko, multalattia oli huolellisesti lakaistu,
astiat, joita ei juuri paljon ollutkaan, oli pesty ja pantu hyllylle,
ja Aksinja itse seisoi, hiat ylös käärittyinä, leipoen leipää penkillä,
joka päivää ennen oli seisonut sairaan päänaluksen luona, Minä seisoin
typertyneenä.
— Mutta — Herran nimessä, mitä olette tehnyt, Aksinja? minä kysyin,
voiden vaivalla pidättäytyä.
— Mitä minä sitten olen tehnyt?
— Sanoinhan teille tänä monen monta kertaa: älkää lakaisko lattiaa ja
korjatkaa toistaiseksi kaikki astiat pois...
— Niin, ja jätä ne likaisina vetelehtimään?
— Juuri sen tähden, ettette levittelisi tarttumaa yli koko talon, kuten
nyt olette tehnyt! Ymmärrättekö?.. Äh!...
Minä viittasin harmistuneesti kädelläni ja käännyin Tsherkasoviin.
— Kuulkaapas, Tsherkasov: meidän täytyy nyt kaikissa tapauksissa
puhdistaa huone tarttumasta. Kaikki tyynyt ja täkit, joita eilen
käytitte, tulee teidän jättää meidän haltuumme — te saatte ne takasin
huomenna. Ja huone on perinpohjin desinfisioitava... pirskoteltava.
Välskäri otti esille sublimaattipullon.
— Ei, top, teidän vapaasukuisuutenne, sitä älkää salliko hänen tehdä!
virkkoi Tsherkasov kiivaasti, silmät vihaisesti liekehtien.
— No, kaikkea!... Mutta tiedättekö, Tsherkasov, mikä teillä oli eilen?
Teillä oli _koleera_, tarttuvainen tauti! Ellei huonetta puhdisteta
huolellisesti tarttuman varalta, niin leviää se kaikille tahoille, yli
koko Saretshjen.
— Eikös! totta puhuen ei minulla eilen ollut sen vaarallisempaa tautia;
söin kaalisoppaa ja join maitoa päälle — siinä koko tauti. Sekö sitte
koleera on?
— Sanokaa, Tsherkasov, oletteko nähnyt koskaan koleerasairasta?
— E—en, en ole nähnyt...
— Mutta minä olen ja sen minä sanon, että se oli koleeraa. Nähkääs,
ei saa ajatella vain omaa itseänsä! Ellei tarttumaa hävitetä, kulkee
se etemmäksi, ja tauti teistä kaikkiin naapureihin — ja vaimoonne.
Ajatelkaa itse enkö ole oikeassa?
Samassa astui huoneeseen sama naapurin vaimo, joka yölläkin oli
luonamme käynyt, ja jäi ovensuuhun seisomaan.
— Ette te saa kaataa tänne mitään, ei vaikka mikä olkoon! toraili
Aksinja, — Jos kaadatte karboolia, tulee siitä semmoinen paha haju...
— Mitä karboolia? Tämähän on sublimaattia eikä karboolia! Haistakaa —
se ei haise millekään.
Ojensin hänelle pullon. Hän haistoi sen sisältöä?
— Haiseepas!
— Haistakaa hyvästi! Sehän ei haise millekään — ihan kuin vettä? Yöllä
pirskotimme juuri tätä samaa ainetta lattialle.
— Ilmankin saattavat lapset töin tuskin hengittää täällä, virkkoi
Tsherkasov. Jos kaadatte karboolia, kuolevat he joka ainoa.
— Mutta Ivan Andrejevitsh, karbooli ei ole vahingoksi kenellekään,
puuttui naapurin vaimo puheeseen. — Minulta kun kuoli lapsi pyhäin
miesten päivänä kurkkutautiin, pirskotettiin kaikkialle karboolia — ja
se vaikutti erinomaisesti! Se hävittää taudin siemenet.
— Kaikki on Jumalan kädessä! sanoi Aksinja. — Ilman Jumalan sallimusta
ei tapahdu mitään!
— Ilman Jumalan sallimusta?... Sanokaapa, Aksinja, miksi lähetitte
minua noutamaan viime yönä? minä kysyin. — Jumala on Jumala, mutta minä
sanon teille: jos ette olisi lähettänyt minua käymään, makaisi miehenne
nyt laudoilla — tiedättekö sen? Sillä hän oli jo sielunlähdössä kun
minä tulin.
— Niin se oli, se on ihan tosi! vakuutti naapurin vaimo. — Minun
tullessani alkoi hän jo käydä kylmäksi |a silmät pyörivät päässä...
— Ja siitä minä olenkin teille kiitollinen viimeinen hengenvetooni
saakka? lausui Tsherkasov kumartaen.
— Sitäkö minä teidän kiitollisuudellanne? Kun itse tulette kipeäksi,
niin haetaan paikalla lääkäriä, mutta kun toisten terveys ja henki ovat
kysymyksessä, niin silloin on paikalla kaikki Jumalan kädessä... Teidän
sietäisi hävetä, Tsherkasov! Oletteko te kristitty vai ettekö? Jos nyt
joku naapurissa sairastuu ja kuolee, niin on syy siitä _teidän_! Voitte
sitten kyllä katua ja pyytää anteeksi syntiänne, mutta silloin se on
myöhäistä! lausuin minä ja jyristin uhkaavasti nyrkilläni pöytään.
— Noh, niin... enhän minä muun puolesta, ajattelin vain lasteni
kohtaloa, sanoi Tsherkasov hiljaisella äänellä.
— Kuulkaa sitten, Tsherkasov, — koettakaa nyt hiukankin ajatella,
ettehän ole mikään tyhmä mies. Minä olen valvonut koko yön luonanne,
vaalien teitä — olenko tarkoittanut teille hyvää vai pahaa? Miksikä
siis tahtoisin ottaa hengiltä lapsenne? Minähän annan teidän itsenne
haistella, te saatte itse tutkia ja kokea, että se ei haise millekään.
Mutta tarttuma on kaikin mokomin hävitettävä, sillä tehän olette
vastikään ollut tarttuvaisen taudin saastuttama. En huoli puhua
naapureistanne — tauti voi tarttua teidän omaan vaimoonne, teidän
lapsiinne. Sitten olette kyllä nopsa juoksemaan minun luokseni?
— Kas niin, Ivan, mitä sinä oikein aattelet? sanoi välskäri. — Sinähän
olet ihan kuin lapsi, et käsitä kerrassaan mitään!
Hän otti pulloa ja rupesi pirskottelemaaa lattialle.
— Ei, tänne ei kaadeta mitään? huusi Aksinja ja karkasi häntä vastaan.
Tsherkasov seisoi pureskellein huultaan synkkänä ja vihaisena.
— Olkaa alallanne, muori, ja pitäkää vähemmin melua? sanoi välskäri. —
Muuten huudamme tänne poliisin.
— Kysymys ei ole poliisista, keskeytin hänet tuimasti. — Poliisia minä
en aio kutsua tänne. Mutta sanokaa minulle, Tsherkasov, selittäkää,
miksi ette tahdo että pirskotamme huoneen?
— Se on nyt kerran niin, teidän vapaasukuisuutenne, että minä en tahdo.
— Matta miksi?
— Siksi, että se on suoraan sanoen tarpeetonta. Jos Jumala tahtoo,
saamme pitää terveyden ilmaa sitäkin.
— Tapahtukoon sitten niinkuin tahdotte. En huoli pakottaa teitä. Mutta
muistakaa, Tsherkasov; jos kukaan täällä naapurissa sairastuu, niin on
se teidän syynne. Hyvästi?
Välskäri loi minuun hämmästyneen katseen ja seurasi minua
tottelevaisesti...
Se oli ensimäinen debyyttini. Sieluntilani on kerrassaan kurja —
sydämeni on tuskan ahdistama ja omatunto kalvaa minua: desinfektsiooni
olisi ollut välttämättömästi tehtävä, mutta mitä minä asiassa taisin?
Muuta keinoa ei ollut kuin turvautua poliisin apuun — desinfektsioni
olisi tietenkin silloin saatu aikaan, mutta mitkäpä olisivat olleet
seuraukset? Koleerasairaat olisivat alkaneet pysytelleitä piilossa
aivan viimeisiin asti, kaikki koleeran saastuttamat esineet olisi
kätketty niin tarkkaan kuin mahdollista ja tarttuma olisi saanut
vapaasti levitä yhä laajemmalle... Ja kumminkin tiedän tuon pienen
töllin Kljutsharnajakadun varrella nyt sisältävän tartunnan pesän,
josta tauti ehkä leviää yli koko kaupungin: minä, lääkäri, tiedän
tämän, enkä siitä huolimatta ryhdy mihinkään toimenpiteeseen... Oi,
Jumalani, kuinka kaikki sentään on kurjaa!