Olen ollut jo kolme päivää Tshemerovkassa. Tässä nyt on se peljätty
Saretshje?... Poikki mäkien ja notkojen kulkevat kadut, kasvaen
terhakkaa ruohoa — ja puistikkoja loppumattomiin! Vaahterain ja
metsäviiniköynnösten katveessa asustavat pienet maaperäiset talot,
kaikissa kolme ikkunaa ja päällä mustuneet lautakatot. Päivisin
vallitsee kaduilla kuolonhiljaisuus ja aurinko paahtaa niitä; avatuista
ikkunoista kuuluu sorvituolien surinaa ja teräksen kalsketta. Laipion
siimeksessä heittävät lapset napua. Joskus, vaikka harvoin, näkee
eronsaaneen virkamiehen tahi reilun seminaarilaisen astuvan virralle
päin uimalakana kainalossa.
Illansuussa muuttuvat kadut eloisiksi. Käsityöläiset lopettavat
työnsä ja työväki palaa kotia tehtaista. Illallisen jälkeen ulkonevat
kaikki kaduille. Sinervään autereeseen kiedotusta kaupungista kuuluu
etäistä humua; kellotapulit loistavat valkoisina ja kirkon ristit
kimmeltävät laskeuvan auringon säteissä. Hämärä tihittyy. Tähän
aikaan päivästä rakastan käyskennellä Tshemerovkassa. Kallellisessa
portissa, riippuoksaisen salavan alla, seisoo neitonen ja, käärien
saalia ympärilleen, kuuntelee mitä nuori käsityöläinen hänelle kertoo;
mielihyvällä silmäilee hänen paljastettua, vaaleatukkaista pientä
päätään ja onnellista, hymyilevää katsettaan, jonka hän tuon tuostakin
luo kavaljeeriinsa. Jossain lähitienoolla ammuu lehmä, ja vehmaasta
puistikosta kuuluu raskasmielisen laulun säveliä... Illan rusko sammuu
Ja kirkkaita tähtösiä syttyy taivaalle; kaduilla on pimeä, mutta
pimeästä huolimatta tuntuu kumminkin elon vaikutuksia, kuulee puhelua,
pidätettyä naisten naurua... Kello yhdentoista tienoissa on kaikki
hiljaista; ei tulen pilkahdusta näy koko Saretshjessä, joka paikassa
nukutaan, ja koirat vain ääneti hiipivät ympäri pitkin autioita katuja.
Asunnon vuokrasin itselleni Saretshjen ulkolaidalla erään pikkuporvarin
luona, joka viljeli hedelmätarhaa. Pienessä talossa on kaikkiaan
kolme huonetta, ja ne ovat yksinomaan minun käytettävinäni.
Vastaanottohuoneeni käytävä ja ikkunat ovat kadun puolella,
makuuhuoneestani näen puutarhan omenapuineen sekä viini-, karviais- ja
happomarjapensaineen.
Koleeraparakki sijaitsee niityllä ulkopuolella kaupungin, lähellä
entistä, saretshjelaisten polttamaa parakkia, josta on jäljellä
vain hiiltyneitä jätteitä. Sisällä on kodikasta ja hauskaa, tuoksuu
tuoreelle puuaineelle, pitkin seiniä seisoo sänkyjä, valkoisine
tyynyinään ja harmaine villapeitteineen; aurinko paistaa ikkunoista
sisään ja sen säteet päilyvät uusilla metalliastioilla. Parakin
johtajana on välskäri Harlampij Aleksejevitsh Prishtshepjonko₉
vähä-venäläinen, joka puhuu pitkäveteisesti ja arvokkaasti kohottaen
myötään kulmakarvojaan ja päättäen joka lauseensa "niin"-sanalla. Minä
kyselin häneltä vanhan parakin palosta, millainen Saretshjessä nyt on
mieliala, y.m. Hän kertoi kaikki seikkaperäisesti ja tyynesti, kuin
olisi ollut puhe ihan tavallisista asioista ja siirtyi sen jälkeen
luettelemaan, mitä kaikkea parakkiin olisi ostettava... Minun täytyy
tunnustaa, että häpesin äskeistä korkealentoista mielialaani.
Parakissa olisi kaikki hyvin — mutta se alempi palvelijakunta!...
Olisi hauska tietää, mistä mokoma joukkio on kokoonhaalittu.. Toinen
sairaanhoitajista, Pavel, on pienenläntä mies, jolla on pienet päilyvät
silmät, jotka eivät koskaan katso ihmistä silmiin; hänellä on yllä
lyhyt takki ja pitkät housut. Kaikesta näkyy, että hän on heittiö,
jonka suuri palkka ainoastaan on saanut tänne houkutelluksi. Tänään
valmisti hän minun johdollani rikkihappoista karbooliliuosta.. Kun
sanoin hänelle, että hän vähän varovammin pitelisi karboolihappoa,
välähtivät hänen silmänsä tavalla, jota on vaikea sanoin kuvailla.
Olen ihan varma siitä, että hänen antautumisensa koleeraparakkiin
palvelijaksi oli sama, kuin jos hän olisi liittynyt rosvojoukkioon.
Toinen sairaanhoitaja, Feodor, ora oikea talonpojan nahjus,
naama tollomainen ja uninen. Kas siinä — luvalla sanoen — meidän
terveydenhoitolautakuntamme.