Niinpä olen nyt Slesarskissa. Saavuin puoli tuntia sitten. Oikea
rottelo kaupungiksi! Hotelleja ei lainkaan, ja minun on täytynyt jäädä
kestikievariin asumaan. Minulle on annettu pikkanen kamari, jossa on
vain yksi ikkuna; siniset, risaiset tapetit, himmeä, vähäinen peili
ja sen alla pöytä, verhona likainen punareunuksinen liina. Halkeimia
puusängyssä peittävät varsin epäiltävät pilkut. Kaikki ympärilläni on
vaipunut syvään uneen, palmukynttilä valaisee valjasti huoneen seiniä,
sammuvasta teekeittimestä kuuluu pitkäveteinen, hiuksenhieno pihinä,
mikä tuontuostakin hetkeksi taukoo, juurikuin kuunnellen, puhahtaa
sitten ja jatkuu taas hienona sihinänä. En saata vielä nukkua — tahdon
muistella päivän tapahtumia...
Viimein menin Natashan luo. Hän oli ikäänkuin tolaltaan joutunut; hän
katsoi arasti minuun — lapsellisen ihastunein, lemmekkäin silmin...
Suljin hänet syliini, ja hän kiersi äkkiä kätensä minun kaulaani ja
suuteli minua kiihkeästi ja tulisesti...
K:lo 3 yöllä.
Minä heittäysin vuoteelle, mutta en voinut nukkua; lukemattomat
pienet elävät karkasivat ruumiini kimppuun. Kaksi tuntia heittelehdin
tilallani saamatta silmiini unta. Päivä valkenee, ja ikkunasta näen
leveän, aution kadun, jonka varrella pienet talot nukkuvat kuolon
unta...
Tahdon vastata vilpittömästi kysymykseen: pelkäänkö minä? En — ja
se tuntuu itsestänikin varsin oudolta... Ennen en voinut mielessäni
kuvitella, miten saattoi elää — vihattuna. Nyt se on minulla varsin
selvillä, ja minä vain hymyilen. Minä olen ikäänkuin muuttunut toiseksi
ihmiseksi: sielussani on valoista ja riemuista, ympärilläni on kaikki
niin kummallisen ihanaa — minä odotan ikävällä työtä ja taistelua.
Ja tuossa, tuossa aamun kylmässä usvassa kohoaa Saretshje... Olenko
minä voittava sen — vai onko se ehkä kukistava minut?