Tänään illallisen jälkeen soittivat Veera ja Liida Beethovenin
viidennen symfonian. Kamalaa musiikkia — syvää tuskantunnetta huokuvina
vyöryvät sävelet, kasautuvat tornin korkuisiksi, musertavat toisensa
ja romahtavat nyyhkien kokoon. Kuinka paljon raskasta epätoivoa ne
sisältävät... Minä kuuntelin soittoa ja ajattelin itseäni.
Natasha seisoi verannalla, nojaten kaidepuuta vasten ja katseli
liikahtamatta pimeään puutarhaan päin. Niin, ei hänenkään tilansa ollut
varsin helppo... Minä katsahdin Natashaan ja sydämeni hypähti: kuinka
surullisesti hänen päänsä oli vaipunut alas, kuinka paljon salaista
tuskaa ilmeni hänen olennossaan... Miksikä lieneekään tämä tyttönen
ollut sydäntäni niin lähellä? Minun teki mieli mennä ja puristaa
hellästi hänen kättään. Mutta mitä olisinkaan sanonut hänelle ja mitä
apua olisi säälistäni hänelle ollut? Hän olisi torjunut sen pois
luotaan.
Mutta sävelet itkivät yhä edelleen ja juurikuin puhdistivat ja
syvensivät suruni sielussani. Ja minusta tuntui, että minä tapaan
oikeat sanat...
Läksin ulos verannalle. Oli äskettäin satanut, ja hiljaisuus⁻ vallitsi
märässä puutarhassa; palsamipoppelit tuoksuivat väkevästi. Kuun
vähenevä sakara paistoi kuusten latvojen lomitse, ja kuun yläpuolella
liiteli mustia, hopeahulpioisia pilviä; taivaanlaella himotti
harvakseltaan tähtiä vaalakkain pilvenhattarain läpi.
— Haluatko lähteä soutelemaan, Natasha? kysäsin kotvasen vaitiolon
jälkeen.
Natasha vilkasi nopeasti ylös ja silmäili minua puoleksi hämmästynein,
neuvottomin katsein.
— Kyllä, lähdetään, vastasi hän.
Menimme virralle märkää polkua pitkin.
— Mitenkä virta on paisunut! lausui Natasha hiljaa, ilmeisesti vain
jotakin sanoakseen.
— On. Ja niin hiljaista on kaikkialla. Yö on kokonaan ilman ääniä. Niin
on aina sateen jälestä?
— Tosiaankin! — Natasha seisahtui, kuuntelemaan. Sitten jatkoi hän
jälleen kulkuaan.
Huomasin nyt, että olin pettynyt itseni suhteen: minä en tiennyt miten
alkaa ja mitä puhua.
Istuimme veneeseen ja työnsimme ulos rannasta. Kuu oli peittynyt
pilviin ja oli tullut pimeämpi; notkossa tammilehdon takana huudahteli
haikara valittavasi, kuin olisi sitä yritetty kuristaa. Veneemme solui
ison aikaa eteenpäin meidän puhumatta sanaakaan. Natasha istui jälleen
pää syvään painettuna alas. Pimeiden puitten keskeltä tuli talon pääty
näkyviin, ikkunat olivat kirkkaasti valaistut, ja voitonriemuinen
soitto kaikui mahtavasti yli hiljaisen puutarhan: symfonian loppuosa
oli kuulumassa — se oli itseluottavan elämän voitto kuoleman yli,
totuuden, kauneuden, äärettömän autuuden riemuhymni.
Natasha katsahti äkkiä ylös.
— Mitja! Muistatko minun kerran kävellessämme puistossa kysyneen
sinulta, mihin minun olisi ryhdyttävä? Sinä sanoit silloin, että
antautuisin kyläkouluopettajaksi... Sanopa oikein todenperään: uskoitko
sinä itsekään, mitä silloin puhuit?
Kului muutama silmänräpäys ennenkuin vastasin — en osannut aavistaa,
että hän tekisi minulle niin pistävän suorasukaisen kysymyksen.
— Mitäpä sinulle vastaisin? äänsin viimein. — Josko uskoin, mitä
sinulle sanoin? Niin, Natasha, kyllä uskoin. Mutta... sinä tahdot
kuulla totuuden. Minä näin, mitenkä tarkastelit minua silloin, kun
saavuin tänne, näin että odotit minulta jotakin. Se vaivasi minua
kovasti, mutta minkä minä sille taisin?... Odotit, että minun piti
antaman sinulle ratkaisun elinkysymyksiisi! Rakas, pikku Natasha, sinä
olet erehtynyt. Sanonko, miten olen viimeiset kolme vuotta elänyt?
Tuo työni, "tehtäväni" ei ollut muuta kuin itseni pettämistä; koko
ajan on jokin hellittämätön ääni rinnassani vakuuttanut, ettei tuo
tehtäväni ollut oikea, että on olemassa jotakin paljon tärkeämpää ja
välttämättömämpää — mutta missä? En saata toivoa sitä enää löytäväni.
Voi Jumalani, kuinka raskasta! Elää, eikä nähdä mitään edessään,
harhailla ympäri pimeässä, katkerasti soimata itseään siitä, ettei
ihmiselle ole annettu kyllin voimakasta järkeä, joka hänet johtaisi
oikealle tielle — juurikuin se olisi ihmisen oma syy! aika sillä välin
kuluu kulumistaan...
Sinä luulet minua epäuskoiseksi... Minäkö en usko? Natasha,
ystäväiseni, minä uskon, uskon kaikesta sydämestäni? Rakasta
lähimäistäsi niin kuin itseäsi — korkeampaa käskyä en tiedä. Ilman sitä
tuskin jaksaisinkaa elää. Et myöskään usko minun puhuvan ulkopuolelta
hampaitten. Mutta sinä kaipaat jotakin muuta. Elää toisten eteen, tehdä
työtä toisten eteen — se on liiaksi hapuilevaa. Sinä kaipaat aatetta,
joka täyttäisi elämäsi kokonaan, joka kiinnittäisi sinut täydellisesti
puoleensa ja johtaisi sinut horjumatta päämaaliin. Sinä tahdot, että
minun pitäisi ojentaa sinulle lippu ja sanoa: "tässä on sinulle lippu —
taistele ja kuole sen puolesta!" Minä olen kokenut enemmän kuin sinä,
nähnyt elämätä enemmän kuin sinä, mutta minun laitani on sama kuin
sinun: _minä en tiedä!_ — se on koko kärsimystein ydin.
Natasha istui nojaten kädellä leukaansa ja kuunteli synkästi. Miten
erilainen olikaan hän nyt siihen Natashaan verraten, joka kaksi
viikkoa aikaisemmin istui samassa veneessä ja kuunteli tarkkaavaisesti
kertoessani toimistani semstwolääkärinä! [Vastaa lähimiten
kunnanlääkäriä meillä.] Ja mitä olisinkaan antanut, jotta vain olisin
saanut nuo silmät katselemaan minua yhtä hellästi kuin silloin? Mutta
silloin odotti hän minulta sitä, mikä antaa elämää, ja nyt puhuin
minä kuolemasta, hirmuisimmasta kuolemasta kuin olla voi — hengen
kuolemasta. Ja häpeä minulle, etten pidättänyt itseäni, että puhuin
puhumistani...
Minä sanoin hänelle, että niitä oli paljo, jotka olivat samalla
kannalla kuin minä, että koko nykyinen sukupolvi tuntee samaa kuin
minä: sillä ei ole mitään — ja se on sen kirous ja kauhistus. Ilman
tietä, ilman johtotähteä joutuu se huomaamatta ja auttamattomasti
hukkaan... Hänen tarvitsi vain silmätä nykyajan kirjallisuuteen —
eikö se ollut kuolleitten kirjallisuutta, ruumiskirjallisuutta?
Tiettömyys oli rasittavana taakkana meillä kaikilla, ja turhat olivat
ponnistuksemme tämän ikeen poistamiseksi.
Kaikista mitä puhuin ei Natashalta mennyt sanaakaan hukkaan — hän
tarttui peräsimeen ja pakotti veneen kääntymään. Kuu oli kadonnut ja
mustia pilviä ajelehti taivaalla; oli pimeä ja märkä, ja tuuli tohisi
oudosti puutarhassa. Laskimme maihin uimahuoneen viereen. Nousin
pois ja rupesin kytkemään venettä kiinni. Natasha istui liikkumatta
peräteljolla.
— Minä kumminkin luulen, että sinä erehdyt, lausui hän hiljaisella
äänellä, katsellen pimeässä himmeästi kimmeltävälle virralle päin.
— Onko todellakin välttämätöntä olla noin... aikansa orja? Minä
puolestani luulen, että sinä sovitat koko nykyiseen polveen sen, mitä
vain sinä yksin olet kokenut.
— Jospa niin olisi! vastasin ja kohotin epäilevästi olkapäitäni.
Minä astuin maalle. Natasha istui ennallaan liikkumatta veneessä.
— Etkö lähde kotia? kysyin.
— En, vastasi hän lyhyesti.
Nousin jyrkkää, niljakkaa rantatörmää ylös. Ollessani jo puistossa
kuulin airojen mittamääräistä loisketta: Natasha lähti uudelleen
soutamaan.
Ja nyt on jo tunti kulunut, ja minä istun yhä pöytäni ääressä —
ajattelematta, liikahtamatta. Aivoissani vallitsee toivoton tyhjyys.
Ulkona sataa, pimeä puutarha ryskyy tuulessa ja vesi syöksyrännissä
lorisee surullisen yksitoikkoisesti... Natasha ei ole vielä palannut.