Vihdoinkin pääsi keskustelu välillämme vireille... Jälkeen illallisen
soittivat Veera ja Liida nelikätisesti jonkin Sarasaten sepittämän
espanjalaisen tanssin. Istuin ensinnä salissa ja menin sitten ulos
verannalle. Natasha seisoi nojautuen kaiteita vasten ja katseli
puutarhaan päin. Yö oli tähtikirkas, puutarhan tiheät pensaat
tuoksuivat kasteisina. Pysähdyin ovella ja sytytin paperossin.
Natasha kääntyi ympäri, minun raapaistessa tikulla tulta.
— Äh, sinäkö se olet, Mitja! sanoi hän hiljaa ja ojensi vartalonsa
suoraksi. — Haluatko lähteä puutarhaan?... — Näetkö, kuinka... ihanaa...
Hänen äänensä sakosi, ja näin miten hän mieli kuohuksissa, hypisteli
leninkinsä hihan pitsiä.
Menimme alas puutarhaan ja tulimme kohta lehtikujaan.
— Muistatko, Mitja, alotti hän hetkisen vaitiolon jälkeen, —
muistatko... sinä lausuit hiljattain, että tieto siitä, ettemme
elä turhaan, tyhjän vuoksi... on parasta mitä elämä voi tarjota Jo
ennenkin? ennen sinun tuloasi, olin paljosi ajatellut samaa asiaa.
Sillä sehän on kauheaa — elää, eikä nähdä mitään edessään, ei tietää,
ketä ja mitä varten elää. Tuo tieto, josta puhuit, on elämän suurin
onni...
Kuljin ääneti hänen rinnallaan ja pureksin huuliani. Povessani syttyi
nurja, vihamielinen tunne Natashaa kohtaan: olisihan hänen pitänyt
vähitellen tulla huomaamaan, että tämä keskustelu oli minusta rasittava
ja vastenmielinen ja että oli turhaa sitä päivästä päivään pitkittää?
Hänen olisi pitänyt sääliä minua rahtusen, ja juuri se, että minun oli
pakko odottaa sääliä ja armahdusta häneltä, joka itse oli vielä melkein
lapsi, vaikutti yhä enemmän mieleni katkeroittumiseen häntä kohtaan.
Natasha vaikeni.
— Olen kuullut, että sinä viime talvena hommailit täällä kylän lasten
kanssa, sanoin hänelle. — Mitenkä sinulta onnistui — oliko hupaista,
miellyttikö sinua se?
— Kyl—lä, vastasi Natasha tapaillen sanoja.
— No, siinähän sinulla on tehtävä. Jos tahdot kokonaan antautua siihen,
niin rupea kyläkoulun opettajaksi. Silloinhan olet kansaa lähellä ja
voit vaikuttaa siihen...
Minä lausuin tämän kuten huono näyttelijä lukee julki pänttäämällä
opitun repliikkinsä, ja minua tympäisi sydämeni sisimpään. Yhtäkkiä
välähti mieleeni: mitähän olisin sanonut hänelle, ellei olisi ollut
tuota kyläkouluopettajatartointa ("todellisen" työn alfaa ja omegaa
meillä), johon tartuin kuin pelastusankkuriin?
Natasha asteli vierelläni pää alas painuneena.
— Hyvä, pikku Natasha, se on tosin vähäpätöinen toimi, sanoin
tuokion vaitioltuamme. — Mutta eihän ihmisen arvo riipu siitä, millä
yhteiskunnan asteella hän on. Siitä on päinvastoin suuria tuloksia...
Tunsin kärsiväni miltei ruumiillisesti: nuohan olivat kaikki paljaita
fraaseja ja vääriä säveliä! Minusta tuntui, että Natasha nyt näki
ihan lävitseni ja samalla olin nyt vasta näkevinäni itseni oikeassa
valaistuksessa, näkevinäni mikä toivoton tyhjyys vallitsi sielussani...