Olen lukenut läpi päiväkirjamuistelmani eilispäivältä... Mahdoin
silloin olla kirkkaan aamun, metsäntuoksua — ja Natashan iloisten,
nuorekasten kasvojen huumaamana. Minä tähystelin Natashaa eilen ja
ajattelin: tuommoiselta on hän näyttävä, kun hän kerran rakastuu. Tässä
ei ollut rakkautta, tässä oli jotakin aivan toista, mutta minä en
huolinut miettiä mitä se oli, tahdoin vain, että nuo iloa säteilevät
silmät olisivat katselleet minua niin kauan kuin mahdollista. Nyt
olen pahoillani ja minua harmittaa: mitä tuosta kaikesta oli hyvää?
Minullahan ei ole muuta tarkoitusta kuin levätä kyllikseni täällä ja
olla mitään miettimättä. Mutta Natasha seisoo edessäni — uskovana,
odottavana...