II.

Lauvantaiaamu toi mukanaan Ippolit Sergejevitshille pienen ikävyyden:

pukeutuessaan hän kaatoi lampun pöydältä lattialle. Lamppu särkyi, ja

öljysäiliöstä juoksi vähäsen öljyä hänen toiseen kenkäänsä. Hänen

kenkänsä puhdistettiin, mutta Ippolit Sergejevitshistä alkoi tuntua,

kuin tee, leipä, voi, vieläpä hänen sisarensa kauniisti kammattu

tukkakin olisi haissut lamppuöljylle.

Tämä pilasi hänen mielialansa.

-- Riisu kenkä jalastasi ja pane se auringonpaisteeseen, niin

lamppuöljy haihtuu ilmaan, -- neuvoi hänen sisarensa. -- Siksi aikaa

voit vetää jalkaasi mieheni tohvelit; siellä on pari aivan uusia.

-- Älä nyt ole rauhaton. Kyllä se on kohta hyvä.

-- Ties vaikka kuinka kauan saisit odottaa. Ei, mutta anna minun käskeä

tuomaan tohvelit?

-- Ei, ei tarvitse. Heitä ne mielestäsi.

-- Miksi niin? Tohvelit ovat hyvät, samettiset... Kyllä ne vielä

kelpaavat.

Lamppuöljyn haju kiusotti Ippolit Sergejevitshiä, ja hänessä heräsi

halu kiistellä.

-- Mihin ne kelpaisivat? Ehkä sinä aiot käyttää niitä?

-- En minä, vaan Aleksander.

-- Kuka se on?

-- Bjenkovskij!

-- Ahaa! -- naurahti veli kuivasti. -- Tämä uskollisuus miesvainajasi

tohveleita kohtaan on kerrassaan liikuttavaa. Ja käytännöllistä.

-- Oletko sinä pahalla tuulella tänään?

Sisar katsoi häneen hiukan loukkaantuneena, mutta kovin uteliaasti, ja

veli ajatteli epäsuopeasti tavatessaan sisarensa katseen:

-- Hän luulee varmasti, että minä olen suutuksissa, kun Varjenka on

poissa.

-- Päivälliseksi saapuu Bjenkovskij, luultavasti, -- ilmoitti

Jelisaveta Sergejevna kotvan vaiettuaan.

-- Se on hauskaa, -- vastasi veli ja ajatteli: -- Hän tahtoo, että minä

olisin ystävällinen tulevaa lankoani kohtaan.

Uuvuttavan ikävän tunne lisäsi hänen ärtyisyyttään. Mutta Jelisaveta

Sergejevna sanoi levittäessään huolellisesti ohuen voikerroksen

leipäpalaselle:

-- Käytännöllisyys on minun mielestäni erittäin kiitettävä ominaisuus.

Etenkin nykyaikana, jolloin köyhyys niin raskaasti painaa meidän maasta

elävää säätyämme. Miksei Bjenkovskij voisi käyttää miesvainajani

tohveleita?...

-- Ja käärinliinoja, jos sinä olet ottanut nekin talteen, -- ajatteli

Ippolit Sergejevitsh pisteliäästi koettaessaan kaataa vaahdon

kerma-astiasta lasiinsa.

-- Mieheni jätti jälkeensä hyvin runsaan ja hyvän vaatevaraston. Eikä

Bjenkovskij ole pilattu. Sinä tiedät, että heitä on suuri parvi

sisaruksia: kolme veljeä, paitsi Aleksanderia, ja viisi sisarta. Ja

maatila on kiinnitetty ehkä kymmenkertaisesti. Tiedätkö, minä ostin

äskettäin heiltä suuren joukon kirjoja aivan polkuhinnasta; niissä voi

olla arvokkaitakin. Katso, ehkä löydät jotakin itsellesi... Aleksander

elää hyvin niukalla palkalla.

-- Oletko tuntenut hänet kauankin? -- kysyi veli, joka tunsi olevansa

velvollinen puhumaan tulevasta langostaan, vaikkei mielensä tehnytkään.

-- Kaikkiaan neljä vuotta, mutta lähemmin noin seitsemän, kahdeksan

kuukautta. Saatpa nähdä, että hän on hyvin rakastettava.

Hienoluonteinen, helposti innostuva, idealisti ja jonkun verran

dekadentti. Onhan nuoriso muuten nykyään hyvin taipuvainen

dekadentismiin... Toiset kallistuvat idealismiin, toiset

materialismiin... mutta minä en pidä kumpaakaan viisaana.

-- On olemassa vielä sellaisiakin ihmisiä, jotka tunnustavat "sadan

hevosvoiman skeptisismiä", kuten eräs toverini tapaa määritellä tämän

suunnan, -- ilmotti Ippolit Sergejevitsh kumartuen pöydän yli.

Sisar rupesi nauramaan ja sanoi:

-- Se on sattuvasti sanottu, vaikka hiukan röyhkeästi. Minä puolestani

kannatan skeptisismiä, mutta tervettä skeptisismiä, joka sitoo

kaikenmoisten päähänpistojen siivet ja näyttää olevan välttämätön

sille, joka tahtoo saada oikean käsityksen elämästä.

Veli joi hätäisesti teensä ja poistui ilmottaen, että hänen täytyy

järjestää kirjansa. Mutta hänen huoneensa haisi yhä lamppuöljylle

huolimatta siitä, että ovet ja ikkunat olivat auki. Hän rypisteli

otsaansa, otti kirjan ja meni puistoon. Siellä seisoivat vanhat

myrskyjen raastamat puut tiheästi toinen toisensa vieressä, ja nyt

siellä vallitsi surumielinen, rauhottava hiljaisuus. Ippolit

Sergejevitsh kulki avaamatta kirjaansa pitkin pääkäytävää; hän ei

ajatellut eikä toivonut mitään.

Hän saapui joen rantaan, jossa vene oli. Tuolla vedessä hän oli nähnyt

Varjenkan taivaallisen kauniin kuvan.

-- Olenpa kuin koulupoika! -- huudahti hän itsekseen tuntien, että

muisto tytöstä oli suloinen hänelle.

Seisottuaan hetken aikaa joen partaalla hän astui veneeseen, istuutui

sen perään ja alkoi katsella sitä kuvaa vedessä, mikä kolme päivää

sitten oli näyttänyt niin ihanalta. Se oli nytkin kaunis, mutta sen

läpikuultavassa syvyydessä ei näkynyt tänään tytön valkoista kuvaa.

Ippolit Sergejevitsh sytytti paperossin, mutta heitti sen kohta veteen

ajatellen, että teki tyhmästi, kun saapui tänne. Mitä tekemistä hänellä

täällä oikeastaan oli? Tuskinpa muuta kuin suojella sisarensa hyvää

mainetta, toisin sanoen antaa sisarelleen tilaisuuden sopivaisuuden

sääntöjä rikkomatta pitää herra Bjenkovskijta vieraanaan. Se tehtävä ei

ole tärkeä... Tämä Bjenkovskij ei mahda olla älykäs, jos hän rakastaa

hänen sisartaan, joka on ehkä liiankin älykäs...

Hän istuskeli veneessä lähes kolme tuntia puoleksi mietteissään,

puoleksi unhotuksissaan antaen uupuneitten ajatustensa ikäänkuin

luistaa esineitä ja asioita pitkin niitä tarkemmin harkitsematta.

Sitten hän nousi ja läksi hitaasti astelemaan kotiin harmitellen

turhaan menetettyä aikaa ja lujasti päättäen ryhtyä heti työhön.

Lähestyessään terassia hän näki solakan nuorukaisen, jonka yllä oli

valkoinen mekko ja tumma vyö. Nuorukainen seisoi selin puistoon

tarkastellen jotakin pöydän yli kumartuneena. Ippolit Sergejevitsh

hiljensi askeleitaan ajatellen, että se oli Bjenkovskij. Silloin

nuorukainen ojensi vartalonsa, viskasi kauniilla liikkeellä otsalta

pitkät, tummat suortuvansa ja kääntyi puistoon.

-- Keskiaikainen hovipoika! -- huudahti Ippolit Sergejevitsh itsekseen.

Bjenkovskijn kasvot olivat soikeat, kalpeat ja näyttivät olevan

väsyneet ylläpitämään suurten, mustain, mantelimaisten ja syvissä

kuopissa olevain silmäin jännitettyä loistoa. Pienet, mustat viikset

varjostivat siropiirteistä suuta, ja huolimattomasti syrjään työnnetyt

hiukset kaarevaa otsaa. Hän oli keskinkertaista lyhempi, mutta hänen

taipuisa, sievä, suhteellinen vartalonsa peitti tämän ulkonaisen vian.

Hän katsoi Ippolit Sergejevitshiin kuin likinäköinen, ja hänen

kalpeissa kasvoissaan oli jotakin miellyttävää, mutta sairaalloista.

Jos hänellä olisi ollut yllä baretti ja samettinen puku, niin hän olisi

todellakin ollut kuin hovipoika, joka on karannut keskiaikaista hovia

esittävästä maalauksesta.

-- Bjenkovskij! -- sanoi hän matalasti ojentaen Ippolit

Sergejevitshille valkoisen käden pitkine, hoikkine musikantin

sormineen.

Nuori oppinut puristi lujasti hänen kättään.

Hetken aikaa kesti kiusallista vaitioloa. Sitten Ippolit Sergejevitsh

alkoi puhua puiston kauneudesta. Nuorukainen vastasi hänelle lyhyesti

huolehtien nähtävästi vain kohteliaisuudesta.

Pian tuli Jelisaveta Sergejevna yllään väljä, valkoinen puku mustine

pitseineen. Tämä puku oli sopusoinnussa hänen rauhallisten kasvojensa

kanssa ja antoi niitten säännöllisille pikku piirteille ylevän ilmeen.

Hänen poskillaan leikki puna, ja kylmissä silmissä oli eloa.

-- Kohta saamme päivällistä, -- ilmotti hän. -- Minä kestitän teitä

jäätelöllä. Mutta miksi te, Aleksander Petrovitsh, olette noin

surullinen? Niin, se on totta, ettehän vain unohtanut Schubertia?

-- En, toin sekä Schubertin että kirjat, -- vastasi hän avomielisesti

ja haaveellisesti katsoen kysyjään.

Ippolit Sergejevitsh näki hänen kasvojensa ilmeen ja tunsi asemansa

kiusalliseksi, sillä hän ymmärsi, että tämä nuorukainen oli tehnyt

päätöksen olla tunnustamatta Ippolit Sergejevitshin olemassaoloa.

-- Mainiota! -- huudahti Jelisaveta Sergejevna ja hymyili samalla

Bjenkovskijlle. -- Päivällisen jälkeen me soitamme?

-- Jos teitä huvittaa! -- vastasi hän kumartaen.

Hän kumarsi sirosti, mutta se nauratti sittenkin Ippolit

Sergejevitshiä.

-- Minua huvittaa suuresti, -- sanoi Jelisaveta Sergejevna kiemaillen.

-- Pidättekö Schubertista? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh.

-- Eniten kuitenkin Beethovenista, musiikin Shakespearesta, -- vastasi

Bjenkovskij kääntäen sivuttain kasvonsa kysyjään.

Ippolit Sergejevitsh oli kuullut useasti ennenkin, että Beethovenia

sanotaan musiikin Shakespeareksi, ja erotus Schubertin ja tämän välillä

oli yksi niitä salasuuksia, joista hän ei rahtuakaan välittänyt. Mutta

tämä nuorukainen kiinnitti hänen mieltään ja hän kysyi:

-- Miksi te asetatte Beethovenin muista edelle?

-- Sentähden, että hän on suurempi idealisti kuin kaikki muut

säveltäjät yhteensä.

-- Niinkö? Te pidätte siis sitä maailmankatsomusta oikeana?

-- Niin pidän. Ja minä tiedän, että te olette piintynyt materialisti.

Olen lukenut kirjotuksianne, -- selitti Bjenkovskij; ja hänen silmänsä

välähtivät omituisesti.

-- Hän tahtoo kiistellä, -- ajatteli Ippolit Sergejevitsh. -- Mutta hän

on kelpo nuorukainen, suoraluontoinen ja perin rehellinen, kuten

näyttää.

Ja hänen myötätuntonsa kasvoi tätä idealistia kohtaan, joka oli

tuomittu käyttämään vainajan tohveleja.

-- Me olemme siis vihamiehiä? -- kysyi hän hymyillen.

-- Kuinka voisimme olla ystäviä? -- huudahti Bjenkovskij tulisesti.

-- Hyvät herrat! -- ilmotti Jelisaveta Sergejevna sisältä. -- Älkää

unohtako, että te olette juuri tulleet tuttaviksi...

Sisäkkö Masha kattoi päivällispöydän helistäen kovasti astioilla ja

luoden tuontuostakin salavihkaa Bjenkovskijn kasvoihin katseen, joka

säteili naiivia ihastusta. Ippolit Sergejevitsh katsoi myöskin

häneen ajatellen, että tätä nuorukaista on kohdeltava kaikella

huomaavaisuudella ja että olisi paras välttää joutumasta hänen kanssaan

ideaalisiin keskusteluihin, sillä hän saattaa kiivastua vimmatusti.

Mutta Bjenkovskij katsoi tulevaan lankoonsa tulinen tuike silmissä ja

hermostunut värinä kasvoilla. Nähtävästi hän intohimoisesti halusi

puhua ja hillitsi vaivoin tämän halunsa. Ippolit Sergejevitsh päätti

sulkeutua puhtaasti virallisen kohteliaisuuden rajoihin.

Jelisaveta Sergejevna istui jo pöydän ääressä viskellen leikillisesti

ja sievästi tyhjiä lauselmia milloin puolelle, milloin toiselle. Miehet

vastasivat hänelle lyhyesti, toinen sukulaisen tuttavallisella

välinpitämättömyydellä, toinen rakastuneen kunnioituksella. Mutta

kaikkia kolmea vaivasi jonkunlainen kiusallisuuden ja painostuksen

tunne, joka pani tarkkaamaan toista ja itseään.

Masha toi ensimäisen ruokalajin terassille.

-- Olkaa hyvät! -- kutsui Jelisaveta Sergejevna ottaen kauhan käteensä.

-- Otatteko ryypyt?

-- Minä otan ainakin! -- virkkoi Ippolit Sergejevitsh.

-- Minä en ota, jos suvaitsette, -- ilmotti Bjenkovskij.

-- Suvaitsen mielelläni. Mutta maistattehan te?

-- En tahdo...

-- Kilistää maljaa materialistin kanssa, -- ajatteli Ippolit

Sergejevitsh.

Maukas keitto piirakoineen ja mahdollisesti Ippolit Sergejevitshin

asiallinen käytös ikäänkuin kylmensivät ja pehmensivät jonkun verran

tuimaa tuiketta nuorukaisen silmissä. Kun tarjottiin toista ruokalajia,

hän rupesi puhumaan:

-- Ehkä teistä tuntui hyvin uhmaavalta minun äskeinen vastaukseni

teidän kysymykseenne: olemmeko vihamiehiä? Se tuntui mahdollisesti

epäkohteliaalta, mutta minä puolestani tahdon pitää ihmisten välisiä

suhteita vapaina kaikesta virallisesta valheesta, joka on tullut

yleiseksi tavaksi.

-- Minä olen aivan samaa mieltä, -- virkkoi Ippolit Sergejevitsh

hymyillen. -- Jota yksinkertaisemmin, sitä parempi. Teidän suora

puheenne vain miellyttää minua, jos niin saan sanoa.

Bjenkovskij hymähti surullisesti ja sanoi:

-- Me olemme todellakin vihamiehiä aatteen piirissä, ja se lankee

luonnostaan. Te sanotte: yksinkertaisemmin -- parempi. Minä ajattelen

myöskin niin, mutta minä annan näille sanoille toisen merkityksen, te

toisen...

-- Niinkö arvelette? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh.

-- Epäilemättä, jos te lähdette kirjotuksissanne selittämistänne

mielipiteistä suorinta järjen tietä.

-- Niin teenkin...

-- Siinä sen näette... Minun kannaltani katsoen teidän käsityksenne

yksinkertaisuudesta on törkeä. Mutta jättäkäämme se... Sanokaa,

voitteko todellakin ajatella elämän olevan kuin kone, joka tekee

kaiken, vieläpä aatteetkin, tuntematta sisäistä kylmyyttä? Eikö

sielussanne ole pisaraakaan myötätuntoisuutta kaikkea sitä salaperäistä

ja kaunista kohtaan, jota te pidätte pelkkänä kemiallisena prosessina,

aineen molekylien liikuntona?

-- Hm... sitä sisäistä kylmyyttä minä en tunne, sillä minä olen

selvillä asemastani elämän suuressa koneistossa, paljon runollisemmassa

kuin kaikki mielikuvitukset... Mitä tulee tunteen ja järjen

metafyysilliseen kuohuntaan, niin se on makuasia. Kukaan ei voi vielä

sanoa mitä kauneus on. Joka tapauksessa täytyy otaksua, että se on

fysiologista aistintaa.

Toinen puhui kolealla äänellä, täynnä sydämellisyyttä ja surunsävyistä

sääliä eksynyttä vastustajaansa kohtaan, toinen rauhallisesti

tuntien henkisen ylemmyytensä ja välttäen sellaisia sanoja, jotka

haavoittaisivat vastustajan itserakkautta, jollaisia sanoja on aina

niin runsaasti kahden ihmisen kiistassa siitä, kummanko totuus on

lähempänä totuutta. Jelisaveta Sergejevna hymyili koko ajan heikosti

seuraten kiistelijäin ilmeitä ja jyrsien huolellisesti lihat luista.

Oven takaa näkyi Masha, joka parhaansa mukaan koetti ymmärtää sitä,

mistä herrasväki puhui; hänen kasvonsa olivat jännityksessä ja silmät

olivat pyöreät eikä niissä ollut tuota hänelle tavallista viekasta ja

ystävällistä ilmettä.

-- Te puhutte todellisuudesta, mutta mitä se oikeastaan on, kun kaikki

ympärillämme ja me itsekin olemme alituisesti toimiva kemiallinen tai

mekaaninen prosessi? Kaikkialla on liikettä ja kaikki on liikettä, ei

ole edes sadasosa sekunnista lepoa. Mitenkä minä voin tavottaa

todellisuuden, mitenkä voin päästä siitä selville, jos minä itse joka

hetki en ole se, mikä juuri olin, enkä se, mikä tulen seuraavassa

silmänräpäyksessä olemaan? Te ja minä -- me olemme vain materiaa? Mutta

kerran me makaamme pyhän ristin alla saastuttaen ilmaa mädän hajulla...

Meistä jää ehkä maan päälle jäljelle vain vaalenneita valokuvia, jotka

eivät koskaan kenellekään mitään sano elomme iloista ja kärsimyksistä,

jotka tietymättömyys on niellyt. Eikö ole kauheata uskoa siihen, että

me kaikki ajattelevat ja kärsivät ihmiset elämme kerran mädäntyäksemme?

Ippolit Sergejevitsh kuunteli tarkkaavasti ja ajatteli:

-- Jos sinä olisit varma uskosi totuudesta, niin sinä olisit

rauhallinen. Mutta sinä huudat. Etkä sinä huuda siksi, että olet

idealisti, vaan siksi, että hermosi ovat pilalla.

Mutta Bjenkovskij katsoi palavin silmin häneen ja jatkoi:

-- Te puhutte tieteestä. Hyvä! Minä kunnioitan sitä järjen mahtavana

voimana vapauttaa minut salaisuuden kahleista... Mutta minä näen itseni

seisovan sen valossa samalla paikalla kuin muinaiset esi-isäni, jotka

järkähtämättä uskoivat, että ukkonen jyrisee profeetta Eliaksen

armosta. Minä en usko Eliakseen, minä tiedän, että ukkonen on sähkön

vaikutusta, mutta missä suhteessa se on Eliasta selvempi? Ehkä siinä,

että se on monimutkaisempi? Se on yhtä epäselvä kuin liikunto ja muut

voimat. Ja toisinaan minusta näyttää, kuin tiede ei tekisi muuta kuin

sotkisi käsitteitä! Minä luulen, että pitää uskoa, mutta minulle

nauretaan ja sanotaan: ei pidä uskoa, vaan tietää. Minä tahdon tietää

mitä aine on, ja minulle vastataan näin: "aine on se sisältö

avaruudessa, jossa me objektivoimme aistintojemme syyn". Miksi vastata

sillä tavalla? Onko se mikään vastaus kysymykseen? Se on ivaa siitä,

joka intohimoisesti ja totisesti etsii vastauksia henkensä polttaviin

kysymyksiin... Minä tahdon tietää olemassaoloni tarkoituksen -- ja tätä

henkeni pyrkimystä pilkataan. Mutta minä elän, ja se antaa minulle

oikeuden vaatia viisauden monopolinomistajilta vastausta -- miksi elän?

Ippolit Sergejevitsh vilkaisi Bjenkovskijn kiihtymyksestä palaviin

kasvoihin ja tunsi, että hänen pitää vastata nuorukaiselle sanoilla,

jotka vastaisivat hänen hurjaa tunnettaan. Mutta samassa hänen teki

mielensä todistaa hänet kumoon. Nuoren runoilijan silmät muuttuivat

entistä suuremmiksi -- niissä paloi intohimoinen tuska. Hän hengästyi,

ja hänen oikea kätensä vilahti ilmassa milloin uhkaavasti nyrkissä,

milloin tavotellen jotakin kaukaa.

-- Mutta kuinka paljon te olettekaan ottanut elämältä antamatta sille

mitään sijaan! Tähän te vastaatte halveksivasti... Mutta siinä kaikuu

-- mikä? Kykenemättömyys vastata varmuudella ja sitäpaitsi

kykenemättömyys sääliä ihmisiä. Teiltä pyydetään hengen leipää, mutta

te tarjoatte kieltämisen kiveä! Te olette ryöstänyt elämän sielun, ja

jollei se enää voi osottaa rakkauden ja kärsimyksen sankaritekoja, niin

te olette siihen syypää, sillä te, järjen orjat, olette antaneet

sielunne sen valtaan, ja sitten se on jähmettynyt ja kuolee sairaana ja

köyhänä! Mutta elämä on yhä yhtä synkkää, ja sen tuskat, sen suru

vaativat sankareja... Missä he ovat?

-- Ihan kuin hän olisi saanut taudinkohtauksen! -- huudahti Ippolit

Sergejevitsh itsekseen katsoen tuota hermokimppua, joka kiihtyneenä

vapisi hänen edessään. Hän koetti tyynnyttää tulevan lankonsa

myrskyistä kaunopuheisuutta, mutta se oli hyödytöntä, sillä ankaran

vastalauseensa innostama nuorukainen ei kuullut eikä nähnyt mitään. Hän

oli kaiketi kauan kantanut rinnassaan tuskia, jotka nyt pääsivät

vuotamaan ilmoille, ja oli iloinen saadessaan paljastaa ne yhdelle

niistä ihmisistä, jotka hänen mielestään olivat turmelleet elämän.

Jelisaveta Sergejevna ihaili häntä vaaleansiniset silmät puoleksi

ummessa; niissä loisti nautinnonhimon kipinä.

-- Kaikessa siinä, mitä te olette niin voimakkaasti ja kauniisti

lausunut, -- puuttui Ippolit Sergejevitsh ystävällisesti ja vakavasti

puheeseen käyttäen hyväkseen väsyneen puhujan satunnaista väliaikaa ja

tahtoen rauhottaa häntä, -- kaikessa siinä on kieltämättä paljon

totista tunnetta ja tutkivaa järkeä...

-- Pitäisipä sanoa hänelle jotakin jäähdyttävää... -- ajatteli

hän ponnistaen ajatuksensa liikkeelle ja muodostaen sarjan

kohteliaisuuksia.

Silloin hänen sisarensa päästi hänet pälkähästä. Jelisaveta Sergejevna

oli jo syönyt kylläkseen ja istui nyt nojatuolissaan sen selkämystä

vasten nojaten. Hänen tumma tukkansa oli kammattu vanhanaikaiseen

tapaan, mutta tämä kruununmuotoinen kampaus sopi hyvin hänen käskevään

ilmeeseensä. Pidätetystä hymystä auenneitten huulten takaa näkyi kaksi

valkoista, hienoa hammasriviä, ja kauniilla kädenliikkeellä hän

keskeytti veljensä sanoen:

-- Sallikaa minunkin sanoa sana! Minä muistan erään viisaan miehen

lausunnon, ja se kuuluu: "Ne eivät ole oikeassa, jotka sanovat: tuossa

on totuus! -- eivätkä nekään, jotka vastaavat: tuossa on valhe! -- vaan

oikeassa ovat ainoastaan Zebaot ja ainoastaan saatana, joita en usko

olevan, mutta joitten täytyy olla jossakin, sillä he ovat tehneet

elämän niin kaksinaiseksi ja elämä on luonut heidät. Ymmärrättekö?

Minähän puhun samaa kieltä kuin tekin! Mutta vuosisatojen viisauden

minä puserran yhdeksi ainoaksi lauseeksi, jotta te näkisitte

viisautenne mitättömyyden".

Ja lumoavan kirkas hymy kasvoillaan hän kysyi vierailtaan:

-- Mitä te pidätte siitä?

Ippolit Sergejevitsh kohautti sanatonna olkapäitään; sisaren sanat

hämmensivät hänet, mutta hän oli tyytyväinen, että Bjenkovskij oli

rauhotettu.

Mutta Bjenkovskijlle tapahtui jotakin omituista. Kun Jelisaveta

Sergejevna rupesi puhumaan, niin hänen kasvoilleen leimahti innostuksen

tuli, joka kalpeni sana sanalta. Hän tahtoi vastata jotakin, hänen

huulensa vapisivat hermostuneesti, mutta sanoja ei kuulunut. Mutta

Jelisaveta Sergejevna istui mahtavana kaikessa rauhassa ja seurasi

hänen kasvojensa ilmeitä nauttien siitä vaikutuksesta, minkä sanansa

tekivät nuorukaiseen.

-- Minusta ainakin näyttää, kuin nämä sanat sisältäisivät suurten

filosofisten teosten koko loppusumman, -- sanoi Jelisaveta Sergejevna

hetken aikaa vaiettuaan.

-- Sinä olet jossakin määrin oikeassa, -- hymähti hänen veljensä

kierosti, -- mutta sittenkin...

-- Pitääkö ihmisen sitten sammuttaa Prometeus-tulen viimeisetkin

kipinät rinnastaan? -- huudahti Bjenkovskij katsoen surullisesti

Jelisaveta Sergejevnaan.

-- Ei suinkaan, jos niistä on jotakin positiivista hyytyä... iloa

teille! -- sanoi tämä hymyillen.

-- Minun mielestäni sinä valitset sangen vaarallisen arvostimen

positiivisen hyödyn määräämistä varten, -- huomautti veli kuivasti.

-- Jelisaveta Sergejevna! Te kun olette nainen, sanokaa, kuinka suuri,

aatteellinen naisliike vaikuttaa teidän sieluunne? -- kysyi Bjenkovskij

innostuen uudelleen.

-- Se on mieltäkiinnittävä.

-- Eikö muuta?

-- Mutta minä luulen, että se on... mitenkä teille sanoisin... se on

tarpeettomain naisten liike. He ovat jääneet ikäänkuin elämän

ulkopuolelle siksi, että ovat rumia, tai siksi, etteivät tunne

kauneutensa voimaa, eivät tiedä miesten makua eivätkä siis osaa hallita

heitä... He ovat tarpeettomia monesta syystä!... Mutta älkäämme

unohtako jäätelöä!

Bjenkovskij otti hänen käsistään vihreän maljakon, asetti sen eteensä

ja alkoi itsepäisesti tuijottaa kylmään, valkoiseen aineeseen pyyhkien

vapisevalla kädellä hermostuneesti hiestynyttä otsaansa.

-- Siinä nyt näette, filosofia ei pilaa ainoastaan elämänmakua, vaan

vieläpä ruokahalunkin, -- sanoi Jelisaveta Sergejevna piloillaan.

Mutta veli katsoi sisareensa ajatellen, että tämä leikki kehnoa leikkiä

pojan kanssa. Hänessä oli keskustelu herättänyt ikävän tunteen, ja

vaikka hän sääli Bjenkovskijta, niin tämä sääli ei lämmittänyt hänen

sydäntään ja oli siis vailla energiaa.

-- Sic visum Veneri! -- päätti hän nousten pöydästä tupakoimaan.

-- Rupeammeko nyt soittamaan? -- kysyi Jelisaveta Sergejevna

Bjenkovskijlta.

Tämä kumarsi kunnioittavasti vastaukseksi, ja he menivät sisälle, josta

pian kuului flyygelin ääniä ja viulun viritystä. Ippolit Sergejevitsh

istui mukavassa nojatuolissa lähellä terassin kaidepuuta villien

viiniköynnösten varjossa. Hän kuuli mitä sisarensa ja Bjenkovskij

puhuivat. Salin avoimet ikkunat, joilla oli koristekasveja, olivat

puistoon päin.

-- Oletteko kirjottanut mitään sitten kun viimeksi tavattiin? -- kysyi

Jelisaveta Sergejevna lyöden äänen viululle.

-- Olen, vähäsen.

-- Lukekaa se!

-- Ei minua nyt haluta.

-- Tahdotteko, että minun pitää pyytää teitä?

-- Tahdonko? En... Mutta minä tahtoisin lausua ne säkeet, jotka

paraikaa liikkuvat mielessäni...

-- Lausukaa, minä pyydän!

-- Minä lausun... Ne syntyivät nyt juuri... te herätitte ne eloon...

-- Kuinka ihanaa!

-- Ehkä... En tiedä, puhutteko te vilpittömästi...

-- Pitäisiköhän minun lähteä tästä matkoihini? -- ajatteli Ippolit

Sergejevitsh. Mutta hän ei viitsinyt nousta ja hän jäi rauhottaen

itseään sillä, että tietäväthän he hänen olevan terassilla.

Sun kauneutes rauhaisan

mua kylmä loisto tuskastuttaa...

kuului Bjenkovskijn matala ääni.

Sä naureksit mun unian'?

Ne ehkä sua kummastuttaa?

kysyi nuorukainen surullisesti.

-- Pelkäänpä, että kysyt sitä liian myöhään, -- ajatteli Ippolit

Sergejevitsh hymyillen epäilevästi.

Sun katseesi on tunnoton,

ja sanoissas on kylmä tuntu...

Mut hourailu sull' vierast' on...

Bjenkovskij vaikeni liikutuksesta tai mahdollisesti loppusoinnun

puutteesta.

Niin uhkea on unten huntu!

Siin' myrskyä on, elämää!...

Mut suuri halu rinnan täyttää

elämän ihme ymmärtää,

tie onneen ihmisille näyttää...

-- Ei, nyt minä pakenen! -- päätti Ippolit Sergejevitsh, jonka

nuorukaisen hysteerinen valitus nosti väkisinkin jaloilleen, valitus,

jossa samalla kertaa kaikui liikuttava "hyvästi!" hänen sielunsa

rauhalle ja epätoivoinen "armahda!" naiselle hänen vieressään.

Sun orjanas tein istuimen

mä sulle syämmen hulluudessa

ja odotan...

-- Odotat perikatoasi, sillä -- sic visum Veneri! -- päätti Ippolit

Sergejevitsh runon poistuen pitkin puiston käytävää.

Hän ihmetteli sisartaan, joka ei ollut niin kaunis, että olisi voinut

herättää nuorukaisessa sellaisen rakkaudentuskan. Hän oli varmasti

saavuttanut sen vastustusmenetelmällä. Siinä tapauksessa pitää antaa

hänen kestävyydelleen täysi tunnustus, sillä Bjenkovskij on kaunis...

Ehkä täytyy hänen veljenä ja kunnon miehenä huomauttaa sisarelleen

tämän oikeasta suhteesta tuohon tuskasta palavaan poikaan? Mutta mihin

voisi sellainen keskustelu johtaa nyt? Eikö hän ollut siksi pätevä

Amorin ja Venuksen asioissa, että voisi sekaantua juttuun... Mutta joka

tapauksessa täytyy hänen näyttää Jelisavetalle, että tämä nuori herra

luultavasti joutuu perikatoon, jollei hän hänen sisarensa avulla

onnistu ajoissa sammuttamaan hurmaustensa liekkiä ja opi tuntemaan

luonnollisemmin ja ajattelemaan terveemmin.

-- Mutta miten kävisi, jos tämä himon soihtu palaisi Varjenkalle?

Ippolit Sergejevitsh ei kuitenkaan vastannut itselleen asettamaansa

kysymykseen, vaan ajatteli, mitä Varjenka paraikaa mahtoi tehdä? Ehkä

hän kurittaa Nikonia tai työntää pitkin huoneita isäänsä rullatuolissa.

Nämä arvelut kiusasivat häntä. Ei, täytyy ehdottomasti avata tytön

silmät näkemään todellisuutta ja tutustuttaa hänet ajan henkisiin

virtauksiin. Mikä vahinko, että hän asuu niin kaukana, ettei voi tavata

tyttöä useammin ja päivä päivältä poistaa kaiken sen, mikä estää hänen

järkeään toimimasta loogillisesti!

Puisto oli tulvillaan hiljaisuutta ja tuoksuvaa viileyttä, talosta

kuului viulun laulavia ääniä ja flyygelin hermostuneita lyöntejä --

toinen toisensa jälkeen syntyi säveliä, joissa milloin oli suloista

rukousta, hellää houkutusta, myrskyistä innostusta.

Korkealta ilmasta kuului myöskin soittoa: siellä lauloivat leivot.

Lehmuksen oksalla istui pörröinen ja nokimusta kottarainen, joka

nyppieli rintasulkiaan ja vihelsi merkitsevästi vilkuillen haaveilevaan

mieheen, joka asteli hitaasti käytävää pitkin kädet selän takana ja

katse jonnekin kauas tähdättynä.

Iltateellä Bjenkovskij oli hillitympi. Jelisaveta Sergejevna näytti

olevan lämmennyt jostakin. Ippolit Sergejevitsh tunsi olevansa taattu

abstraktisista keskusteluista.

-- Sinä et kerro mitään Pietarista, Ippolit, -- virkkoi Jelisaveta

Sergejevna.

-- Mitä kerrottavaa siitä olisi? Hyvin suuri ja vilkas kaupunki... Sää

on tavallisesti kostea ja...

-- Ja ihmiset ovat kuivia, -- keskeytti Bjenkovskij.

-- Eivät läheskään kaikki. On paljon pehmenneitä, jotka ovat ikivanhan

sentimentaalisuuden homeen peitossa. Ihmiset ovat kaikkialla erilaisia!

-- Jumalan kiitos, että niin on asian laita! -- huudahti Bjenkovskij.

-- Niin, elämä olisi sietämättömän ikävää, jollei niin olisi! --

vakuutti Jelisaveta Sergejevna. -- Onko maaseutu vielä muodissa

nuorison keskuudessa? Vieläkö leikitään kansanomaisuutta?

-- Kyllä, mutta vähitellen selvitään lumoista.

-- Tämä ilmiö on hyvin luonteenomainen meidän päiviemme

sivistyneistölle, -- ilmotti Bjenkovskij hymyillen. -- Niin kauan kuin

sivistyneistö oli suurimmaksi osaksi aatelista, oli asian laita toinen.

Mutta nyt, kun pari kolme tavallista kirjaa lukeneen koronkiskurin,

kauppiaan tai virkamiehen poika on jo sivistynyt, niin maaseutu ei voi

enää herättää mielenkiintoa sellaisessa sivistyneistössä. Ymmärtääkö se

maaseutua? Tokkohan maaseutu voi olla sille muuta kuin paikka, jossa on

hyvä viettää kesää? Tälle sivistyneistölle maaseutu on kesähuvila... ja

tähän sivistyneistöön kuuluvat henkilöt ovat olemukseltaan

kesävieraita. He saapuvat, asuvat, lähtevät jättäen jälkeensä

kaikenmoista roskaa ja jätteitä -- kesävieraitten tavallisia jälkiä.

Heidän jälkeensä tulee toisia, jotka lakaisevat pois edellisten

jättämät roskat ja niitten mukana muiston 90-luvun kehnosta,

sieluttomasta, voimattomasta sivistyneistöstä.

-- Ja nämä "toiset" ovat restauroituja aatelisia, vai kuinka? -- kysyi

Ippolit Sergejevitsh silmäänsä siristäen.

-- Suokaa anteeksi, te käsititte minut itsellenne hyvin epäedullisesti!

-- tulistui Bjenkovskij.

-- Minä kysyin vain, keitä nuo "toiset" ovat? -- virkkoi Ippolit

Sergejevitsh olkapäitään kohauttaen.

-- He ovat nuori maaseutu! Sen reformoitu sukupolvi, väkeä, jossa on

kehittynyt tunne inhimillisestä arvosta, joka janoaa tietoja, joka on

voimakasta ja valmis ottamaan osaa maan elämään.

-- Minä tervehdin teitä jo edeltäpäin, -- sanoi Ippolit Sergejevitsh

välinpitämättömästi.

-- Niin, täytyy tunnustaa, että maaseutu alkaa luoda maailmaan jotakin

uutta, -- sanoi Jelisaveta Sergejevna sovittavasti. -- Minun

talonpoikieni joukossa on muutamia erittäin mieltäkiinnittäviä, kuten

esimerkiksi veljekset Ivan ja Grigorij Shahov, jotka ovat lukeneet noin

puolen kirjastoani, ja Akim Masyrjov, mies, joka "ymmärtää kaikki",

kuten hänen on tapana sanoa. He ovat loistavia kykyjä! Minä päätin

kerran tutkia viimeksimainittua, annoin hänelle fysiikan oppikirjan,

käskin lukemaan ja ottamaan selville vivun ja vaa'an lain, ja viikon

kuluttua hän läpäisi tutkinnon niin loistavasti, että minä ihan

hämmästyin! Vastasipa minun kehumisiini: "Mitäpä siinä sen kummempaa?

Kun te sen ymmärrätte, niin miksen minä ymmärtäisi -- kirjat ovat

kaikille!" Mitäs sanotte? Mutta heidän käsityksensä oman arvon

tuntemisesta on vasta kehittynyt röyhkeyden asteelle. Tätä

ominaisuuttaan he osottavat minullekin, mutta minä siedän sen

valittamatta kunnallisesimiehelle, sillä ymmärrän, että sellaisesta

maaperästä voi nousta sellaisia tulikukkasia... että jonakin kauniina

aamuna voin herätä tuhkaläjässä.

Ippolit Sergejevitsh hymyili. Bjenkovskij katsoi tähän naiseen

surullisesti.

He keskustelivat pintapuolisesti ja verrattain laimeasti lähes

kymmeneen saakka, jolloin Jelisaveta Sergejevna ja Bjenkovskij menivät

uudestaan soittelemaan, mutta Ippolit Sergejevitsh toivotti heille

hyvää yötä ja poistui kamariinsa. Hän huomasi, ettei tuleva lankonsa

koettanut edes vähääkään salata sitä iloa, jota tunsi saattaessaan

rakastettunsa veljeä.

... Kun saa tietää, mitä tahtoo tietää, niin seuraa ikäänkuin

palkintona tiedonhalulle ikävä. Tällainen tunne valtasi Ippolit

Sergejevitshinkin, kun hän oli istuutunut kirjotuspöydän ääreen

kirjottaakseen muutaman kirjeen tuttavilleen. Hän ymmärsi nyt sisarensa

suhteen Bjenkovskijhin, ymmärsi oman osansa tässä näytelmässä. Kaikki

tämä oli huonosti, mutta samalla kaikki oli ikäänkuin vierasta hänelle,

ja hänen mielensä ei joutunut kuohuksiin Pygmalionin ja Galatean

parodiasta, vaikka hänen järkensä tuomitsikin sisaren menettelyn.

Alakuloisesti rummutettuaan kynällä pöytään hän pienensi lampun liekin,

ja kun huone muuttui hämäräksi, meni katselemaan ikkunasta ulos.

Kuutamon valaisemassa puistossa vallitsi syvä hiljaisuus, ja

ikkunaruudun läpi kuu näytti vihertävältä. Varjo vilahti ikkunan alla

ja katosi kallistellen oksia. Ippolit Sergejevitsh avasi ikkunan ja

katsoi ulos -- puitten välissä vilahti Mashan valkoinen puku.

-- No niin, -- ajatteli hän hymyillen, -- rakastakoon sisäkkö oikein,

koska emäntä vain leikkii rakkaudella.

Hitaasti katosivat päivät, ajanpisarat iäisyyden valtamereen, ja ne

olivat kaikki hirvittävän yksitoikkoisia. Ei tullut uusia vaikutelmia.

Eikä työ sujunut, sillä paahtava aurinko, puiston tuoksu ja

haaveellinen kuu herättivät mielessä uneksivan velttouden.

Ippolit Sergejevitsh nautti kaikessa rauhassa puhdasta kasvinelämää

lykäten päivästä päivään päätöksensä ryhtyä vakavasti työhön. Toisinaan

hänen tuli ikävä, hän soimasi toimettomuuttaan, tahdon puutetta, mutta

tämä kaikki ei herättänyt hänessä halua työhön, ja hän selitti

itselleen laiskuutensa olevan elimistön pyrkimystä koota energiaa.

Herätessään aamulla terveestä, sikeästä unesta hän ojensi itseään

tyytyväisenä ja pani merkille, että lihaksensa olivat tulleet

kimmoisiksi, ihonsa notkeaksi ja että keuhkonsa hengittivät syvään.

Hänen sisarensa ikävä, jokapäiväinen tapa filosofoida ensin harmitti

häntä, mutta vähitellen hän tottui tähän Jelisaveta Sergejevnan

heikkouteen ja oppi niin taitavasti ja harmittomasti todistamaan

hänelle filosofoimisen hyödyttömyyden, että sisar alkoi hillitä

itseään. Ippolit Sergejevitsh huomasi, ettei sisarensa filosofoinut

luonnollisesta taipumuksesta pyrkiä selville suhteestaan elämään, vaan

halusta hävittää ja kaataa kaikki, mikä tavalla tai toisella hämmensi

hänen sielunsa kylmää rauhaa. Hän oli muodostanut itselleen kaavankin

käytäntöä varten, mutta teoriat huvittivat häntä vain siinä määrässä

kuin ne saattoivat veljen silmissä kaunistaa hänen kuivaa, epäilevää,

vieläpä ivallista suhdettaan elämään ja ihmisiin. Vaikka Ippolit

Sergejevitsh ymmärsi kaiken tämän, hänen ei tehnyt lainkaan mielensä

moittia sisartaan. Hän moitti kyllä ajatuksissaan, mutta hänessä ei

ollut sitä, mikä olisi saanut hänet sanomaan moitteensa julki, sillä

tosiasiassa hänen sydämensä oli melkein yhtä kylmä kuin sisarenkin

sydän.

Melkein joka kerta Bjenkovskijn vierailtua talossa Ippolit Sergejevitsh

teki päätöksen puhua sisarelleen tämän suhteesta nuorukaiseen, mutta se

jäi kuitenkin tekemättä. Olihan vielä tuntematonta, kumpi tulisi

kärsimään, kun terve järki kerran herää tuon nuoren herran palavassa

mielessä. Sisar muistaa kyllä, että Bjenkovskij on nuorempi häntä.

Hänen, Jelisaveta Sergejevnan, tähden ei siis tarvitse olla huolissa.

Entä jos hän tulee rangaistuksi? Niin pitäisikin käydä, jos elämä on

oikeudenmukainen...

Varjenka oli usein talossa vieraana. He soutivat joella kaksin tai

kolmisin Jelisaveta Sergejevnan kanssa, mutta Bjenkovskij ei ollut

milloinkaan mukana; he kävelivät metsässä, ajoivatpa kerran

kahdenkymmenen virstan päässä olevaan luostariin. Varjenka miellytti

yhä Ippolit Sergejevitshiä ja suututti häntä villeine puheineen, mutta

hänen seuransa oli aina hauska. Tytön lapsellisuus huvitti häntä ja

hillitsi hänessä miestä, ja hänen luonteensa kokonaisuus herätti

Ippolit Sergejevitshissä ihmettelyä, mutta se yksinkertaisuus, jolla

tyttö työnsi luotaan kaiken sen, millä hän tahtoi horjuttaa hänen

uskoaan, se loukkasi Ippolit Sergejevitshin itserakkautta.

Yhä useammin tämä kysyi itseltään:

-- Eikö minussa totta tosiaan ole niin paljon energiaa, että voisin

karkottaa tytön mielestä kaikki nuo harhaluulot ja typeryydet?

Kun hän ei nähnyt Varjenkaa, hän piti välttämättömänä, vieläpä

velvollisuutena ohjata tytön ajatukset harhateiltä oikealle tolalle,

mutta heti kun Varjenka ilmaantui, niin hän, jollei kokonaan unohtanut

tätä velvollisuuttaan, niin ei ainakaan pannut sitä etusijaan

seurustellessaan tytön kanssa. Toisinaan hän huomasi kuuntelevansa

tyttöä, ikäänkuin olisi tahtonut oppia häneltä jotakin, ja tunnusti

tytössä olevan jotakin, mikä rajotti hänen ajatustensa vapautta.

Sattuipa joskus, että hänellä oli jo valmiina vastaus, joka

selvyydellään ja voimallaan olisi voinut saada tytön vakuutetuksi

harhaluuloistaan, mutta hän kätki tämän vastauksen, ikäänkuin olisi

pelännyt ilmaista sitä. Tavattuaan itsensä sellaisesta hän ajatteli:

-- Johtuisikohan tämä epäilyksestä omaan totuuteeni nähden?

Hän otaksui sen olevan päinvastoin. Ippolit Sergejevitshin oli vaikea

keskustella tytön kanssa jo siitäkin syystä, ettei tämä tiennyt

alkeellisimpia mielipiteitä. Hänen täytyi alkaa aivan alusta, mutta

Varjenkan itsepäiset kysymykset "miksi?", "minkätähden?" työnsivät

hänet umpisokkeloihin, joissa tyttö ei voinut lainkaan seurata häntä.

Vastaväitteisiin väsyneenä Varjenka kerran lausui hänelle filosofiansa

seuraavasti:

-- Jumala on luonut minut, niinkuin kaikki muutkin, oman kuvansa

kaltaiseksi... Kaikki, mitä minä teen, tapahtuu siis Hänen tahdostaan,

ja minä elän, niinkuin Hän tahtoo... Tietäähän Hän, kuinka minä elän?

Siinä kaikki... turhaan te minua ahdistatte!

Varjenka kiihotti hänessä yhä useammin miespuolisuuden tunnetta, mutta

Ippolit Sergejevitsh piti tarkkaa vaaria itsestään ja rivakoilla

voimanponnistuksilla sammutti itsessään nämä aistilliset leimahdukset,

koettipa salata niitä itseltään, mutta jollei se onnistunut, niin sanoi

itselleen syyllisesti hymyillen:

-- Mitä tehdä? Sehän on luonnollista... niin kaunis tyttö... Mutta minä

olen mies, ja minun elimistöni joutuu päivä päivältä yhä enemmän

auringon ja ilman vaikutukselle alttiiksi... Se on luonnollista, mutta

tytön kummallisuudet tekevät rakastumisen mahdottomaksi... Ihmisen

ajatukset alkavat toimia tarmokkaasti, kun hänen tunteensa tarvitsee

naamiota, jonka taa voisi piilottaa halujensa karkean totuuden.

Luonnostaan suora ja rehellinen, niinkuin jokainen voima, tunne

menettää suoruutensa ja rehellisyytensä ja muuttuu raa'aksi, kun elämä

murskaa sen tai kylmän järjen kovakouraiset ponnistukset pidättävät

sitä. Silloin tunne, tarvitessaan peittää heikkoutensa ja raakuutensa,

etsii apua järjen suurelta kyvyltä antaa valheelle totuuden naama. Tämä

ominaisuus oli kehittynyt Ippolit Sergejevitshissäkin sangen pitkälle,

ja sen avulla hänen onnistui antaa vetovoimalle Varjenkaan luonne, joka

oli vapaa kaikista itsekkäistä pyyteistä. Hänessä ei olisi ollut voimaa

rakastaa tyttöä, sen hän tiesi, mutta hänen mielensä syvyydessä kyti

toivo saada omistaa hänet. Ippolit Sergejevitsh salasi itseltään oman

odotuksensa, että tyttö olisi rakastunut häneen. Ja pohtiessaan oman

itsensä kanssa asioita, jotka eivät alentaneet häntä hänen omissa

silmissään, hänen onnistui peittää itseltään kaikki, mikä olisi voinut

herättää hänessä ajatuksen epäillä omaa kunnollisuuttaan...

Kerran iltateetä juotaessa sisar ilmotti hänelle:

-- Huomenna on Varjenka Aljesovan syntymäpäivä. Meidän pitää lähteä

heille vieraisiin. Minun tekee sitäpaitsi mieleni saada ajella... Ja

hevostenkin täytyy saada jalotella.

-- Lähde vaan... ja vie minunkin onnitteluni samalla, -- sanoi veli

tuntien, että hänenkin mielensä teki sinne.

-- Etkö sinä halua lähteä sitten? -- kysyi sisar katsoen uteliaasti

veljeensä.

-- Minäkö? En tiedä itsekään... Luulen, ettei mieleni tee lähteä. Mutta

voinhan minä lähteäkin.

-- Ei sinun tarvitse! -- ilmotti Jelisaveta Sergejevna painaen päänsä

alas salatakseen hymynsä.

-- Sen tiedän, -- virkkoi veli tyytymättömästi.

Seurasi pitkä vaitiolo, jonka kestäessä Ippolit Sergejevitsh moitti

itseään siitä, että oli näin käyttäytynyt Varjenkaa kohtaan, ikäänkuin

pelkäisi tytön lumoja.

-- Varjenka sanoi minulle kerran, että heidän talonsa sijaitsee

kauniilla paikalla, -- virkkoi veli punastuen, sillä hän tiesi, että

sisarensa näki hänen lävitseen. Mutta Jelisaveta Sergejevna ei

ilmaissut sitä, vaan päinvastoin alkoi kehottaa häntä lähtemään.

-- Lähde mukaan, niin saat nähdä, kuinka kaunista heillä on. Ja minun

on paljon hauskempi yhdessä sinun kanssasi... Emme viivy kauan... Eikö

niin?

Veli suostui, mutta hänen mielialansa oli pilalla.

-- Miksi minun piti valehdella? Mitä häpeällistä tai omituista siinä

on, jos minä tahdon nähdä kaunista tyttöä? -- kysyi hän itseltään

ilkeästi. Kysymykset jäivät vastaamatta.

Seuraavana aamuna hän heräsi varhain, ja ensimäiseksi hän kuuli

sisarensa sanat:

-- ... kyllä Ippolit tulee hämmästymään!

Samassa kuului heleä nauru; niin saattoi ainoastaan Varjenka nauraa.

Ippolit Sergejevitsh viskasi lakanan yltään, nousi vuoteen laidalle

istumaan ja kuunteli hymyillen. Sitä, mikä heti heräsi hänessä ja

täytti hänen sielunsa, saattoi tuskin sanoa iloksi, pikemmin se oli

hermoja kutkuttavan läheisen ilon esitunnetta. Ja hän alkoi pukeutua

niin nopeasti, että itsekin sitä ihmetteli ja nauroi. Mitä siellä on

tapahtunut? Ei suinkaan hän ole syntymäpäivänään tullut kutsumaan häntä

ja sisarta vieraisiin? Rakastettava tyttö!

Kun hän astui ruokailuhuoneeseen, loi Varjenka koomillisen syyllisesti

katseensa alas ja tarttumatta hänen ojettuun käteensä sanoi arasti:

-- Minä pelkään, että te...

-- Ajattelehan, Ippolit! -- huudahti Jelisaveta Sergejevna, -- hän on

karannut kotoaan!

-- Mitä se merkitsee? -- kysyi veli.

-- Kaikessa hiljaisuudessa -- selitti Varjenka.

-- Ha ha ha! -- nauroi Jelisaveta Sergejevna.

-- Mutta miksi?... uteli Ippolit.

-- Sulhasia pakoon... -- tunnusti nuori tyttö ja räjähti itse

nauramaan. -- Ajatelkaa heidän naamojaan! Täti Lutshitskaja, joka niin

mielellään naittaisi pois minut, kutsui sulhasia vieraisiin ja keitti

ja paistoi niin paljon kuin ainakin sata olisi tulossa! Minä autoin

kyllä häntä, mutta tänä aamuna, kun heräsin, käskin satuloida hevoseni

ja ajoin tänne. Käskin sanoa, että olin ajanut Shtsherbakovien luo...

kaksikymmentäkolme virstaa aivan päinvastaiseen suuntaan.

Ippolit Sergejevitsh katsoi tyttöön ja nauroi niin makeasti, että hänen

tuli suloisen lämmin. Varjenkan yllä oli taas valkoinen, väljä puku,

joka suurina poimuina valui olkapäiltä jalkoihin saakka verhoten hänen

vartalonsa kuin sumuna. Iloinen nauru väreili tytön silmissä, ja

kasvoilla leikki riemun puna.

-- Te ette pidä sellaisesta, eikö totta? -- kysyi Varjenka.

-- Mistä niin? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh lyhyesti.

-- Siitä, että pakenin? Onhan sellainen epäkohteliasta, sen ymmärrän,

-- sanoi tyttö tullen vakavaksi, mutta purskahti kohta taas nauramaan.

-- Minä kuvittelen näkeväni heidät siistittyinä ja laitettuina juomassa

surusta!

-- Montako heitä on? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh.

-- Neljä...

-- Tee on kaadettu! -- ilmotti Jelisaveta Sergejevna. -- Kyllä sinä,

Varjenka, saat vielä maksaa siitä päähänpistostasi... Etkö ajattele

mitä seuraa?

-- En... enkä tahdo ajatella! -- vastasi tyttö päättävästi istuutuen

pöydän ääreen. -- Se tulee vasta sitten, kun palaan kotiin, siis

illalla, sillä minä aion viipyä täällä koko päivän. Miksi rupeaisinkaan

aamusta saakka ajattelemaan mitä vasta illalla tulee tapahtumaan? Ja

kuka minulle mitään mahtaa? Isäkö? Hän murisee, mutta minä juoksen

hänen luotaan ja pääsen siten kuulemasta häntä... Entä täti? Hän

rakastaa minua mielettömästi! Entä he, minun sulhaseni? Jos he

uskaltavat jotakin sanoa, niin panen minä heidät nelin jaloin

konttaamaan ympärilläni... ha ha ha! Olisipa se hassua! Koetanpa...

Tshornonjebov ei voisi, hänellä on niin suuri vatsa!

-- Varjenka! Oletko sinä järjiltäsi? -- koetti Jelisaveta Sergejevna

hillitä häntä.

-- En minä... -- sai Varjenka naurun tähden tuskin sanotuksi, mutta

jatkoi vielä leikkiään esittäen sulhasiaan ja innostaen vilpittömällä

ilolla veljen ja sisarenkin.

Koko ajan, kun he teetä joivat, kuului yhä naurua. Jelisaveta

Sergejevnan naurussa oli alentuvaisuuden väritys; Ippolit Sergejevitsh

koetti hillitä itseään, mutta ei voinut. Teen jälkeen he alkoivat

neuvotella, mitenkä viettäisivät tämän niin hauskasti alotetun päivän?

Varjenka esitti huvimatkaa veneellä metsään ja siellä teenjuontia, ja

Ippolit Sergejevitsh yhtyi heti häneen. Mutta hänen sisarensa otti

huolestuneen ilmeen ja sanoi:

-- Siihen en minä voi ottaa osaa, sillä minun täytyy ehdottomasti ajaa

tänään Saninoon. Minä aioin ajaa sinun luoksesi, Varjenka, ja samalla

matkalla poiketa Saninoon... mutta nyt minun täytyy lähteä sinne

vartavasten...

Ippolit Sergejevitsh katsoi epäluuloisesti sisareensa luullen tämän

keksineen Saninon-matkan jättääkseen hänet ja Varjenkan kahden kesken.

Mutta sisaren kasvojenilme oli tosiaan huolestunut ja tyytymätön.

Varjenka tuli hänen sanoistaan surulliseksi, mutta vilkastui pian:

-- No niin... se on ikävä sinulle... mutta me lähdemme joka

tapauksessa! Eikö totta? Ja tänään me lähdemmekin kauas... Mutta

kuulehan, saavatko Grigorij ja Masha lähteä kanssamme?

-- Grigorij kyllä! Mutta Masha .. kuka siinä tapauksessa laittaisi

päivällisen?

-- Kuka täällä syö päivällistä sitten? Sinä ajat Bjenkovskijen luo, me

emme palaa ennen iltaa.

-- No ota sitten Mashakin...

Varjenka katosi. Ippolit Sergejevitsh sytytti paperossin, meni ulos

terassille ja alkoi astella sitä pitkin edestakaisin. Hän iloitsi

huvimatkasta, mutta Grigorij ja Masha olivat hänestä liikaa. He tulevat

epäilemättä vain häiritsemään häntä; heidän läsnäollessaan hän ei voi

puhua vapaasti.

Ei ollut kulunut vielä puolta tuntia, kun Ippolit Sergejevitsh ja

Varjenka seisoivat jo veneen luona katsellen kuinka sen ympärillä

puuhasi Grigorij, punatukkainen, sinisilmäinen ja kaarevanenäinen

nuorukainen, jonka kasvot olivat täynnä pisamoita. Masha asetteli

teekeittiön ja myttyjä veneeseen ja sanoi pojalle:

-- Joudu, punapää! Näethän, että herrasväki odottaa.

-- Kohta on valmis, -- vastasi poika korkealla äänellä pannen hankaimet

paikoilleen ja vilkuttaen samalla silmää Mashalle.

Ippolit Sergejevitsh huomasi sen ja arvasi, kuka iltaisin hiipii hänen

ikkunansa ohi.

-- Tiedättekö, -- sanoi Varjenka istuen jo veneessä ja

päännyökkäyksellä osottaen Grigorijta, -- tuo tuossa on myöskin

oppinut... Hän on lakimies.

-- Hyvänen aika, mitä te puhutte, Varjenka Vasiljevna, -- nauroi

Grigorij paljastaen lujat hampaansa. -- Vai lakimies!

-- Ihan totta, Ippolit Sergejevitsh, -- hän osaa kaikki Venäjän lait...

-- Onko siinä perää, Grigorij? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh

uteliaasti.

-- Neiti laskee pilaa... Eihän niitä kukaan kaikkia osaa.

-- Entä se, joka on kirjottanut ne?

-- Herra Speranskij? Hän on kuollut ja haudattu jo aikoja sitten...

-- Mitä te luette sitten? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh katsoen

tarkemmin nuorukaiseen.

-- Lakiahan minä, niinkuin armollinen neiti sanoi, -- vastasi Grigorij

luoden vilkkaat silmänsä Varjenkaan. -- Sain sattumoilta käsiini

lakikokoelman kymmenennen nidoksen... minä katselin sitä... näin siinä

olevan mieltäkiinnittävää ja hyödyllistä lukemista... Aloin lukea...

Nyt on minulla ensimäinen nidos menossa... Ensimäisessä kappaleessa

sanotaan: "Kukaan ei voi syyttää sitä, ettei tunne lakeja." Minä

arvelen, ettei kukaan niitä kaikkia osaa, eikä niitä kaikkia

tarvitsekaan osata... Koulunopettaja on luvannut lainata minulle

teoksen talonpojista... Se tulee olemaan mieltäkiinnittävää lukea.

-- Näettekös nyt? -- kysyi Varjenka.

-- Luen minkä aika myöntää. Täällä on paljon kirjoja... Jelisaveta

Sergejevnalla yksinään on lähes tuhannen kirjaa. Mutta hänellä on

enimmäkseen romaaneja ja erilaisia kertomuksia...

Vene kiiti Grigorijn soutamana tasaisesti vastavirtaa. Rannat näyttivät

liikkuvan päinvastaiseen suuntaan. Ympärillä oli tavattoman kaunista:

valoisaa, hiljaista, tuoksuvaa. Ippolit Sergejevitsh katseli Varjenkan

kasvoja, jotka olivat käännetyt leveärintaiseen soutajaan päin, mutta

soutaja särki tahdikkaasti veden sileätä pintaa ja puhui mielellään

kirjallisesta maustaan tyytyväisenä, kun oppinut herra kuuntelee häntä

niin halukkaasti. Mashan silmissä, jotka seurasivat soutajan

kasvonliikkeitä silmäripsien alta, loisti rakkaus ja ylpeys.

-- Minä en lue mielelläni siitä, kuinka aurinko laskee tai nousee...

enkä yleensä luonnosta. Auringonnousuja olen nähnyt tuhansia... Metsät

ja joet tunnen myöskin; miksi minä niistä lukisin? Mutta sellaista on

joka kirjassa, ja minusta se on aivan turhaa... Jokainen ymmärtää

auringon laskun omalla tavallaan... Ja jokaisella on omat silmänsä sitä

katsella... Mutta ihmisten elämästä on intresanttia lukea. Kun luet,

niin ajattelet, miten olisit itse menetellyt siinä ja siinä

tapauksessa? Ja kuitenkaan se ei ole totta.

-- Mikä ei ole totta? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh.

-- Se, mikä seisoo kirjoissa. Keksittyä se on. Talonpojista,

esimerkiksi... Ovatko he sellaisia, jollaisiksi heitä kirjoissa

kuvataan? Heistä kirjotetaan aina säälittävästi, ja aina heistä tehdään

suuria hölmöjä... Se on väärin! Ihmiset lukevat ja luulevat, että he

todellakin ovat sellaisia, eivätkä opi ymmärtämään talonpoikia

oikein...

Nämä puheet alkoivat kaiketi kyllästyttää Varjenkaa, koska hän alkoi

hyräillä puoliääneen katsellen rantoja, ikäänkuin hunnun läpi.

-- Kuulkaa, Ippolit Sergejevitsh, nouskaamme tässä maihin ja käykäämme

metsän läpi eteenpäin, muuten saamme paistua tässä auringossa. Grigorij

ja Masha soutavat Savjolovoon saakka, nousevat siellä maihin,

valmistavat teen ja odottavat meitä... Grigorij, käännä rantaan! Minä

hirmuisen mielelläni juon ja syön metsässä, ulkoilmassa, auringossa...

Silloin tuntee olevansa kuin joku vapaa vaeltaja... Katsokaa, -- sanoi

hän vilkkaasti hypättyään kotvan kuluttua veneestä rannalle, -- heti

kun jalka sattuu maahan, niin tuntee, kuinka rinnassa paisuu... Kenkäni

ovat täynnä hiekkaa ja toinen jalka kastui... Se on sekä suloista että

ilkeätä, toisin sanoen: ihanaa, sillä silloin tuntee elävänsä...

Katsokaa, kuinka nopeasti vene kiitää!

Joki oli heidän jalkainsa juuressa, ja veneen nostamat pienet

laineet juoksivat rantakiviä pitkin. Vene liukui nopeasti metsän

helmaan jättäen jälkeensä pitkän viirun, joka hohti hopeisena

auringonpaisteessa. Näkyi kuinka Grigorij katsoi nauraen Mashaan ja

Masha pui hänelle nyrkkiä.

-- Rakastunut pari, -- selitti Varjenka hymyillen. -- Masha on jo

pyytänyt Jelisaveta Sergejevnalta lupaa saada mennä naimisiin Grigorijn

kanssa. Mutta Jelisaveta Sergejevna ei ole toistaiseksi siihen

suostunut; hän ei pidä siitä, että palvelijat ovat naimisissa. Mutta

syksyllä kuluu Grigorijn palvelusaika umpeen, ja silloin hän vie Mashan

mukanaan... He ovat molemmat kelpo ihmisiä. Grigorij tahtoisi ostaa tai

vuokrata minulta kymmenen desjatinaa maata... mutta minä en, ikävä

kyllä, voi sille mitään, niin kauan kuin isäni on elossa... Minä

tiedän, että hän maksaisi minulle kaikki säännöllisesti... hän on

erittäin kätevä... on sekä lukkoseppä että romuseppä ja palvelee

paraikaa teillä nuorempana hevosmiehenä. Kunnallisesimies Kokovitsh,

joka on minun sulhasiani, tapaa varottaa minua hänestä: Hä o

vaalallinen peto... ei kunjota esivaltaa!

-- Mikä hän on, tuo Kokovitsh? Puolalainenko? -- kysyi Ippolit

Sergejevitsh nauttien tytön matkimisesta.

-- Mordvalainen, tshuvassi -- en tiedä! Hänen kielensä on niin pitkä ja

paksu, ettei se mahdu liikkumaan suussa, vaan häiritsee hänen

puhettaan... Uh! Rapakkoa!

Heidän tiellään oli vihreän liman peittämä lätäkkö, jota ympäröi musta

mutavyö. Ippolit Sergejevitsh katsoi jalkoihinsa ja sanoi:

-- Täytyy kiertää ympäri.

-- Ettekö jaksa hypätä yli? Luulin, että se olisi jo kuivunut... --

sanoi Varjenka inhoten ja polki jalkaansa. -- Ympäri on pitkälti... ja

minä voisin repiä siellä vaatteeni... Koettakaa hypätä yli! Se on

helppo, katsokaa! Hei!

Varjenka hyppäsi. Ippolit Sergejevitshistä näytti kuin tytön valkoinen

puku olisi irtautunut ja lentänyt ilmaan. Mutta hän seisoi jo toisella

puolella ja huudahti harmistuneesti:

-- Kylläpäs tahrasin itseni! Ei, menkää te ympäri... Hyi, tämä on

ilkeätä!

Ippolit Sergejevitsh katsoi tyttöön ja hymyili heikosti tavaten

itsestään jonkunlaisen kiihottavan, tumman ajatuksen ja tuntien, että

jalkansa vajoavat sitkeään mutaan. Toisella puolella Varjenka pudisteli

hamettaan, mikä kahisi pehmeästi, ja Ippolit Sergejevitsh huomasi tytön

ohuet, viirukkaat sukat. Hetken hänestä tuntui, että lätäkkö, joka

erotti heidät toisistaan, oli kuin varotus hänelle tai Varjenkalle.

Mutta hän puisti kohta tämän mielestään ja sanoi tämän pistoksen

sydämeen olevan poikamaisuutta. Hän kiersi jo ympäri pensaikon kautta,

jossa hänen kuitenkin täytyi harpata lettoa pitkin. Jalat märkinä ja

mielessä päätös tehdä jotakin hän palasi tytön luo, joka kasvojaan

rypistellen näytti hänelle hamettaan ja sanoi:

-- Katsokaa! Tämä on kaunista!

Ippolit Sergejevitsh näki suurten mustain tahrain loistavan valkoisella

kankaalla.

-- Minä rakastan ja olen tottunut näkemään sinua niin pyhän puhtaana,

että tumma tahra sinun puvullasi heittää sieluni yli mustan varjon...

-- lausui hän hitaasti ja lopetettuaan alkoi katsoa Varjenkan

ihmetteleviä kasvoja, joilla harhaili epävarma hymy.

Tyttö katsoi häneen kysyvästi. Ippolit Sergejevitsh tunsi, kuinka

sydämeensä ikäänkuin vuoti polttavaa vaahtoa, joka kohta muuttuu

ihaniksi sanoiksi, joilla hän ei ole koskaan eikä ketään puhutellut,

sillä hän ei ole tuntenut niitä tätä ennen.

-- Mitä te sanoitte? -- kysyi Varjenka itsepäisesti.

Ippolit Sergejevitsh huokaisi, sillä kysymys kuulosti ankaralta, ja

koettaen pysyä rauhallisena hän alkoi vakavasti selittää:

-- Minä lausuin runosäkeitä... venäjäksi lausuttuna ne ovat kuin

proosaa .. mutta te saatatte kaiketi kuitenkin kuulla, että ne ovat

runoa? Italialainen runo, muistaakseni... tai ehkä jostakin

romaanista... Se juolahti sattumalta mieleeni...

-- Sanokaa nyt, miten se oli, -- pyysi tyttö ruveten yhtäkkiä

ajattelemaan jotakin.

-- Minä rakastan... -- hän pysähtyi pyyhkien otsaansa. -- Ajatelkaas!

Minä olen unohtanut sen! Kunniasanani: olen unohtanut!

-- No jatketaan matkaa sitten! -- ja Varjenka läksi päättävästi

eteenpäin.

Hetken aikaa Ippolit Sergejevitsh koetti selvittää itselleen tätä

merkillistä kohtausta, mutta turhaan. Hän käsitti vain menetelleensä

omituisesti Varjenkaa kohtaan, joka astui vaieten hänen vieressään pää

painuksissa.

Tytön sanattomuus painosti. Ippolit Sergejevitshistä tuntui, että tyttö

ajatteli hänestä jotakin, joka ei ollut hyvää. Mutta kun hän ei

löytänyt minkäänlaista selitystä, hän väkinäisen iloisesti huomautti:

-- Jospa teidän sulhasenne tietäisivät, kuinka te vietätte aikaanne!

Varjenka katsoi häneen niinkuin hänen sanansa olisivat kutsuneet hänet

jostakin kaukaa takaisin, ja vähitellen tytön ilme muuttui vakavasta

lapsellisen hauskaksi.

-- Niin! Kyllä se heitä kismittäisi! Mutta kai he vielä saavatkin

tietää... ja ehkä ajattelevat jotakin pahaa...

-- Pelkäättekö?

-- Minäkö? Heitä? -- kysyi Varjenka hiljaa, mutta vihaisesti.

-- Suokaa anteeksi kysymykseni.

-- Ei se mitään... Te ette tunne minua... ette tiedä, kuinka minä heitä

inhoan!... Toisinaan tahtoisin tallata heidät alleni... tallata heidän

kasvojaan, huuliaan, jotta he eivät voisi mitään puhua. Uh, he ovat

ilettäviä kaikki tyynni!

Viha paloi hänen silmissään niin kirkkaasti, että Ippolit

Sergejevitshin teki pahaa katsoa tyttöön, ja hän kääntyi hänestä

poispäin sanoen:

-- On ikävä, että teidän täytyy elää sellaisten ihmisten keskuudessa,

joita vihaatte... Eikö heissä ole sitten ainoatakaan, joka voisi

voittaa teidän myötätuntonne?

-- Ei! Maailmassa on kovin vähän intresantteja ihmisiä... Kaikki ovat

niin kuivia, sieluttomia, vastenmielisiä...

Ippolit Sergejevitsh hymyili tytön valitukselle ja virkkoi heikolla

ivan sävyllä, jota ei itsekään käsittänyt:

-- Liian aikaista on teidän puhua tuollaista. Odottakaahan vähäsen,

niin tapaatte miehen, joka on teidän mieleenne... Hän on kiinnittävä

teidän mieltänne joka suhteessa...

-- Kuka se olisi? -- kysyi tyttö hätäisesti ja pysähtyi.

-- Teidän tuleva aviomiehenne.

-- Kuka hän on?

-- Kuinka minä voisin sitä tietää! -- vastasi Ippolit Sergejevitsh

kohauttaen olkapäitään ja tyytymättömänä kysymyksen vilkkauteen.

-- Mitä te sitten puhutte! -- huokaisi Varjenka ja astui eteenpäin.

He kulkivat vitikkoa, joka tuskin ylettyi heitä olkapäihin saakka. Tie

juoksi monessa mutkassa kuin kadotettu nauha. Sitten he joutuivat

sakeaan metsään.

-- Tekeekö teidän mielenne naimisiin? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh.

-- Niin... en tiedä! En ole ajatellut... -- vastasi tyttö

yksinkertaisesti. Hänen kauniiden silmiensä kaukaisuuteen tähdätty

katse oli niin keskitetty, ikäänkuin hän olisi muistellut jotakin

kaukaista, kallista asiaa.

-- Teidän pitää viettää talvi kaupungissa. Siellä teidän kauneutenne

tulee yleisen huomion esineeksi, ja te pian löydätte mitä haluatte...

sillä useat tulevat palamaan halusta saada sanoa teitä vaimokseen, --

sanoi Ippolit Sergejevitsh verkalleen katsellen ajatuksissaan tytön

sorjaa muotoa.

-- Jos minä sallin sellaista!

-- Kuinka te voisitte kieltää ihmisiä toivomasta jotakin?

-- Niin! Se on totta!... Toivokoot sitten!

He kulkivat vähän matkaa ääneti.

Ippolit Sergejevitsh katsoi kauas eteen muistellen jotakin. Sitten hän

alkoi ajatuksissaan laskea tahroja tytön puvussa. Niitä oli yhteensä

seitsemän: kolme suurta, tähtimäistä, kolme pilkkumaista ja yksi, joka

muistutti värikirpaletta. Tahrat näyttivät värinsä ja muotonsa puolesta

merkitsevän hänelle jotakin. Mutta mitä -- sitä hän ei tiennyt.

-- Oletteko koskaan ollut rakastunut? -- kuului yhtäkkiä Varjenkan ääni

vakavana ja uteliaana.

-- Minäkö? -- säpsähti Ippolit Sergejevitsh. -- Olen... mutta siitä on

jo pitkä aika... olin silloin nuorukainen...

-- Minä olen myöskin ollut rakastunut pitkän aikaa sitten... -- sanoi

Varjenka.

-- Keneen? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh huomaamatta kysymyksensä

tunkeilevaisuutta ja katkaistuaan käteen osuneen oksan viskasi sen

kauas luotaan.

-- Hän oli hevosvaras... Siitä on nyt kolme vuotta, kun minä näin

hänet. Olin silloin seitsemäntoistavuotias. Hän oli juuri joutunut

kiinni, saanut pahoja iskuja ja tuotu meille. Hän makasi köytettynä ja

katseli minuun... minä seisoin talon kuistilla. Muistan... aamu oli

kirkas ja varhainen... kotona kaikki nukkuivat vielä...

Varjenka vaikeni, muisteli...

-- Rattaitten alla oli verta, sitä oli paljon, ja hänestä putosi yhä

suuria veripisaroita... Hänen nimensä oli Sashka Remesov. Talonpoikia

tuli pihamaalle... he ärisivät kuin koirat vihaisesti hänet

nähdessään. Heidän silmissään paloi viha... mutta hän katsoi heihin

rauhallisesti... Minä tunsin, että vaikkakin hän oli rusikoitu ja

köytetty, hän piti itseään heitä kaikkia parempana. Hänen silmänsä

olivat suuret, ruskeat. Minä sekä säälin että pelkäsin häntä... Menin

sisälle, kaadoin lasillisen viinaa hänelle ja toin ulos. Mutta kun

hänen kätensä olivat köytetyt, niin hän ei voinut ottaa lasia, vaan

sanoi minulle kohottaen hiukan veristä päätään: "Armollinen neiti

nostaa lasin suulleni." Minä nostin... hän joi verkalleen ja sanoi:

"Suuri kiitos! Suokoon Jumala teille runsaasti onnea!" Silloin minä

kuiskasin hänelle: "Karatkaa!" Hän vastasi kuuluvasti: "Jos henkiin

jään, niin varmasti karkaan! Uskokaa pois!" Minun mieleeni oli, että

hän sanoi sen niin kuuluvasti, että pihalla kaikki sen kuulivat. Sitten

hän sanoi: "Hyvä neiti, antakaa pestä minun kasvoni!" Minä käskin

Dunjaa pesemään... Hänen kasvonsa olivat sinelmissä ja turvoksissa

lyönneistä... Pian lähdettiin viemään häntä pois, ja kun rattaat

ajoivat pihalta, minä katsoin hänen jälkeensä, ja hän kumarsi ja

hymyili minulle... vaikka olikin niin pahasti rusikoitu... Kuinka minä

itkinkään häntä! Kuinka rukoilin Jumalaa, että hän pääsisi

karkaamaan...

-- Ehkä te... -- keskeytti Ippolit Sergejevitsh hänet ivallisesti, --

ehkä te odotatte, että hän karkaa ja palaa luoksenne... ja sitten te

menette hänen kanssaan naimisiin.

Varjenka joko ei kuullut tai ei ymmärtänyt ivaa, koska hän vastasi

yksinkertaisesti:

-- Miksi hän tänne palaisi?

-- Mutta jos palaa, niin menisittekö naimisiin?

-- Rahvaanmiehen kanssa?... En tiedä... en suinkaan...

Ippolit Sergejevitsh suuttui.

-- Te olette turmellut itsenne romaaneillanne, sen sanon teille... --

alkoi hän ankarasti.

Kuullessaan hänen kovan äänensä tyttö katsoi ihmeissään hänen

kasvoihinsa ja alkoi ääneti ja tarkkaavasti kuunnella hänen ankaria,

melkeinpä vitsovia sanojaan. Hän todisti tytölle, kuinka tämän

mielikirjallisuus, joka vääristelee todellisuutta, joka vieroo

jalostavia aatteita, joka on välinpitämätön elämän surulliselle

totuudelle, ihmisten toiveille ja kärsimyksille, kuinka sellainen

kirjallisuus turmelee sekä järjen että sielun. Hänen äänensä kaikui

räikeästi ympäröivän metsän hiljaisuudessa, ja useasti kuului kahinaa

tien vieressä olevista puista -- joku siellä piilottelihe. Lemuava hämy

laskeutui lehvistöstä tielle, toisinaan kulki halki metsän jatkuva

ääni, joka muistutti tukahutettua huokausta, ja lehdet värisivät

heikosti kuin unessa.

-- Pitää lukea vain sellaisia kirjoja, jotka opettavat ymmärtämään

elämän tarkotusta, ymmärtämään ihmisten toivomuksia ja heidän

menettelynsä todellisia syitä. Pitää tietää, kuinka kurjasti ihmiset

elävät ja kuinka hyvin he voisivat elää, jos olisivat viisaita ja

kunnioittaisivat toistensa oikeuksia. Mutta ne kirjat, joita te luette,

eivät koeta selvittää näitä asioita... ne suorastaan valehtelevat. Ne

ovat istuttaneet teihin villin käsityksen sankariudesta, ja nyt te

alatte elämässä etsiä sellaisia ihmisiä kuin noissa kirjoissanne on

kuvattu...

-- En ala!... -- sanoi tyttö vakavasti. -- Minä tiedän, että sellaisia

ei ole. Mutta siihen nähden kirjat ovatkin hyviä, että ne kuvaavat

sellaista, mitä ei ole olemassa. Jokapäiväistä on kaikkialla... elämä

itsessään on jokapäiväistä... Puhutaan niin paljon kärsimyksistä... Se

on väärin, sillä ei pitäisi puhua niin paljon siitä, mitä on vähän. Te

sanotte, että kirjoista pitää etsiä esimerkiksi kelpaavia ajatuksia ja

tunteita... ja että kaikki ihmiset harhailevat eivätkä tunne omaa

parastaan... Mutta ihmisethän ne näitä kirjoja kirjottavat! Ja mistä

minä tiedän, mihin uskoa ja mikä on parempi? Mutta niissä kirjoissa,

joita te tuomitsette, on paljon kaunista...

-- Te ette ole ymmärtänyt minua!... -- huudahti Ippolit Sergejevitsh

ärtyisästi.

-- Niinkö? Ja te olette vihoissa minulle siksi? -- kysyi tyttö

syyllisesti.

-- Ei! En tietystikään!...

-- Te olette vihoissa, minä tiedän, minä tiedän, sillä minä suutun

itsekin aina, kun muut eivät ole yhtä mieltä kanssani! Mutta

minkätähden te tahdotte, että minun täytyy ajatella niinkuin tekin? Ja

minä myöskin... Minkätähden ihmiset yleensä riitelevät ja tahtovat,

että heidän mielipiteeseensä täytyy yhtyä? Silloinhan ei voisi enää

mistään puhuakaan.

Varjenka rupesi nauramaan ja lisäsi:

-- Ikäänkuin kaikki tahtoisivat, että kaikista sanoista jäisi jälelle

vain yksi: kyllä! Se olisi julman hauskaa!

-- Te kysytte, minkätähden minä...

-- Ei, minä ymmärrän... Te olette tottunut opettamaan, ja teille on

välttämätöntä, ettei kukaan teitä vastusta.

-- Te erehdytte! -- huusi Ipppolit Sergejevitsh kärsimättömästi. --

Minä tahdon herättää teissä halun arvostella kaikkea, mikä tapahtuu

ympärillänne tai sielussanne.

-- Miksi niin? -- kysyi Varjenka katsoen lapsellisesti häntä silmiin.

-- Hyvänen aika! Miksikö? Jotta te voisitte tarkistaa tunteitanne,

ajatuksianne, menettelyjänne... jotta te suhtautuisitte elämään

järkevästi.

-- Se on hyvin vaikeata. Tarkistaa itseään, arvostella itseään... Minä

olen yksi kokonaisuus... Täytyykö minun siis halkaista itseni kahtia?

Sitä en ymmärrä. Lopputulos on se, että te yksin tiedätte totuuden...

Mutta sama on asian laita minuun ja kaikkiin nähden... Kaikki ihmiset

erehtyvät siis, koska totuus on sama kaikille ihmisille, kuten

sanoitte... Mutta katsokaa, mikä kaunis metsäniitty!

Ippolit Sergejevitsh katsoi vastaamatta tytön sanoihin. Hän oli kovin

tyytymätön itseensä. Hän oli tottunut pitämään typerinä niitä ihmisiä,

jotka eivät yhtyneet häneen; parhaimmassa tapauksessa hän tunnusti,

että heiltä puuttui kyky kehittyä ylemmäksi sitä tasoa, jossa heidän

järkensä paraikaa oli -- ja sellaisia ihmisiä hän kohteli aina

ylenkatseellisesti, osaksi säälien. Mutta tämä nuori tyttö ei näyttänyt

hänestä typerältä eikä herättänyt hänessä noita tavallisia vihamielisiä

tunteita. Mutta miksi? Mikä tuo tyttö on? Ja hän vastasi itselleen:

"Epäilemättä siksi, että tyttö on niin voittamattoman kaunis... Hänen

villiä puhettaan ei tarvitse lukea hänelle viaksi... jo siitäkin

syystä, että se on alkuperäistä, ja alkuperäisyys on perin harvinaista,

etenkin naisissa."

Sivistyneenä miehenä hän ulkonaisesti piti naista henkisesti

vertaisenaan olentona, mutta sielunsa syvimmässä hän, kuten kaikki

miehet, ajatteli naisesta epäilevästi, ivallisesti. Ihmisen sydämessä

on kylliksi tilaa uskolle, mutta vakaumukselle vähän.

He kulkivat melkein pyöreän metsäniityn yli. Tie oli uurtanut siihen

kaksi mustaa vakoa ja katosi toisella puolella metsään. Keskellä

niittyä oli ryhmä nuoria koivuja, jotka loivat harsomaista varjoa

niitetylle ruoholle. Jonkun matkan päässä oli ränsistynyt, risuista

tehty heinäkorsu, jossa oli vähäsen heinää ja sen päällä kaksi naakkaa.

Ippolit Sergejevitshin mielestä ne olivat aivan tarpeettomia, vieläpä

sopimattomia tähän sievään ja pieneen syrjäiseen paikkaan, jota

vaikenevan metsän tummat seinät ympäröivät joka puolelta. Naakat

katsoivat niityn yli kulkeviin ihmisiin, ja niitten asennossa

oli jotakin pelkäämätöntä ja varmaa, ikäänkuin ne olisivat

velvollisuutenaan vartioineet heinäkorsua.

-- Ettekö ole väsynyt? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh katsoen vihaisesti

naakkoihin, jotka istuivat paikallaan niin arvokkaan liikkumattomina.

-- Minäkö? Väsynyt kävelemisestä? Tuo melkein loukkaa minua! Sitäpaitsi

on paikkaan, jossa meitä odotetaan, tuskin virstaa... Kohta tulemme

metsään, joka peittää Savjolovon harju nimisen kummun. Hongat ovat

siellä hirmuisen pitkiä ja oksattomia... latvassa vain on jokaisella

tummanvihreä päivänvarjo. Siinä metsässä on niin hiljaista ja maa on

neulasten peitossa. Kun minä kävelen siinä, niin minä tulen aina

ajatelleeksi Jumalaa... Hänen valtaistuimensa ympärillä lienee yhtä

juhlallista... mutta enkelit eivät ylistä Häntä lauluillaan -- se ei

ole totta! Mitä Hän ylistyksillä? Niinkuin Hän ei itse tietäisi, kuinka

suuri Hän on?

Ippolit Sergejevitshin aivoissa välähti kirkas ajatus:

-- Jos käyttäisin hyväkseni uskonnon auktoriteettia muokatakseni hänen

sielunsa maaperän?

Mutta hän hylkäsi samassa ylpeästi tämän vastentahtoisen oman

heikkoutensa tunnustuksen. Olisi epärehellistä käyttää hyväkseen

voimaa, jonka olemassaoloa ei usko.

-- Ettekö te usko Jumalaan? -- kysyi tyttö, ikäänkuin arvaten hänen

ajatuksensa.

-- Miksi niin luulette?

-- Oppineet eivät usko...

-- Vai niin! -- hymähti hän tahtomatta puhua tytön kanssa tästä

asiasta. Mutta tyttö ei hellittänyt.

-- Eikö totta? Mutta miksi he eivät usko? Kertokaa minulle niistä,

jotka eivät lainkaan usko Jumalaan. Minä en ymmärrä, kuinka se on

mahdollista! Mitenkä on sitten kaikki syntynyt?

Ippolit Sergejevitsh ravisti mielestään suloisen unen, johon tytön ääni

oli hänet tuudittanut. Sitten hän rupesi selittämään maailman syntyä

niin kuin hän sen käsitti:

-- Mahtavat, tuntemattomat voimat liikkuvat ikuisesti, törmäävät

toisiaan vasten ja synnyttävät sen maailman, jonka me näemme ja jossa

niin ajatuksen kuin ruohonkorren elämä on samojen lakien alainen. Tällä

liikkeellä ei ole ollut alkua eikä sillä ole myöskään loppua oleva...

Tyttö kuunteli häntä tarkkaavasti ja pyysi useasti selittämään milloin

yhtä, milloin toista kohtaa. Hän selitti mielellään ja näki, kuinka

tytön ajatukset jännittyivät. Mutta kun hän oli lopettanut, sanoi

Varjenka hetken vaiettuaan:

-- Mutta eihän tuo ollut alusta saakka! Alussa oli Jumala. Te ette puhu

Hänestä... Onko se samaa kuin olla uskomatta Häneen?

Ippolit Sergejevitsh aikoi vastata, mutta tytön ilmeestä hän ymmärsi,

että se olisi ollut turhaa. Varjenka uskoi, sen näki hänen silmistään,

joissa paloi mystillinen tuli. Hiljaa ja arastellen hän puhui Ippolit

Sergejevitshille jotakin kummallista.

-- Kun näkee ihmisiä ja näkee, kuinka kurjaa heidän elämänsä on, ja

ajattelee sitten Jumalaa ja tuomiopäivää, niin sydäntä kouristaa! Sillä

hän voi joka hetki, tänään, huomenna, tunnin kuluttua, kutsua

vastaamaan elämästä. Ja tiedättekö, joskus minusta tuntuu, kuin se

tulisi tapahtumaan pian. Se suuri hetki voi lyödä päivällä... ensin

sammuu aurinko... ja sitten syttyy uusi valo, jossa Hän näyttäikse.

Ippolit Sergejevitsh kuunteli tytön hourailua ja ajatteli:

-- Hänessä on kaikkea paitsi sitä, mitä välttämättömästi pitäisi

olla...

Puhuminen oli tehnyt tytön kalpeammaksi, ja hänen silmissään oli

pelkoa. Tämän painostavan mielialan vallassa hän kulki kauan, niin että

uteliaisuus, jolla Ippolit Sergejevitsh oli kuunnellut häntä, oli

kadonnut ja muuttunut uupumukseksi.

Mutta heidän ajatuksensa suuntautuivat toisaalle, kun jostakin läheltä

kuului äänekästä naurua.

-- Kuuletteko? Se on Masha... olemme perillä!

Varjenka joudutti askeleitaan ja huusi:

-- Masha, hoi!

He saapuivat rannalle, joka laskeutui loivasti veteen ja jolla kasvoi

koivuja ja haapoja hauskoissa ryhmissä. Mutta vastaisella rannalla

kasvoi aivan vesirajaan saakka korkeita, mykkiä mäntyjä, jotka

täyttivät ilman sakealla pihkantuoksulla. Siellä oli kaikki

synkkää, liikkumatonta, yksitoikkoista ja ankaran jylhää, täällä

koivut taivuttelivat sirosti oksiaan, haapain lehdet lepattivat

hermostuneesti, heisipuu ja pähkinäpensas katsoivat vesirajassa uhkeita

muotojaan vesikuvastimesta. Siellä hohti hiekka keltaisena, täällä

käytiin ruohomatolla, ja puitten välissä tuoksuivat heinäkasat. Tyyni,

kylmä joki kuvasti kuin peili molempia rantoja, jotka olivat niin

erilaiset.

Kirjava vaate oli levitetty erään koivuryhmän varjoon. Sen päällä oli

teekeittiö, josta höyry ja sininen savu nousi suikaleina, ja

teekeittiön vieressä puuhaili Masha kyykkysillään teekannu kädessä.

Hänen punaiset kasvonsa näyttivät onnellisilta, hänen tukkansa oli

märkä.

-- Oletko sinä ollut uimassa? -- kysyi Varjenka häneltä. -- Entä missä

Grigorij on?

-- Hän meni myöskin uimaan. Kyllä hän kohta palaa.

-- En minä häntä tarvitse. Minä tahdon nyt syödä ja juoda... ja syödä

ja juoda! Sillä tavalla! Entä te, Ippolit Sergejevitsh?

-- Minä kannatan teitä, -- vastasi tämä hymyillen.

-- Masha! Joudu!

-- Mitä saan ensin tarjota? Kananpaistia vai piirakoita?...

-- Anna kaikki yhdellä kertaa, niin sitten saat mennä omiin hommiisi!

Ehkä sinua joku odottaa?

-- Vielä mitä! -- nauroi Masha hiljaa luoden neitiin kiitollisen

silmäyksen...

-- Kas niin, älä teeskentele!

-- Kuinka kaikki on hänen silmissään selvää ja yksinkertaista, --

ajatteli Ippolit Sergejevitsh käyden kananpaistiin käsiksi.

Mutta Varjenka pyyhki naurullaan pois Mashan hämin; hän seisoi neidin

edessä vielä katse maahan luotuna, mutta onnellinen hymy huulilla.

-- Varo, ettet joudu hänen kynsiinsä! -- varotti Varjenka

leikillisesti.

-- Minäkö! Ei sitten likikään!... Mutta tiedättekö, minä... -- ja hän

kätki nauraen kasvonsa esiliinaan. -- Minä sysäsin hänet matkalla

jokeen!

-- Oikeinko totta? Sepä urhoollista! Entä hän?

-- Ui veneen jälessä... ja... ja rukoili... että minä ottaisin hänet

veneeseen... mutta minä viskasin hänelle köyden... ja hinasin sillä

tavalla hänet maihin!...

Molemmat naiset purskahtivat rattoisaan nauruun, joka kohta

tarttui Ippolit Sergejevitshiinkin. Tämä ei nauranut Grigorijn

maihin-hinaamista, vaan siksi, että hänen oli kaikin puolin niin hyvä

ollakseen. Vapauden tunne täytti hänen mielensä, ja tuontuostakin hän

ikäänkuin jonkun matkan päästä ihmetteli itseään huomatessaan, ettei

ollut ikänä ollut näin lapsellisen iloinen. Sitten Masha läksi, ja he

jäivät taas kahden.

Varjenka puoleksi vaatteella maaten joi teetä, ja Ippolit Sergejevitsh

katseli häntä ikäänkuin haavepilven läpi. Heidän ympärillään oli

hiljaista; teekeittiö vain laulaa pihisi omaa alakuloista säveltään, ja

joskus risahti ruohossa.

-- Miksi olette niin vaitelias? -- kysyi Varjenka katsoen häneen

huolestuneesti. -- Onko teidän ehkä ikävä?

-- Ei, minun on niin hyvä olla, ettei haluta puhua, -- vastasi toinen

verkalleen.

-- Sama on minun laitani, -- vilkastui tyttö. -- Kun on hiljaista, en

halua puhua. Sanoilla ei voi paljoa sanoa, sillä on tunteita, joita

sanat eivät pysty ilmaisemaan. Puhua hiljaisuudesta on turhaa...

hiljaisuudesta on mahdoton puhua häiritsemättä sitä...

Varjenka vaikeni, katsoi toiselle rannalle ja osottaen hongikkoa

kädellään sanoi hiljaa hymyillen:

-- Katsokaa, hongat kuuntelevat. Siellä on hiljaista... Toisinaan

minusta tuntuu, kuin tuollaisessa hiljaisuudessa olisi paras asua.

Mutta ihanaa on ukkosilmallakin!... niin ihanaa! Taivas on musta,

salamat vihaiset, tuuli ulvoo... Mennä silloin aukealle paikalle ja

laulaa... laulaa täyttä rintaa... tai juosta sateessa tuulta vasten...

Samoin talvella. Kerran, tiedättekö, minä ajoin lumimyrskyssä harhaan

ja olin paleltua kuoliaaksi.

-- Kertokaa se minulle... -- pyysi Ippolit Sergejevitsh. Hän kuunteli

halusta tytön puhetta; hänestä tuntui, kuin tyttö olisi puhunut hänelle

oudolla, mutta kuitenkin ymmärrettävällä kielellä.

-- Minä ajoin kaupungista myöhään yöllä, -- alkoi Varjenka siirtyen

lähemmäksi toista ja unohtaen hymyilevän katseensa toisen kasvoille. --

Vanha, äkeä talonpoika, Jakov nimeltään, oli ohjaksissa. Alkoi

lumimyrsky, voimakas myrsky, joka piiskasi meitä vastaan. Vihuri viskaa

pilvenä lunta meidän päällemme, hevoset peräytyvät, ja Jakov huojuu

kovasti ajajan istuimella. Ympärillä kiehuu kuin kattilassa, mutta me

olemme kylmässä vaahdossa. Me ajoimme ja ajoimme, mutta sitten näen

Jakovin paljastavan päänsä ja tekevän ristinmerkin. Mitä sinä? -- kysyn

minä. -- "Rukoilkaa Jumalaa, neiti, ja pyhää Barbaraa, hän pelastaa

meidät äkillisestä kuolemasta." Hän sanoi sen niin luonnollisesti ja

pelkäämättä, etten minä säikähtynyt. -- Olemmeko ajaneet harhaan? --

kysyn minä. -- "Olemme", -- vastaa hän. -- Mutta ehkä me löydämme vielä

oikealle tielle? -- kysyn taas. -- "Kuinka tällaisessa pyryssä voisi

mihinkään löytää! Minä annan hevosten mennä minne haluavat. Rukoilkaa

te Jumalaa kuitenkin!" Hän on kovin jumalinen, tuo Jakov. Hevoset

pysähtyivät ja seisovat pitkän aikaa, ja me peitymme yhä syvemmälle

lumeen. On kylmä! Lumi lyö kasvoihin. Jakov nousi ajajan istuimelta ja

istuutui minun viereeni, jotta meidän olisi lämpimämpi, ja me peitimme

itsemme rekipeitteellä. Lunta kokoontuu peitteemme päälle; se painaa

meitä yhä raskaammin. Minä istuin ja ajattelin: minä olen hukassa!...

en tule syömään niitä konvehteja, joita minulla on kaupungista. Mutta

minä en pelännyt, sillä Jakov jutteli koko ajan. Muistanpa, kuinka hän

sanoi: "Minä säälin teitä, neiti! Miksi täytyykin teidän paleltua

tänne?" -- Mutta palelluthan sinäkin? -- "Mitäpä minusta, minä olen

aikani elänyt, mutta te..." Minua hän vain suri. Hän pitää minusta

kovin, morkkaa minua, vieläpä ärisee minulle vihaisesti: -- "ah sinä

jumalaton tuulihattu, häpeämätön hepakko!..."

Varjenka oli ottanut ankaran ilmeen ja matki ukkoa matalalla äänellä ja

venyttäen sanoja. Jakov oli johtanut tytön pois asiasta, ja Ippolit

Sergejevitsh kysyi:

-- Kuinka te sitten löysitte tielle?

-- Hevosten tuli kylmä ja ne alkoivat kahlata lumessa, kahlasivat

pitkän aikaa ja joutuivat vihdoin kylään, joka on kolmenkymmenen

virstan päässä meidän kylästämme. Ehkä tiedätte, meidän kylämme on

täällä lähellä, neljän virstan päässä meistä. Jos jatkaa matkaa tätä

rantaa pitkin ja lähtee sitten polkua pitkin oikealle metsään, niin

jonkun matkan päässä näkyy jo päärakennus. Mutta tavallista ajotietä

pitkin tulee kymmenkunta virstaa.

Joitakin rohkeita pikkulintuja pyrähteli heidän ympärillään oksalta

oksalle vilkkaasti viserrellen, ikäänkuin ne olisivat vaihdelleet

ajatuksiaan näistä kahdesta yksinäisestä ihmisestä metsässä. Kaukaa

kuului naurua, puhetta ja airojen läiskettä; Grigorij ja Masha kaiketi

siellä soutelivat.

-- Emmekö kutsu heitä tänne viemään meitä yli tuonne toiselle puolelle

honkametsään? -- esitti Varjenka.

Ippolit Sergejevitsh suostui. Pannen kämmenensä suulle torveksi

Varjenka alkoi huutaa:

-- Soutakaa tänne!

Tytön rinta paisui huutaessa, ja Ippolit Sergejevitsh ihaili sitä

ääneti. Hän tunsi, että hänellä olisi ollut jotakin hyvin tärkeätä

ajattelemista, mutta hänellä ei ollut halua sellaiseen, eikä tämä

järjen heikko muistutus estänyt häntä levollisesti ja vapaasti

antautumasta tunteen voimakkaammalle kutsulle.

Vene tuli näkyviin. Grigorij luihuili ja näytti olevan hieman

hämillään, Masha oli teeskentelevän ankaran näköinen. Mutta kun

Varjenka oli astunut veneeseen j& silmäillessään heitä purskahti

nauramaan, niin hekin alkoivat nauraa -- hämillään ja onnellisina.

-- Venus ja hänen onnelliset orjansa, -- ajatteli Ippolit Sergejevitsh.

Honkametsässä oli juhlallista ja hiljaista kuin temppelissä, ja

mahtavat, silvakkaat puunrungot kohosivat pylväinä taivasta kohti

kannattaen korkealla raskasta, tummanvihreätä holvikattoa. Lämmin,

voimakas pihkan tuoksu täytti ilman, ja jalkojen alla narahteli

kuiva neulasmatto. Edessä, takana, sivuilla -- kaikkialla oli

punertavanruskeita honkia, ja vain ani harvassa paikassa puitten

juuressa puhkaisi tuores ruoho neulasmaton. Hiljaisuudessa kulki

vaieten kaksi ihmistä vältellen puita, milloin oikealle, milloin

vasemmalle kääntyen.

-- Ettemme vain eksyisi? -- arveli Ippolit Sergejevitsh.

-- Minäkö eksyisin? -- ihmetteli Varjenka. -- Minä löydän missä

hyvänsä, kun tarkastelen vain aurinkoa.

Ippolit Sergejevitsh ei kysynyt tarkemmin, kuinka hän löytää auringon

mukaan, sillä hänen ei tehnyt mielensä puhua, vaikka puhuttavaa olisi

ollut paljonkin. Varjenka käveli hänen vieressään kasvoillaan hiljaisen

innostuksen kirkkaus.

-- Eikö olekin kaunista? -- kysyi tyttö tuontuostakin hymyn väristessä

hänen huulillaan.

-- Hyvin kaunista! -- vastasi toinen, ja sitten he kulkivat taas ääneti

eteenpäin. Ippolit Sergejevitsh tunsi olevansa onnellisesti rakastunut,

syntisistä ajatuksista ja sisällisestä taistelusta vapaa nuorukainen.

Mutta joka kerta, kun hänen katseensa osui tytön puvun tahroihin,

lankesi vaappuva varjo hänen sielunsa yli. Eikä hän tiennyt itsekään,

kuinka hän sellaisena hetkenä tuli huokaisseeksi syvään, ikäänkuin

olisi viskannut hartioiltaan raskaan taakan:

-- Kuinka te olette kaunis!

Varjenka katsoi häneen kummastellen.

-- Mitä te nyt? Vaikenette, vaikenette -- ja yhtäkkiä mokomia...

Ippolit Sergejevitsh nauroi heikosti tuntien tytön levollisuuden vievän

hänen voimansa.

-- Täällä on tosiaan kaunista... Metsä on kuin satua ja te olette siinä

kuin metsänneito... tai metsän jumalatar, ja metsä on teidän

temppelinne.

-- Ei... vastasi tyttö hymysuin, -- tämä ei ole minun metsäni, vaan

valtion... Meidän metsämme on toisella puolella alempana joen varrella.

Hän osotti jonnekin sivulle päin.

-- Laskeeko hän leikkiä... vai eikö hän ymmärrä? -- ajatteli Ippolit

Sergejevitsh, ja hänessä heräsi itsepäinen halu saada puhua tytön

kauneudesta. Mutta tämä oli omissa ajatuksissaan, oli niin rauhallinen,

ja se pidätti häntä.

He kävelivät vielä kauan, mutta puhuivat vähän, sillä päivän

rauhottavat vaikutelmat kietoivat heidän sielunsa suloiseen

uupumukseen, jossa kaikki toivomukset nukkuivat, paitsi yhtä: ajatella

vaiti jotakin, jota ei voi sanoin ilmaista.

Kun he olivat palanneet kotiin, he saivat tietää, ettei Jelisaveta

Sergejevna ollut vielä kotona. He joivat teetä, jonka Masha valmisti

tuotapikaa. Heti teen jälkeen Varjenka ajoi ratsain kotiinsa otettuaan

Ippolit Sergejevitshiltä lupauksen, että tämä tulisi tervehtimään häntä

yhdessä Jelisaveta Sergejevnan kanssa. Ippolit Sergejevitsh saatteli

Varjenkaa, ja kun hän palasi takaisin terassille, hän tunsi

menettäneensä jotakin kallisarvoista ja välttämätöntä. Istuessaan

pöydän ääressä jäähtynyt teelasi edessään hän koetti hävittää

mielestään päivän kuluessa heränneitten tunteittensa houkuttelevan

leikin, mutta hänessä heräsi sääli omaa itseään kohtaan ja hän

kieltäytyi kaikista yrityksistä.

-- Miksi?... -- ajatteli hän, -- ... Tokkohan tämä kaikki on totta? Se

ei vahingoita tyttöä, jos vähän leikinkin... eikä se voisi häntä

vahingoittaakaan, vaikka minä tahtoisinkin... Minua se vain voisi

häiritä... mutta siinä on niin paljon nuorta ja kaunista...

Hän hymyili osaaottavasti muistettuaan lujan päätöksensä kehittää tytön

järkeä ja epäonnistuneet yrityksensä.

-- Ei, hänen kanssaan täytyy nähtävästi puhua toisella tavalla. Nämä

kokonaiset luonteet ovat pikemmin taipuvaisia antamaan perää

metafysiikalle... mutta logiikalta ne puolustautuvat sokean,

primitiivin tunteen haarniskassa... Merkillinen tyttö!

Hänen sisarensa herätti hänet näistä ajatuksista astuessaan meluten ja

iloiten terassille. Käskettyään Mashan lämmittää teetä hän istuutui

vastapäätä veljeään ja alkoi kertoa hänelle Bjenkovskijen perheestä.

-- Köyhyys katsoo voitonriemuisesti heidän perhettään vanhan talon

kaikista halkeamista. Talossa ei ole, siltä ainakin näyttää, edes

kopeekkaa eikä minkäänlaisia ruokavaroja; nytkin lähetettiin hakemaan

kylästä munia päivälliseksi. Päivällinen ilman lihaa! -- mutta kyllä

ukko Bjenkovskij puhuikin vegetarianismista ja ihmiskunnan moraalisesta

uudestisyntymisestä tällä pohjalla. Heillä ihan haisee rappiolle, ja he

ovat kaikki ilkeitä -- ehkä nälästä. Minä ajoin heille asioissa; aion

näet ostaa heiltä palasen maata, joka kiilana pistää minun maihini.

-- Mitä sinä sillä? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh uteliaasti.

-- Sinä tuskin ymmärtäisit minun laskelmiani. Ajattele, teen sen

tulevien lasteni tähden, -- sanoi hän nauraen. -- Entä kuinka sinulta

on aika kulunut?

-- Hauskasti.

Jelisaveta Sergejevna vaikeni katsoen veljeensä alta kulmain.

-- Suo anteeksi, Ippolit, yksi kysymys... Etkö pelkää ihastuvasi

Varjenkaan?

-- Mitä pelkäämistä siinä? -- kysyi veli mielenkiinnolla, joka oli

hänelle itselleen käsittämätön.

-- Mahdollisuus rakastua vakavasti.

-- Sitä minä tuskin osaisin... -- vastasi veli skeptillisesti uskoen

itsekin puhuvansa totta.

-- Hyvä on, jos niin on. Pieni pihkaantuminen ei tosin vahingoittaisi

sinua, sillä sinä olet hieman kuiva... liian vakava ikäiseksesi

mieheksi. Minä iloitsisin, jos tyttö saisi sinut vähäsen kuohuksiin...

Ehkä tahtoisit tavata häntä useammin?

-- Hänen pyynnöstään lupasin ajaa joskus sinun kanssasi heille... --

ilmotti veli.

-- Milloin tahdot lähteä?

-- Yhdentekevä... Milloin sinulle sopii. Sinä olet tänään loistavalla

tuulella.

-- Näkyykö se hyvinkin? -- kysyi sisar nauraen. -- Mitä? Olen viettänyt

päiväni hauskasti. Yleensä minä... mutta pelkäänpä, että se sinusta

näyttää kyynilliseltä... olen mieheni kuoleman jälkeen tuntenut

syntyväni uudestaan... Se on itsekästä, tietysti! Mutta se on ihmisen

iloista itsekkyyttä, ihmisen, joka on päästetty vankeudesta

vapauteen... Tuomitse, mutta ole oikeudenmukainen.

-- Kuinka monta mutkaa noin pienen asian tähden! Jos olet iloinen, niin

iloitse... -- sanoi veli ystävällisesti hymyillen.

-- Sinäkin olet tänään paljon rakastettavampi, -- sanoi sisar. --

Näetkö, vähäsen onnea ja ihminen muuttuu heti paremmaksi. Mutta

muutamat liian viisaat ihmiset saarnaavat, että kärsimykset puhdistavat

meitä... Tahtoisinpa, että elämä puhdistaisi heidän omat mielensä

erehdyksistä sovittamalla heihin heidän oman teoriansa...

-- Mutta jos Varjenka joutuisi kärsimään... niin miten hänen kävisi? --

kysyi Ippolit Sergejevitsh itseltään.

He erosivat pian. Jelisaveta Sergejevna rupesi soittelemaan, mutta veli

meni huoneeseensa, kävi levolle ja vaipui ajatuksiinsa: minkälaisen

kuvan Varjenka on saanut hänestä? Mahtoiko hän pitää häntä kauniina?

Vai viisaana? Mikä saattoi hänessä miellyttää tyttöä? Mutta jokin vetää

tyttöä häneen, se oli selvä. Ehkä se on vain kunnioitusta viisasta,

oppinutta miestä kohtaan. Mutta tyttö oli niin helposti torjunut

luotaan kaikki hänen teoriansa, mielipiteensä ja opetuksensa. Luultavaa

on, että hän miellyttää tyttöä miehenä.

Tämä johtopäätös sytytti Ippolit Sergejevitshissä ylpeän ilon. Silmät

ummessa ja onnellinen hymy huulilla hän ajatteli voittaneensa tämän

nuoren tytön, joka hänen tähtensä oli valmis kaikkeen ja rukoili

ottamaan hänet ja opettamaan häntä ajattelemaan, elämään, rakastamaan.