Kun Jelisaveta Sergejevnan kabrioletti-rattaat pysähtyivät eversti
Aljesovin talon portaitten eteen, ilmaantui kuistille pitkä ja laiha
nainen, yllään harmaa pusero, ja kuului matala ääni:
-- Aa! Mikä hauska yllätys!
Ippolit Sergejevitsh ihan säpsähti tervehdyksestä, joka kajahti kuin
kiljunta.
-- Veljeni Ippolit... -- esitti Jelisaveta Sergejevna suudeltuaan
naisen kanssa.
-- Margarita Lutshitskaja.
Viisi kylmää ja luisevaa sormea puristi Ippolit Sergejevitshin kättä,
kaksi harmaata silmää katsoi häntä kasvoihin, ja täti Lutshitskaja
sanoi kovalla, matalalla äänellä lausuen selvästi joka tavun, ikäänkuin
hän olisi laskenut ne ja pelännyt sanovansa yhdenkään liikaa:
-- Minä iloitsen saadessani tutustua teihin.
Sitten hän kääntyi ympäri, tökkäsi kädellään oveen ja sanoi:
-- Olkaa hyvät!
Ippolit Sergejevitsh oli tuskin astunut kynnyksen yli, kun hän kuuli
käheätä yskää ja äreän huudahduksen:
-- Piru vieköön, mikä hölmö olet! Mene katsomaan kuka tuli!...
-- Mene, mene... -- rohkaisi Jelisaveta Sergejevna veljeään huomattuaan
tämän pysähtyneen epäröimään. -- Se on eversti, joka huutaa tapansa
mukaan... Me täällä vain olemme, herra eversti!
Keskellä suurta, matalaa huonetta oli jykevä nojatuoli, jossa oli suuri
ryhditön ruumis lakastuneine kasvoineen, joissa kasvoi harmaata
sammalmaista partaa. Tämän suuren ruumiin yläosa liikkui raskaasti
huohottaen hengästyneesti. Nojatuolin takana seisoi pitkä, roteva
nainen, joka katsoi Ippolit Sergejevitshiin sameilla silmillään.
-- Hauska tavata... luultavasti veljenne?... Eversti Vasilij Aljesov...
joka on antanut selkään turkkilaisille ja on nykyään pahasti tautien
ahdistama... ho-ho-ho! Hauska tavata... Varjenka on pitkin kesää
kertonut minulle teidän järjestänne ja tiedoistanne ja paljon muuta...
Pyydän astumaan eteenpäin, vierashuoneeseen...
Fjokla, työnnä!
Nojatuolin rullat vinkuivat vihlovasti, eversti huojahti eteenpäin,
huojahti taaksepäin ja alkoi yskiä heiluttaen päätään niin kovasti kuin
olisi tahtonut viskata sen irti hartioista.
-- Seis! kun isäntäsi yskii. Enkö ole sanonut sitä sinulle ainakin
tuhat kertaa? -- huusi täti Lutshitskaja tarttuen Fjoklaa olkapäähän.
Ippolit Sergejevitsh ja hänen sisarensa odottivat, että everstin raskas
yskä menisi ohi.
Vihdoin jatkettiin matkaa ja jouduttiin pieneen huoneeseen, joka oli
tukahuttava, pimeä ja ahdas huonekaluista, jotka olivat pehmeiksi
topatut ja purjekankaisilla peitteillä verhotut.
-- Istukaa!... Fjokla, neitiä hakemaan! -- komensi täti Lutshitskaja.
-- Jelisaveta Sergejevna, kyyhkyseni, olipa hauska, että tulitte! --
huudahti eversti katsoen vieraihin pyöreillä huuhkajansilmillä, joita
harmaat, yhteenkasvaneet kulmakarvat varjostivat. Everstin nenä oli
naurettavan suuri, ja sen kiiltävä, punainen pää kätkeytyi
alakuloisesti tuuheihin, harmaihin viiksiin.
-- Minä tiedän, että te iloitsette minut nähdessänne, niinkuin minä
iloitsen teidät nähdessäni... -- sanoi Jelisaveta Sergejevna
ystävällisesti.
-- Ho-ho-ho! Nyt te, suokaa anteeksi, valehtelette! Mitä iloa voi olla
vanhan ukon näkemisestä, ukon, jota vaivaa leini ja sammumaton
viinanjano? Kaksikymmentäviisi vuotta sitten saattoi iloita Vasilij
Aljesovin näkemisestä... ja useat naiset iloitsivatkin... mutta nyt te
ette tarvitse minua enkä minä teitä... Kun te olette täällä, niin minä
saan viinaa, ja siitä minä olen teille erittäin iloinen!
-- Älä puhu niin paljon... yskit taas... -- varotti täti Lutshitskaja.
-- Kuuletteko? -- kääntyi eversti Ippolit Sergejevitshin puoleen. --
Minä en saa puhua -- se on epäterveellistä, en saa juoda --
epäterveellistä, en syödä niin paljon kuin haluttaa -- epäterveellistä!
Kaikki on epäterveellistä, piru vieköön! Näenpä, että minun on
epäterveellistä elääkin! Ho-ho-ho! Ikä on eletty... en soisi, että
voisitte niin koskaan sanoa itsestänne... Mutta muuten... te kuolette
pian... keuhkotautiin... teidän rintanne on hirveän kapea...
Ippolit Sergejevitsh katsoi milloin häneen, milloin täti Lutshitskajaan
ja ajatteli:
-- Minkälaisten hirviöitten kanssa se Varjenka elää!
Hän ei ollut koskaan koettanut kuvitella mielessään Varjenkan lähintä
ympäristöä ja oli nyt ihmeissään siitä, mitä näki. Täti Lutshitskajan
laiha, kolkko, kulmikas muoto pisti pahasti hänen silmäänsä; hän ei
voinut sietää hänen pitkää, keltaista kaulaansa, ja joka kerta, kun
täti alkoi puhua, hän ikäänkuin pelkäsi, että matalat äänet tuon naisen
leveästä, mutta laudanlitteästä rinnasta repivät tädin keuhkot rikki.
Täti Lutshitskajan hameen kahina oli hänestä kuin olisi luita
rapistellut. Mutta eversti haisi viinalle, hielle ja huonolle
tupakalle. Hänen silmäinsä loisteesta päättäen hän suuttui usein, mikä
tuntui Ippolit Sergejevitshistä ilkeältä. Huoneet eivät olleet lainkaan
kodikkaita, seinäpaperit savuttuneet ja uunien kaakelit säröillä, mikä
teki ne marmorinkeltaisiksi. Lattiasta oli rullatuoli kuluttanut maalin
pois, ikkunakehykset olivat vinot, ruudut himmeät; kaikkialta huokui
vanhuudenraihnautta, rappeutumista.
-- Tänään on helteistä... -- sanoi Jelisaveta Sergejevna.
-- Tulee sade... -- selitti täti Lutshitskaja kategorisesti.
-- Tokkohan? -- epäili edellinen.
-- Uskokaa Margaritaa, -- kähisi eversti. -- Hän tietää kaikki, mitä
tulee tapahtumaan... Hän vakuuttaa minulle joka päivä, että minä tulen
kuolemaan ja että Varjenka ryöstetään ja pää murskataan... Mutta minä
uskallan väittää, että eversti Aljesovin tytär ei anna kenenkään
murskata hänen päätään... sen hän tekee itse, jos niin on!... Mutta
että minä kuolen, se on totta... Entä miten te, herra tiedemies,
viihdytte täällä? Vatsaan koskee? -- kuvannollisesti sanoen. Eikö
totta?
-- Ei... kuinka niin? Onhan tämä kaunista, metsäistä seutua... --
vastasi Ippolit Sergejevitsh ystävällisesti.
-- Kaunista seutua?... Tämäkö?... Phe! Te ette ole siis nähnyt kaunista
maan päällä. Kaunis on Kasanlik-laakso Bulgariassa... Cherassan... ja
Murgab on kuin paratiisi. Aa! Rakas lapsukaiseni!
Varjenka toi tuoretta tuoksua vierashuoneen ummehtuneeseen ilmaan.
Hänen yllään oli jonkunlainen kreikkalainen hlamida-puku vaaleasta
sireninvärisestä pumpulikankaasta. Hänen kädessään oli suuri
kukkakimppu, ja hänen kasvonsa säteilivät iloa.
-- Kuinka hauskaa, että tulitte juuri tänään! -- sanoi hän
tervehdittyään vieraita. -- Minä olin jo ajaa teille... kun nuo ovat
minua niin kiusanneet!
Ja leveällä kädenliikkeellä Varjenka osotti isää ja täti Lutshitskajaa,
joka istui Jelisaveta Sergejevnan vieressä niin luonnottoman suorana,
kuin hänen selkärankansa olisi kivettynyt eikä taipuisi.
-- Varjenka! Älä puhu joutavia! -- huudahti täti ankarasti salamoiden
silmillään.
-- Älkää toruko! Muuten minä alan kertoa Ippolit Sergejevitshille
luutnantti Jakovljevista ja hänen tulisesta sydämestään...
-- Ho-ho-ho! Varjenka -- hiljaa! Minä kerron itse...
-- Millaiseen seuraan olenkaan joutunut? -- ajatteli Ippolit
Sergejevitsh katsoen kummeksuen sisareensa.
Mutta tämä oli nähtävästi tottunut jo tähän, ja vaikka hänen
suupielissään väreilikin halveksiva hymy, niin hän kuunteli kuitenkin
rauhallisesti.
-- Minä menen jouduttamaan teetä! -- ilmotti täti Lutshitskaja nousten,
tai oikeammin, ponnahtaen ruumistaan taivuttamatta sohvasta ja katosi
heittäen ohimennessään moittivan katseen everstiin.
Varjenka siirtyi hänen paikalleen ja alkoi kuiskata jotakin Jelisaveta
Sergejevnan korvaan.
-- Mikä ihmeen halu hänessä on noihin väljiin pukuihin? -- ajatteli
Ippolit Sergejevitsh katsoessaan salavihkaa Varjenkaan, jonka vartalo
taipui kauniisti sisaren vieressä.
Mutta vanha eversti rämisi kuin rikkonainen bassoviulu:
-- Te tiedätte kai, että Margarita on minun ystäväni, Eski-Sagrassa
kaatuneen everstiluutnantti Lutshitskijn vaimo? Margarita seurasi
miestään sotatantereelle, niin! Tarmokas nainen! Meidän rykmentissä
palveli muuan luutnantti Jakovljev, hienotunteinen, mamsselimainen
mies... turkkilainen löi pyssynperällä hänen rintansa vialle, poika sai
traumatisen keuhkotaudin ja... joutui vuoteen omaksi! Margarita hoiti
häntä viisi kuukautta. Ja mitenkäs kävi! Margarita lupasi olla
menemättä uusiin naimisiin, vaikka oli vielä nuori, kaunis... ja hiton
vaikutusvaltainen! Monet sotilaat olivat tulessa ja liekissä hänen
tähtensä, monet reimat pojat, kuten kapteeni Shmurlo, rakastettava,
komea vähävenäläinen, joka joi virkansa Margaritan tähden. Minä
myöskin... kosin Margaritaa... Mutta hän ei suostunut... Pirun typerää,
vaikka jalosti tehty! Mutta sitten vuosien kuluttua, kun leini oli
hyökännyt kimppuuni, hän ilmaantui luokseni ja sanoi: sinä olet yksin,
minä olen yksin... ja siihen tapaan... Liikuttavaa ja pyhää! Ikuinen
ystävyys ja alituinen tora! Hän saapuu meille joka kesä, haluaisipa
myydä maatilansa ja muuttaa tänne kokonaan... niin kauaksi aikaa kuin
minä elän... Minä olen kiitollinen, mutta eikö se ole naurettavaa?
Ho-ho-ho! Ennen hän oli tulinen nainen, mutta nyt näette, kuinka tuo
tuli on hänet kuivattanut. Älä leiki tulella!... Hän vihastuu, kun
kerrotaan tästä hänen "elämänsä runoudesta", kuten hän sanoo. Älä
loukkaa ilkeällä kielelläsi minun sydämeni pyhyyttä! -- sanoo hän. --
Mutta mikä pyhyys se on? Järjen pimenemistä... koulutytön haaveita!
Elämä on hyvin yksinkertaista! Eikö totta? Nauti ja kuole sitten
ajoissa, siinä koko juttu! Mutta kuole ajoissa! Älä tee niinkuin minä,
se on pahasti, en toivoisi teille samaa...
Kertomus ja everstistä lähtevä haju panivat Ippolit Sergejevitshin pään
pyörälle. Varjenka ei näyttänyt kiinnittävän häneen huomiotaan, vaan
keskusteli yhä puoliääneen Jelisaveta Sergejevnan kanssa, joka samalla
seurasi vakavasti kertomusta.
-- Pyydän teelle! -- kajahti ovesta täti Lutshitskajan matala ääni. --
Varjenka, auta isääsi!
Ippolit Sergejevitshiltä pääsi helpotuksen huokaus, ja hän liittyi
Varjenkaan, joka helposti työnsi edellään raskasta nojatuolia.
Teepöytä oli katettu englantilaiseen tapaan kylmine ruokineen. Suuren,
verisen pihvin ympärillä oli viinipulloja, jotka houkuttelivat everstin
rinnasta tyytyväisen naurun. Näytti siltä, kuin hänen karhuntaljaan
käärityt jalkansakin olisivat vavisseet nautinnon esimausta. Hän ajoi
tuolissaan pöydän ääreen ja ojensi pulloja kohti turpeat, vapisevat,
tummain ihokarvain peittämät kätensä nauraen niin kovasti, että suuren
korihuonekaluilla kalustetun ruokasalin ilma rupesi aaltoilemaan.
Teenjuontia kesti ikävystyttävän kauan, ja eversti kertoi koko ajan
sotajuttujaan, joihin täti Lutshitskaja silloin tällöin työnsi väliin
lyhyen huomautuksen. Mutta Varjenka keskusteli yhä puoliääneen
Jelisaveta Sergejevnan kanssa.
-- Mistä ihmeen asiasta hän yhä vielä... -- harmitteli Ippolit
Sergejevitsh, joka oli joutunut everstin uhriksi.
Hänestä näytti, että tänään Varjenka oli melkein huomaamaton häntä
kohtaan. Vai olisiko se ehkä teeskentelyä? Ja hän tunsi olevansa valmis
vaikka suuttumaan tytölle.
Mutta vihdoinkin Varjenka katsoi Ippolit Sergejevitshiin ja nauroi
heleästi.
-- Sisareni kai käänsi hänen huomionsa minuun! -- ajatteli Ippolit
Sergejevitsh rypistäen tyytymättömästi kulmakarvojaan.
-- Ippolit Sergejevitsh! Oletteko jo juonut teenne? kysyi Varjenka.
-- Olen...
-- Haluttaako teitä lähteä kävelemään! Minä näytän teille kauniita
paikkoja!
-- Lähdetään... Entä sinä, Jelisaveta, lähdetkö?
-- Minä? En! Minä istun mieluummin Margarita Rodicnovnan ja everstin
kanssa.
-- Ho-ho-ho! Mieluista seistä haudan partaalla, johon minun
puolikuollut ruumiini kohta lasketaan! -- nauroi eversti. -- Miksi
puhua mokomia?
-- Varjenka tulee varmasti kysymään: onko teillä ikävä meillä? --
ajatteli Ippolit Sergejevitsh mennessään tytön kanssa puutarhaan. Mutta
tyttö kysyikin:
-- Mitä pidätte isästäni?
-- Oo! -- huudahti Ippolit Sergejevitsh hiljaa. -- Hän herättää
kunnioitusta!
-- Niin! -- huudahti Varjenka. -- Kaikki ajattelevat hänestä samalla
tavalla. Hän onkin ollut hirmuisen urhoollinen! Hän ei kerro itsestään,
mutta täti Lutshitskaja, joka oli samassa rykmentissä kuin hän, on
kertonut, että isän hevonen sai Gornyj-Dubnjakissa kuulan sieraimeensa
ja karkasi suoraa päätä turkkilaisia kohti. Hänen onnistui viime
hetkessä ohjata pillastunut hevonen rintaman suuntaan. Hevonen
ammuttiin hänen altaan, hän kaatui ja näki neljän turkkilaisen
hyökkäävän häntä kohti. Samassa oli yksi hänen niskassaan ja aikoi jo
lyödä isää pyssynperällä, mutta tämä iski häntä reiteen. Turkkilainen
meni nurin, ja samassa paukahtaa laukaus isän revolverista suoraan päin
vihollisen naamaa! Isä sai vedetyksi hevosen kyljen alle jääneen
jalkansa irti, kun kolme turkkilaista juoksi häntä kohti, ja
pitemmällä koko liuta vihollisia, mutta meidän sotilaamme riensivät
päinvastaiselta puolelta apuun Jakovljevin johdolla. Isä otti kaatuneen
turkkilaisen pyssyn, nousi seisomaan -- ja eteenpäin! Hän oli hirmuisen
vahva... Hän löi erästä turkkilaista päähän, pyssy rikki, otti miekan,
mutta se oli tylsä... turkkilainen aikoi jo upottaa pistimen hänen
rintaansa. Silloin isä sieppasi pyssynhihnasta kiinni ja läksi
omaisiaan kohtaan raahaten turkkilaista perässään. Samassa kuula
haavotti isää kylkeen ja pistin raapaisi kaulaan. Isä luuli olevansa
hukassa, kääntyi vihollista vastaan, tempasi pyssyn turkkilaisen
kädestä ja hyökkäsi heitä kohti -- hurraa! Silloin saapui Jakovljev
sotilaineen avuksi, ja he karkottivat turkkilaiset tuiman tappelun
jälkeen. Isälle tarjottiin tämän kahakan johdosta Yrjönristiä, mutta
hän kieltäytyi ottamasta sitä vastaan, koska Yrjönristiä ei annettu
eräälle hänen rykmenttinsä aliupseerille, joka tässä kahakassa kaksi
kertaa pelasti Jakovljevin ja kerran isänkin. Kun aliupseerille oli
annettu kunniamerkkinsä, niin isäkin suostui ottamaan sen...
-- Kerrottepa tuosta kahakasta aivan kuin olisitte itse ottanut siihen
osaa... -- keskeytti Ippolit Sergejevitsh.
-- Niin... -- sanoi Varjenka huokaisten ja silmiään siristäen. -- Kyllä
sota on ihanaa... Minä rupean laupeudensisareksi, jos vain tulee
sota...
-- Ja minä sotamieheksi...
-- Te? -- kysyi tyttö hänen vartaloaan tarkastellen. -- Nyt te laskette
leikkiä... teistä tulisi huono sotamies... te olette niin heikko ja
laiha...
Tämä pisti Ippolit Sergejevitshin sydämeen.
-- Olen tarpeeksi vahva, uskokaa pois... -- selitti hän.
-- Tokkohan? -- epäili Varjenka.
Ippolit Sergejevitshissä leimahti hurja halu syleillä tyttöä niin
lujasti, että kyynelet puristuisivat tämän silmistä. Hän vilkaisi
ympärilleen, kohautti olkapäitään -- mutta häpesi samalla haluaan.
He astelivat puutarhakäytävää pitkin suorien omenapuurivien välissä, ja
takaapäin käytävän päästä katsoi talon akkuna heidän jälkeensä. Omena
putosi puusta kumeasti pompahtaen maata vasten, ja jostakin
läheisyydestä kuului puhetta. Joku kysyi:
-- Onko hänkin sulhasia?
Toinen ääni vastasi äreästi.
-- Odottakaahan... -- pysähdytti Varjenka kävelytoverinsa tarttuen
hänen hihaansa. -- Kuunnelkaamme, he juttelevat teistä...
Ippolit Sergejevitsh katsoi nyrpeästi ja virkkoi:
-- Minun ei tee mieleni kuunnella palvelijain puhetta...
-- Mutta minun tekee... -- ehätti siihen Varjenka. -- On niin hirmuisen
intresanttia kuulla, mitä he puhuvat meistä, herrasväestään, kun he
ovat omissa hommissaan...
-- Ehkä se on intresanttia, mutta kaunista se ei ainakaan ole... --
hymähti Ippolit Sergejevitsh.
-- Miksei? Minusta ainakin he puhuvat pelkkää hyvää.
-- Onnittelen teitä...
Ippolit Sergejevitshissä oli herännyt ilkeä halu puhua tytön kanssa
röyhkeästi, raa'asti, loukkaavasti. Varjenkan käytös tänään oli
suututtanut häntä: siellä sisällä tyttö ei ollut välittänyt hänestä
rahtuakaan, aivan kuin hän ei olisi ymmärtänyt Ippolit Sergejevitshin
tulleen taloon juuri hänen luokseen eikä hänen jalattoman isänsä tai
rutikuivan tätinsä luo. Ja sitten Varjenka oli moittinut häntä heikoksi
ja kohdellut häntä alentavasti.
-- Mitä tämä kaikki merkitsee? -- ajatteli hän. -- Jollei minussa
sisäisestikään ole mitään intresanttia, niin mikä on vetänyt häntä
luokseni? Uutuuden viehätys -- ja siinä kaikki?
Hän uskoi, että jokin veti Varjenkaa hänen luokseen ja että
kysymyksessä oli kiemailu, jonka tyttö ovelasti osasi kätkeä
lapsellisuuden ja avosydämisyyden verhoon.
-- Ehkä hän pitää minua typeränä... ja toivoo minun viisastuvan...
-- Täti oli oikeassa -- tulee sade! -- sanoi Varjenka katsoen kauas. --
Katsokaa millainen pilvi... ja kuinka ilma on käynyt painostavaksi,
kuten ainakin ennen sadetta...
-- Se on ikävä... -- virkkoi Ippolit Sergejevitsh. -- Pitää kääntyä
takaisin ja huomauttaa siitä sisarelle...
-- Miksi niin?
-- Jotta ehtisimme ennen sadetta kotiin...
-- Luuletteko, että me päästämme? Ettekä te enää ennättäisi ennen
sadetta kotiin... Teidän tulee odottaa meillä kunnes menee ohi...
-- Mutta jos sadetta kestää yöhön saakka?
-- Olette yötä talossa... -- vastasi Varjenka kategorisesti.
-- Ei, ei se sentään... -- vastusteli Ippolit Sergejevitsh.
-- Voihan yhden yön olla miten hyvänsä.
-- En minä tässä omaa mukavuuttani ajattele.
-- Älkääkä ajatelko muittenkaan mukavuutta. Kukin pitäköön itsestään
huolen.
He kulkivat kinastellen eteenpäin, mutta taivaalla tuli heitä vastaan
synkkä pilvi ja jossakin kaukana ukkonen kuului jo jyrähtävän. Ilma
muuttui raskaaksi ja tukahuttavaksi, ikäänkuin lähestyvä pilvi olisi
ajanut sitä edellään. Puitten lehdetkin näyttivät nuutuneen ja
odottavan virkistävää sadetta.
-- Emmekö käänny takaisin? -- ehdotti Ippolit Sergejevitsh.
-- Käännytään vaan... on niin painostava... Minä en pidä lainkaan
odottamisesta, olkoonpa sitten tulossa ukkonen tai joku juhla. Itse
ukkosta tai juhlaa vastaan minulla ei ole mitään, mutta odottaa niitä,
se on hirmuisen ikävää. Jospa kaikki tapahtuisi yhtäkkiä: kun käyt
nukkumaan -- talvi, pakkanen, kun heräät -- kevät, kukkasia,
aurinkoa... tai -- aurinko paistaa täydeltä terältään ja yhtäkkiä --
pimeä, salamoita, vettä kuin saavista kaataen...
-- Ehkä te toivotte, että ihmisenkin pitäisi muuttua yhtäkkiä,
odottamatta? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh hymähtäen.
-- Ihmisen täytyy aina olla intresantti... -- sanoi Varjenka
opettavasti.
-- Mitä te tarkotatte sitten intresantilla? -- huudahti Ippolit
Sergejevitsh harmistuneesti.
-- Mitäkö tarkotan? Sitä on vaikea sanoa... Minä luulen, että ihmiset
olisivat intresantteja, jos he olisivat eloisampia... jos he
nauraisivat, laulaisivat, soittaisivat... olisivat rohkeampia,
voimakkaampia... vieläpä röyhkeitä... raakoja...
Ippolit Sergejevitsh kuunteli tarkkaavasti tytön määrittelyjä ja kysyi
itseltään:
-- Suositteleeko hän ehkä minulle ohjelmaa, jonka mukaan minun pitäisi
kohdella häntä?...
-- Ihmisissä ei ole nopeutta... mutta jotta elämä voi olla
intresanttia, täytyy kaiken tapahtua nopeasti... -- selitti tyttö
vakava ilme kasvoilla.
-- Kuka tietää, ehkä olettekin oikeassa... -- huomautti Ippolit
Sergejevitsh hiljaa... -- ei kuitenkaan aivan oikeassa...
-- Älkää peräytykö! -- nauroi Varjenka. -- Miksen olisi aivan oikeassa?
Joko aivan tai ei ensinkään... joko olen kaunis tai ruma... joko hyvä
tai paha... niin pitää tuomita! Kun sanotaan: koko lailla, sangen
rakastettava, niin se on vain arkuutta... ei uskalleta sanoa totuutta!
-- Mutta tiedättekö, noin ratkaisevalla kahtiajaolla te loukkaatte
useita!
-- Millä tavalla?
-- Te ette ole oikeudenmukainen...
-- Sitä oikeudenmukaisuutta! Ikäänkuin koko elämä olisi siinä eikä
ilman sitä voisi tulla toimeen! Kuka sitä tarvitsee? -- huudahti
Varjenka innokkaasti ja oikullisesti, ja hänen silmänsä säkenöivät.
-- Kaikki sitä tarvitsevat, Varjenka Vasiljevna! Rahvaanmiehestä teihin
saakka... -- sanoi Ippolit Sergejevitsh vaikuttavasti pannen merkille
tytön innostuksen ja koettaen päästä siitä selville.
-- Minä en tarvitse oikeudenmukaisuutta lainkaan! -- väitti Varjenka ja
teki kädellään liikkeen, ikäänkuin hän olisi työntänyt luotaan jotakin.
-- Ja jos sitä tarvitsenkin, niin itse minä sen hankin... Miksi te aina
olette niin huolissanne ihmisten tähden? Te sanotte sen vain
ärsyttääksenne minua... te olette tänään niin tärkeä, pöyhkeä...
-- Minäkö ärsyttäisin? Miksi? -- ihmetteli Ippolit Sergejevitsh.
-- Mistä minä sen tiedän? Ikävän tähden, ehkä... Mutta -- heittäkää
pois! Minä tulen toimeen ilman teitäkin... uh! kuinka olen ladattu!
Minua on sulhasten tähden kiusattu koko viikko... kaadettu päälleni
myrkkyä ja likaisia epäluuloja...
Tytön silmissä paloi fosforimainen loisto, sieraimet vapisivat ja koko
ruumis värisi kiihtymyksestä, joka oli yhtäkkiä vallannut hänet.
Ippolit Sergejevitsh alkoi katse hämäränä ja sydän hätäisesti
jyskyttäen selittää syyttömyyttään.
-- En minä ole ärsyttänyt teitä...
Mutta samassa iski ukkonen tuimasti aivan heidän päänsä päällä,
ikäänkuin jokin suuren suuri hirviö olisi yhtäkkiä räjähtänyt
nauramaan. Voimakkaan jyrinän huumaamina he säpsähtivät ja pysähtyivät
silmänräpäykseksi, mutta läksivät heti taloon. Puitten lehdet
vapisivat, ja taivaalla tummana samettina poimuileva pilvi loi maahan
varjoa...
-- Kuinka me oikeastaan rupesimme kinastelemaan... -- ihmetteli
Varjenka matkalla. -- Minä en huomannut, milloin se hiipi kimppuun...
Jelisaveta Sergejevna ja täti Lutshitskaja seisoivat talon portailla.
Jälkimäisellä oli suuri olkihattu päässä, mikä teki hänet auringonkukan
kaltaiseksi.
-- Tulee kova ukkosilma, -- ilmotti hän matalalla äänellä katsoen
Ippolit Sergejevitshiä suoraan silmiin, ikäänkuin olisi vakuuttanut
tälle, että ukkonen on lähellä. Sitten hän sanoi:
-- Eversti on nukkunut... -- ja poistui.
-- Mitä sinä sanot tästä? -- kysyi Jelisaveta Sergejevna osottaen
päännyökkäyksellä taivaaseen. -- Ehkä meidän täytyy jäädä yöksi tänne.
-- Jollemme häiritse ketään.
-- Siinä on mies! -- huudahti Varjenka osaksi kummastellen, osaksi
säälien. -- Pelkää häiritä, olla epäoikeudenmukainen... hyvä Jumala!
Teidän mahtaa olla hyvin ikävä elää kuin kuolaimet suussa! Minun
mielestäni pitää häiritä, jos tekee mieli häiritä, ja olla
epäoikeudenmukainen, jos haluttaa!...
-- Kyllä Jumala itse katsoo, kuka on oikeassa... -- keskeytti
Jelisaveta Sergejevna ja hymyili tytölle tuntien ylemmyytensä. --
Luulen, että on paras mennä sisälle... Entä te?
-- Me katsomme täällä ukkosilmaa... eikö niin, Ippolit Sergejevitsh?
Tämä ilmaisi suostumuksensa kumarruksella.
-- Minä en ainakaan ole mikään suurenmoisten luonnonvoimien ihailija...
ne voivat aiheuttaa kuumetta tai nuhaa. Voihan sitäpaitsi ukkosilmasta
nauttia ikkunalasin läpi... ai!
Salama leimahti ja halkaisi pimeyden ja näytti hetkeksi kaiken sen,
minkä tämä oli niellyt. Seurasi parin sekunnin painostava hiljaisuus,
ja sitten jyrähti ukkonen kuin laukaus kiirien ryskyen talon yli.
Vihuri hyökkäsi jostakin lennättäen maasta pölyä ja rikkoja, jotka
pylväänä kohosivat ilmaan. Lenteli oljenkorsia, paperipalasia, lehtiä,
pääskyset lävistivät ilman pelokkaasti vikisten, puut suhisivat
kolkosti, talon rautainen katto rapisi kummallisesti hietaisesta
pölysateesta.
Varjenka katseli myrskyn leikkiä ovenpielen takaa, ja Ippolit
Sergejevitsh seisoi kauempana hänen takanaan siristäen silmiään
pölyltä. Eteinen oli pimeä, mutta kun salama leimahti, näkyi tytön
sorja vartalo sen sinertävässä valossa.
-- Kas... kas!... -- huudahteli Varjenka, kun salama halkaisi pilven...
-- näittekö? Pilvi ikäänkuin hymyilee, eikö totta? Se on kuin hymyä...
On olemassa sellaisia synkkiä, sanattomia ihmisiä, jotka vaikenevat,
vaikenevat, kunnes yhtäkkiä hymyilevät: silmät syttyvät, hampaat
välähtävät... Kas! sataa...
Suuret, raskaat sadepisarat putosivat ensin harvemmin, sitten yhä
tiuhemmin kattoa vasten yltyen vihdoin jonkunlaiseksi ulvovaksi
humuksi.
-- Menkäämme sisälle... te kastutte... -- virkkoi Ippolit Sergejevitsh,
jonka oli kiusallista seista niin lähellä tyttöä tässä ahtaassa,
pimeässä eteisessä -- kiusallista ja suloista. Ja hän ajatteli katsoen
tyttöön:
-- Mitä, jos suutelisin häntä?
Salama leimahti valaisten puolen taivasta, ja Ippolit Sergejevitsh
näki, kuinka hän innokkaasti huudahtaen nosti kätensä ylös ja seisoi
hiukan taaksepäin nojaten, ikäänkuin hän olisi paljastanut rintansa
salamoille. Ippolit Sergejevitsh kiersi käsivartensa tytön vyötäisten
ympäri ja painaen päänsä melkein hänen olkapäähänsä kiinni kysyi
huohottaen:
-- Mikä... mikä teitä vaivaa?
-- Ei mikään!... -- huudahti hän kärsimättömästi vapauttaen itsensä
notkealla, voimakkaalla liikkeellä toisen käsivarsista. -- Hyvänen
aika, kuinka te pelästyitte... vaikka olette mies!
-- Minä säikähdyin teidän tähtenne... -- sanoi Ippolit Sergejevitsh
omituisesti ja vetäytyi takaisin.
Kosketus poltti vieläkin hänen käsiään ja täytti hänen rintansa
tulisella halulla syleillä tyttöä, syleillä voimakkaasti,
tuskallisesti. Hän saattoi tuskin hillitä itseään ja hänen teki
mielensä mennä sateeseen, joka piiskasi puita suurilla pisaroilla.
-- Minä menen sisälle, -- sanoi hän.
-- Menkäämme vain, -- suostui Varjenka vasten tahtoaan, siirtyi
kuulumattomasti hänen ohitsensa pimeässä ja avasi oven.
-- Ho-ho-ho! -- tervehti heitä everstin ääni. -- Mitä? Luonnonvoimain
komentajan käskystä vangitaan herrasväki, kunnes uusi käsky annetaan?
Ho-ho-ho!
-- Kauhea ukkosilma, -- ilmotti täti Lutshitskaja vakavasti katsoa
tuijottaen Ippolit Sergejevitshin kalpeihin kasvoihin.
-- Minä en pidä näistä luonnon mielettömyyksistä! -- sanoi Jelisaveta
Sergejevna ylenkatseellinen ilme kylmillä kasvoillaan. -- Ukkoset,
pyryt... mitä hyödyttävät sellaiset voiman tuhlaukset?
Ippolit Sergejevitsh hillitsi töin tuskin sen verran kiihtymystään,
että sai sisareltaan rauhallisesti kysytyksi:
-- Luuletko, että tätä kestää kauankin?
-- Koko yön, -- vastasi täti Lutshitskaja.
-- Siltä näyttää, -- vahvisti sisar.
-- Kyllä teidän nyt täytyy jäädä tänne! -- nauroi Varjenka.
Ippolit Sergejevitsh hytkähti. Hän oli kuulevinaan tytön äänessä
jotakin turmiollista.
-- Niin täytyy, -- myönsi Jelisaveta Sergejevna. -- Me emme voisi yöllä
ajaa Kamovo-metsän läpi särkemättä rattaita... Parhaassa tapauksessa...
-- Täällä on tilaa kyllä! -- huomautti täti.
-- Minä pyytäisin... suokaa anteeksi! ukkonen vaikuttaa minuun niin
pelottavasti... Minä pyytäisin saada tietää... missä minä saan
nukkua... tahtoisin vetäytyä sinne hetkeksi... -- sanoi Ippolit
Sergejevitsh.
Hänen kolkolla äänellä ja katkonaisesti lausumansa sanat herättivät
yleistä kummastusta.
-- Minä näytän teille heti... siellä saatte olla rauhassa... -- sanoi
Varjenka levottomasti.
Jelisaveta oli muita rauhallisempi ja kysyi hymyillen:
-- Pyörryttääkö?
Mutta eversti kähisi:
-- Joutavia! Kyllä se menee kohta ohi! Minun rykmenttitoverini, majuri
Gortalov, jonka turkkilaiset pistivät kuoliaaksi eräässä rynnäkössä,
oli aika poika! Oo! Harvinainen mies! Urhoollinen sotilas! Sistovossa
hän marssi miehistönsä edessä turkkilaisia vastaan niin rauhallisesti
kuin olisi johtanut katrillia, löi, iski, huusi, särki miekkansa,
sieppasi nuijan ja murskasi sillä vihollisia! Koko peto! Mutta kun
ukkonen kävi, niin silloin hän oli hermostunut kuin nainen...
Naurettavaa! Kalpeni kuin te, horjui, huokasi!... Sitäpaitsi suuri
juoppo, pelaaja -- kuvitelkaa, miten se sopi hänelle!
Ippolit Sergejevitsh kuunteli, pyysi anteeksi, rauhotti kaikkia ja
kirosi itseään. Häntä todellakin pyörrytti, ja kun täti Lutshitskaja
nosti erään pullon hänen nenänsä alle ja komensi: "Haistakaa!" niin hän
otti pullon ja hengitti ahnaasti sen kirpeää hajua tuntien, että koko
tämä kohtaus oli naurettava ja alensi hänen arvoaan Varjenkan silmissä.
Sade rapisteli yhä ikkunaruutuja, salamat välähtivät katsoen
huoneeseen, jyrinä helisti ikkunalaseja, ja kaikki tämä herätti
everstin mielessä muiston taistelusta sotatantereella.
-- Viimeisessä kahakassa... en muista enää, missä se tapahtui... oli
samanlaista kuin nyt. Ukkosta, sadetta, salamoita, yhteislaukauksia...
luutnantti Vjahirjev vetää konjakkipullon taskustaan, nostaa
huulilleen: bul-bul-bul! Samassa kuula -- trah! -- ja pullo on
säpäleinä! Luutnantti katsoo pullonkaulaa kädessään ja sanoo: piru
vieköön, turkkilaiset tappelevat pullojen kanssa! Ho-ho-ho! Minä
hänelle: te erehdytte, luutnantti, turkkilaiset ampuvat pulloja, mutta
te tappelette pullojen kanssa! Ho-ho-ho! Metkasti sanottu?
-- Joko voitte paremmin? -- kysyi täti Lutshitskaja Ippolit
Sergejevitshiltä.
Tämä puri hammasta, kiitti häntä ja katsellessaan läsnäolevia ikävän
tuskallinen ilme kasvoillaan huomasi Varjenkan hymyilevän
epäluuloisesti ja kuuntelevan hämmästyneenä Jelisaveta Sergejevnan
kuiskauksia. Vihdoin hänen onnistui päästä irti näistä ihmisistä, ja
pienessä huoneessa, joka oli hänelle varattu, hän koetti selvitellä
tunteitaan sateen rapistellessa ikkunaruutuja.
Voimaton viha itseään kohtaan ja toivo ymmärtää, mitä oli tapahtunut,
taistelivat hänen rinnassaan. Kuinka hän oli saattanut menettää kyvyn
hillitä itseään? Oliko hän viehättynyt tyttöön niin syvästi? Mutta
hänen ei onnistunut löytää lujaa perustaa eikä päästä mihinkään
johtopäätökseen. Kiihtynyt tunne raivosi vihurina. Ensin hän päätti
vielä samana päivänä selittää tytölle kaikki, mutta samassa hän luopui
siitä muistaessaan, että se johtaisi hänet velvollisuuteen määrätä
tarkoin suhteensa Varjenkaan. Olihan hänen mahdoton naida tuo kaunis
hirviö! Ippolit Sergejevitsh moitti itseään myöskin siitä, että hän oli
antanut viehättymisensä kehittyä niin pitkälle, ettei osannut enää
hoitaa ohjaksia. Hänestä oli näyttänyt, että hän oli valmis antautumaan
hänelle ja että tyttö vain kylmästi leikkii hänen kanssaan. Hän syytti
Varjenkaa typeräksi, eläimelliseksi, sydämettömäksi, mutta väitti
samalla itseään vastaan puolustaen tyttöä. Ja sade piiskasi koko ajan
uhkaavasti ikkunaruutuja, ja koko talo vapisi ukkosen jyristessä.
Vihdoin hän sai puristetuksi itsensä järkevyyden pihteihin, ja kaikki
hänen kiihtyneet tunteensa virtasivat takaisin jonnekin sydämen
syvyyteen tehden tilaa harmin tunteelle.
Nuori tyttö, jonka mahdoton seurapiiri on turmellut, johon terve järki
ei voi vaikuttaa, joka on horjumaton harhaluuloissaan, sellainen
merkillinen tyttö oli kolmen kuukauden kuluessa tehnyt hänestä melkein
eläimen! Hän tunsi, kuinka tosiasian häpeä painosti häntä. Hän oli
tehnyt voitavansa tehdäkseen tytöstä kunnon ihmisen, mutta sen tehtyään
hänen olisi pitänyt jättää hänet eikä antaa tytön herättää
aistillisuuden häpeällistä temmellystä.
-- Minua vähemmän kunnon ihminen olisi tässä tapauksessa ollut
viisaampi minua, -- ajatteli hän ja tunsi samassa pistoksen rinnassaan.
-- Kunnollisuusko minua siitä pidätti? Ehkä vain voimattomuus? Entä
jollei se olekaan tunne, vaan hekuma, joka minua kiihottaa? Voinko minä
yleensä rakastaa? Kelpaanko aviomieheksi, isäksi? _Elänkö_ minä?
Tähän tapaan ajatellen hän tunsi joutuvansa kylmyyden ja kiusallisen
pelkuruuden valtaan.
Hänet kutsuttiin illalliselle.
Varjenka katsoi häneen uteliaasti ja kysyi:
-- Joko päänsärky on mennyt ohi?
-- Kyllä, kiitos kysymästä... -- vastasi hän kuivasti ja istuutui
mahdollisimman kauas hänestä.
Eversti torkkui tuolissaan nyökäytellen päätään ja kuorsahdellen.
Naiset istuivat kaikki sohvassa jutellen joutavista asioista. Sateen
humu oli hiukan vaimentunut, mutta sen itsepintaisesta äänestä saattoi
kuulla, että se oli lujasti päättänyt valella maata hyvin kauan.
Pimeä katsoi ikkunoista sisään. Huoneessa oli painostava ilma, ja tätä
painostusta lisäsivät kolmesta sytytetystä lampusta nouseva öljyn haju
ja everstin parfymit. Ippolit Sergejevitsh oli hermostunut; hän katsoi
Varjenkaan ja ajatteli:
-- Eipä tule luokseni... miksei? Kunpa Jelisaveta ei vain olisi tehnyt
havaintoja ja lörpötellyt hänelle tyhmyyksiään.
Roteva Fjokla puuhasi ruokailuhuoneessa. Hän katsoi tuontuostakin
vierashuoneessa istuvaan Ippolit Sergejevitshiin, joka ääneti poltteli
paperossia.
-- Neiti! Illallinen on katettu... -- ilmotti Fjokla ovesta.
-- Olkaa hyvä, Ippolit Sergejevitsh... Täti, ehkemme herätä isää ..
nukkukoon täällä... muuten hän rupee taas juomaan.
-- Se on järkevästi... -- huomautti Jelisaveta Sergejevna.
Mutta täti Lutshitskaja selitti puoliääneen kohautellen olkapäitään:
-- Kaikki on jo myöhäistä... jos hän juo, niin hän kuolee pikemmin,
mutta nauttii enemmän, ja jollei hän juo, niin elää kauemmin, mutta
nauttii vähemmän...
-- Sekin on järkevästi... -- nauroi Jelisaveta Sergejevna.
Illallispöydässä Ippolit Sergejevitsh istui Varjenkan vieressä ja teki
sen havainnon, että tytön läheisyys herättää uudestaan hänessä
hämmennystä. Hänen teki mielensä siirtyä niin lähelle, että tulisi
koskettaneeksi edes tytön pukua. Hän piti itseään silmällä ja päätti,
että hänen tunteessaan on paljon aistillisuutta, mutta vähän hengen
voimaa...
-- Veltto sydän! -- huudahti hän surullisesti itsekseen. Ja heti sen
jälkeen hän melkein ylpeästi pani merkille, että nyt hän ei pelkää
sanoa totuutta omasta itsestään ja ymmärtää oman "minänsä" jokaisen
liikkeen.
Itsensä kanssa askarrellen hän vaikeni.
Varjenka kääntyi ensin useasti hänen puoleensa, mutta kun hänen
vastauksensa olivat kovin lyhyitä ja kuivia, niin tyttöä ei haluttanut
keskustella hänen kanssaan. Kun he illallisen jälkeen jäivät sattumalta
kahdenkesken, kysyi Varjenka yksinkertaisesti:
-- Miksi olette niin alakuloinen? Onko teidän ikävä vai oletteko
tyytymätön minuun?
Ippolit Sergejevitsh vastasi, ettei häntä vaivaa alakuloisuus eikä
tyytymättömyys.
-- Mikä teitä sitten vaivaa? -- kysyi tyttö itsepäisesti.
-- Ei mikään erikoisesti... mutta liian suuri huomaavaisuus saattaa
joskus vaikuttaa ihmiseen väsyttävästi.
-- Liian suuri huomaavaisuus? -- kysyi Varjenka miettivästi. -- Kenen
puolelta? Isänkö? Tätihän ei ole puhunut kanssanne.
Ippolit Sergejevitsh tunsi punastuvansa tämän avosydämisyyden ja
toivottoman itsepäisyyden edessä. Mutta vastausta odottamatta Varjenka
pyysi hymyillen:
-- Älkää olko tuollainen enää, minä pyydän... Minä en voi sietää ikäviä
ihmisiä... Tiedättekö mitä? Pelatkaamme korttia... osaatteko?
-- Huonosti... ja tunnustan, etten hyväksy tätä hyödytöntä
ajanvietettä... -- ilmotti toinen tuntien jo olevansa suostuvainen
sovintoon.
-- Enkä minäkään... mutta mitä tehdä? Nyt te näette, kuinka meillä on
ikävää! -- sanoi tyttö huolissaan. -- Minä tiedän, että te olette
tuollainen vain siksi, että teidän on ikävä.
Ippolit Sergejevitsh rupesi vakuuttamaan asian olevan päinvastoin, ja
jota kauemmin hän puhui, sitä lämpimämmiksi muuttuivat hänen sanansa,
kunnes hän vihdoin, itsekään sitä huomaamatta, lopetti:
-- Elämä erämaassakaan ei voisi teidän kanssanne olla ikävää, jos te
vain tahtoisitte...
-- Mitä minun pitää tehdä? -- iski tyttö, jonka toivo ilahuttaa toista
näytti olevan aivan vilpitön.
-- Teidän ei tarvitse tehdä mitään, -- vastasi toinen, kätkien syvälle
itseensä sen, mitä olisi tahtonut vastata.
-- Ei, totisesti... te olette tullut tänne lepäämään, teillä on niin
paljon raskasta työtä, teidän täytyy koota voimia, ja ennen teidän
tuloanne Jelisaveta sanoi minulle: Sinun täytyy auttaa minua
tuulettamaan ja virkistämään sitä kirjatoukkaa... mutta mitä minä...
mitä minä voin tehdä? Tosiaankin, jos minä tietäisin, että se poistaisi
teistä ikävän... niin minä suutelisin teitä.
Ippolit Sergejevitshin silmissä musteni, ja veri syöksähti niin
voimakkaasti hänen sydämeensä, että hän melkein horjahti.
-- Koettakaa... suudelkaa... suudelkaa... -- sanoi hän kaameasti
seisten tytön edessä, jota hän ei kuitenkaan nähnyt.
-- Ohoo! Kas vaan! -- virkahti Varjenka nauraen ja katosi samassa.
Ippolit Sergejevitsh syöksähti tytön jälkeen ja pysähtyi vasta ovessa,
mutta kaikki hänessä tempautui pakenevan jälkeen.
Hetken kuluttua hän huomasi everstin. Ukko nukkui pää painuksissa ja
kuorsaili makeasti. Juuri tämä kuorsaaminen herätti Ippolit
Sergejevitshin, jonka piti saada itsensä vakuutetuksi, että
yksitoikkoinen ja valittava ääni, jonka hän kuuli, ei noussut hänen
omasta rinnastaan, vaan kuului ikkunain takaa, ja että se on sade, joka
itkee, eikä hänen haavoitettu sydämensä. Silloin viha hänessä kuohahti.
-- Sinä leikit... sinä leikit?... -- sähisi hän hampaittensa välistä ja
uhkasi Varjenkaa nöyryyttävällä rangaistuksella. Hänen rintaansa
poltti, mutta jaloissa tuntui kuin jääneulain pistoksia.
Naiset tulivat nauraen huoneeseen, ja heidän läsnäolonsa pakotti
Ippolit Sergejevitshin hillitsemään itsensä. Täti Lutshitskaja nauroi
niin kovasti, että tuntui kuin hänen keuhkonsa olisivat revetä.
Varjenkan kasvoilla oli vilkas, viekas hymy, mutta Jelisaveta
Sergejevnan nauru oli pidätettyä.
-- Minuako he noin nauravat?! -- ajatteli Ippolit Sergejevitsh.
Varjenkan esittämästä kortinpeluusta ei tullutkaan mitään, ja tämä
antoi Ippolit Sergejevitshille tilaisuuden poistua kamariinsa syyttäen
pahoinvointia. Poistuessaan vierashuoneesta hän tunsi selässään kolme
kysyvää, kummastelevaa katsetta.
Nyt hänen rinnassaan oli jotakin säikkymätöntä ja raskasta ja hänen
samalla kertaa teki ja ei tehnyt mielensä määritellä tätä omituista,
melkein sairaalloista aistintaa.
-- Minä kiroan mokomat nimettömät tunteet! -- huudahti hän itsekseen.
Vesipisarat putoilivat jossakin yksitoikkoisesti:
-- Tak... tak...
Istuttuaan tunnin verran taistellen oman itsensä kanssa ja koettaen
turhaan käsittää sitä, mikä oli jäänyt käsittämättä, hän päätti käydä
nukkumaan ja nousta seuraavana aamuna vapaana kaikesta nöyryyttävästä.
Mutta maatessaan sängyssä hän vähitellen rupesi kuvittelemaan näkevänsä
Varjenkan sellaisena kuin oli nähnyt hänet portailla salaman valossa
kädet ojennettuina ylös ja rinta nautinnosta väristen. Ja hän alkoi
miettiä, että jos hänen pitäisi olla rohkeampi tyttöä kohtaan... mutta
hän keskeytti oman ajatuksensa ja päätti lauseen näin: niin hän
kietoisi kaulaansa kieltämättä kauniin, mutta hirveän epämukavan,
raskaan ja itsepäisen rakastajattaren, jonka luonne on villin kissan ja
aistillisuus raakaa, se on varma!
Mutta yhtäkkiä hänen sekavassa mielessään välähti ajatus; hän vapisi
kiireestä kantapäähän, hyppäsi vuoteesta, juoksi ovelle ja avasi sen
lukosta. Sitten hän heittyi hymyillen takaisin vuoteeseensa ja alkoi
tuijottaa oveen ajatellen itsekseen innokkaasti:
-- Sellaista on tapahtunut...
Hän oli joskus lukenut samanlaisesta tapauksesta: nainen astui keskellä
yötä huoneeseen ja antautui mitään kysymättä, vaatimatta, ainoastaan
elääkseen hetken. Varjenka, -- onhan hänessä jotakin yhteistä
kertomuksen sankarittaren kanssa, -- saattaa tehdä samoin. Eikö hänen
suloisessa huudahduksessaan: "Kas vaan!" -- kaikunut lupaus, jota hän
ei ollut heti kuullut? Ja nyt Varjenka on kohta tuleva valkoisissa...
väristen häpeästä ja halusta!
Ippolit Sergejevitsh nousi useamman kerran vuoteestaan, kuunteli
hiljaisuutta, sadetta ja jäähdyttäen kuumaa ruumistaan. Mutta eipä vain
kuulunut varovaisten askelten toivottua ääntä yön hiljaisuudessa.
-- Millaisessa asennossa hän mahtaa astua sisään? -- ajatteli hän ja
kuvitteli näkevänsä Varjenkan kynnyksellä päättäväinen ja ylpeä ilme
kasvoilla. -- Tietysti hän antaa ylpeästi kauneutensa hänelle!
Kuningattaren lahja! Tai hän hiipii sisään pää painuksissa, hämillään,
häveten, kyynelet silmissä. Tai hän ilmaantuu yhtäkkiä nauraen hiljaa
hänen tuskilleen, jotka hän tietää, on aina tiennyt, vaikkei olekaan
ilmaissut sitä siten kiusatakseen häntä ja tuottaakseen itselleen yhä
suurempaa nautintoa.
Tällaisessa mielettömyyttä lähentelevässä hourailussa Ippolit
Sergejevitsh makasi pitkän aikaa nauttien mielikuvituksensa loihtimista
hekumallisista kuvista, jotka kiihottivat hänen hermojaan. Hän ei
huomannut, että sade oli tauonnut ja että tähdet tuikkivat kirkkaalta
taivaalta hänen kamariinsa. Hän odotti askeleita, odotti naista, joka
toisi hänelle nautintoa. Mutta uneliaassa hiljaisuudessa ei kuulunut
askeleita. Toisinaan toivo saada syleillä tyttöä sammui hänessä
hetkeksi, ja silloin hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä lyönneissä
olisi kuulunut moitetta häntä itseään kohtaan, ja hän tunnusti
sisimmässään, että se mieliala, jossa hän paraikaa elää, on hänelle
vieras, häpeällinen, sairaalloinen ja inhottava. Mutta ihmisen
sisällinen maailma on liian moninainen ja vaihteleva, jotta jokin voima
voisi pitää tasapainossa kaikki pyrkimykset, ja sentähden jokaisen
ihmisen elämässä on kuilu, johon hän varomattomuuttaan putoaa, kun aika
on tullut. Ja vaiston katkeran ivan tähden ne, jotka ovat varovaisia,
putoavat syvemmälle ja loukkaavat itsensä pahemmin.
Aina aamun valkenemiseen saakka hän houraili himonsa kiduttamana, kun
vihdoinkin kuuli askeleita. Hän istuutui vuoteelle -- hän vapisi ja
hänen silmänsä olivat tulehtuneet -- ja odotti ja tunsi, että kun
odotettu ilmaantuu, niin hän ei jaksa lausua yhtäkään sanaa
kiitollisuuden osotteeksi. Askelet lähestyivät hitaammin, raskaammin...
Ovi aukeni hiljaa... Ippolit Sergejevitsh heittyi takaisin vuoteeseen
ja jäi makaamaan kuin kuollut silmät ummessa.
-- Kas kun minä herätin herran... Minä aioin ottaa kengät ja housut...
-- sanoi roteva Fjokla unisella äänellä lähestyen vuodetta hitaasti
kuin härkä. Huokaisten, haukotellen ja siirtäen huonekaluja hän kokosi
vieraan vaatteet ja poistui jättäen jälkeensä keittiön hajua.
Ippolit Sergejevitsh makasi kauan murtuneena ja lyötynä pannen
välinpitämättömästi merkille, kuinka kuvat, jotka koko yön olivat hänen
hermojaan kiduttaneet, katosivat vähitellen hänen mielestään.
Sitten vanha Fjokla toi hänen vaatteensa takaisin ja poistui. Ippolit
Sergejevitsh alkoi pukeutua tekemättä selvää itselleen, miksi näin
varhain. Sitten hän päätti lähteä uimaan, ja se virkisti häntä jonkun
verran. Hän hiipi ohi huoneen, josta kuului everstin kuorsausta, sitten
erään toisen huoneen ohi, jonka suljetun oven eteen hän pysähtyi. Mutta
huolellisesti harkittuaan ja tarkastettuaan hän huomasi, ettei se ollut
oikea ovi. Unisena hän saapui vihdoin puutarhaan ja läksi kulkemaan
kapeata käytävää pitkin, jonka tiesi vievän joen rantaan.
Oli valoisa ja viileä, ja auringon säteet idässä eivät olleet vielä
menettäneet purppuraista väriään. Rastaat pakisivat iloisesti
kirsikkapuissa. Puitten lehdillä kimalsi timanttimaisia sadepisaroita,
jotka säteilevinä ilon kyynelinä putoilivat maahan. Maa oli kostea,
mutta se oli niellyt kaiken yöllä sataneen veden eikä missään näkynyt
rapakkoa eikä lätäköitä. Kaikki oli niin puhdasta, tuoretta ja uutta,
ikäänkuin kaikki olisi syntynyt vasta kuluneena yönä, ja kaikki oli
niin hiljaista ja liikkumatonta, ikäänkuin se ei olisi vielä tottunut
elämään maan päällä ja näki nyt ääneti ihmetellen ensi kerran auringon
häikäisevän kauneuden.
Ippolit Sergejevitsh katseli ympärilleen, ja se samea verho, joka oli
peittänyt hänen järkensä ja sielunsa sitten eilisillan, rupesi
vähitellen hälvenemään tehden tilaa uudestisyntyneen aamun puhtaille
tuulahduksille, jotka toivat suloisia ja virkistäviä tuoksuja.
Hän tuli joelle, jonka pinta heijasti auringon purppuraisia ja
kultaisia säteitä. Sateen samentama vesi kuvastaa heikosti rantojen
vihreyttä. Kala loiskahtaa jossakin lähellä, ja tämä loiske ja lintujen
laulu ovat ainoat äänet, jotka häiritsevät aamun hiljaisuutta. Jollei
maa olisi ollut kostea, niin hän olisi ehkä käynyt sille pitkälleen
aivan joen rantaan jonkun tuuhean oksan alle ja maannut siinä, kunnes
sielunsa olisi tyyntynyt eletyistä myrskyistä.
Ippolit Sergejevitsh asteli rantaa pitkin, joka mutkitteli
mielivaltaisesti muodostaen hiekkaisia niemekkeitä ja rehevärantaisia
poukamia, ja melkein joka viides askel avasi hänelle uuden kuvan. Hän
kulki ääneti vesirajaa pitkin tietäen, että edessäpäin on yhä uutta ja
uutta. Ja hän katseli tarkasti jokaisen poukaman ja puitten piirteitä,
ikäänkuin olisi tahtonut tietää, mikä erotti tämän kuvan edellisestä.
Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi.
Varjenka seisoi alasti hänen edessään vyötäisiään myöten vedessä ja
puristeli hiukan kumarassa vettä märjistä hiuksistaan. Aamun viileys ja
auringon säteet antoivat ruusunpunaisen hohteen tytön iholle, jolla
vesipisarat kimalsivat kuin hopeaiset suomukset. Ne vierähtivät
verkalleen hänen hartioitaan ja rintojaan myöten alas veteen, mutta
ennenkuin putosivat, ne säteilivät kauan auringossa, ikäänkuin eivät
olisi tahtoneet erota nuoresta ruumiista, jota olivat juuri hyväilleet.
Ja tytön hiuksista vuoti vettä ruusunpunaisten sormien lomitse, vuoti
lempein, korvaa hivelevin äänin.
Ippolit Sergejevitsh katsoi innostuksella, hartaudella kuin jotakin
pyhää -- niin puhdas ja sopusointuisa oli nuoren, naisellista nuoruuden
voimaa uhkuvan tytön kauneus. Ippolit Sergejevitsh tunsi vain yhden
halun, halun saada katsoa tyttöä. Pähkinäpensaassa hänen päänsä päällä
lauloi satakieli, mutta hänen mielessään auringon valo ja kaikki ihanat
äänet näyttivät olevan tuossa kylpevässä tytössä, jonka ruumista
hyväillen aallot hiljaa kiitivät ohi.
Mutta suloinen on yhtä lyhytaikaista kuin kauneus on harvinaista, ja
sen, minkä Ippolit Sergejevitsh näki edessään, sen hän näki vain
hetken, sillä tyttö nosti päänsä ja vihaisesti huudahtaen heittyi
veteen kaulaa myöten.
Tämä liike kuvastui miehen sydämessä, joka myöskin hytkähti, ikäänkuin
se olisi pudonnut johonkin hyvin kylmään. Tyttö katsoi häneen säihkyvin
silmin ja hänen otsassaan oli yrmeä poimu, joka painoi hänen
kasvoihinsa säikähdyksen, ylenkatseen ja vihan ilmeen. Ippolit
Sergejevitsh kuuli hänen inhosta värisevän äänensä:
-- Pois... menkää pois! Mitä te?... Kuinka te kehtaatte!...
Mutta tytön sanat sattuivat hänen korvaansa heikosti, epäselvästi kuin
ääni jostakin hyvin kaukaa, eivätkä ne kieltäneet häneltä mitään. Ja
hän ojensi kätensä tyttöä kohti pysytellen töin tuskin jaloillaan,
jotka vaivoin jaksoivat kantaa luonnottomasti eteenpäin kumartunutta ja
himon tuskassa palavaa ruumista. Hänen olemuksensa jokainen hermosyy
pyrki tyttöä kohti, ja hän kaatui polvilleen maahan aivan vesirajaan.
Tyttö huusi vihaisesti, teki liikkeen aikoen uida pois, mutta pysähtyi,
ja sanoi värisevällä äänellä:
-- Menkää pois!...
-- Minä en voi... -- tahtoi Ippolit Sergejevitsh vastata, mutta hänen
vapisevat huulensa eivät saaneet sanaakaan sanotuksi.
-- Varo itseäsi!... Mene matkoihisi! -- huusi tyttö. -- Kehno!
Alhainen!...
Mutta Ippolit Sergejevitsh tuijotti häntä silmiin kuivasti palavilla
silmillään ja odotti tyttöä polvillaan maassa. Ja hän olisi odottanut
samassa asennossa, vaikka olisi tiennyt, että joku heilutti kirvestä
hänen päänsä päällä murskatakseen hänen kallonsa.
-- Hyi sinua... inhottava koira... kyllä minä kohta... --- sähisi tyttö
inhoten ja syöksyi vedestä häntä kohti.
Varjenka kasvoi hänen silmissään, kasvoi kasvamistaan säteillen
kauneutta -- nyt hän seisoi kiireestä kantapäähän alastonna hänen
edessään ihmeen ihanana, vihaisena. Polvillaan oleva odotti häntä
intohimoisella vavistuksella. Nyt tyttö kumartui häneen päin... Ippolit
Sergejevitsh kietoi käsivartensa hänen ympärilleen -- mutta syleilikin
ilmaa.
Samassa isku jollakin märjällä, raskaalla esineellä sokaisi hänen
silmänsä ja oli kaataa hänet selälleen.
Hän hieroi silmiään ja sai märkää hiekkaa sormiinsa, mutta hänen
päähänsä ja hartioihinsa sateli iskuja satelemistaan. Mutta nämä iskut
eivät herättäneet hänessä tuskaa, vaan jotakin muuta, ja hän peitti
päänsä käsillään pikemmin koneellisesti kuin vaistomaisesti. Hän kuuli
katkeria nyyhkytyksiä... Vihdoin kaatoi voimakas isku rintaan hänet
selälleen. Lyönnit taukosivat. Kuului risahduksia pensaista, ja sitten
oli aivan hiljaista.
Uskomattoman pitkiä olivat synkän hiljaisuuden hetket. Yksinäinen mies
makasi yhä liikkumattomana selällään häpeänsä murtamana ja täynnä
vaistomaista pyrkimystä kätkeytyä maahan maailmalta. Kun hän avasi
silmänsä, näki hän syvän, sinisen taivaan, joka tuntui hänestä etenevän
yhä korkeammalle...
... Hän makasi siten siksi, kun vilu alkoi häntä puistuttaa. Kun hän
avasi silmänsä, näki hän Varjenkan itsensä yli kumartuneena. Tytön
käsistä tippui vettä hänen kasvoilleen.
-- No... oletteko nyt tyytyväinen?... Kuinka te voitte näyttäytyä
talossa tuollaisena?... kurjana, likaisena, märkänä, ryysyisenä...
Hyvänen aika! Sanokaa, että putositte jokeen... Kuinka te
kehtasitte?... Minä olisin voinut tappaa teidät, jos jokin ase olisi
osunut käteeni.
Varjenka puhui hänelle vielä pitkän aikaa, mutta se ei vähentänyt eikä
lisännyt sitä, mitä hän tunsi. Eikä hän vastannut mitään tytön
sanoihin, ennenkuin tämä sanoi lähtevänsä pois. Silloin Ippolit
Sergejevitsh kysyi hiljaa:
-- Te... enää... enkö minä saa nähdä teitä koskaan?
Kysyessään tätä hän samalla muisti ja ymmärsi, että hänen olisi pitänyt
sanoa tytölle:
-- Suokaa minulle anteeksi...
Mutta hän ei ennättänyt sanoa tätä enää, sillä tyttö katosi jo puitten
taa heiluttaen hänelle kättään.
Ippolit Sergejevitsh jäi siihen istumaan nojaten puunrunkoa tai jotakin
muuta vasten ja tuijotti tylsästi eteensä katsoen, kuinka joen samea
vesi virtasi hänen jalkainsa juuressa hitaasti... hitaasti...
hitaasti...