I.

... Muutamia päiviä sen jälkeen, kun Ippolit Sergejevitsh Palkanov oli

nimitetty yksityisdosentiksi erääseen maaseutuyliopistoon, hän sai

sähkösanoman sisareltaan tämän maatilalta, joka sijaitsi kaukaisessa

metsärikkaassa pitäjässä Volgan varrella.

Sähkösanoma ilmotti lyhyesti:

"Mieheni on kuollut. Matkusta heti tänne avukseni. Jelisaveta."

Tämä hälyyttävä kutsu teki Ippolit Sergejevitshin levottomaksi; se

särki hänen suunnitelmansa ja mielialansa. Hän oli jo päättänyt

matkustaa kesäksi maalle erään toverinsa luo ja tehdä siellä lujasti

työtä valmistautuakseen kaikella kunnialla luennoimaan seuraavalla

lukukaudella, mutta nyt piti matkustaa päälle tuhannen virstaa

Pietarista sekä tulevasta työpaikasta lohduttamaan naista, joka on

menettänyt miehensä, jonka kanssa, ainakin kirjeistä päättäen,

yhteiselämä ei suinkaan ollut suloista.

Hän oli nähnyt sisarensa viimeksi neljä vuotta sitten, he kirjottivat

harvoin toisilleen, ja heidän välilleen oli jo aikoja sitten

muodostunut puhtaasti muodollinen suhde, mikä on niin tavallista

välimatkan ja erilaisten harrastusten erottamain sukulaisten välillä.

Sähkösanoma johti häntä muistelemaan sisarensa miestä, hyväsydämistä,

lihavaa herraa, joka oli pitänyt syömisestä ja juomisesta. Hänen

kasvonsa olivat pyöreät, pienten punaisten verisuonten peittämät, ja

silmät iloiset ja pienet. Hänen oli tapana veitikkamaisesti siristää

vasenta silmäänsä ja makeasti hymyillen laulaa mitä huonoimmalla

ranskankielellä:

"Regardez par ci, regardez par là..."

Ja Ippolit Sergejevitshin oli jotenkuten epämieluista ajatella, että

tämä hauska mies oli kuollut, sillä kehnot ihmiset elävät tavallisesti

kauan.

Ippolit Sergejevitshin sisar oli suhtautunut miehensä heikkouksiin

puoleksi halveksivasti. Ymmärtäväisenä naisena hän käsitti, että hän

kiveen ampumalla menettäisi vain nuolensa. Tuskinpa hän suri liikoja

miehensä kuolemaa...

Olisi kuitenkin sopimatonta hyljätä sisaren pyyntö. Saattaisihan hänen

luonaan työskennellä niinkuin missä muuallakin...

Ippolit Sergejevitsh päätti matkustaa, ja paria viikkoa myöhemmin,

eräänä lämpimänä kesäkuun iltana, hän väsyneenä neljänkymmenen virstan

matkasta asemalta perille istui jo teetä juoden pöydän ääressä

vastapäätä sisartaan terassilla, joka oli puutarhaan päin.

Terassin kaidepuiden vieressä kasvoi komeita sireni- ja akasiapensaita,

joiden läpi auringon vinot säteet paraillaan tunkeutuivat vavisten

ilmassa kuin hienot kultalangat. Kuviomaiset varjot peittivät pöydän,

jolla oli runsaasti maalaisruokia. Ilma oli täynnä lehmusten, sirenien

ja tuoreen, auringon lämmittämän maan tuoksua. Linnut visertelivät

äänekkäästi puistossa, ja toisinaan lensi terassille mehiläinen tai

ampiainen suristen ja risteillen pöydän yläpuolella. Jelisaveta

Sergejevna otti lautasliinan ja huitoen sitä ilmassa harmistuneena ajoi

mehiläiset ja ampiaiset puistoon.

Ippolit Sergejevitsh oli jo huomannut, ettei sisarensa sure paljoakaan

miehensä kuolemaa, että hän katsoo häneen, veljeensä, tutkivasti ja

salaa häneltä jotakin. Veli oli tottunut ajattelemaan, että sisarensa

on nainen, joka on kokonaan uponnut taloushuoliin ja murtunut

avioelämänsä ikävyyksistä, ja odotti näkevänsä hermostuneen, kalpean ja

väsyneen naisen. Mutta nyt, katsellessaan sisarensa soikeihin,

terveisiin, ahavoituneisiin, rauhallisiin ja suurten, kirkkaitten,

viisaitten silmäin elostamiin kasvoihin, hän tunsi erehtyneensä

suuresti ja kuunnellessaan hänen puhettaan hän koetti päästä sen

salaisen perille, josta Jelisaveta Sergejevna vaikeni.

-- Minä olin tähän jo valmistautunut, -- sanoi Jelisaveta Sergejevna

korkealla ja levollisella kontra-alttoäänellä, joka korkeissa kohdissa

värähteli kauniisti. -- Toisen halvauskohtauksen jälkeen hän melkein

joka päivä valitti pistoa sydämessä, epätasaista verenkiertoa ja

unettomuutta... Sanotaan hänen kovin kiihtyneen ja huutaneen

pellolla... ja edellisenä päivänä hän oli ollut vieraissa Aljesovin

luona, joka on tilanomistaja, täysinpalvellut eversti, suuri,

jalkaleiniä poteva juoppo ja kyynikko! Sivumennen sanoen hänellä on

tytär -- todellinen aarre! .. Kyllä sinä tutustut täällä häneen...

-- Jollei voi välttää... -- virkkoi siihen Ippolit Sergejevitsh

katsahtaen hymy suupielessä sisareensa.

-- Ei voi! Hän käy täällä usein... ja nyt entistä useammin, -- vastasi

sisar myöskin hymyillen.

-- Etsiikö hän sulhasta? Minä en kelpaa siihen osaan.

Sisar katsoi tarkkaavasti veljensä soikeita, laihoja kasvoja, suippoa

mustaa partaa ja korkeata valkeata otsaa.

-- Mikset kelpaa? Minä puhun tietysti aivan ylimalkaisesti ilman

vähintäkään ajatusta tästä neiti Aljesovasta -- sinä tulet kyllä

ymmärtämään minkä tähden, kun saat nähdä hänet... Mutta aiot kai

sinäkin mennä naimisiin?

-- En ainakaan piakkoin, -- vastasi veli lyhyesti kohottaen

vaaleanharmaitten, himmeitten silmäinsä katseen teelasista sisareen.

-- Niin, -- sanoi Jelisaveta Sergejevna ajatuksissaan, -- ottaa tämä

askel kolmikymmenvuotiaana on sekä liian aikaista että liian myöhäistä

miehelle...

Veli oli tyytyväinen siihen, että sisarensa oli herennyt puhumasta

miehensä kuolemasta. Mutta minkätähden hän oli oikeastaan kutsunut

hänet luokseen?

-- Pitää naida joko kaksikymmentä- tai neljäkymmentävuotiaana, --

jatkoi sisar yhä mietteissään, -- sillä siten on vaara pettää itsensä

ja toinen paljoa pienempi... Ja jos pettääkin, niin edellisessä

tapauksessa joutuu maksamaan sakkoa tai hyvittämään vereksillä

tunteillaan, jälkimäisessä edes ulkonaisella asemallaan, joka

neljäkymmenvuotiaalla miehellä on melkein aina hyvä.

Veljestä tuntui, kuin sisar olisi puhunut enemmän itselleen kuin

hänelle, eikä hän keskeyttänyt sisartaan, vaan asettui mukavasti

nojatuoliin ja hengitti syvään hyvälle tuoksuvaa ilmaa.

-- Niin, minä sanoin, että hän edellisenä päivänä oli ollut Aljesovin

luona ja juonut tietysti siellä paljon. Se riitti... -- Jelisaveta

Sergejevna huojutti surullisesti päätään. -- Nyt olen minä yksin...

vaikka minä jo kolmannesta aviovuodesta saakka olen henkisesti

tuntenut itseni yksinäiseksi. Minun asemani on omituinen! Olen

kaksikymmentäkahdeksan vuotta vanha, minä en ole elänyt, vaan hoitanut

vain miestäni ja lapsiani... Lapset ovat kuolleet... Ja minä... mitä

minun nyt pitää tehdä? Miten minun pitää ruveta nyt elämään? Minä

möisin tämän maatilan ja matkustaisin ulkomaille, mutta hänen veljensä

odottaa saavansa periä ja voi ruveta käräjöimään. Minä en aio luopua

omastani ilman laillista syytä, jota en näe hänen vaatimuksessaan

olevan. Mitä sinä tästä arvelet?

-- Sinä tiedät, etten ole lakimies, -- hymähti Ippolit Sergejevitsh. --

Mutta kerrohan asia juurtajaksain, niin saamme nähdä. Tuo veli... onko

hän kirjottanut sinulle?

-- On... ja aika röyhkeästi. Hän on peluri, on hunningolla,

rappiolla... Mieheni ei pitänyt hänestä, vaikka he olivat hyvin

samanlaisia.

-- Anna kuulua! -- sanoi Ippolit Sergejevitsh ja hykersi tyytyväisenä

käsiään. Hänen teki mielensä tietää, miksi sisarensa häntä tarvitsi,

sillä hän ei pitänyt mistään hämärästä ja epäselvästä. Hän huolehti

ennen kaikkea omasta sisäisestä tasapainostaan, ja jos jokin hämärä,

epäselvä häiritsi tätä tasapainoa, niin hänen mielensä muuttui

levottomaksi ja ärtyisäksi, mikä kannusti häntä mitä pikimmin

selittämään itselleen tuon epäselvän, panemaan sen oman

maailmankatsomuksensa kehyksiin... ja unohtamaan sen sitten.

-- Suoraan sanoen, -- selitti Jelisaveta Sergejevna hiljaa, katsomatta

veljeensä, -- tämä typerä vaatimus säikähytti minua aika lailla. Minä

olen niin väsynyt, Ippolit, lepäisin niin mielelläni... mutta nyt on

taas jotakin tulossa.

Hän huokasi raskaasti ja otettuaan veljensä lasin jatkoi alakuloisella

äänellä, joka vastenmielisesti kiihotti Ippolit Sergejevitshin

kuulohermoja:

-- Kahdeksanvuotinen yhdyselämä sellaisen miehen kanssa kuin

miesvainajani antaa minun mielestäni oikeuden levätä. Minun asemassani

joku muu nainen, jossa on vähemmän kehittynyt velvollisuudentunne,

olisi aikoja sitten katkaissut tämän raskaan kahleen, mutta minä olen

kantanut kuormani, vaikka usein uuvuinkin sen painosta. Ja lasten

kuolema... oi Ippolit, jospa sinä tietäisit, kuinka minä kärsin heidät

menetettyäni!

Ippolit Sergejevitsh katsoi hänen kasvoihinsa myötätuntoisen

näköisenä, mutta sisaren valitukset eivät liikuttaneet hänen mieltään.

Hän ei pitänyt sisaren kirjallisesta puhetavasta, joka ei ollut

luonteenomaista syvästi tuntevalle ihmiselle, eikä hänen vaaleista

silmistään, jotka vilkuilivat niin omituisesti milloin sinne milloin

tänne kiintyen harvoin mihinkään määrättyyn kohtaan. Hänen liikkeensä

olivat pehmeät, varovaiset, ja koko hänen solakasta vartalostaan huokui

sisäistä kylmyyttä.

Iloinen lintu istahti terassin kaidepuulle, juoksi sitä pitkin ja

pyrähti lentoon. Veli ja sisar seurasivat sitä katseillaan ja

vaikenivat jonkun aikaa.

-- Käykö sinun luonasi vieraita? Lueskeletko sinä mitään? -- kysyi veli

poltellen paperossiaan ja ajatellen, kuinka suloista olisi tänä

ihanana, hiljaisena iltana istua ääneti kaikessa rauhassa nojatuolissa

tällä terassilla, kuunnella lehtien lepatusta, odotella yötä, joka

vaimentaa äänet ja sytyttää tähdet.

-- Varjenka käy... ja Banartseva ajaa joskus, harvoin, luokseni... Sinä

kaiketi muistat hänet? Ljudmila Vasiljevnan? Hänenkin avioelämänsä on

onnetonta, mutta hän osaa olla panematta sitä pahakseen. Mieheni luona

kävi paljon miespuolisia vieraita, mutta ei ainoatakaan intresanttia!

Minulla ei ole ollut kenen kanssa puhua... maanviljelys, metsästys,

kunnalliset selkkaukset, juorut -- siinä heidän ohjelmansa... Muuten...

on täällä sentään yksi... tuomarikokelas Bjenkovskij... nuori ja hyvin

sivistynyt. Muistatko sinä Bjenkovskijn perheen? Odotappas! Taitaa joku

tulla...

-- Kuka tulee... Bjenkovskij? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh.

Hänen kysymyksensä huvitti sisarta jostakin syystä. Tämä nousi nauraen

tuoliltaan ja sanoi oudosti:

-- Varjenka!

-- Vai niin!

-- Saammehan nähdä, mitä sinä hänestä arvelet... Hän on vallottanut

täällä kaikki. Mutta mikä hirviö hän onkaan henkiseltä puolelta

katsottuna! Muuten -- saathan kohta itse nähdä!

-- Ei minua nyt haluttaisi... -- ilmotti veli välinpitämättömästi

ojennellen itseään nojatuolissa.

-- Minä palaan aivan kohta, -- sanoi Jelisaveta Sergejevna mennen

sisälle huoneeseen.

-- Mutta jos hän tulee sinun poissaollessasi, -- arveli veli

rauhattomasti. -- Älä mene... anna minun mieluummin poistua!

-- Minä tulen tuossa tuokiossa! -- huusi sisar sisältä.

Ippolit Sergejevitsh rypisteli otsaansa ja jäi nojatuoliin. Hän katseli

puistoon päin, josta kuului kavioitten kapsetta ja ratasten jyrinää.

Ippolit Sergejevitshin silmäin edessä oli rivittäin vanhoja, vääriä

lehmuksia, vaahteroita ja tammia, joita iltainen hämärä verhosi.

Niitten kampuraiset oksat kietoutuivat toisiinsa, muodostivat ylhäällä

sakean, tuoksuvan lehvistön, ja itse nuo vanhuuttaan riutuneet puut

haljenneine kuorineen ja katkenneine oksineen näyttivät muodostavan

perheen eläviä olentoja, joita yhdisti läheinen pyrkimys ylöspäin,

valoon. Mutta niitten kaarna oli kokonaan homeisen, keltaisen sammalen

peitossa ja juurista työntyi ilmoille sakea vesakko, ja sentähden oli

vanhoissa, mahtavissa puissa paljon kuivuneita oksia, jotka riippuivat

ilmassa kuin elottomat luurangot.

Ippolit Sergejevitsh katseli niitä ja halusi nukahtaa nojatuoliin

vanhan puiston tuoksuun.

Puitten oksain ja runkojen välistä pilkisti punertava taivaanranta, ja

sen kirkasta pohjaa vasten puut näyttivät sitäkin synkemmiltä ja

riutuneemmilta. Käytävää pitkin, joka johti terassilta hämärään

kaukaisuuteen, liikkui hitaasti tiheitä varjoja, ja joka hetki kasvoi

hiljaisuus, joka loihti esiin jonkunlaisia sekavia mielikuvia. Ippolit

Sergejevitsh joutui illan lumoihin ja muodosti varjoista tutun naisen

varjokuvan ja kuvasi itsensä tämän naisen viereen. He astelivat vaieten

pitkin käytävää sinne kauas, nainen häneen nojaten ja hän tuntien

naisen lämpöisen läheisyyden.

-- Hyvää iltaa! -- kajahti täyteläinen ääni.

Hän hypähti pystyyn ja silmäili hiukan hämillään ympärilleen.

Hänen edessään seisoi keskikokoinen tyttö yllään harmaa puku ja pään

päällä jotakin valkoista ja ilmakasta kuin morsiusharso -- siinä

kaikki, mitä hän näki ensi silmäyksellä.

Tyttö ojensi hänelle kätensä kysyen:

-- Ippolit Sergejevitsh, eikö niin?... Nimeni on Aljesova... minä

tiesin, että te saavutte tänään, ja tulin katsomaan millainen olette.

Minä en ole milloinkaan nähnyt oppineita enkä... enkä tiennyt, että he

voivat olla tuollaisia.

Lämmin, voimakas, pieni käsi puristi lujasti Ippolit Sergejevitshin

kättä, ja tämä, hieman hämillään yllättävästä hyökkäyksestä, kumarsi

ääneti pahotellen itselleen hämiään ja ajatellen, että kun hän katsoo

tyttöä kasvoihin, niin näkee peittelemätöntä ja raakaa kiemailua. Mutta

katsottuaan Ippolit Sergejevitsh näki kaksi suurta tummaa silmää, jotka

hymyilivät hyväntahtoisesti ja ystävällisesti ja valaisivat kauniita

kasvoja. Hän muisti nähneensä samanlaiset ylpeyttä ja tervettä

kauneutta uhkuvat kasvot eräässä italialaisessa maalauksessa.

Samanlainen pieni suu mehevine huulineen, samanlainen otsa, kaareva ja

korkea ja sen alla suuret, tummat silmät.

-- Sallikaa minun sanoa, että toisivat tulta... olkaa hyvä ja istukaa,

-- pyysi hän tyttöä.

-- Älkää vaivatko itseänne, minä olen täällä kuin kotonani... -- sanoi

tyttö istuutuen hänen nojatuoliinsa.

Ippolit Sergejevitsh seisoi pöydän vieressä vastapäätä häntä ja katsoi

häneen, vaikka tunsikin, että se oli sopimatonta ja että hänen pitäisi

puhua. Mutta tyttö ei välittänyt vähääkään hänen tutkivasta katseestaan

ja puhui itse. Hän kyseli Ippolit Sergejevitshiltä, kuinka matka oli

onnistunut, miellyttääkö kylä häntä, kauanko hän viipyy täällä. Toinen

vastasi lyhyesti, samalla kun aivoissa vilahti katkonaisia ajatuksia.

Ippolit Sergejevitsh oli ikäänkuin huumautunut iskusta, ja hänen aina

niin selvän järkensä hämmensi äkkiä ja kaaosmaisesti heränneitten

tunteitten voima. Hänen rinnassaan taisteli ihastus tyttöön ja

suuttumus omaan itseensä. Mutta loistavan terve tyttö istui häntä

vastapäätä heittyneenä nojatuolin selkänojaa vasten yllään tiukka puku,

joka paljasti olkapäitten ja rinnan uhkeat muodot, ja jutteli

kaikuvalla äänellä täynnä väkivaltaisia sointuja Ippolit

Sergejevitshille kaikenmoisia joutavia asioita, mikä on hyvin

tavallista tuntemattomain ihmisten tavatessa ensi kerta toisensa. Tytön

kastanjanruskea tukka kiertyi kauniisti; silmät ja kulmakarvat olivat

tummemmat kuin hänen tukkansa. Kaulassa, ruusunpunaisen ja läpinäkyvän

korvan alla värisi iho, mikä todisti veren virtaavan nopeasti hänen

suonissaan, leukaan ilmaantui kuoppanen joka kerta, kun nauru paljasti

hänen valkoiset, sievät hampaansa, ja jokaisesta hänen pukunsa poimusta

tuulahti kiihdyttävää viehkeyttä. Tytön kaarevassa nenässä ja pienissä

hampaissa, jotka välkkyivät meheväin huulten välistä, oli jotakin

petomaista, ja hänen asentonsa, joka oli täynnä teeskentelemätöntä

ihanuutta, muistutti kylläisten, hemmoteltujen kissain suloutta.

Ippolit Sergejevitshistä tuntui, kuin hänen olemuksensa olisi

jakautunut kahtia: toinen puoli sitä oli tuon aistillisen kauneuden

valtaama ja ihaili tyttöä orjamaisesti, toinen pani merkille edellisen

aseman ja tunsi menettävänsä valtaa menettämistään. Hän vastaili tytön

kysymyksiin ja kysyi itsekin yhtä ja toista voimatta irrottaa

katsettaan tytön mukaansatempaavan viehättävästä vartalosta. Hän

nimitti häntä jo mielessään loistavaksi naarakseksi ja ivasi itseään,

mutta se ei poistanut hänen henkistä kahtia-jakautumistaan.

Tätä kesti siksi, kun hänen sisarensa ilmaantui terassille huutamaan:

-- Kas sitä huliviliä! Minä häntä etsin ja etsin ja hän onkin jo

täällä...

-- Minä oikaisin puiston läpi...

-- Te olette jo tutustuneet?

-- Kyllä! Minä luulin, että Ippolit Sergejevitsh olisi ollut ainakin

kaljupäinen!

-- Tahdotko teetä?

-- Ole hyvä ja kaada.

Ippolit Sergejevitsh poistui syrjään ja asettui puistoon johtavain

portaitten päähän. Hän hieroi kämmenellään kasvojaan ja sormilla

silmäluomiaan, ikäänkuin olisi pyyhkinyt pölyä kasvoilta ja silmistä.

Hän häpesi, että oli antautunut tunteitten valtaan, mutta tämä häpeä

väistyi pian sen harmin tieltä, joka tähtäsi tyttöä vastaan. Hän

nimitti itsekseen kohtausta Varjenkan kanssa kasakkahyökkäykseksi,

jossa oli vallotettava sulhanen, ja hänen teki mielensä ilmottaa

tytölle, että hän on aivan välinpitämätön tytön yllyttävästä

kauneudesta.

-- Minä olen luonasi yötä ja vielä koko huomisen päivän... -- sanoi

Varjenka hänen sisarelleen.

-- Entä Vasilij Stepanovitsh? -- kysyi sisar ihmetellen.

-- Täti Lutshitskaja on paraikaa luonamme, hän pitää kyllä huolta

isästä... Tiedäthän, että isäni pitää hänestä kovasti...

-- Suokaa anteeksi, -- sanoi Ippolit Sergejevitsh kuivasti, -- minä

olen matkasta väsynyt ja lähden levolle...

Hän kumarsi ja läksi. Samassa huusi Varjenka hyväksyvästi hänen

jälkeensä:

-- Se teidän olisi pitänyt tehdä jo aikaa sitten!

Ippolit Sergejevitsh kuuli tytön äänessä vain hyväsydämisyyttä, mutta

päätti sen olevan mielistelyä, valhetta.

Jelisaveta Sergejevna oli järjestänyt miesvainajansa työhuoneen

veljensä käytettäväksi. Keskellä huonetta oli raskas, kömpelötekoinen

kirjotuspöytä, sen edessä tamminen nojatuoli. Yhden seinän vieressä oli

melkein seinän pituinen, kulunut turkkilainen sohva, erään toisen

vieressä harmonio ja kaksi kirjakaappia. Muutama suuri, pehmeä tuoli,

tupakkapöytä sohvan luona ja shakkipöytä ikkunan edessä täydensivät

huoneen kalustoa. Katto oli matala ja savuttunut, taulut ja piirrokset

kullattuine paksuine kehyksineen riippuivat seinillä kuin suuret,

tummat läiskät -- kaikki vaikutti raskaalta, vanhalta ja haisi pahalle.

Pöydällä oli suuri sinikupuinen lamppu, josta valo lankesi permannolle.

Ippolit Sergejevitsh pysähtyi lampun valopiirin reunaan ja katseli

huoneen ikkunoihin tuntien vastenmielistä, epämääräistä levottomuutta.

Ikkunoita oli kaksi, ja niitten takana häämöttivät puitten latvat

tummina varjokuvina. Hän avasi molemmat ikkunat. Huone tulvahti täyteen

kukkivain lehmusten tuoksua, ja sen mukana lensi sisään iloinen

naurunpurskahdus terveestä rinnasta.

Hänen vuoteensa oli valmistettu sohvalle, josta se peitti yli puolen.

Hän loi silmäyksen vuoteeseen ja alkoi heti avata kaulavaatetta, mutta

sitten hän työnsi kiivaasti nojatuolin ikkunan eteen ja istuutui siihen

yrmein mielin.

Tämä käsittämätön levottomuuden tunne samensi hänen ajatuksiaan ja

ärsytti häntä. Tyytymättömyys heräsi hänessä harvoin ja jos heräsikin,

niin se ei koskaan ahdistanut häntä voimakkaasti eikä pitempää aikaa --

hän osasi puistaa sen pian päältään. Hän oli vakuutettu, että ihmisen

täytyy ja että ihminen voi ymmärtää mielenliikutustaan ja kehittää tai

hävittää sen, ja kun hänen kuultensa puhuttiin salaperäisestä,

sekavasta sielunelämästä, niin hän ivallisesti hymähtäen sanoi

sellaisen olevan metafysiikkaa. Sitäkin ilkeämmältä tuntui hänestä nyt

tämä käsittämätön mielenliikutus.

Hän kysyi itseltään: oliko tuon terveen ja kauniin -- mutta kaikesta

päättäen aistillisen ja kehittymättömän -- tytön tapaaminen saattanut

vaikuttaa häneen näin omituisesti? Ja huolellisesti mielessään

tarkasteltuaan päivän vaikutelmia hänen täytyi vastata itselleen

myöntävästi. Niin, niin se oli, sillä tyttö oli yllättänyt hänen

ajatuksensa, sillä hän oli kovin väsynyt matkasta ja oli juuri

haaveilemassa, mikä oli hänelle peräti vierasta, kun tyttö yhtäkkiä

ilmaantui hänen eteensä.

Tämä tutkiskelu rauhotti häntä jonkun verran, ja samassa ilmaantui

Varjenka kaikessa loistavassa neitseellisessä kauneudessaan hänen

sielunsa silmäin eteen. Hän katseli häntä silmät ummessa niellen

hermostuneesti palavan paperossin savua, katseli ja arvosteli.

-- Hän on oikeastaan, -- ajatteli hän, -- alhainen: liian paljon verta

ja lihaksia hänen terveessä, solakassa ruumiissaan ja liian vähän

hermoja. Hänen lapsellisissa kasvoissaan ei ole henkisen etevyyden

leimaa, ja ylpeys, joka loistaa hänen syväin, tummain silmäinsä

avonaisesta katseesta, on naisen, joka on tietoinen kauneudestaan ja

jonka ihailijat ovat hemmotelleet piloille. Jelisaveta sanoi, että tämä

Varjenka on vallottanut kaikki... Tyttö koettaa nyt tietysti vallottaa

hänetkin. Mutta hän on tullut tänne tekemään työtä eikä kuhertelemaan,

ja tyttö on ymmärtävä sen kohta.

-- Mutta enkö minä ajattele häntä liiaksi näin ensimäisen tapaamisen

jälkeen? -- välähti hänen mielessään.

Suurena ja punertavana kohosi kuu puiston puitten yli: se katsoi

pimeydestä kuin yön synnyttämän hirviön silmä. Epäselviä ääniä

kantautui halki ilman kylästä päin. Ikkunalla ruohossa risahti: kaiketi

myyrä tai siili, joka on saaliin haussa. Satakieli lauloi jossakin. Ja

kuu nousi niin hitaasti, ikäänkuin se olisi ymmärtänyt tärkeän

tehtävänsä, joka kuitenkin sitä kyllästytti.

Ippolit Sergejevitsh viskasi sammuneen paperossinsa ikkunasta ulos,

nousi, riisuutui ja sammutti lampun. Silloin näytti siltä, kuin pimeys

olisi hyökännyt sisään puistosta ja puut lähestyneet ikkunoita

katsoakseen sisään. Lattian poikki ylettyi kaksi heikon kuutamon

valopintaa.

Sohvan pontimet narisivat Ippolit Sergejevitshin alla. Hän ojentui ja

uinahti pian liinavaatteitten suloisen viileyden syleilyyn. Puoliunissa

hän oli kuulevinaan ikkunan alta jonkun arastelevia askeleita ja

matalan kuiskauksen:

-- Ma-a-sha... Oletko siellä?...

Hän hymähti unisesti ja nukahti.

Kun hän seuraavana aamuna heräsi kirkkaaseen auringon paisteeseen, joka

tulvi yli huoneen, niin hän hymyili muistellessaan eilistä iltaa ja

tyttöä. Hän saapui teepöytään huolellisesti puettuna ja vakavana, kuten

oppinut ainakin. Mutta kun hän huomasi sisarensa yksinään istuvan

pöydän ääressä, niin pääsi häneltä kuin huomaamatta:

-- Entä missä on...

Sisaren viekas hymy katkaisi hänen sanansa, ennenkuin hän oli ehtinyt

sanoa koko kysymyksen, ja hän istuutui vaieten pöytään. Jelisaveta

Sergejevna katseli hänen pukuaan tarkasti eikä herennyt hymyilemästä,

vaikka veljen kulmakarvat olivat yrmeissä rypyissä. Sisaren

paljonmerkitsevä hymy kiusotti häntä.

-- Hän nousi jo varhain... sitten me olimme uimassa, ja nyt hän lienee

puistossa... Mutta kyllä hän on kohta täällä, -- selitti Jelisaveta

Sergejevna.

-- Kuinka tarkoin sinä... -- hymähti veli. -- Ole hyvä ja anna teen

jälkeen viedä tavarani huoneeseeni.

-- Ja ottaa ne esille?

-- Ei, ei, sitä ei tarvitse. Kyllä minä itse... muuten menee kaikki

sekaisin... Siellä on sinulle makeisia ja kirjoja.

-- Kiitoksia! Sehän oli hauskaa... Kas tuossahan Varjenka tulee!

Varjenka ilmaantui oveen yllään kevyt, valkoinen puku, joka suurina

poimuina valui olkapäiltä jalkoihin. Hänen pukunsa muistutti lasten

mekkoa, ja itse hän näytti siinä lapselta. Pysähtyen silmänräpäykseksi

ovessa hän kysyi:

-- Oletteko minua odottanut sitten? -- ja ääneti kuin pilvi hän liiti

pöydän luo.

Ippolit Sergejevitsh kumarsi hänelle mitään sanomatta ja pusertaessaan

hänen kyynärpäähän saakka alastonta kättään tunsi hänestä lähtevän

suloista orvokkien tuoksua.

-- Kylläpäs hän on itseään hajustanut! -- huudahti Jelisaveta

Sergejevna.

-- Tokkohan sen enempää kuin tavallisesti? Pidättekö te parfymeista,

Ippolit Sergejevitsh? Minä pidän kovasti! Kun on orvokkien aika, niin

minä uinnin jälkeen joka aamu hieron niillä käsiäni... Sen minä opin jo

alkeiskoulussa. Pidättekö te orvokeista?

Ippolit Sergejevitsh joi teetään katsomatta häneen, mutta hän tunsi

tytön katseen lepäävän kasvoillaan.

-- Minä en tosiaan ole koskaan tullut ajatelleeksi, pidänkö niistä vai

enkö, -- sanoi hän kuivasti kohauttaen olkapäitään, mutta hymähti

tahtomattaan, kun katseensa osui tyttöön.

Tytön lumivalkean puvun varjostamat kasvot hohtivat verestä punaa, ja

syvät silmät säteilivät kirkasta iloa. Hänestä huokui terveyttä,

nuoruutta, onnea. Hän oli kaunis kuin kirkas toukokuun päivä

pohjolassa.

-- Ettekö ole tullut ajatelleeksi? -- huudahti hän. -- Miksette? Tehän

olette botanikko.

-- Enkä kukkainviljelijä, -- selitti hän lyhyesti, ja tahtomattaan

ajateltuaan, että se oli ehkä sopimattomasti sanottu, hän siirsi

katseensa tytön kasvoista.

-- Eikö botaniikka ja kukkainviljelys ole samaa? -- kysyi Varjenka

hetken vaiettuaan.

Jelisaveta Sergejevna nauroi kursailematta. Veli tunsi naurun koskevan

itseensä ja huudahti säälien itsekseen:

-- Kyllä hän on typerä!

Mutta sitten, selitettyään hänelle, mikä erotus on botaniikan ja

kukkainviljelyksen välillä, hän lievensi tuomiotaan: hän on vain

tietämätön. Kuunnellessaan hänen selittävää ja vakavaa puhettaan tyttö

katsoi häneen kuin tarkkaavainen oppilas, ja tämä oli Ippolit

Sergejevitshin mieleen.

-- Vai niin on sen asian laita... -- virkkoi Varjenka. -- Entä onko

botaniikka mieltäkiinnittävää?

-- Hm! Nähkääs, tiedettä pitää arvostella sen mukaan miten suurta

hyötyä siitä on ihmisille, -- selitti hän huokaisten. Tytön

kehittymättömyys hänen kauneuteensa verraten yhä enensi hänen

sääliväisyyttään. Varjenka istui ajatuksiinsa vaipuneena kotvan aikaa

ja helisteli teelusikkaansa. Sitten hän kysyi:

-- Mutta mitä hyötyä voi olla siitä, että te tiedätte, miten takiainen

kehittyy ja kasvaa?

-- Samaa hyötyä kuin elämän ilmiöitten tutkimisesta jossakin määrätyssä

ihmisessä.

-- Ihminen ja takiainen... -- hymähti Varjenka. -- Elävätkö sitten

kaikki ihmiset samalla tavalla?

Ippolit Sergejevitsh ihmetteli, että tämä mieltäkiinnittämätön

keskustelu ei ikävystyttänyt.

-- Minä en ainakaan syö ja juo samalla tavalla kuin rahvas, -- jatkoi

Varjenka vakavasti liikutellen kulmakarvojaan. -- Ja kuinka moni elää

samalla tavalla kuin minä?

-- Entä kuinka te elätte sitten? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh

aavistaen, että tämä kysymys muuttaa keskustelun.

-- Kuinka minä elän? -- huudahti tyttö. -- Erinomaisesti! -- ja hän

sulki silmänsä ilosta. -- Kun minä aamusella herään, ja jos sää on

kaunis, niin minun tulee heti niin hirmuisen hauska! Aivan kuin minä

olisin saanut jonkun kallisarvoisen, kauniin lahjan, jota olen kauan

itselleni toivonut... Juoksen uimaan, lähteensilmistä rikkaan joen vesi

on kylmää, ihan ihoa polttaa! Paikoin on hyvin syvä ja sinne minä

suoraan rannalta päistikkaa -- huh! Koko ruumista polttaa, kun sukellat

syvälle veteen, ja päässä humisee... Sitten sukellan ylös, nousen

vedestä, ja aurinko katsoo minuun ja nauraa. Pukeuduttuani menen metsän

kautta kotiin, poimin kukkasia, hengitän metsän raikasta ilmaa ihan

juopumukseen saakka. Kun tulen kotiin, tee odottaa... Juon teetä,

edessäni on kukkasia... ja aurinko katsoo minua. Oi jospa te

tietäisitte, kuinka minä pidän auringosta! Sitten alkavat päivän työt

ja taloustoimet... Meillä kaikki minua rakastavat, ymmärtävät minua

helposti, tottelevat, -- ja kaikki pyörii kuin ratas iltaan saakka...

Aurinko laskee, kuu nousee, tähdet syttyvät... ja kaikki on niin

kaunista ja aina uutta! Ymmärrättekö minua? Minä en osaa selittää,

miksi on niin ihana elää... Mutta ehkä te tunnette sen itsekin, eikö

niin? Ymmärrättehän, miksi elämä on niin suloista?

-- Kyllä... tietysti! -- myönsi Ippolit Sergejevitsh valmiina kädellään

pyyhkimään sisarensa kasvoilta pois ivallisen hymyn.

Hän katsoi ihaillen Varjenkaa, joka värisi halusta saada selitetyksi

hänelle, kuinka voimakas riemu täytti hänen olemuksensa.

-- Entä talvi? Pidättekö talvesta? Se on valkoinen kiireestä

kantapäähän, terve, äreä, kutsuu kamppailemaan kanssaan...

Rämeä soitto keskeytti hänen puheensa. Jelisaveta Sergejevna soitti, ja

kun pitkäkasvuinen, pyöreäposkinen, veikeäsilmäinen palvelijatar

syöksyi sisään, sanoi hän väsyneesti:

-- Masha, korjatkaa pois!

Sitten hän alkoi huolestuneesti käydä huonetta pitkin laahustaen

äänekkäästi jaloillaan.

Kaikki tämä kylmensi nuoren tytön innostusta; hän kohautteli

olkapäitään, ikäänkuin olisi tahtonut ravistaa päältään jotakin, ja

kysyi Ippolit Sergejevitshiltä hieman hämillään:

-- Minä olen ehkä kyllästyttänyt teitä kertomuksillani?

-- Mitä vielä! -- väitti tämä vastaan.

-- Ei, ihan totta, minä näytän mielestänne typerältä? -- lisäsi

Varjenka.

-- Kuinka niin? -- huudahti Ippolit Sergejevitsh ja ihmetteli

huudahduksensa kiihkeätä, vilpitöntä sävyä.

-- Minä olen villi... nimittäin sivistymätön... -- sanoi hän

anteeksipyytävästi. -- Mutta minä olen hyvin iloinen saadessani puhua

kanssanne... sillä te olette oppinut ja niin... niin... ei lainkaan

sellainen kuin mielessäni kuvittelin teidän olevan.

-- Entä millaiseksi te minua kuvittelitte sitten? -- uteli Ippolit

Sergejevitsh hymyssä suin.

-- Minä luulin teidän koko ajan latelevan viisauksianne... minkätähden

se on niin eikä näin, kaikki ovat typeriä, minä yksin viisas...

Isän luona oli kerran vieraana eräs hänen toverinsa, joka oli

eversti, niinkuin isäkin, ja oppinut, kuten tekin. Mutta hän

oli oppinut sotilas... tuollainen... miksi heitä sanotaan?...

kenraalitaapilainen... ja hän oli hirmuisen pöyhkeä... minun mielestäni

hän ei tiennyt mitään, kehuskeli vain...

-- Ja te kuvittelitte minua samanlaiseksi? -- kysyi Ippolit

Sergejevitsh.

Varjenka meni hämilleen, punastui ja karattuaan tuolista pystyyn alkoi

naurettavasti hyppiä pitkin huonetta puhellen neuvottomasti:

-- Ah, mitä te... kuinka minä saatoin...

-- Kas niin, rakkaat lapseni... -- ilmotti Jelisaveta Sergejevna

siristellen silmillään, -- nyt minä menen taloustoimiin ja jätän

teidät... Jumalan haltuun!

Ja hän poistui nauraen ja hameitaan kahistaen. Ippolit Sergejevitsh

katsoi moittivasti hänen jälkeensä ajatellen, että täytyy puhua hänen

kanssaan hänen käytöksestään tätä tosiaan hyvin rakastettavaa, mutta

kehittymätöntä tyttöä kohtaan.

-- Tiedättekö mitä... Huvittaako teitä lähteä soutelemaan? Soudamme

jokea pitkin metsään, kävelemme siellä jonkun aikaa ja palaamme

päivälliseksi takaisin. Sopiiko? Minun on niin hirmuisen hauska, kun

tänään on niin kaunis päivä eikä minun tarvitse olla kotona... Isällä

on kaiketi taas leiniä, ja minun täytyisi puuhata hänen kanssaan... Hän

on hyvin oikullinen sairaana ollessaan...

Ihmetellen tytön avosydämistä itsekkyyttä Ippolit Sergejevitsh ei heti

suostunut lähtemään. Hän muisti aikomuksensa, joka oli eilisiltana

herännyt hänen mielessään ja joka vielä tänä aamuna oli siellä kytenyt.

Mutta tähän mennessä tyttö ei vielä ollut antanut syytä epäillä hänen

aikovan vallottaa hänen sydämensä. Tytön puheessa oli kaikkea muuta

kuin kiemailua. Ja sitäpaitsi, miksei voisi viettää päivää tuollaisen,

kieltämättä alkuperäisen tytön seurassa?

-- Osaatteko soutaa? Huonosti?... Ei se mitään... minä soudan itse,

minä olen voimakas. Vene on niin kevyt. Tulkaa!

He poistuivat huoneesta terassille ja puistoon. Varjenka näytti entistä

lyhemmältä ja lihavammalta pitkän ja hoikan Ippolit Sergejevitshin

vieressä. Tämä tarjosi käsivartensa tytölle, joka siitä kieltäytyi

sanoen:

-- Miksi? Kun on väsyksissä, niin silloin se on hyvä, mutta nyt se vain

haittaa kävelemistä...

Ippolit Sergejevitsh katseli Varjenkaa silmälasiensa läpi ja koetti

astua samaa jalkaa, mikä huvitti häntä suuresti. Varjenkan käynti oli

kevyttä ja kaunista. Toisessa kädessä hänellä oli päivänvarjostin,

toista hän liikutti vapaasti ja sirosti kertoessaan ympäristön

kauneudesta. Tämä kyynärpäähän saakka alaston käsi, voimakas,

ahavoitunut ja ohuitten kullankimaltavain haituvain peittämä, vangitsi

Ippolit Sergejevitshin katseen... Ja taas liikkui tämän sielun

syvyydessä sama epämääräinen levottomuus. Hän koetti poistaa sen

kysymällä itseltään: mikä panee hänet seuraamaan tuota tyttöä? -- ja

hän vastasi itselleen: uteliaisuus, maltillinen ja puhdas halu ihailla

tytön kauneutta.

-- Tuossa on joki! Menkää veneen perään istumaan, minä tuon heti

airot...

Ja Varjenka katosi puitten väliin, ennenkuin Ippolit Sergejevitsh

ennätti kysyä, missä airot olivat.

Puut kuvastuivat latvat alaspäin liikkumattomaan, kylmään veteen. Nämä

kuvat olivat rehevämpiä ja kauniimpia kuin elävät puut, jotka kohosivat

rannalta varjostaen vettä väärillä, kampuraisilla oksillaan. Vesi,

johon ne kuvastuivat, peitti jalosti niistä rumat kohdat näkymättömiin

ja loi kirkkaan ja sopusointuisen fantasian tuon köyhän ja ajan

kuluttaman todellisuuden yli.

Ihaillessaan tätä haaveellista hiljaisuuden ja vielä viileän

auringonloisteen kehystämää kuvaa Ippolit Sergejevitsh istui veneessä

hengittäen ilman mukana itseensä leivosten onnentäysiä säveleitä. Hän

tunsi, kuinka uusi, suloinen rauhan tunne heräsi hänen rinnassaan,

hyväili hänen aivojaan ja tuuditti uneen hänen alituisen, levottoman

pyrkimyksensä ymmärtää ja selittää. Ympäri vallitsi syvä hiljaisuus,

lehti ei hievahtanut puussa, ja tässä hiljaisuudessa tapahtui luonnon

äänetön luomistyö, syntyi uutta elämää vanhan väistäessä kuolemaa, joka

jyrsi kaikkea saamatta kuitenkaan voittoa. Ja sininen taivas loisti

juhlallista kauneutta.

Kuvan taustaan syvällä vedessä ilmaantui valkoinen kaunotar lempeä hymy

kasvoilla. Hän seisoi siellä airot kädessä, ikäänkuin olisi kutsunut

luokseen, se soi ääneti, ihanana kuin olisi taivaasta tullut.

Ippolit Sergejevitsh tiesi, että se oli Varjenka, joka oli tullut

puistosta ja joka katsoi häneen, mutta hän ei tahtonut rikkoa

lumoustaan äänillä eikä liikkeillä.

-- Millainen uneksija! -- kajahti ilmassa ihmeellinen huudahdus.

Silloin Ippolit Sergejevitsh irrotti kaihoten katseensa vedestä ja

katsoi tyttöön, elävään tyttöön, joka laskeutui alas puistosta jyrkkää

rantapolkua pitkin.

Mutta hänen kaihonsa katosi nähdessään tytön, sillä tämä oli

todellisuudessakin lumoavan kaunis.

-- Kukapa uskoisi, että teissä on taipumusta haaveiluun! Teidän

kasvonne ovat niin ankaran ja vakavan näköiset... Tahdotteko pitää

perää? Me soudamme jokea ylöspäin, siellä on kauniimpaa... ja vasten

virtaa on yleensä hauskempi soutaa, kun saa tuntea olevansa työssä,

toiminnassa...

Rannasta työnnetty vene huojui veltosti uneliaalla vedellä, mutta

voimakas liike airoissa käänsi sen heti rantaa pitkin ja toinen liike

kiidätti sitä jo eteenpäin.

-- Me soudamme jyrkkää kalliorantaa pitkin, niin saamme olla

varjossa... -- puhui tyttö särkien veden pinnan joustavilla vedoilla...

-- Täällä on virta heikko... mutta Dnjeprillä -- täti Lutshitskajalla

on siellä maatila -- siellä on toista, sen minä sanon!... Virta ihan

kiskoo airot kädestä... Oletteko ollut Dnjeprin koskilla?...

-- En ole... -- vastasi Ippolit Sergejevitsh.

-- Minä olen laskenut niitä pitkin alas, -- sanoi Varjenka nauraen. --

Erinomaista! Kerran oli veneeni särkyä... silloin minä olisin varmaan

hukkunut...

-- Se olisi ollut surullista, -- virkkoi siihen Ippolit Sergejevitsh

vakavasti.

-- Kuinka niin? Minä en pelkää kuolemaa rahtuakaan... vaikka minä

halusta elän. Ehkä siellä on yhtä hyvä kuin täällä maan päällä...

-- Mutta ehkä siellä ei ole mitään... -- sanoi toinen katsoen tyttöön

uteliaasti.

-- Miksei olisi! -- huudahti Varjenka oman vakaumuksen sävy äänessä. --

Tietysti siellä on!

Hän istui vastapäätä Ippolit Sergejevitshiä jännittäen pienet jalkansa

veneen pohjaan kiinnitettyä poikkipuuta vasten ja joka vedolla

taivuttaen vartalonsa taaksepäin. Silloin kuvautui ohuen puvun läpi

neitseellinen, korkea, joustava, liikunnosta vapiseva rinta.

-- Hän ei käytä korsettia, -- ajatteli Ippolit Sergejevitsh luoden

katseensa veneen pohjaan. Mutta siellä se kiintyi tytön pieniin

jalkoihin, joitten ääriviivat erottautuivat polviin saakka.

-- Onkohan hän tahallaan pukenut ylleen tuon epäonnistuneen puvun? --

harmitteli hän ja kääntyi katselemaan korkeata kalliorantaa.

He olivat kulkeneet puiston sivu ja sousivat nyt jyrkkää kallion

viertä, jolla kasvoi kiharaisia virnoja, samettilehtisiä kurpitsoja ja

suuria auringonkukkasia, joitten keltaiset kukat kuvastuivat veteen.

Vastapäätä oleva matala ja tasainen ranta ulottui kauas aina metsän

vihreään seinään saakka, ja sillä kasvoi sakeata ruohoa, josta siniset

kukkaset katsoivat venettä ystävällisesti kuin lapsen silmät. Mutta

edessäpäin oli tummanvihreä metsä, johon joki työntyi kuin kylmä miekan

terä.

-- Eikö teidän ole kuuma? -- kysyi Varjenka.

Kysytty katsoi hämillään tyttöön, jonka otsalla suortuvain alla

helmeili hikipisaroita ja jonka rinta kohosi korkealle.

-- Suokaa anteeksi! -- huudahti Ippolit Sergejevitsh katuvasti. -- Minä

olen unohtunut katselemaan ympärilleni... te olette väsynyt... antakaa

minun nyt soutaa!

-- En anna! Luuletteko todellakin, että olen väsynyt? Se loukkaa minua!

Emme ole vielä kulkeneet edes kahta virstaa... Ei, istukaa te vain...

kohta nousemme kävelemään.

Tytön kasvoista näkyi, että olisi ollut turhaa kiistellä hänen

kanssaan, ja Ippolit Sergejevitsh kohautti harmistuneesti olkapäitään,

vaikeni ja ajatteli tyytymättömänä:

-- Hän pitää nähtävästi minua hyvin heikkona.

-- Katsokaa, tuossa on meidän tiemme, -- osotti Varjenka hänelle

rantaan päännyökkäyksellä. -- Tässä on kahluupaikka joen yli, ja meille

on tästä neljätoista virstaa. Meillä on myöskin kaunista, vieläpä

kauniimpaa kuin teillä Polkanovkassa.

-- Asutteko talvisinkin maalla?

-- Kuinkas muuten? Minähän johdan koko taloutta, isä ei voi nousta

nojatuolistaan... Häntä kuljetetaan rullatuolissa paikasta toiseen.

-- Teidän on kaiketi ikävä siten?

-- Miksi niin? Minulla on paljon työtä ja vain yksi apulainen -- Nikon,

isän entinen päivystäjäpalvelija. Hän on myöskin vanha ja juopottelee

myöskin, mutta hän on hirmuisen vahva ja taitaa tehtävänsä. Väki pelkää

häntä... hän lyö heitä, ja he pieksivät myöskin puolestaan hänet kerran

pahanpäiväisesti. Hän on ihmeteltävän rehellinen ja kiintynyt meihin...

rakastaa meitä kuin koira isäntäänsä! Ja minä rakastan myöskin häntä.

Oletteko ehkä lukenut romaanin, jonka päähenkilö on arabialainen

upseeri, kreivi Louis Gramont, ja jolla on myöskin sotilaspalvelija

nimeltään Sadi-Koko?

-- En ole lukenut, -- tunnusti nuori oppinut ujosti.

-- Lukekaa ehdottomasti, se on erinomainen romaani, -- neuvoi Varjenka

vakuuttavasti. -- Minä sanon Nikonia Sadi-Kokoksi, kun hän on mieleeni.

Ensin hän suuttui siitä minulle, mutta kerran minä luin hänelle tuon

romaanin, ja nyt hän tietää, että Sadi-Koko merkitsee kehumista.

Ippolit Sergejevitsh katsoi tyttöön, niinkuin europalainen katsoo

hienosti tehtyä, mutta fantastisen muodotonta kiinalaista kuvapatsasta

-- ihmetellen, säälien ja uteliaasti. Mutta Varjenka kertoi innoissaan

Sadi-Kokon urotöistä, jotka todistivat rajatonta kiintymystä kreivi

Louis Gramontiin.

-- Suokaa anteeksi, -- keskeytti Ippolit Sergejevitsh hänen

kertomuksensa, -- mutta ettekö ole lukenut venäläisiä romaaneja?

-- Olen kyllä, mutta minä en pidä niistä... ne ovat niin ikäviä, niin

hirmuisen ikäviä! Ja he kirjottavat aina sellaisesta, jonka minä

itsekin tunnen, enkä huonommin heitä. He eivät osaa keksiä mitään

mieltäkiinnittävää, ja kaikki on heillä pelkkää totuutta.

-- Entä ettekö te pidä totuudesta sitten? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh

ystävällisesti.

-- Enhän minä! Kaikille sanon totuuden päin silmiä...

Varjenka vaikeni, ajatteli ja kysyi:

-- Mitä siinä on pitämistä? Kun se on minun tottumukseni, niin kuinka

voin siitä vielä pitää?

Toinen ei ennättänyt sanoa siihen sanaakaan, sillä tyttö komensi

samassa kovalla äänellä:

-- Ohjatkaa vasemmalle... pikemmin! Tuonne tuon tammen luo... Kylläpä

te olette taitamaton!

Vene ei totellut ohjausta ja kävi kyljittäin rantaan, vaikka perämies

meloi kaikin voimin.

-- Ei mitään, ei mitään, -- virkkoi tyttö, joka oli noussut seisomaan

ja loiskahti samassa veneen laidan yli.

Ippolit Sergejevitsh huudahti kolkosti, heitti melan ja ojensi kätensä

tyttöä kohti, mutta tämä seisoi jo rannalla vahingoittumattomana ja

pitäen veneen ketjua kädessään kysyi anteeksipyytävästi:

-- Säikähytinkö minä teidät?

-- Minä luulin, että te putositte veteen, -- vastasi toinen hiljaa.

-- Voiko siinä pudota? Sitäpaitsi on tässä vallan matalaa, -- selitti

Varjenka ohjaten veneen rantaan. Mutta perämies ajatteli, että se olisi

hänen pitänyt tehdä.

-- Näettekös millaista metsää? -- sanoi Varjenka, kun he seisoivat

rannalla vierekkäin. -- Eikö olekin kaunista? Siellä Pietarin puolessa

ei liene näin kauniita metsiä?

Heidän edessään oli kapea tie, jota erilaisten puitten rungot kahden

puolin aitasivat. Heidän jalkainsa alla luikerteli vääriä, ratasten

uurtamia puunjuuria, ja heidän yläpuolellaan kaartui sakea lehväholvi,

jonka läpi paikkapaikoin pilkisti sininen taivas. Auringon säteet

vapisivat ohuina lankoina ilmassa tunkeutuen vinoon tämän kapean,

vihreän käytävän läpi. Maatuneitten lehtien, sienten ja koivujen tuoksu

piiritti heidät joka puolelta. Toisinaan pyrähti lintu lentämään

häiriten syvää hiljaisuutta iloisilla lauluillaan ja toimeliaalla

hyppelyllä. Tikka takoi jossakin sisemmällä metsässä, mehiläinen lentää

suristeli ikäänkuin heille tietä näyttäen ja ilmassa heidän edellään

kaksi perhosta lentää lepatteli seuraten toinen toistaan.

He kävelivät hitaasti. Ippolit Sergejevitsh vaikeni antaen tytön etsiä

sanoja ajatuksilleen, joita selitti innokkaasti:

-- Minä en lue mielelläni rahvaasta! Mitä intresanttia sen elämässä

voisi olla? Minä tunnen sen, elän sen kanssa ja näen, että siitä

kirjotetaan väärin eikä totuuden mukaisesti. Rahvasta kuvataan aina

säälittäväksi, mutta se on itse asiassa täynnä roistoja, joita ei

kannata sääliä ja jotka tahtovat vain yhtä: pettää teitä, varastaa

teiltä jotakin. Aina he valittavat ja napisevat, ovat inhottavia,

likaisia... ja he ovat viisaita, vieläpä viekkaita... Kuinka he

kiusaavat minua kovasti!

Varjenka oli kiihtynyt, ja hänen kasvoillaan kuvastui harmi ja ikävä.

Rahvas anasti nähtävästi suuren osan hänen elämäänsä; hän ihan suuttui

kuvatessaan sitä. Ippolit Sergejevitsh ihmetteli hänen kiintymyksensä

voimaa, mutta kun hän ei tahtonut kuulla näistä herrain keksielmistä,

hän keskeytti tytön:

-- Te puhuitte ranskalaisista kirjailijoista...

-- Niin! Toisin sanoen meidän venäläisistä kirjailijoistamme, --

oikaisi hän rauhottuen. -- Te kysytte, miksi venäläiset kirjottavat

huonommin? Se on selvä! Sentähden, että he eivät keksi mitään

intresanttia. Ranskalaisissa romaaneissa on oikeita sankareja, jotka

eivät puhu samalla tavalla kuin muut kuolevaiset ja jotka toimivatkin

toisin. He ovat aina urhoollisia, rakastuneita, iloisia... mutta

meikäläisten sankarit ovat yksinkertaisia ihmisiä vailla rohkeutta,

tulisia tunteita, ovat jonkunlaisia rumia, surkuteltavia, jokapäiväisiä

ihmisiä, eivätkä mitään muuta! Miksi he ovat sankareja? Sitä et saa

milloinkaan tietää venäläisestä kirjasta. Venäläinen romaanisankari on

typerä ja hidas, aina hän kärsii, voi pahoin, ajattelee käsittämättömiä

asioita, säälii muita, mutta on itse mitä surkuteltavin! Miettii,

puhuu, tunnustaa rakkautensa, miettii sitten taas, kunnes nai... ja

naimisissa puhuu vaimolleen typeryyksiä ja heittää hänet... Mikä

sellaisessa on mieltäkiinnittävää? Minua ihan suututtaa se, että

sankarin sijassa on aina jokin variksenpelätti! Venäläistä kirjaa

lukiessa ei voi milloinkaan unohtaa todellista elämää -- onko se hyvä?

Mutta kun lukee ranskalaista romaania, niin vapisee sankarin tähden,

kärsii ja vihaa hänen kanssaan... tekee mieli tapella, kun hän

tappelee, ja itkeä, kun hän kaatuu... jännityksellä odottaa romaanin

loppua, mutta kun on lukenut loppuun, niin melkein itkettää harmista,

että kirja on loppuun luettu. Sellaisessa elää mukana, mutta

venäläisessä romaanissa ei voi ymmärtää, minkätähden ihmiset elävät?

Miksi pitääkin kirjottaa romaaneja, kun ei ole mitään erikoisempaa

sanottavana? Merkillistä?

-- Tätä vastaan voisi väittää paljonkin, Varjenka Vasiljevna, --

seisautti Ippolit Sergejevitsh hänen puhetulvansa.

-- Mitäs muuta, väittäkää! -- sanoi Varjenka hymyillen. -- Te

todistatte minut kyllä kumoon.

-- Ainakin koetan. Ensinnäkin, mitä venäläisiä kirjailijoita te olette

lukenut?

-- Useita... he ovat kaikki samanlaisia. Esimerkiksi Salias... hän

jäljittelee ranskalaisia, mutta huonosti. Sitäpaitsi ovat hänenkin

sankarinsa venäläisiä, eikä heistä siis voi mitään intresanttia

kirjottaa. Vielä olen lukenut useita muita -- Turgenjevia,

Markevitshia, Pasuhinia, minusta tuntuu, kuin jo nimistä voisi päättää,

etteivät he osaa kirjottaa hyvin! Mutta oletteko lukenut Fortuné de

Boisgobey'ta? Ponson de Terrail'ia? Arsène Houssaye'tä? Pierre

Zacconné'ta? Dumas'ta? Gaboriau'ta? Nämä vasta kirjottavat hyvin! Mutta

tiedättekö mitä? Romaaneissa minä eniten pidän pahantekijöistä,

sellaisista, jotka niin taitavasti kutovat pauloja, murhaavat,

myrkyttävät... he ovat viisaita, voimakkaita... ja kun he sitten

vihdoinkin joutuvat kiinni, niin minua oikein harmittaa ja itkettää.

Kaikki vihaavat pahantekijää, kaikki ovat häntä vastaan, hän on yksin

kaikkia vastaan! Sellainen pitää sankarin olla! Mutta toiset,

hyväntekijät, muuttuvat inhottaviksi heti, kun ovat päässeet

voitolle... Ja yleensä, minä pidän ihmisistä niin kauan kuin he

innokkaasti haluavat jotakin, pyrkivät johonkin, etsivät jotakin,

kituvat... mutta jos he saavuttavat päämaalinsa ja pysähtyvät, niin

heti he menettävät mielenkiintoisuutensa... muuttuvat mauttomiksi!

Innostuneena ja ylpeänä siitä, mitä oli sanonut, Varjenka astui

hitaasti hänen vieressään pää kauniisti pystyssä ja silmät säteillen.

Ippolit Sergejevitsh katsoi häntä kasvoihin ja hermostuneesti nyhtäen

partaansa koetti keksiä vastaväitteitä, jotka yhdellä kerralla olisivat

pyyhkineet pois sen tomukudoksen, joka peitti tytön järjen. Mutta

vaikka hän tunsikin velvollisuudekseen vastustaa tytön mielipiteitä,

niin hänen teki mielensä kuunnella hänen naiivia ja omaperäistä

pakinaansa ja nähdä hänen omain arvelujensa innostamana avaavan

vilpittömästi sielunsa. Ippolit Sergejevitsh ei ollut koskaan kuullut

sellaista puhetta; se oli mahdotonta ja pahaa, mutta samalla se sopi

niin erinomaisesti tytön villiin kauneuteen. Hänen edessään oli

hiomaton järki, joka loukkasi häntä raakuudellaan, ja viettelevän

kaunis nainen, joka kiihotti hänen aistillisuuttaan. Nämä kaksi voimaa

painoivat häntä kaikella välittömyydellään, ja täytyi asettaa jotakin

niitä vastaan, muuten -- hän tunsi sen -- ne saattaisivat suistaa hänet

omain mielipiteittensä ja mielialojensa tavalliselta radalta, jota

pitkin hänen elämänsä oli rauhallisesti kulkenut siihen saakka, kun hän

oli nähnyt Varjenkan. Hän oli selväjärkinen ja hän piti hyvin puoliaan

omasta piiristä olevia ihmisiä vastaan. Mutta kuinka hän puhuisi

tytölle ja mitä hän sanoisi hänelle johtaakseen hänen järkensä oikealle

tolalle ja jalostaakseen hänen sieluaan, jota huonot romaanit,

seurustelu rahvaan, palvelija Nikonin ja juopon isän kanssa olivat

turmelleet?

-- Oh, kylläpäs minä innostuinkin puhumaan! -- huudahti tyttö

hengittäen syvään. -- Taisi kyllästyttää teitä?

-- Ei suinkaan, mutta...

-- Minä olen, nähkääs, iloinen saadessani puhua kanssanne. Minulla ei

ole ollut kenen kanssa puhua. Teidän sisarenne ei pidä minusta ja

vihottelee vain minulle... kaiketi sentähden, että minä annan isälle

viinaa ja että kerran annoin Nikonille selkään...

-- Te? Nikonille selkään? Mutta kuinka te?... -- ihmetteli Ippolit

Sergejevitsh.

-- Se kävi aivan yksinkertaisesti, minä pehmitin häntä hiukan isäni

pampulla, siinä kaikki! Oli, näettekös, tulinen kiire, puitiin

paraikaa, mutta se nauta juopotteli vain! Minä suutuin kovasti!

Juopotella silloin, kun kiireinen työ on käynnissä ja kun hänen

täytyisi pitää silmällä kaikkea!

-- Mutta kuulkaa, Varjenka Vasiljevna, -- sanoi Ippolit Sergejevitsh

vakuuttavasti ja niin lempeästi kuin taisi, -- onko sopivaa lyödä

palvelijaansa? Onko se jalomielistä? Ajatelkaa! Tokkohan ne sankarit,

joitten edessä te polvistutte, lyövät alamaisiaan?... Sadi-Koko?

-- Tokkohan?! Kreivi Louis antoi Sadi-Kokolle kerran sellaisen

korvapuustin, että minun tuli oikein sääli vanhaa sotilasta. Ja mikä

muu minua auttaisi heidän kanssaan? Onpa hyvä, että voin niin tehdä...

sillä olenhan minä vahva! Koettakaa lihaksiani!

Hän jännitti käsivartensa ja tarjoi sen ylpeästi koeteltavaksi. Ippolit

Sergejevitsh laski kämmenensä hänen käsivarrelleen kyynärpään

yläpuolelle ja puristi lujasti, mutta samassa hän ikäänkuin havahtui ja

katsoi punastuneena hämillään ympärilleen. Puut vain kohosivat ääneti

joka puolella...

Ippolit Sergejevitsh ei yleensä ujostellut naisten seurassa, mutta

tytön yksinkertaisuus ja luottamus tekivät hänet sellaiseksi, vaikka ne

sytyttivätkin hänessä vaarallisen tunteen.

-- Te olette kadehdittavan terve, -- sanoi hän miettivästi katsellen

tytön pientä ruskettunutta kämmentä.

-- Ja minä luulen, että teillä on erittäin hyvä sydän, -- pääsi häneltä

kuin huomaamatta.

-- En tiedä! -- virkkoi Varjenka päätään huojuttaen. -- Tuskinpa...

minussa ei ole luonnetta: toisinaan minä säälin sellaisiakin, joista en

pidä.

-- Toisinaanko vain? -- hymähti Ippolit Sergejevitsh. -- Mutta

ansaitsevathan he aina sääliä ja myötätuntoisuutta.

-- Mistä hyvästä?

-- Ettekö te näe, kuinka onnettomia he ovat? Esimerkiksi nuo teidän

talonpoikanne. Kuinka raskasta on heidän elämänsä ja kuinka paljon

vääryyttä, surua ja kärsimyksiä he saavat kokea.

Tämän hän sanoi kiihkeästi. Varjenka katsoi tarkkaavasti häntä silmiin

ja sanoi:

-- Te olette kaiketi erittäin hyväsydäminen, koska tuollaista puhutte.

Mutta ettehän te tunne talonpoikia, kun ette ole asunut maalla. He ovat

onnettomia, se on totta, mutta kuka on syypää siihen? He ovat

viekkaita, eikä kukaan estä heitä tulemasta onnellisiksi.

-- Mutta eihän heillä ole edes leipää sen vertaa, että saisivat syödä

kylläkseen!

-- Vielä mitä! Heitä onkin paljon...

-- Niin, heitä on paljon! Mutta maata on myöskin paljon, sillä on

ihmisiä, joilla on kymmeniä desjatinoja maata. Paljonko teillä,

esimerkiksi, on?

-- Viisisataa seitsemänkymmentäkolme... Entä sitten? Ei suinkaan sitä

pidä jakaa heille?

Tyttö katsoi Ippolit Sergejevitshiin jotakuinkin samalla tavalla kuin

täysikasvuinen katsoo lapseen ja nauroi hiljakseen. Tämä nauru ärsytti

miestä, jossa heräsi halu saada toinen vakuutetuksi erehdyksestään.

Ja Ippolit Sergejevitsh alkoi puhua omaisuuden epätasaisesta jaosta,

vääryydestä, jota suurin osa ihmisiä saa kärsiä, kovasta kamppailusta

tilan ja leipäpalan tähden, rikkaitten voimasta ja köyhien heikkoudesta

ja järjestä, elämän johtotähdestä, jonka vuosisatain vääryydet ja

ennakkoluulot ovat pimittäneet.

Tyttö käveli ääneti hänen vieressään katsellen häneen uteliaasti ja

ihmetellen.

Heidän ympärillään vallitsi metsän hämärä hiljaisuus, sellainen

hiljaisuus, jossa äänet ikäänkuin luiskahtavat ohi rikkomatta sen

alakuloista sopusointuisuutta.

Haapain lehdet lepattivat hermostuneesti, ikäänkuin puut olisivat

odottaneet jotakin kiihkeästi toivottua.

-- Jokaisen rehellisen ihmisen velvollisuus, -- jatkoi Ippolit

Sergejevitsh vakuuttavasti, -- on panna järkensä ja sydämensä alttiiksi

taistelulle sorrettujen oikeuksien puolesta ja koettaa joko lyhentää

kärsimyksiä tai jouduttaa taistelun menoa. Tähän tarvitaan todellista

sankariutta, mutta juuri tästä taistelusta teidän pitää etsiä sitä. Sen

ulkopuolella ei ole sankariutta. Tämän taistelun sankarit yksin

ansaitsevat ihmetystä ja jäljittelyä... ja teidän, Varjenka Vasiljevna,

pitää kiinnittää huomionne juuri siihen, siitä etsiä sankareja, siihen

uhrata voimanne... Teistä tulisi mielestäni erinomainen totuuden

puolustaja! Mutta teidän pitää ennen kaikkea lukea paljon, oppia

tuntemaan elämää sen kaunistamattomassa muodossa... teidän pitää

heittää kaikki nuo joutavat romaanit tuleen...

Hän vaikeni ja pyyhkien pitkästä luennosta väsyneenä hikeä otsaltaan

odotti, mitä tyttö sanoisi.

Tämä katsoi kauas eteensä silmät puoleksi ummessa.

Kevyet varjot liikkuivat hänen kasvoillaan. Viisiminuuttisen vaitiolon

keskeytti tytön hiljainen huudahdus:

-- Kuinka hyvin te puhutte!... Puhuvatko yliopistossa kaikki yhtä

hyvin?

Nuori oppinut huokasi toivottomasti, ja hänen odotuksensa muuttui

kolkoksi ärtyisyydeksi Varjenkaa ja sääliksi omaa itseään kohtaan.

Miksei hän käsitä sitä, mikä on niin selvää jokaiselle edes hiukankin

ajattelevalle ihmiselle? Mitä puuttui hänen puheestaan, koska se ei

herättänyt tytössä myötätuntoa?

-- Te puhutte erittäin hyvin! -- sanoi tyttö huokaisten, hänen

vastaustaan odottamatta.

-- Mutta puhunko minä totta?

-- Ette! -- vastasi tyttö harkitsematta. -- Vaikka olettekin oppinut,

niin minä sittenkin uskallan väittää teitä vastaan. Kyllä minäkin

ymmärrän jotakin!... Teidän mielipiteenne on se, että ihmiset

rakentavat talon ja ovat kaikki samanarvoisia tässä työssä. Eivätkä

ainoastaan ihmiset, vaan kaikki: tiilikivet, hirret, kirvesmiehet ja

itse talon isäntä. Mutta onko se mahdollista? Työmiehen täytyy tehdä

työtä, teidän täytyy opettaa ja kuvernöörin pitää silmällä, että kaikki

tekevät tehtävänsä. Sitten te sanoitte, että elämä on taistelua...

Missä sitä on? Päinvastoin, ihmiset elävät kaikessa rauhassa. Mutta jos

se kerran on taistelua, niin täytyy olla myöskin voitetuita. Ja yleinen

hyvä -- sitä minä en ymmärrä ensinkään. Te sanotte, että yleinen hyvä

on kaikkien tasa-arvoisuudessa. Se on väärin! Minun isäni on eversti;

kuinka hän voisi olla samanarvoinen kuin Nikon tai joku talonpoika? Ja

te, te olette oppinut, mutta tokkohan te olette samanarvoinen kuin

meidän venäjänkielen opettajamme, joka ryypiskeli... ja niisti nenäänsä

kuin olisi puhaltanut torveen?

Tyttö riemuitsi pitäen johtopäätöksiään kumoamattomina, mutta Ippolit

Sergejevitsh nautti tytön riemusta ja oli tyytyväinen, kun oli voinut

antaa hänelle tämän riemun.

Mutta Ippolit Sergejevitshin järki koetti ratkaista kysymystä, miksi

hänen tytössä herättämänsä ajatus työskenteli aivan päinvastaiseen

suuntaan kuin mihin hän oli antanut sysäyksen.

-- Minä pidän teistä, en muista... missä sitten lienee tasa-arvoisuus?

-- Pidättekö minusta? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh yhtäkkiä.

-- Pidän... kovasti! -- vastasi tyttö nyökäyttäen vakuuttavasti päätään

ja kysyä tokaisi:

-- Kuinka niin?

Ippolit Sergejevitsh ihan hämmästyi sitä naiivisuuden pohjattomuutta,

joka katsoi häneen noista kirkkaista silmistä.

-- Olisiko tuo ehkä hänen tapansa kiemailla? -- ajatteli hän.

-- Miksi te sitä kysytte? -- uteli tyttö katsoen häneen.

Varjenkan katse saattoi hänet hämille.

-- Miksi? -- hän kohautti olkapäitään. -- Onhan se luonnollista. Te

olette nainen... minä mies... -- selitti hän niin tyynesti kuin taisi.

-- Entä sitten? Ette suinkaan te siksi kysy. Ettehän aio mennä

naimisiin kanssani?

Tyttö sanoi sen niin luonnollisesti, ettei hän edes hämmästynyt. Mutta

miehestä tuntui, kuin jokin tunne, jonka sokeata voimaa vastaan olisi

ollut hyödytöntä taistella, olisi kääntänyt hänen ajatuksensa toiseen

suuntaan, ja sanoi muka leikillisesti:

-- Kuka tietää?... Ja sitäpaitsi halu miellyttää ja mennä naimisiin ei

ole sama, kuten tiedätte.

Varjenka purskahti heleään nauruun, joka heti kylmensi Ippolit

Sergejevitshiä ja saattoi hänet mielessään kiroamaan sekä itseään että

tyttöä. Mutta tytön korkea rinta vapisi terveestä, sydämellisestä

naurusta, joka pani ilmankin iloisesti väräjämään. Ippolit Sergejevitsh

vaikeni odottaen alistuvasti vastausta.

-- Oh! Millainen... millainen minä olisin teidän vaimonanne! Se oli

naurettavaa... kamelikurki ja mehiläinen! Ha ha ha!

Ja Ippolit Sergejevitsh rupesi myöskin nauramaan, ei tuota hauskaa

vertausta, vaan sitä, että hän ei käsittänyt niitä ponnistimia, jotka

johtivat hänen sielunliikkeitään.

-- Te olette herttainen tyttö! -- tunnusti hän vilpittömästi.

-- Antakaa kätenne... te kävelette niin hitaasti, minä vedän teitä!

Meidän täytyy joutua kohta kotiin... Olemme olleet poissa jo nelisen

tuntia... ja Jelisaveta Sergejevna voi suuttua, sillä taidamme

myöhästyä päivälliseltä...

He kääntyivät takaisin. Ippolit Sergejevitsh tunsi velvollisuudekseen

oikaista tytön väärinkäsityksiä, jotka eivät antaneet hänen tuntea

itseään tytön vieressä niin vapaaksi kuin olisi tahtonut. Mutta sitä

ennen oli painettava omassa itsessä alas se epämääräinen levottomuus,

joka esti häntä rauhallisesti kuuntelemasta ja ratkaisevasti kumoamasta

tytön johtopäätöksiä. Hänen olisi ollut niin helppo leikata kylmällä

järjellään tytön aivoista pois tuo ruma kasvannainen, jollei tämä

omituinen, lamauttava tunne, jolla ei ole nimeä, olisi estänyt siitä.

Mitä se oli? Se oli jonkunlaista haluttomuutta johtaa tämän nuoren

tytön henkiseen maailmaan uusia, outoja käsitteitä... Mutta sellainen

velvollisuutensa laiminlyöminen olisi häpeäksi periaatteen miehelle...

Ja sellaisena hän piti itseään ja oli syvästi vakuutettu järjen

voimasta ja sen vallasta tunteen yli.

-- Tänään on tiistai? -- virkkoi Varjenka. -- Niin on. Kolmen päivän

perästä saapuu siis se musta, pikkuinen herra....

-- Kuka ja kenen luo?

-- Musta, pikkuinen herra... Bjenkovskij saapuu teille lauvantaina.

-- Minkätähden?

Varjenka rupesi nauramaan katsoen tutkivasti toveriinsa.

-- Ettekö tiedä? Hän on virkamies ja...

-- Niin, se on totta! Sisareni on kertonut hänestä...

-- Kertonut? -- innostui Varjenka. -- Vai niin... Sanokaa, luuletteko,

että he piankin menevät vihille?

-- Mitä? Miksi vihille? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh hajamielisesti.

-- Miksi? -- kummasteli Varjenka punastuen. -- En minä tiedä. Sellainen

on tapa! Mutta hyvänen aika, ettekö te siitä tiennytkään?

-- En ensinkään! -- sanoi Ippolit Sergejevitsh vakuuttavasti.

-- Ja nyt olen minä sen teille kertonut! -- huudahti tyttö

epätoivoisesti. -- Mainiota! Mutta rakas Ippolit Sergejevitsh, älkää

nytkään olko sitä tietävinänne... niinkuin minä en olisi hiiskunut

siitä mitään!

-- Olkoon menneeksi! Mutta enhän minä itse asiassa mitään tiedäkään.

Ymmärsin vain, että sisareni menee naimisiin herra Bjenkovskijn

kanssa?...

-- Niin. Mutta jollei sisarenne ole itse siitä teille puhunut... niin

ehkei siitä tulekaan mitään. Ettehän puhu hänelle tästä?

-- En puhu, tietysti! -- lupasi Ippolit Sergejevitsh. -- Minä läksin

tänne hautajaisiin, mutta taisinkin saapua häihin. Sepä hauskaa!

-- Minä pyydän, ei sanaakaan häistä! Te ette tiedä koko jutusta mitään.

-- Aivan oikein, minä en tiedä mitään. Entä kuka tuo herra Bjenkovskij

on? Jos saan kysyä?

-- Saatte kyllä! Hän on tummahko, sievähkö, vakavahko. Hänellä on

pienet silmät, pienet viikset, pienet huulet, pienet kädet ja pieni

viulu. Hän pitää lempeistä lauluista ja hillosta. Minun tekee aina

mieleni taputtaa häntä pienelle nenälleen.

-- Te ette näy pitävän hänestä! -- huudahti Ippolit Sergejevitsh

tuntien tällaisen kuvauksen jälkeen sääliä pikku Bjenkovskijta kohtaan.

-- Eikä hän pidä minusta... Minä en voi sietää pieniä, suloisia,

kainoja miehiä. Miehen täytyy olla kookas, voimakas, puhua lujasti,

hänellä täytyy olla suuret, tuliset silmät, rohkeat tunteet, jotka

eivät tiedä mistään esteistä. Tahtoi ja teki -- sellainen täytyy miehen

olla!

-- Sellaisia ei taida enää olla olemassa, -- virkkoi Ippolit

Sergejevitsh kuivasti tuntien, että tytön miehenihanne on hänelle

vastenmielinen ja ärsyttävä.

-- Täytyy olla! -- huudahti tyttö.

-- Mutta tehän kuvasitte jonkunlaista petoa! Mitä viehättävää voi

sellaisessa olla?

-- En petoa, vaan miestä! Voima, se viehättää! Nykyaikaisissa miehissä

on jo syntymästä saakka reumatismia, yskää ja kaikenlaisia muita

tauteja. Onko sellainen viehättävää sitten? Voisinko minä olla

onnellinen, jos mieheni olisi arpinen kuin kunnallisesimies Kokovitsh?

Tai sievä kuin pikku herra Bjenkovskij? Tai käyräselkäinen

hongankolistaja kuin oikeuspristavi Muhin? Tai iso, lihava, ähkyvä ja

puhkuva, kaljupäinen ja punanenäinen kuin kauppiaan poika Grisha

Tshernonjebov? Millaisia tulisivat mokomain hylkyjen lapset? Sitä pitää

ajatella, lapsia, se on hyvin tärkeätä! Mutta he eivät ajattele, he

eivät välitä mistään. He eivät kelpaa mihinkään, ja minä löisin

miestäni, jos hän olisi sellainen kuin joku mainituista!

Ippolit Sergejevitsh hillitsi häntä todistaen, että hänen tuomionsa

miehistä on väärä, koska hän on nähnyt heitä niin muutamia. Eikä

mainituitakaan miehiä saa arvostella pelkästään ulkomuodon mukaan, se

olisi väärin. Miehellä saattaa olla ruma nenä, mutta kaunis sielu,

arpia kasvoissa, mutta selvä järki päässä. Hänen oli ikävä ja vaikea

puhua näistä alkeistotuuksista, sillä hän oli ajatellut niin harvoin

heidän olemassaoloaan, että he kaikki nyt näyttivät hänestä ikäänkuin

homehtuneilta, kuluneilta. Hän tunsi, että kaikki tämä ei sopinut

tytölle eikä vaikuttanut häneen...

-- Kas tuossa on joki! -- huudahti Varjenka iloisesti keskeyttäen

toverinsa puheen.

Ja Ippolit Sergejevitsh ajatteli:

-- Hän on iloinen, kun lopetin.

He soutivat taas jokea pitkin istuen toinen toistaan vastapäätä.

Varjenka oli airoissa ja souti joutuisasti, voimakkaasti. Vesi kohosi

veneen alla tyytymättömästi, pienet laineet juoksivat rantoja pitkin.

Ippolit Sergejevitsh katsoi, kuinka rannat kulkivat päinvastaiseen

suuntaan kuin vene, ja hän tunsi väsyneensä kaikesta siitä, mitä oli

tällä matkalla puhunut ja kuullut.

-- Katsokaa, kuinka vene kiitää nopeasti! -- sanoi Varjenka.

-- Niin, -- virkkoi toinen siihen lyhyesti katsomatta tyttöön; taipuvan

vartalon ja kohoavan rinnan hän siitä huolimatta näki edessään.

Puisto tuli näkyviin... He astuivat nopeasti sen käytävää pitkin ja

näkivät kuinka solakkavartaloinen Jelisaveta Sergejevna tuli heitä

vastaan merkitsevä hymy huulilla. Hän piti joitakin papereja kädessään

ja sanoi:

-- Kylläpä kävelittekin!

-- Olimmeko kauan? Mutta kyllä minulla onkin sellainen ruokahalu, että

-- äh! söisin teidätkin!

Ja Varjenka pyöritti häntä ympäri nauraen hänen huudoilleen.

Päivällinen oli mauton ja ikävä, sillä Varjenka tyydytti nälkäänsä ja

vaikeni, ja Jelisaveta Sergejevna kiusotteli veljeään tutkivilla

katseillaan. Heti päivällisen jälkeen Varjenka läksi pois, ja Ippolit

Sergejevitsh meni huoneeseensa, kävi sohvalle pitkäkseen ja alkoi tehdä

tiliä päivän vaikutelmista. Hän muisteli kävelymatkaa pikkuseikkoja

myöten ja tunsi, kuinka niistä muodostui hänen sieluunsa samea sakka,

joka uhkasi rikkoa hänen tunteittensa ja järkensä välillä vallinneen

tavallisen vakavan tasapainon. Hän tunsi fyysillisestikin tunnelmansa

uutuuden omituisena raskautena, joka painoi hänen sydäntään, ikäänkuin

verensä olisi käynyt sakeammaksi ja hitaammaksi. Tämä tunne muistutti

väsymystä, herätti hänessä haaveilua ja oli ikäänkuin johdantoa

johonkin haluun, joka ei vielä ollut ottanut muotoa. Ja se kiusasi

häntä vain siksi, että se oli nimetöntä aistintaa ja pysyi sellaisena

huolimatta Ippolit Sergejevitshin ponnistuksista keksiä sille nimi.

-- Täytyy antaa analyysin olla siksi, kun kuohunta asettuu... -- päätti

hän.

Hän oli tyytymätön itseensä ja nuhteli samalla itseään siitä, että oli

menettänyt kykynsä hillitä mielenliikutustaan ja että oli tänään

käyttäytynyt vakavalle miehelle sopimattomalla tavalla. Kahden kesken

itsensä kanssa hän oli aina ankarampi ja periaatteellisempi itselleen

kuin ihmisten seurassa. Ja nyt hän alkoi tutkiskella itseään.

-- Varjenka on todellakin hurmaavan kaunis, mutta joutua heti ensi

näkemältä epämääräisten aistintojen hämäryyteen, se on liian suuri

kunnia Varjenkalle ja häpeällistä hänelle itselleen, sillä sellainen on

siveellistä löyhyyttä, ryhdittömyyttä. Varjenka vaikuttaa voimakkaasti

aistillisuuteen, mutta sitä vastaan on taisteltava. Onko? -- pisti

yhtäkkiä hänen aivoissaan.

Hän rypisti otsaansa suhtautuen tähän kysymykseen niin kuin se

ahdistaisi häntä ulkoapäin.

Joka tapauksessa se, mikä hänessä tapahtuu, ei ole hurmausta naiseen,

vaan se on pikemmin yhteentörmäyksestä loukkautuneen järjen vastalause,

josta yhteentörmäyksestä järki ei ollut astunut voittajana, vaikka

vastustaja olikin ollut heikko kuin lapsi. Tytön kanssa täytyy puhua

vertauksilla, sillä hän ei nähtävästi ymmärrä loogillista todistelua.

Hänen velvollisuutensa on hävittää tytön villit käsitteet, särkeä

kaikki nuo raa'at ja typerät mielikuvat, jotka olivat imeytyneet

hänen aivoihinsa. Täytyy vapauttaa tytön järki kaikista noista

harhaluuloista, puhdistaa hänen sielunsa, niin sitten vasta hän kykenee

vastaanottamaan totuuden.

-- Voinko minä tehdä sen? -- kuuli Ippolit Sergejevitsh kysymyksen

ikäänkuin ulkoapäin. Ja taas hän vältti sen... Millainen on Varjenka

silloin, kun hän on omaksunut jotakin siitä uudesta ja päinvastaisesta?

Ja Ippolit Sergejevitshistä näytti, kuin tytön sielu harhaluuloista

vapauduttuaan ja omaksuttuaan sopusointuisen maailmankäsityksen ilman

epäselvyyttä ja hämäryyttä -- tulisi puolta kauniimmaksi.

Kun kutsuttiin teetä juomaan, oli Ippolit Sergejevitsh jo lujasti

päättänyt muuttaa tytön mielipiteet, ja tätä päätöstä hän piti

suorastaan velvollisuutenansa. Nyt hän kohtelee häntä kylmästi ja

rauhallisesti ja antaa suhteelleen häneen kriitillisen luonteen.

-- No, mitä sinä pidät Varjenkasta? -- kysyi sisar, kun hän oli tullut

terassille.

-- Hauska tyttö, -- vastasi hän kulmakarvojaan kohauttaen.

-- Niinkö? Vai niin... Minä luulin, että hänen kehittymättömyytensä

olisi hämmästyttänyt sinua.

-- Se on totta, se puoli hänessä minua hiukan hämmästyttääkin, --

myönsi Ippolit Sergejevitsh. -- Mutta suoraan sanoen hän on monessa

suhteessa yläpuolella kehittyneitä naisia tai naisia, jotka luulevat

olevansa kehittyneitä.

-- Hän on hyvin kaunis... Ja edullinen morsian... viisisataa desjatinaa

mitä parhainta maata ja noin sata desjatinaa tukkimetsää. Ja tädiltään

hän tulee perimään myöskin sievoisen maatilan. Molemmat maatilat ovat

kiinnittämättömiä...

Hän huomasi, että sisarensa tahallaan ei häntä ymmärtänyt, mutta hän ei

viitsinyt tehdä itselleen selväksi, miksi hän niin menetteli.

-- Minä en ota häntä siltä kannalta, -- virkkoi Ippolit Sergejevitsh.

-- Ota vain... neuvon sinua vakavasti.

-- Kiitoksia.

-- Sinä olet huonolla tuulella, nähdäkseni?

-- Päinvastoin. Kuinka niin?

-- Muuten vain. Tahdoin sinusta huolehtivana sisarena sen tietää.

Jelisaveta Sergejevna hymyili ystävällisesti ja mielistellen. Tämä hymy

johti veljen mieleen herra Bjenkovskijn, ja hän hymyili myöskin.

-- Mitä sinä hymyilet? -- kysyi sisar.

-- Entä sinä sitten?

-- Minun on hauska.

-- Minun on myöskin hauska, vaikka en olekaan haudannut vaimoani kaksi

viikkoa sitten, -- sanoi veli nauraen.

Jelisaveta Sergejevna otti vakavan ilmeen, huokasi ja sanoi:

-- Ehkä sinä mielessäsi tuomitset minut itsekkääksi? Mutta Ippolit,

sinä tiedät mikä mieheni oli, minähän olen kirjottanut sinulle

millaista avioelämäni oli. Usein ajattelin: Hyvä Jumala, en suinkaan

minä ole luotu ainoastaan tyydyttämään Nikolai Stepanovitsh Varipajevin

raakoja aistillisia himoja, kun hän on juonut itsensä niin humalaan,

ettei kykene erottamaan vaimoaan yksinkertaisesta maalaisakasta tai

katunaisesta.

-- Onko se mahdollista?... -- huudahti Ippolit Sergejevitsh, muistaen

samassa sisarensa kirjeet, joissa tämä oli kirjottanut miehensä

huonosta luonteesta, viinaanmeneväisyydestä, laiskuudesta ja kaikista

paheista, paitsi irstaisuudesta.

-- Sinä et usko? -- kysyi sisar ja huokasi. -- Mutta se on totta; hän

oli usein siinä tilassa... minä en voi varmuudella vakuuttaa, että hän

olisi ollut minulle uskoton, mutta minun täytyy otaksua niin. Mitenkä

hän olisi voinut tuntea, minäkö olin hänen edessään vai joku toinen,

jos hän saattoi pitää akkunaa ovena? Niin... sillä tavalla minä olen

elänyt vuosia...

Sisar puhui kauan surullisesta elämästään, ja veli kuunteli ja odotti,

milloin hän puhuisi siitä, mikä oli hänen sydämellään. Ippolit

Sergejevitsh tuli ajatelleeksi, että Varjenka tulisi tuskin koskaan

valittamaan elämäänsä, miten hänen sitten kävikin.

-- Minä arvelen, että kohtalon pitäisi palkita minua surun pitkistä

vuosista... ja kuka tietää, ehkei se olekaan kaukana, tämä

palkitseminen...

Jelisaveta Sergejevna vaikeni ja katsottuaan kysyvästi veljeensä

punastui hiukan.

-- Mitä sinä sillä tarkotat? -- kysyi veli ystävällisesti kumartuen

häneen päin.

-- Näetkös... minä ehkä... menen uusiin naimisiin!

-- Se on oikein! Onnittelen... Mutta miksi sinä noin hämille joudut?

-- En tiedä.

-- Kuka _hän_ on sitten?

-- Minä olen muistaakseni puhunut sinulle hänestä... Bjenkovskij...

tuleva prokuraattori... toistaiseksi runoilija ja haaveilija... Ehkä

olet lukenut hänen runojaan? Hän julkaisee niitä...

-- En lue runoja. Onko hän hyvä mies? Niin, tietysti hän on hyvä.

-- En sano varmasti, että on, mutta sen minä voin sanoa itseäni

imartelematta, että hän voi korvata minun menneisyyteni... Hän rakastaa

minua... Minä olen vähitellen muodostanut itselleni pienen

elämänfilosofian... ehkä se näyttää sinusta hieman julmalta.

-- Filosofoi sinä vain... se on muodissa nykyään... -- sanoi Ippolit

Sergejevitsh piloillaan.

-- Miehet ja naiset ovat kaksi toisilleen ikuisesti vihamielistä

rotua... -- selitti sisar pehmeästi. -- Luottamus, ystävyys ja muut

samantapaiset tunteet ovat tuskin mahdollisia minun ja miehen välillä.

Mutta rakkaus on mahdollinen... ja rakkaus on vähemmän rakastavan

voitto siitä, joka rakastaa enemmän... Minä olen kerran tullut

voitetuksi, mutta kyllä sainkin maksaa siitä sakkoa... Nyt olen minä

voittanut ja aion nauttia voiton hedelmistä...

-- Se on todellakin julmanpuoleista filosofiaa... -- keskeytti Ippolit

Sergejevitsh tuntien mielihyväkseen, että Varjenka ei voi filosofoida

samalla tavalla.

-- Elämä on sen minulle opettanut... Hän on neljää vuotta nuorempi

minua... päätti hiljakkoin yliopiston... Minä tiedän, että on

vaarallista minulle mennä naimisiin niinkin paljon nuoremman kanssa...

Mutta sitten minä tahtoisin järjestää niin, etteivät minun oikeuteni

omaisuuteeni nähden tulisi mitenkään vaaranalaisiksi.

-- Niin... entä sitten? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh tullen

tarkkaavaksi.

-- Olen aikonut kysyä sinulta neuvoa, miten järjestää asiani. Minä en

tahdo antaa hänelle minkäänlaisia juridisia oikeuksia omaisuuteeni...

enkä antaisi oikeuksia personaanikaan, jos se vain olisi mahdollista.

-- Se on luullakseni mahdollista vain siviliavioliitossa. Muuten...

-- Ei, siviliavioliittoa minä en tunnusta.

Ippolit Sergejevitsh katsoi sisareensa ja ajatteli inhoten:

-- Hän on viisas! Jos Jumala on luonut ihmisiä, niin elämä vuorostaan

on luonut heidät uudestaan siihen määrään, että he aikoja sitten ovat

käyneet Hänelle vastenmielisiksi.

Mutta sisar selitti innokkaasti käsitystään avioliitosta.

-- Avioliitto on oleva järkevä sopimus, jossa ei ole mitään uhalla

uskallettua. Niin minäkin olen ajatellut järjestää asiani Bjenkovskijn

kanssa. Mutta ennenkuin minä otan tämän askelen, minä tahtoisin

selvittää miesvainajani kiusallisen veljen vaatimuksen. Ole sinä hyvä

ja tarkasta kaikki paperit.

-- Ehkä sallit minun ryhtyä siihen huomenna?

-- Tietysti, milloin haluat.

Jelisaveta Sergejevna istui veljensä kanssa vielä pitkän aikaa

kehitellen mielipiteitään ja kertoen yhtä ja toista Bjenkovskijsta. Hän

puhui hänestä alentuvaisesti hymyillen ja silmiään siristellen. Veli

kuunteli ja ihmetteli, ettei tuntenut minkäänlaista osanottoa sisaren

kohtaloon ja puheeseen.

Aurinko oli jo laskenut, kun he erosivat. Veli meni tästä seurustelusta

väsyneenä huoneeseensa, sisar samasta seurustelusta virkistyneenä

taloustoimiinsa.

Ippolit Sergejevitsh sytytti lampun, etsi erään kirjan ja istuutui

lukemaan, mutta jo ensimäistä sivua lukiessaan hän huomasi, ettei ollut

lukutuulella. Hän sulki kirjan ja ojensihe nojatuolissa mukavaa asentoa

etsien; mutta nojatuoli oli kova, ja sentähden hän kävi sohvalle

pitkäksensä. Ensin hän ei ajatellut mitään, sitten hän muisti

harmikseen, että hänen piakkoin täytyy tehdä tuttavuutta herra

Bjenkovskijn kanssa, ja samassa hän hypähti muistaessaan sen

luonteenkuvauksen, jonka Varjenka oli tästä herrasta antanut.

Ei kestänyt kauan, kun kaikki hänen ajatuksensa pyörivät vain Varjenkan

ympärillä. Hän ajatteli muun muassa:

-- Millaistahan olisi mennä naimisiin tuon rakastettavan hirviön

kanssa? Kuka tietää, vaikka hänestä tulisi hyvinkin intresantti

vaimo... jo siitäkin syystä että hänen huuliltaan et saisi kuulla

kirjoista opittua viisautta...

Mutta harkittuaan joka puolelta asemaansa Varjenkan miehenä hän rupesi

itsekseen nauramaan ja vastasi itselleen ehdottomasti:

-- Ei koskaan!

Heti senjälkeen hänen mielensä muuttui surulliseksi.