Frits tulee kotio. -- Kenenkä hän tapasi äitinsä luona, -- Swart tulee
hiipien sisään ovesta. -- Ukkosta sateen jälkeen. -- Kuinka kaikki
kääntyy hyvään päin.
Ukkojen istuessa mietiskelemässä tämän elämän oloja, kiiruhtivat Kalle
ja Frits nopein askelin kylää kohden. Kello saattoi olla viiden
vaiheilla. Frits astui niin nopeasti että Kalle tuskin saattoi häntä
seurata. Eikä kestänytkään kauvan, ennenkuin he olivat sillä mäellä,
josta saattoi silmäillä yli koko kylän.
He näkivät edessään rakkaan kotinsa.
Suloista on, kun näin ensi kerran pitkän poissaolon jälkeen näkee
vanhempainsa asunnon, ja sydän sykkii kahta nopeammin tietäessämme että
yhdessä noista olkikattoisista asunnoista sykkii sydän meille, että
uskollinen käsivarsi siellä odottaa saadakseen kiertäytyä kaulamme
ympäri estääkseen meitä enää koskaan irti pääsemästä.
Niin sykki myös Frits Swartin sydän, kun hän näki kylän ja hänen
silmänsä sattui hänen isänsä talon olkikattoon. Kuinka levollinen oli
se sydän ollut hänen astuessaan ympäri avarassa maailmassa, kuinka
kiireesti se nyt sykki, kun hän katseli vanhaa pesäänsä; semmoinen
olkikatto on kuitenkin paras koko maailmassa!
He lähenivät kotoa aina enemmän ja enemmän.
Nyt tulivat he tienhaaraan; siinä erosivat he, Kalle meni vasemmalle ja
Frits oikealle, pitkin sitä kapeata tietä, joka johti hänen isänsä
talolle.
Hän seisahtui lukkarin puutarhan luo.
Eikö hän saisi nähdä pikku Doroteaansa?
Hän katsahti oksien välitse, vanha seljapuu oli jo kukkinut loppuun, ja
kuinka tarkoin hän katselikin, niin ei siitä mitään apua ollut, ei
siellä Doroteaa näkynyt.
Tyhmä poika, kuinka Dorotea olisi istunut siellä sateessa, sillä
satoihan nyt!
Frits huokasi syvään ja jatkoi matkaansa. Pian oli hän kotitalon
pihalla.
Siellä oli kaikki niin hiljaa ja rauhallista, ei hiirtäkään näkynyt
liikkuvan siellä, ainoastaan sadepisarat ne putoelivat pihan
kivitykselle. Frits meni porstuan ovelle -- ei, ajatteles -- samalla
syöksi vanha Vahti haukkuen häntä vastaan. "Oletko sinä hullu, vanha
koira? Mitä, etkö sinä tunne isäntääsi enää?" No, nyt se sentään näki,
kuka se oli, se hyppeli ilosta niin korkealle kuin sen vanhat jalat
myönsivät, juoksi haukuskellen hänen ympärillään, hypähti pystyyn hänen
rintaansa vastaan, joka karva sen vanhassa hännässä huusi: "hurraa!
meidän Frits on tullut kotio!"
Frits meni porstuaan, sielläkään ei ollut ketään, hän meni kamarin
ovelle ja nosti sen säppiä, ja hänen avatessaan ovea istui Dorotea
ikkunan ääressä ja Fritsin äiti istui hänen vieressään; hän oli
laskenut käsivartensa tytön kaulaan ja taputteli häntä poskelle ja oli
niin syvään vaipunut keskusteluun, ettei hän kuullut poikansa astuvan
huoneesen.
"Rauhoitu, rakas Dorotea", sanoi hän, "kyllä minä ukkoa läksytän, kun
hän tulee takaisin maailman-matkoiltaan. Hän on lähettänyt pojan
meiltä, ja hän on myös saava toimittaa hänet takaisin, ja jos hän ei
tahdo, niin minä laulan semmoista virttä hänelle, että hän tulee
lauhkeaksi kuin lammas".
Yht'äkkiä sai eukko nähdä Fritsin.
"Herra Jesus, Dorotea", huudahti hän, "tuossahan seisoo Frits, minun
oma poikani! Puhu nyt, oletko se todellakin sinä?"
"No olen, minä se todellakin olen".
"Mistä sinä tulet, kuinka olet sinä päässyt ovesta sisään?"
Näin sanoessaan lankesi eukko hänen kaulaansa, suuteli häntä ja kysyi
useita kertoja:
"Mutta Frits, mistä sinä tulet?"
"Kerro nyt, mitenkä sinun on ollut. Missä isäsi on? Eikö hänkin tule
kotio, ja missä ovat Kalle ja naapuri Witt? Etkö sinä näe, että Dorotea
seisoo tuossa, minkätähden et sinä mene pois antamaan hänelle suuta,
pöllö?"
Ja Dorotea seisoi siinä niin iloisena, suloisin riemu loisti hänen
silmistään, mutta kainous maalasi ruusut hänen poskilleen. Hänestä
tuntui kuin jos taivas olisi auennut, mutta kun hänen piti astua sinne
sisälle, huusi ääni hänelle: "Seisahdu, mene takaisin! taivas ei ole
ihmislapsia varten!" Sitten oli kuin jos hän olisi ollut avonaisella
merellä, aallot hyppivät hänen ympärillään, milloin korkeina kuin
vuoret, milloin syvinä kuin laaksot. Myrsky ajeli pilviä taivaalla.
Mutta lähellä oleva satama viittasi häntä tulemaan luokseen, kukat
tuoksuivat, satakielet lauloivat ja ääni huusi: tule, lapsi parka,
myrsky on riehunut loppuun!
Frits oli tuskin uneksinut, että hän oli saava tämänlaisen vastaanoton,
että hänen äitinsä itse oli käskevä häntä suutelemaan rakasta
Doroteaansa. Mutta kun hän juuri aikoi syleillä tyttöä, syöksi eukko
väliin ja eroitti heidät toisistaan.
"Poika", sanoi hän, "mitä sinä ajattelet! Eihän sinulla ole kuivaa
tilkkaa ylläsi ja kuitenkin tahdot sinä syleillä Doroteaa. Minä tiedän
mitä märäksi tuleminen tahtoo sanoa! -- Herra Jumala, enhän minä
ensinkään ole muistanut kysyä sinulta, etkö sinä tahdo vähän ruokaa!
Varmaan sinun on kovin nälkä?"
Niin sanottuaan riensi hän keittiöön, ja Frits ja Dorotea istuivat nyt
kahden kesken tuvassa, ja jos kohta suu oli vaiti, niin puhuivat
kuitenkin silmät ja puhuipa myös lämmin kädenpuristus, ja Dorotean
pieni soma ruusu-suu vastasi niin moneen kysymykseen, kun Frits veti
hänet likemmäksi itseään ja hänen huulensa tekivät kysymyksiä. Hän
uudisti lakkaamatta samoja kysymyksiä, ja Dorotea loi alinomaa silmänsä
maahan ja antoi hänelle saman vastauksen.
Niin istuivat he siinä onnellisina puhuen rakkauden suloista kieltä,
lauloivat tuota ihanaa, vanhaa laulua, joka, kun sitä kerran on
laulettu oikeaan aikaan, soi läpi koko elämän, mutta jota kukin ihminen
laulaa ainoastaan yhden kerran elämässään.
Vihdoin tuli Swartin emäntä jälleen tupaan, hän oli kiiruhtanut niin
paljon kuin suinkin oli voinut; onneksi oli hän tullut ajatelleeksi,
että Frits tarvitsi vähän lämmintäkin ruokaa, ja se oli pidättänyt
häntä niin kauvan keittiössä.
"Kas niin, Frits, syö nyt!" sanoi hän, "syö nyt niin paljon kuin vaan
jaksat; et sinä ehkä olekaan saanut mitään suuhusi tänään? Ei, katsos
Dorotea, katsos vaan, eikö hän ole kasvanut? Nouses oikein suoraksi,
poikani: -- eikö hän sinunkin mielestäsi ole kasvanut? -- No istu nyt
syömään, poikaseni! -- Lihamakkara on vastikää otettu savusta ja minun
munapuuroani pitää sinun maistaman! Missä isäsi on, missä viipyy hän?
Nyt minä jo olen kysynyt sinulta sitä, jumala ties, kuinka monta
kertaa, mutta en ole vielä saanut mitään vastausta!"
"No, äiti, te voitte olla huoletta, kyllä isä tulee, eihän hän vielä
koskaan ole tullut liian myöhään illalliselle", vastasi Frits.
Niin he nyt istuivat jutellen ja puhellen, kysellen ja vastaellen, ja
niinpä iltahämärässä jotakin kuului liikkuvan porstuassa, ovi aukeni ja
ukko Swart tuli hiipien ovesta sisään kuin vanha syntinen. Mutta kun
hän oli päässyt sisään, piilotti hän itsensä lukkarin taakse, jonka hän
oli tavannut tiellä ja käskenyt tulemaan mukaansa, ottamaan vastaan
ensimmäisen puustin.
"Hyvää iltaa!" sanoi lukkari.
"Hyvää iltaa!" sanoi ukko Swart, "olette kai kaikki terveet? Tottakai
sinä sait minun kirjeeni? Herra jumala, kuin nyt sataa, minä olen märkä
kuin koira!"
"Se tekee sinulle hyvää, sinä vanha maankuleksija", sanoi Swartin
emäntä, "minkätähden annoit sinä Fritsin juosta yksin kotiin,
minkätähden ette te tulleet yhdessä?"
"Sen minä tein vaan sulasta rakkaudesta sinuun", sanoi Swart, "olisi
ehkä vaikuttanut haitallisesti sinuun, jos olisin tullut aivan äkki
odottamatta, ilmottamatta itseäni edeltäkäsin. Sinä ehkä olisit kuollut
paljaasta ilosta".
"Niin pahasti ei sentään, luullakseni, olisi minulle tapahtunut", sanoi
Swartin emäntä. "Mutta ettekö tahdo tulla minun kanssani vähän,
naapuri? Minulla olisi teille jotakin sanomista", sanoi hän lukkarille,
vetäen häntä syrjään tuvan nurkkaan.
Eukko rupesi siellä lukkarille kertomaan tehneensä sen päätöksen, että
Fritsin ja Dorotean pitäisi mennä toinen toisensa kanssa naimisiin.
"Ja, naapuri" sanoi hän, "minä kyllä olen saava sen asian
päättymään tahtoni mukaan. Minä läksytän ukkoa aika lailla hänen
kulkulaisuudestaan, niin että minä luulen hänen antavan perää".
Tuvan toisessa päässä seisoi Swart puhellen Fritsin kanssa.
"Minä olen niin murheellinen mieleltäni kuin katumuspäivänä", sanoi
ukko, "ja näetkös jos minä puolestani olenkin myöntyväinen, niin ei
siitä ole mitään apua. Lukkarin minä kyllä voisin saada taipuvaiseksi,
mutta äiti, hän kyllä tulee olemaan uppiniskainen, sen saat nähdä!"
"Ah, isä --"
"Mitä siitä on apua, että sinä puhut! Jos vaan se kirottu matka ei
olisi ollut; mutta sillä tulee hän minua aina piinaamaan. Katsos, nyt
tulee hän ja lukkari suoraan tänne meidän luoksemme. Nyt raju-ilma
alkaa!"
Frits meni pois Dorotean luo ja sitten he yhdessä menivät ulos
huoneesta.
Ukko Swart seisoi siinä kuin katuvainen syntinen.
"No, eukkoseni, älä nyt ole suutuksissa, vaan anna kaikki olla hyvin
jälleen!"
"Semmoinen maankuleksija! Onko se säällistä, että vanha mies lähtee
ympäri maailmaa kulkemaan vaan huvikseen ja kuluttamaan rahaa ja ottaa
vielä päälle päätteeksi lapsi-raukan mukaansa! -- Tai etkö sinä ole
ottanut minulta pois minun ainoaa lastani?"
"Mutta, eukkoseni..."
"Suus kiinni, sanon minä! luulenpa ettet sinä ensinkään häpeä enää.
Tahdotko vielä päälliseksi olla epäkohtelias minulle?"
"Tämä on todella hauskaa, tämä! Minä tulen kotio aivan läpimärkänä, ja
sitten..."
"Vait! sanon minä. Minä en enää tahdo kuulla sanaakaan, sinä olet
saanut tahtosi täytetyksi, ja nyt sinä istut siinä nokkosissa kaikkine
älynesi. Sinä olet nyt käynyt isoissa kaupungeissa, olet opettanut
lapsille maanviljelysoppia, nyt sinä olet yhtä kelvollinen kuin se
tyhmä yhdistys Güstrowissa, joka tietää kuinka ulkomaalla sontaa
luodaan -- sinä ehkä osaat nyt luoda sontaa ranskaksi, sinä -- ja nyt
sinä istut tässä kuin viides pyörä vaunujen alla! Nyt, sinä olet saanut
_sinun_ tahtosi tapahtumaan, nyt minä myös tahdon saada _minun_
tahtoni. Minä en sen enempää enää tahdo puhua sinun tyhmästä
matkastasi, en niin sanaakaan, mutta jos sinä saat semmoisia
mielettömiä tuumia vielä toisen kerran päähäsi, niin saat nähdä muuta!
Näetkös nyt, Frits on menevä naimisiin ja hän on saava lukkarin
Dorotean, siihen saat sinä nyt paikalla myöntyä!"
"Ja minä myönnynkin, Jumalan nimessä! Frits ja minä olemmekin jo
suostun..."
"Sepä on kaunista! Vai niin, te teette sopimuksia keskenänne ja teillä
on salaisuuksia, joista minä, hänen äitinsä, en saa tietää mitään".
"No no, eukko, jätä nyt se asia sikseen! Lukkari seisoo tässä,
kysykäämme häneltä, antaako hän suostumuksensa siihen, että Frits nai
hänen tyttärensä. No, mitä sanotte, naapuri?"
"Mitä minä sanon", sanoi lukkari, "minä sanon että se on suuri kunnia
minulle, ja minä annan myöntymykseni silmänräpäystäkään arvelematta.
Koulussa ei ollut ainoatakaan lasta, josta minulla oli niin suurta iloa
kuin Fritsistä. Herra pastori sanoi myös, että kysyi hän siltä pojalta
mistä tahansa piplianhistoriasta ja katekismuksesta, niin hän osasi
vastata. Maantieteessä oli tosin Kalle Witt parempi kuin hän, Kalle
osasikin paremmin prameilla kuin Frits ja silloin kantoi hän lakkiaan
kallellaan -- mutta mitä ahkeruuteen ja hyviin tapoihin tulee, niin oli
Frits häntä etevämpi ja sentähden annan minä myöntymykseni Dorotean
nimessä. Saakoot he toinen toisensa, Dorotea on ollut niin surullinen
viime aikoina, hän pitää niin sanomattoman paljon Fritsistä. Jumalalle
olkoon kiitos ja kunnia, että se asia päättyi niin hyvin!"