Kotimatka. -- Witt ennustaa sadetta; ja sadetta todellakin saatiin.
-- Swart lähettää Frits'in edeltäkäsin valmistelemaan heidän
kotiintuloaan. -- Swart kysyy: "Mitä on elämä?" ja Witt kysyy: "Missä
on minun toinen sukkani?"
"Nyt me olemme taasen täällä, herra Henrikki!" sanoi Swart.
"Sen minä arvasinkin".
"Ja", jatkoi Swart, "viime yönä minä itsekseni tuumaelin, eikö olisi
parasta jos jättäisimme koko matkan sikseen. Me olemme tänä yönä
istuneet putkassa, ja muuten on meille tapahtunut niin paljon ikävää,
että minä puolestani olen saanut kylläksi koko matkasta".
"Niin, naapuri Swart", sanoi Witt, "Jumalan kiitos, että pääsimme
jälleen ulos. Minäkin luulen nyt, että olisi paras, jos lähtisimme
kotio eukkojemme luo".
"Niin, se on helposti sanottu, naapuri", sanoi Swart, "mutta kun nyt
eukkomme meiltä kysyvät, olemmeko olleet Belgiassa ja kuinka matka
kävi, mitä me siihen vastaamme?"
"Vähät siitä!" sanoi pastorin Henrikki, "jokainen selvitköön pulastaan
miten paraiten voi. Minä neuvon teitä -- jos kohta se tuntuukin vähän
painavalta -- jo tänään nousemaan matkavaunuihin, niin te voitte jo
huomen'aamuna olla Alt-Strelitsissä ja lopun matkaa te käytte
jalkaisin. Teidän tavaranne minä toimitan pois rautatieltä ja lähetän
jälestänne. Ja huomatkaas, mitä sanon: huomenna illalla istutte te
kotona puuro-kupin ääressä".
"Luulenpa että se olisi parasta", sanoi Swart.
"Siinä olet oikeassa", sanoi Witt, "se olisi kyllä parasta".
"Ja, jos se tuleekin vähän maksamaan meille, niin ei se tee mitään",
sanoi Swart. "No, hyvästi sitten, herra Henrikki! Kiiruhda nyt,
naapuri, että pääsemme lähtemään!"
He menivät ja pian he istuivat matkavaunuissa. Ei kestänyt kauan
ennenkuin he vaipuivat raskaasen uneen, ja kello seitsemän seuraavana
aamuna tulivat he nukkuvassa tilassa Alt-Strelitsiin.
Täällä söivät he kelpo aamiaisen ja sitten läksivät he jalkaisin
kulkemaan kotoa kohden.
Omiin ajatuksiinsa vaipuneina astelivat he ääneti, puhumatta
säännöllistä sanaa toisilleen.
Kalle Witt tosin silloin tällöin avasi suunsa ja joku sana myös silloin
tällöin pääsi ukko Wittin huulilta, mutta ukko Swart oli huonolla
tuulella; hän oli kovin harmissaan siitä, että hänen piti palata
eukkonsa luo ja kotikyläänsä tyhjin toimin. Mitä oli nyt eukko sanova?
Kuinka uskaltaisi hän eukkonsa kanssa kinailemaan? Olihan hän jo
ennenkin aina saanut antaa perää, nyt tuli tämä kirottu matka lisäksi,
nyt ei hän enää koskaan olisi saava rauhaa.
Frits Swart oli iloinen, hän meni onneansa kohden ja ajatteli nyt, mitä
hän ja Dorotea sanoisivat toisillensa, kun ensimmäisen kerran kohtaavat
toisensa.
Kalle Witt ei ylipäänsä ollut erittäin alakuloinen, saattoihan hän
kantaa viheriäistä takkiaan yhtä hyvin kotikylässään kuin Berlinissä,
ja kun se oli hänen yllänsä, täytyi kaikkien tyttöjen ehdottomasti
luoda silmänsä häneen.
Ukko Witt ajatteli heinäntekoa ja ilmaa.
"Minä pelkään", sanoi hän, "että me ihan varmaan saamme raju-ilman
illaksi. Taivas käy pilveen, ilma on niin helteinen ja kärpäset ovat
vihaiset. Joll'ei raju-ilma mene ohi, niin me olemme läpimärät,
ennenkuin tulemme kotio".
"No, naapuri, jos ei muuta olisi kuin se", sanoi Swart, "märän takin me
kyllä saamme jälleen kuivaksi, mutta saatpa nähdä, että me saamme märän
vuoden. Kyllä meidän tilamme nyt on hauska. Saatpa nähdä, että tästä
tulee kauhea loppu, muuten en tunne eukkoani oikein".
"Kuules, naapuri", sanoi Witt, "antaa ihmisten puhua mitä tahansa, me
emme sano siihen mitään, vaan olemme vaiti kuin muuri! -- Mutta kas,
nyt rupeekin jo satamaan".
He olivat jo lähellä kotoa, heidän kylänsä sijaitsi aivan heidän
edessään, mutta nyt alkoi sataa oikein kuin saavista kaatamalla.
Ukko Swart veti Fritsin vähän syrjään ja sanoi:
"Kuules, poikani, minä tahdon vaan kysyä sinulta, enkö minä aina ole
ollut hyvä isä sinua kohtaan. Enkö ole pitänyt huolta sinusta, kuin
ainoasta lapsestani? Vastaa minulle! Enkö minä aina ole katsonut sinun
parastasi?"
"Olette", vastasi Frits, "te olette aina ollut minulle hellä isä".
"Ja niin minä tahdon yhä edespäinkin olla", sanoi Swart, "ja mitä sinun
kosimiseesi tulee, niin saat nähdä, että minä tarkoitan sinun
parastasi, ja jos sinun äitisi panee vastaan, niin tule vaan minun
luokseni, minä kyllä autan sinua. Sinä saat Dorotean, siitä saatat olla
varma. Mutta nyt et sinä saa jättää minua pulaan -- minä tosin voin
itse siitä selvitä mutta, näetkös, minun ikäiseni mies ei mielellään
tahdo tulla pahoin pidellyksi. Sinä tiedät että äitisi on hyvin
kiivasluontoinen, jos sinä nyt lähdet edeltäkäsin kotio ja kerrot
hänelle kaikki, niin voisi tapahtua että hän tyyntyisi eikä sanoisi
minulle vihoissaan mitään. Ei sinun ensinkään tarvitse valehdella,
sillä näetkös, poikani, valhe on valhe, mutta totuutta ei sinun
myöskään tarvitse hänelle sanoa, ei se olisi hyvä hänelle. Sinä voit
mennä keskitietä ja sanoa, ettemme me tulleet Belgiaan, sentähden että
meidät valtasi tiellä kauhea kodinkaipaus. Me tulimme niin surullisiksi
ajatellessamme että olimme jättäneet hänen yksinään kotia, ja olimme
sentähden päättäneet ennen matkustaa jälleen kotiin. Melkein niin pitää
sinun sanoman, poikaseni. Mutta sinä et millään muotoa saa kertoa, että
me olemme istuneet putkassa ja että meidät pantiin kiinni Strelitsissä
-- älä myöskään mainitse sanaakaan rahoista -- muista se, ei sanaakaan
rahoista! Sinä tiedät että äitisi on ankara siinä suhtein. Älä myöskään
kerro hänelle mitään siitä, mitä meille tapahtui metsässä ja että
meidät heitettiin ulos teaatterista ja kuinka minä sain istua
rautatiellä. Jos sinä sanot sanankin vaan, niin en minä näe enää
rauhallista hetkeä koko elämässäni".
Frits lupasi olla vaiti, ja nyt läksivät hän ja Kalle kotoa kohden.
Molemmat ukot istahtivat ison pensaspuun alle. Siellä eivät he
kuitenkaan olleet sateen suojassa. He istuivat hetkisen nojaten poskea
kämmentä vastaan sanaakaan virkkaamatta.
Vihdoin sanoi Swart Wittille:
"Mitä on elämä, naapuri?"
"Se on totta, se", sanoi Witt, "siinä sinä olet oikeassa, sen minä olen
aina sanonut".
"Mitä on elämä?" jatkoi Swart. "Ajatteles vaan, että me kahdeksan
päivää sitten istuimme tässä omilla rattaillamme, ja kuka silloin olisi
voinut ajatella, että me tänään istuisimme tässä rankkasateessa, aivan
kuin kaksi sammakkoa. No, minusta saa sataa kuinka paljon tahansa. Jos
se vaan pian olisi ohi!"
"Se on minunkin ajatukseni", sanoi Witt, "jos se vaan pian olisi ohi!"
"Mitä on elämä?" sanoi vielä kerran Swart, "se on aivan kuin harava
ilman hampaita, kuin aura ilman terää, kuin koira ilman häntää. Ja minä
näytän sinulle sen toteen, naapuri. Tänään me olisimme olleet, Jumala
ties, kuinka kaukana, ja nyt me istumme tässä kuin kaksi narria
rankkasateessa".
"Sinä olet oikeassa", sanoi Witt, "tässä me istumme odotellen, kunnes
sade on mennyt ohi. Jumala ties, kuinka kauvan me saamme istua tässä.
Muuten minäkin olen tehnyt havaintoja. Kuinka on se mahdollista, että
minulla on molemmat saappaani jalassani ja että minä kuitenkin olen
hukannut toisen sukkani? Sinä kysyit minulta: mitä on elämä? ja nyt
minä kysyn sinulta: missä on minun sukkani?"
"Sinun sukkasi? Mitä?" sanoi Swart, "oletko sinä viisas? Saappaat ovat
jalassasi ja kuitenkin on toinen sukkasi poissa! Voihan semmoisesta
menettää järkensä! Tämä on todellakin kaunis juttu".
"Samaa minäkin sanon. Se on varma, se", arveli Witt. "Enkä minä
ensinkään voi käsittää, kuinka se on voinut tapahtua, olenhan minä
muuten niin hirveän varovainen".
"Älä sinä turhia kehu!" sanoi Swart. "Sinä olet oikea lapsi semmoisissa
asioissa. Onpa todellakin hyvä, että jälleen olemme kotona, muuten sinä
vihdoin olisit menettänyt kaikki mitä sinulla on: pitkät korvat
päästäsi, ja vihdoin olisit kai senkin kadottanut. Voiko kukaan
ajatella hullumpaa: mies, jolla on saappaat jalassaan, kuitenkin hukkaa
sukkansa! Ei se..."