Mitenkä heille kävi rautatiellä.
Varhain seuraavana aamuna läksi matkaseurueemme rautatien
asemahuoneelle. Kalle ja Frits kantoivat arkkua, Witt ja Swart
kantoivat eväitä.
Nyt oli vaan kysymys, mitä rautatietä heidän piti matkustaman.
"Kas", sanoi Swart "tässä asuu leipuri, ne ihmiset nousevat
tavallisesti varhain aamusin. Minä menen sieltä kysymään".
Swart meni leipurin myymälään ja kysyi tahtoisiko hän hyväntahtoisesti
sanoa, mikä rautatie vei Belgiaan.
"Belgiaan? Belgiaan? Te tarkoitatte kai Sileesiaan?"
"Se on mahdollista että sitä sanotaan siksi Berlinin kielellä", sanoi
Swart.
Leipuri antoi tarvittavat tiedot, ja ystävämme menivät nyt sille
asemalle, josta juna läksi Sileesiaan.
Suuren pulan perästä, koska he eivät tienneet oikealle tai vasemmalle,
osasivat he pilettiluukulle, jossa eräs hyvin kohtelias herra pisti
heidän käteensä paperilapun.
"Kas niin", sanoi Swart, "tällä passilla voimme me matkustaa vaikka
halki koko maan ja tämähän on kaikki hyvin, ja jos se on totta mitä
isäntämme sanoi eilen, niin me olemme perillä jo ylihuomenna".
"Se olisi hyvä, se", sanoi Witt. "Mutta katsos, kaikki vaunut seisovat
perättäin ja kaikki kulkevat ne rautajäljissä. Katsos tuota suurta
arkkua, joka kulkee tuossa edes ja takaisin! -- Ei -- sillä on
savupiippukin! -- Kas nyt on varmaan paholainen pussissa! Se savuaa ja
ähkyy ja potkii ja mylisee, ja katsos kuinka höyry tupruaa sen
sieramista ulos, kun se kulkee ohitsemme. Ja, mikä elämä ja meteli! Se
on aivan kuin ihka elävä peto! Kaikkia sitä pitää näkemän, ennenkuin
kuolee!"
"Niin naapuri" sanoi Swart, "eilen teaatterissa en minä ensinkään
pelännyt, sillä minä tiesin että ne vaan käänsivät meidän silmämme,
mutta tuommoiset ajopelit ilman hevosia, ne alkavat minua peloittaa.
Onhan tämä samaa, kuin noita-akkain ratsastaissa Blocksbergiin. Kuules,
kuules, kuinka se viheltää!"
"Ei, se on se mies, joka viheltää", sanoi Kalle, "hän, se musta, joka
istuu peräpuolella. Ja lyönpä vaikka vetoa sen päälle, että arkussa on
hevonen".
"Se on kyllä mahdollista, poikaseni" sanoi Witt. "Ei tässä tiedä oikein
mitä ajatella. Kuinkas sanoi Fiia Schult: joko se on tonttu taikka
meidän Juhani, niin on paholaisella kuitenkin sormensa pelissä".
Nyt he astuivat vaunuihin, ja ukko Witt rupesi taasen pelkäämään.
Swartilla oli koko työ saadakseen hänet rauhoittumaan.
"Naapuri", sanoi hän, "katsos vaan noita toisia tässä, istuvathan he
niin rauhallisina, ja luuletko että he niin tekisivät, jos paholainen
nyt olisi heitä ottamassa? Jos pelkäät niin kovin, niin muuta itsesi
lähemmäksi minua, tässähän me istumme niin mukavasti kuin omassa
tuvassamme, olemmehan ainakin kuivalla maalla. Ja te pojat, pidelkäät
nyt itseänne kiinni älkäätkä siinä töllöttäkö suu auki, kuin jos
odottaisitte paistettujen kyyhkyisten lentävän suuhunne! Painakaa hatut
paremmin päähänne!"
Samalla tuuppasi hän omaa poikaansa kylkeen.
"Muuta itsesi tänne likemmäksi ja pure hampaat yhteen, niin ettet saa
kieltäsi niiden väliin, kun tästä nyt lähdetään. -- Kas niin, nyt me
menemme!"
"Herra jesta", huudahti Witt, "kuinka hiljaa se menee, sitä en minä
koskaan olisi uskonut".
"Niin se menee vaan käymä jalkaa", sanoi Kalle.
"Nyt se menee tasasta lötkötystä", lausui Witt.
"Nyt se menee hyvää ravia", sanoi Witt pistäen päänsä ulos ikkunasta,
"se menee täyttä laukkaa! Pitäkäät nyt kiinni! -- nyt sitä mennään
kelpo kyytiä! Ei, lapset, katsokaas vaan, kuinka se kiitää eteenpäin,
kaikki oikein lentää ohitsemme".
Ukko Witt istui tässä niin onnettomana, kuin jos hänen viimeinen
hetkensä olisi tullut, hän pani kätensä ristiin.
"Herra Jumala, naapuri Swart," sanoi hän, "kunhan se peto vaan ei
pilttoutuisi!"
"Naapuri, purista vaan hampaasi yhteen!" sanoi Swart, "mitäs siitä
kaikessa tapauksessa olisi? Jos se tapahtuu sillä tai tällä tavalla,
kerranhan meidän kuitenkin täytyy kuolla! Nyt ei auta mikään, me olemme
täällä ja meidän täytyy pitää hyvänä kaikki mitä tapahtuu".
Niin tulivat he ensimmäiselle asemalle.
Vaunut hiljensivät kulkua, ja ukko Swart sanoi: "Ptruu, kas niin,
ptruu!" kuin jos hänellä olisi ollut ohjat kädessä.
Ovi avattiin.
"Minä tahtoisin sentään mielelläni nähdä, mitenkä näiden ajopelien
laita oikeastaan on", sanoi Kalle mennen ulos vaunuista, "ja jos he
taluttavat uusia hevosia arkkuun".
Hän asteli nyt edes ja takaisin tarkastellen kaikkea, mutta hänen näin
tarkastellessaan, viheltää veturi ja juna lähtee liikkeesen.
Mutta Kalle hän vaan seisoa töllötti suu auki. Hän kuuli ainoastaan
Swartin sanovan:
"Heitä itsesi perään riippumaan!"
Ja kun viimeiset vaunut vierivät ohi, nosti Kalle takkinsa liepeitä ja
rupesi juoksemaan junan jälestä. Mutta se kiiti pois avaraan maailmaan
ja Kalle seisoi aivan hengästyneenä katsella töllöttäen sen perään,
kunnes se katosi.
No Kalle, mitä sinä nyt aiot tehdä?
Itke, poikaseni! Nyt sinä seisot siinä katsella tuijottaen kuin lehmä
uutta porttia ja revit korvasi taustaa. Kuuluthan sinä muuten
viisaitten joukkoon.
Missä on nyt viisautesi?
Ja Witt ja Swart he kulkivat ulos avaraan maailmaan. Swart lohduttaa
Wittiä, kun tämä taasen käy murheelliseksi.
"Rauhoitu nyt vaan", sanoi hän, "kyllä Kalle sinun vielä löytää; ei
kestä kauvan, ennenkuin hän on matkalla Belgiaan. Hän on pian oleva
täällä. Toinen asia olisi ollut, jos minun tyhmä poikani olisi
unhoittanut itsensä jälkeen. Nyt sinä, Frits, istut paikallasi,
liikahtamattakaan itseäsi, niin että minä voin hyvin löytää sinut!
Tässä vaunut nyt näkyvät seisahtuvan ja minä menen ulos katsomaan, eikö
Kalle ole heittänyt itsensä riippumaan perään ja tahdon myös saada
vähän juodakseni".
Sanottu ja tehty, Swart astui ulos hakemaan Kallea, mutta ei siellä
mitään Kallea ollut, ja kun hän oli saanut sen asian selväksi, meni hän
pois saamaan jotakin, jolla sammuttaisi janoaan.
Hän näki erään viinurin hyörivän tiskin edessä.
"Kuules, poikaseni", sanoi hän, "anna minulle oikein hyvä likööri!"
"Kohta, herra", sanoi viinuri ja juoksi pyydettyä tavaraa ottamaan,
sillaikaa kuin Swart kaiveli taskujaan maksaaksensa -- mutta saakeli
sentään -- hän ei voinut löytää yhtään pieniä rahoja. Vihdoin sai hän
maksetuksi ja aikoi juuri tyhjentää liköörinsä, mutta samassa vihelsi
juna.
"Mitä piruja", huusi hän, "odota nyt silmänräpäys, minä tulen kohta".
Mutta ei juna siitä väliä pitänyt, vaan kiiti pois.
"Tämäpä oli kaunis juttu", sanoi Swart repien korvansa taustaa.
Ja Frits ja Witt matkustivat ulos avaraan maailmaan, kunnes
seisahtuivat seuraavalla asemalla.
"Nyt en minä enää istu tässä alallani", sanoi Frits ukolle.
"Matkustakaat te yksinänne Belgiaan, minä tahdon seisahtua tänne ja
hakea isääni".
"Frits", sanoi Witt, "ethän suinkaan tahdo jättää minua yksin
onnettomuuteen?"
Ja hän rukoili niin hartaasti Fritsiä jäämään vaunuihin.
Mutta Frits astui ulos ja ovi suljettiin. Frits seisoi ulkopuolella.
Juna vihelsi.
Ukko Witt pisti päänsä ulos ikkunasta ja heilutti hattuaan.
"Frits", huusi hän, "sananen vaan! Sano isällesi, että hänen pit..."
Enempää ei hän ehtinyt sanoa. Hän matkusti nyt jälleen ulos avaraan
maailmaan.
Frits ei ollut kuullut, mitä ukko Witt huusi, hän ajatteli vaan
pastorin Henrikkiä ja mitä hän oli sanonut, nimittäin että he kyllä
tulisivat takaisin Berliniin eikä koskaan Belgiaan.
Siinä istui nyt ukko Witt murheissaan; hän oli pannut kätensä ristiin.
"Lukkari sanoi, että matkusteleminen oli niin hauskaa!" sanoi hän,
"soisin että hän nyt olisi kourissani. Ja naapuri Witt sanoi että se
oli niin ihmeen hupaista, niin että minä, vanha pöllö, menin satimeen
ja luulin heidän sanansa todeksi. Nyt voin minä tässä oikein menehtyä!"
Witt painoi päänsä alespäin ja hän oli nyt ulkomuodoltaan kuin vanha
kana sateessa.
"No niin, tässä minä istun upo-yksinäni! Mutta mitä minä voin tehdä?"
Juna pysähtyi, Witt meni ulos ja astui erään punakauluksisen miehen
luo, joka seisoi siinä.
"Hyvä herra", sanoi hän, "minä en enää tahdo matkustaa kauemmaksi".
"Sitä ei teidän olekaan pakko tehdä, hyvä mies", vastasi hän.
"Ah, jos minä vaan olisin Berlinissä, pastorin Henrikin luona! Koska
voin minä olla siellä?" kysyi Witt.
"Iltapuolella k:lo 5 lähtee juna Berliniin, joten te saavutte sinne
sopivaan aikaan".
"Kiitoksia paljon siitä sanomasta!" sanoi Witt nostaen hattuaan.
Hän istahti sitten penkille.
"Ah, kuinka minun on lopulta käyvä!" sanoi hän itsekseen. "Lukkari ja
naapuri Swart puhuivat niin paljon matkustamisen hauskuudesta. Nyt
istuu lukkari siellä kotona tuvassaan ja naapuri Swart juo likööriä,
mutta kukaan kristitty ihminen ei pidä lukua minusta raukasta! Ja missä
olen minä oikeastaan? Olenko minä Belgiassa vai en? Soisin vaan, että
istuisin nyt kotona eukkoni luona ja että naapuri Swart istuisi tässä
minun sijassani!"