Teaatterissa. -- Mitä Swart ja Witt siitä arvelivat. -- Kalle aikoo
tehdä hyppäyksen, mutta otetaan kiinni ja heitetään ulos. --
Minkätähden Swartin ja Wittin täytyi mennä samaa tietä.
Koko matkaseurueemme meni nyt teaatteriin.
Kun he olivat tulleet ovesta sisään, hiipi Swart hiljaa varpaillaan
eteenpäin ja Witt jäi ovelle seisomaan ja tirkistelemään katossa
riippuvaan isoon kynttiläruunuun niin kauvan, että päätänsä rupesi
huimaamaan.
Kun hän oli hetkisen seisonut, sanoi hän:
"Mennään pois!"
"No", sanoi Swart, "minkätähden me menisimme pois? Olemmehan me
maksaneet päästäksemme sisään eikä kukaan meille täällä pahaa tee. Tule
vaan tänne katsomaan!"
Witt hiipi Swartin jälestä, nojausi yli rintavastimen ja katseli ales.
Kun hän nyt näki, kuinka ihmisjoukko aaltoili siellä alhaalla, kuuli
sieltä äänten kohinan kuin etäällä olevasta ukkosesta ja näki
kynttiläin kimaltelevan päänsä päällä ja allansa, rupesi hänen päätänsä
huimaamaan, ja jos Frits ei olisi pidellyt häntä, olisi hän varmaan
pudonnut.
"Sinua vaivaa pyörrytys", sanoi Swart, "niin, olemmehan me jotenkin
korkealla, mutta ei se haittaa, ensimmäinen kerta aina on pahin".
Ukko Wittin pidellessä Swartin käsivarresta, rupesi musiikki äkkiä
soimaan.
Oli kuin jos maa olisi haljennut ja taivas vavissut, kuin jos
ukkonen olisi jyrissyt ja salamat sähisseet, kohinaa ja vinguntaa,
rummutusta ja huilutusta, kuin jos viimeinen päivä olisi ollut
tulossa ja maailmannäytelmän viimeistä näytäntöä olisi aljettu.
Äkkiä lensi esirippu ylös.
Siinä oli nähtävänä tanssikemut, siinä tanssi monta paria, jotka kaikki
huusivat: "Victoria!"
"Kuules Frits!" sanoi Kalle, "se on sama kappale kuin se, minkä me
näimme Neu-Strelitsissä, jolloin meidän täytyi kiiruhtaa sieltä pois".
"Hahahahahaa!" nauroi ukko Swart, "katsos Witt, kuinka he menettelevät!
Voihan tässä nauraa itsensä halki".
"Kaikki tämä tapahtuu varmaankin tuon metsästäjän tähden, joka istuu
tuolla syrjässä", sanoi Witt.
"Katsos vaan sitä miestä, kuinka saakelisti hän on koristettu", sanoi
Swart, "katsos, katsos, kuinka hän pöyhkeilee ja panee kätensä
kupeilleen".
"Ja katsos sitä toista sitten", sanoi Swart, "nyt hän suuttuu, nyt
nousee hän seisoalleen, saas nähdä, niin tästä tulee aika meteli;
kuules kuinka hän toruu!"
"Mitä?" sanoi Witt, "ei suinkaan hän tahdo lyödä häntä kuoliaaksi!"
"Äh, naapuri Witt, kuinka voit sinä olla niin tyhmä", sanoi Swart, "he
ovat vaan olevinaan niin, he tahtovat vaan kääntää ihmisten silmät. Ei,
katsos, naapuri -- tuossa he tulevat! Ne ovat metsästäjiä. Katsos vaan
sitä vanhaa ukkoa, hän on aivan meidän metsänvartijamme näköinen!
Kuules kuinka hän laulaa, aivan kuin lukkari!"
"No, ei siitä juuri ole puhumista. Mutta katsos sitä toista, jolla on
se nenä ja musta parta", sanoi Witt, "ja hattu kuin ratti! Kas hänpä
voi töllöttää! Kun semmonen ilves kiljuu täyttä kulkkua, niin oikein se
voi tehdä pahaa ja oikein kylmä tuulenviuhka viiltää selkääni".
"Minun tulee häntä sääli", sanoi Swart, "Jumala tiesi saako hän sen
naisen, jota hän huutaa niin hirveästi! Katsos vaan! Näetkös häntä,
joka seisoo tuolla? Se on itse paholainen!"
"Herra jesta", huudahti Witt, "kuinka minä pelkään. No, tämä kometia
todellakin on rahan väärti. Niin, naapuri, se on piru itse".
"Minä en ymmärrä, minkätähden sinä aina pelkäät?" kummasteli Swart.
"Nyt tulee se toinen, se nenäkäs...
"Korttipelin hauskuuden
Hyväilyihin tyttöjen
Yhdistää mä tahdon!...
"Niin, niin, kyllä sinä olet kaunis veitikka!"
"Kas vaan sitä koiraa", huudahti Swart, "kuinka hän hosuu ympärilleen
käsivarsillaan! Nyt on toisen loppu käsissä! Sinä tuhma piru, kuinka
annoitkaan itsesi ottaa kiinni? Ja kaikki tuo vaiva tytön takia. Nyt
sanoo hän:
"Luulitko saavas kotkan ilmaiseksi?
"Nyt minä tiedän, mitä se heittiö tähtää, nyt on Maks kiinni".
Esiriippu laskettiin ales ja Frits hengitti jälleen.
Hän ei koskaan ollut voinut uneksiakaan, että tavalliset ihmiset voivat
matkaansaada jotakin niin kaunista ja ihanaa. Että tämä ei voinut olla
todellisuutta, sen hän kyllä ymmärsi, ei tässä maailmassa voinut näin
käydä, mutta kun hän nyt katseli sinne, tuntui se, minkä hän näki,
todellisuudelta, kaikki seisoi niin selvästi hänen silmäinsä edessä
kuin aurinko kirkkaalla sinitaivaalla. Tämä oli kuin kaunis unelma,
kuin jos hän olisi vaeltanut vieraassa maassa, jossa kaikki oli
auringonpaistetta, laulua ja iloa.
Esiriippu taasen poistui.
"Kuules Frits", sanoi Kalle, "tämä on sama kappale kuin se minkä näimme
Strelitsissä, kuin me olimme vähällä taittaa niskamme. Tuo
pitkähameinen tuolla on sama kuin sielläkin, ja se pienempi, joka on
niin lystin näköinen, on myös sama. No, ei nyt hullumpaa!"
Frits oli kuullut puolella korvalla, mitä Kalle sanoi; hänestä oli,
kuin jos Dorotea olisi seisonut hänen edessään valittaen suruaan. Se
valitus kuului niin surulliselta mutta kuitenkin niin kauniilta, että
hän sai kyyneleet silmiinsä ja hänen sydämmensä tykytti entistä
nopeammin. Se ei ollut Dorotea, ja kuitenkin oli se hän; hän olisi
tahtonut uhrata viimeisen veripisaran sydämmestään tämän vieraan tytön
eduksi.
"Katsos vaan häntä", sanoi Swart, "minä tarkoitan sitä pientä, ei sitä
pitkää -- kuinka saakelin viehättävältä hän näyttää:
"Punaposki-nuorukainen,
Loiste sinisilmissään;
Häntä tyttö ihanainen
Katselevi mielellään!
"Niin, kyllä minä sen luulen, että se sinulle maistuisi, eikö niin --
peijakas, kuinka viehättävä ja iloinen hän on. Vanhankin miehen sydän
oikein lämpenee häntä katsellessaan. -- Tämä kappale on kyllä maksunsa
ansainnut".
"On", sanoi Witt, "tämä kappale on hyvä. Soisin että hän saisi
armaansa".
"Äh, naapuri", sanoi Swart, "ne vaan kääntävät ihmisten silmät,
teeskentelevät vaan. Ja kaikki tämä laulaminen sitten, naapuri, tytöt
ja pojat laulavat, tekevätkö ne niin meidän puolellamme esimerkiksi?
Ettet sinä voi ymmärtää sitä!"
"Nyt tulee se toinen! -- Katsos, katsos!" sanoi Witt.
"Hän on liian ylhäinen, naapuri! Liian hieno! On mahdollista, että hän
on erittäin kelpo tyttö, mutta minusta on hän liian ylhäinen. Muuten
voin sinulle sanoa, että minun tulee häntä sääli. Katsos vaan, kuinka
hän pyytää miestä olemaan menemättä vuoren rotkoon. Ne pyytävät sitä
molemmat, mutta ei hän näy voivan olla menemättä? Ei se tyhmä aasi
menee rotkoon!"
"No, nyt noitumiset alkavat", sanoi Witt, "minä tahtoisin, että me
olisimme kaukana täältä, täällä rupee oikein peloittamaan nähdessään
nuot monet pääkallot ja kaikki muut pirunjuonet -- katsos tuotakin
nenäkästä! Kuules kuinka hän huutaa! -- Se on paholainen! Nyt ovat
tulleet yhteen molemmat ne, joiden piti tulla! -- tämä on kauheaa
ajatella".
"Hyi", sanoi Swart, "se heittiö olisi hirtettävä lähimpään puuhun.
Onhan se oikea roisto. Hän tahtoo luvata itsensä paholaiselle
saadakseen viekotetuksi tyttö-raukan paulahansa".
"Frits", sanoi Kalle, "tämä on sama kappale kuin se minkä näimme
Strelitsissä, jolloin meidän täytyi lähteä käpälämäkeen. Olkaat nyt
varoillanne, muutaman silmänräpäyksen jälkeen täytyy meidän lähteä
pois".
"Kas niin", sanoi Swart, "nyt se on tehty! Tuossa menee Maks ales
vuorta, nyt aikaa luotien valaminen".
"Ei, naapuri", sanoi Witt, "minä en kauemmin enää tahdo olla täällä,
minä pelkään. Kuules kuinka maa järisee! Katsos, kuinka tarhapöllö
letkuttelee siipiään. Kuules, kuinka salamat sähisevät, ja nyt! Nyt on
taasen täysi yö! Kuules kuinka kaikki pahat henget nauravat, että
oikein jyminä käy! Ja, katsos nyt alkaa se villi metsästys! Ei --
naapuri tule! Minä tahdon ulos! Piru täällä viipyköön! Katsos nyt
huutaa hän _seitsemän_!"
"Pitäkäät kiinni, nyt saamme tehdä hyppäyksen!" huusi Kalle samassa.
Tuskin oli hän ehtinyt saada ne sanat suustaan, ennenkuin vahtimestari
tuli hänen luoksensa, tarttui kohteliaasti hänen toiseen käsivarteensa
ja talutti hänet ulos.
"Kas tämäpä on kaunista", sanoi Swart. "Sinun tyhmä poikasi rupee
kiljumaan ja sinä itse menet tainnoksiin. Tyynny nyt vaan, naapuri!"
Nyt esiriippu taasen laskettiin ales.
Swart lohdutteli Wittiä. "Äläs nyt naapuri, sanon minä! -- luulenpa
että sinä itket!"
"En", sanoi Witt, "en minä sitä tee! Minä olen palvellut herttuaani ja
ollut liikkeessä niin öisin kuin päivisin, mutta paholaisen ja villin
metsästyksen kanssa en minä tahdo mitään tekemistä. Peikkoja minä aina
olen vähän pelännyt".
Vihdoin viimein hän kuitenkin tuli järkiinsä ja toipui hieman.
Esiriippu taasen poistui, ja Frits kuuli Dorotean rukoilevan hänen ja
hänen ijankaikkisen autuutensa puolesta.
Ihmeen suloista on, kun ihminen, joka rakastaa meitä ylitse kaiken maan
päällä, kohottaa kätensä kohti taivasta ja rukoilee meidän puolestamme,
kun me olemme joutuneet väärälle tielle!
"Katsos", sanoi Swart, "tuossa on se pieni tyttö taasen, kuinka kiire
hänellä on! kuinka hän juoksee edestakaisin niinkuin rotta
ristiäisissä. Ei, tämäpä todella on lystiä nähdä. Mutta, kuules, nyt he
laulavat hääseppeleestä:
"Hääseppeleen me sidoimme
Silkistä sinisestä!
"Kuinkahan ihmeillä se laulu on tullut tänne Berliniin?"
"No, naapuri", arveli Witt, "voihan olla, että joku on kuullut sitä
laulua meillä laulettavan ja mielistynyt siihen niin, että on oppinut
sen ulkoa. Mutta täällä eivät he kuitenkaan osaa oikein laulaa sitä;
Fiia Schult osasi laulaa sen paljon paremmin, hän rallattelikin sitä
lakkaamatta, kunnes minä ajoin hänet tiehensä talostani".
"Kas nyt", sanoi Swart. "Nyt sitä joku tulee, kuten Boltsenthal sanoi,
astuessaan ovesta sisään. Siinä on kuningas ja koko hänen seurueensa,
vanha metsänvartia on myös muassa. Se on sentään kaunis laulu, ja
kuinka he osaavat soittaa torvea, aivan niin kuin Ivenackin kreivin
ollessa metsästämässä. Niin, naapuri, se täytyy tunnustaa, että kyllä
he osaavat suutaan käyttää ja laulaa niin että kuuluu!"
"Katsos vaan vanhaa metsänvartiaa", sanoi ukko Witt, "nyt hän panee
torven huulilleen, nyt puhaltaa hän, katsos, kuinka kaikki kokoontuvat
yhteen ja Mats seisoo siinä kuin härkä. Maltas, nyt ampuu hän
koe-laukauksen!"
"Eihän hän sentään mahtane olla niin hullu, että ampuu", sanoi Swart,
"onhan hänellä paholaisen luodit pyssyssään! Ei voi koskaan tietää,
minne semmoiset lentävät".
Maks tähtäsi.
Koko teaatterisalissa oli kaikki niin hiljaa, että olisi saattanut
kuulla rotan juoksevan yli permannon.
Silloin Swart huusi ylhäältä kalterilta:
"Hän ampuu! Hän ampuu! Mutta älä nyt ammu, tyhmä piru!"
Vahtimestari talutti hänet kohta käsivarresta ulos.
Witt hiipi perästä.
"Herra", sanoi Swart, "ajetaanko minut ulos sentähden, että minä tahdon
pelastaa onnettoman ihmisen. Kas, tämä on kaunista!"
Frits oli nyt yksinään jälellä.
Hän oli unhoittanut koko ympäristönsä, hän ei kuullut eikä nähnyt
muuta, kuin mitä näyttämöllä tapahtui. Hän kuuli ja näki niin kuin jos
hän itse olisi ollut näyttämässä, kuin jos kaikki tämä todellakin olisi
tapahtunut hänelle ja hänen rakkaalle Dorotealleen. Ja kun esiriippu
laskettiin ales, tunsi hän itsensä ikäänkuin koko maailman hylkäämäksi,
kuin jos taivas olisi hänelle suljettu ja kaikki olisi ollut ohi
mennyttä, ainoastaan viimeisen laulun kaunis sävel soi vielä hänen
sydämmessään niin surullisena ja niin suloisena kuin Dorotean viimeinen
hänelle lausuttu sana:
"Hyvästi!"