Uusi museo. -- Kuinka housut menivät rikki, ja kenenkä he tapasivat
siellä.
Sieltä menivät he uudelle museolle ja katselivat sen ulkoseinillä
olevia maalauksia.
Museon pääportailla seisoi joukko hienoja naisia ja herroja täydessä
juhlapuvussa.
"Menkäät näiden jälestä!" sanoi sotamies.
"Äh", sanoi Swart, "ei se sovi. Olemmehan me vaan arkipuvuissamme, eikä
se sovi, että me tungemme noin hienon herrasväen joukkoon".
"Mitä se tahtoo sanoa?" puuttui Witt puheesen. "Ensin minä ostan uudet
housut, ettemme tarvitsisi hävetä, jos joutuisimme hienojen ihmisten
pariin, ja kun nyt on kysymys siitä, niin sinä rupeat ujostelemaan,
mene nyt vaan rohkeasti portaita ylös!"
Ja Witt juoksi portaita ylös yli kahden askeleen kerrallaan,
näyttääksensä ettei hän laisinkaan ujostellut.
Mutta tätä ei hänen olisi pitänyt tekemän.
Gummihousut eivät sitä kestäneet.
Kun hän taivutti jalkojaan, meni toinen jalkahihna rikki ja -- ratsis!
housun lahe lensi kokoon polven yläpuolelle, ja kun hän kumartui sitä
jälleen kiinni solmimaan, meni toinenkin hihna rikki, ja nyt seisoi hän
siinä paljain säärin kaikkien noiden hienojen herrojen ja naisien
keskellä.
Hän näytti nyt siltä kuin jos hänellä olisi ollut uimahousut jalassa.
Kun Wittin seurakumppanit olivat ehtineet ylös, oli iso piiri ihmisiä
muodostunut hänen ympärilleen; he tuuppailivat toinen toisiaan kylkeen,
osoittaen Witt-raukkaan, joka turhaan koetti saada housut peittämään
sääriä.
Kun hän oli vetänyt toisen lahkeen ales, meni toinen ylös. Nämät olivat
polvi- ja pitkät-housut, aivan niinkuin musikantti oli sanonut.
Ukko Swart tunkihe läpi väkijoukon ja rupesi Wittiä lohduttamaan.
"Älä sinä huoli näistä irvistelijöistä", sanoi hän, "tässä olen minä,
ja nimeni on Swart, ja hänen nimensä on Witt, ja hyvin tyhmä on se,
joka antaa nauraa itseään vasten naamaa. Kukas sille voi auttaa ettei
gummi ole niin kestävää kuin lanka ja piki? Älä pidä mitään väliä
tästä, naapuri, vaan pane takkisi napit kiinni. Tämä onkin oikein
kirottu juttu!"
Tuskin olivat he ehtineet saada tämän housujutun tyydyttävälle
kannalle, kun Frits juoksi erään herran luo, joka seisoi toisten
joukossa, lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
"No, Jumala varjelkoon minua!" sanoi Swart, "nythän sinä tulet
hulluksi, poika! Frits, piruko sinua vaivaa?"
Mutta Frits ei kuullut, mitä Swart sanoi, hänellä oli niin paljon
puhumista sen vieraan herran kanssa.
"Etkö sinä tunne minua, Henrikki? Ettekö tekään, isä, tunne Henrikkiä?
Onhan se pastorin Henrikki! Että minun pitikin tapaaman sinut juuri
täällä!"
Nyt tulivat Frits'in seurakumppanit likemmäksi.
Ukko Swart astui etunenässä.
"Ei, hyvät ystävät"/ sanoi hän, "se oli sentään oikea onni, että sinun
jaikahihnasi menivät rikki täällä, niin että me saimme tavata pastorin
Henrikin!"
Witt teki honööriä toisella kädellään, toisella pidellen takkiaan
ympäri vartalonsa, ja Frits puristeli vanhan leikkitoverinsa kättä.
"Mutta poika", sanoi Swart, "älä sinä nyt niin julmasti ahdistele
häntä, hän ehkä saa hävetä meitä".
"Minkätähden minä saisin hävetä tavatessani vanhat hyvät ystäväni?"
sanoi Henrikki. "Ei, kertokaat minulle nyt mitä kotio kuuluu ja mitä on
tapahtunut sitten kuin minä läksin pois".
"No, eihän sitä mitään erinomaista kuulu", sanoi ukko Swart, "ihmiset
ja eläimet ovat terveet! Herra pastori on terve ja rouva pastorska käy
päivä päivältä yhä tukevammaksi ja teidän pieni veljenne Kalle on
reipas poika. Tässä eräänä päivänä painiskeli hän pitäjänvoudin
Frits'in kanssa ja sai hänen nurin. Ja Lovisa, teidän sisarenne on
oikein erinomainen tyttö. Kun minä pari päivää sitten olin lukkarilla,
istui hän siellä potsianoa soittaen -- lukkarilla on näetten potsiano
-- ja jos te vaan olisitte kuulleet, kuinka hän osaa soittaa, ja kuinka
hän taitaa sormiaan käyttää, se oli aivan ihmeellistä!"
"Kuinka lukkari ja hänen tyttärensä voivat?" kysyi Henrikki.
"Lukkari", vastasi Swart, "hän on aivan sama kuin ennenkin, koulussa
hän istuu ja lukee lasten kanssa ja antaa niille selkään, aina sen
mukaan kuinka tarvitaan".
"Ja Dorotea?"
"Hän voi hyvin", puuttui Frits äkkiä puheesen, "hän on tullut isoksi ja
kauniiksi".
Tätä sanoessaan tuli Frits punaiseksi kuin kukko.
"Poika", sanoi isä, "mitä sinä puhut tytöstä? Luuletko sinä, että herra
Henrikki pitää hänestä lukua, hänellä on kyllä muuta ajattelemista!
Sinä et todellakaan häpeä laisinkaan! Etkä sinä muuta ajattele, kuin
aina vaan lukkarin Doroteaa; jos äitisi tietäisi siitä, niin saisit
kyllä muuta kokea".
"No eikö mitään ikävää ole kotona tapahtunut?" puuttui ylioppilas
puheesen.
"Ei", vastasi Witt, "mutta ukko Raabe on kuollut, hän tuli sairaaksi
kohta pääsiäisen jälkeen ja haudattiin neljä viikkoa takaperin. Ja Voss
ajoi yli poikansa sontarattailla, mutta sitä ei hän voinut välttää, ja
Hanno Schmidt seisoi ylhäällä vanhoilla tikapuilla, jotka menivät
rikki, niin että hän putosi maahan, mutta hän pääsi vahingosta
helpolla. Ja sitten on kuusi talonpoikaa lähtenyt Amerikkaan
vaimoineen, lapsineen, ja Mikko Frank ja Hanno Wanderlich ovat
vankeudessa lampaanvarkaudesta".
"He varastivat kaksi lammasta ja kuusi karitsaa", lisäsi Swart, "ja
sentähden pantiin he kiinni. Ja sitten se tapaus Boltin ja
lääninoikeuden välillä".
"Mitäs sinä puhut!" sanoi Witt pidellen takkiaan kiinni etupuolelta,
"eihän se ollut lääninoikeus, vaan metsäoikeus. Hän on itse kertonut
minulle sen, ja sentähden luulisin tuntevani sen asian".
"Niin, sepä on kaunis juttu se", sanoi Swart. "Näettekös, muutamat
meidän kylän miehet tulivat haastetuiksi oikeuteen syystä että olivat
olleet luvatta metsässä -- ja siinä he olivatkin tehneet väärin,
tietysti -- ja kun nyt tuomari kuulusteli heitä, niin astuu Bolt sisään
maksaakseen vähän rahoja, tämä oli nimittäin juuri veronmaksun aikana.
No, tuomari kiroili ja ärjyi tahtoessaan saada miehet tunnustamaan, ja
kun he olivat sen tehneet, kutsui hän vanginvartijan esiin ja antoi
tämän antaa heille viisikolmatta lyöntiä selkänahalle.
"Kun vanginvartija oli tuossa toimessaan, ajatteli Bolt voivansa mennä
tuomarin eteen toimittamaan asiaansa, ja hän meni ja sanoi:
"Minulla olisi tässä...
"Jaa, niin vainkin", keskeytti tuomari hänet. "Tämän tässä minä olin
kokonaan unhoittaa, saakoon hänkin rangaistuksensa.
"Mutta siihen ei Bolt tietysti tahtonut suostua.
"Herra tuomari, sanoi hän, minä olen tässä...
"Vai uskallat sinä mukista vastaan? sanoi tuomari -- luulenpa että
tahdot niskotella esivaltaa vastaan. Anna hänelle viisikolmatta!
"Mutta Herra Jumala, väitti Bolt, olenhan minä tullut tänne...
"Suusi kiinni!"
"Ja litsis -- latsis -- hänkin sai viisikolmatta lyöntiä.
"Minä olen tullut tänne holhooja-asioissa, rahoja maksamaan, sanoi
Bolt, kun oli saanut osansa.
"No, miksi et sitä kohta sanonut? kysyi tuomari.
"Ettehän te tahtonut minua kuulla, kun minä ai'oin puhua.
"Toisen kerran puhut ajoissasi, sanoi tuomari, nyt olet saanut
lyöntisi, ja Lybekin lain mukaan saat myös pitää ne hyvänä.
"Mutta tuomari pyysi häneltä anteeksi ja pyysi ettei Bolt panisi tätä
erehdystä pahaksi, eikä hän pannutkaan, mutta selkäänsä oli hän
saanut".
"Niin", sanoi Witt, "minä olen hänelle aina sanonut, että hänen pitäisi
puhuman ajoissaan, ja jos hän olisi niin tehnyt, ei hän olisi saanut
kepin-iskuja, mutta nyt hän sai ne ja sai pitää hyvänä ne".