He astuvat käsihakaa katua ales ja saavat nähdä Portugalin kuninkaan.
-- Kuningas vihoissaan. -- Kuninkaat ja herttuaat. -- Vaaliruhtinaan
silta. -- Kuinka Blücher ja Bülow olivatkin kenraali von Pressentin ja
majuri von Voss. -- Vanha Frits ja ukko Witt. -- Kun kuningas keittää
herneitä.
Kun he tulivat Kuninkaankadulle, sanoi Swart:
"Tässä on hirveä joukko ihmisiä; mikähän nyt on hätänä?"
"Tässä on varmaankin markkinat", sanoi Witt.
"Ehkäpä on, naapuri. Kuulkaat pojat, tarttukaat käsihakaan, ettette
joudu meistä hukkaan tässä hirmuisessa tungoksessa".
He tarttuivat toinen toisensa kasivarteen ja astuivat katua alespäin.
Kalle ja Frits polttivat sikaria, molemmat ukot vetivät savuja lyhyistä
piipuistaan mietiskellen, mitä kaikilla näillä ihmisillä oli tässä
tekemistä. Eihän tässä ollut mitään merkillistä katseltavana.
Näin tulivat he Burg-kadulle.
"Seis!" huusi Kalle. "Tässä asuu Portugalin kuningas. Sen saattaa lukea
tuosta kyltistä, ja se joka seisoo tuossa ovessa, on varmaankin
kuningas itse".
Siinä oli luettavana sanat "Portugalin kuningas".
Kruunua ei hänellä ollut päässä tänään, se oli hänelle varmaankin liian
raskas, sillä hän seisoi paljain päin ovessaan katsellen ulos kadulle.
"Se on hän itse, naapuri", kuiskasi Witt.
"Niin, kyllä se on hän", vakuutti puolestaan Swart.
Siinä seisoivat he nyt rinnakkain keskellä katua katsellen kuningasta.
Hän oli täydessä komeudessaan: sinisessä hännystakissa punasella
kauluksella ja kultakoristeilla edessä ja takaa sekä keltaisissa
polussaappaissa. Jos hänellä nyt ei ollutkaan kruunua päässään, niin
oli hänellä valtikka kädessään; se oli paksu Espanjan ruoko-sauva
kultapäällä. Muuten oli hänellä punanen nenä ja pitkä punanen parta ja
tukevanruuminen hän myös oli. Swart arveli hänen painavan noin
kaksisataakahdeksankymmentä naulaa.
"Vai tämä se nyt on Portugalin kuningas", sanoi Swart, "omituinen on
tällaisten kuningasten laita, niin pian kuin he vaan panevat kruunun
päähänsä, saa koko kansa jalat allensa eikä tohdi sanoa sanaakaan heitä
vastaan".
"Minä luulen että hän on suutuksissaan", sanoi Witt, "katsos vaan
kuinka hän sylkee! Hän on varmaan äkäinen piru!"
Samassa tuli kuningas heidän luoksensa ja rupesi sylkemään.
"Mitä te tässä kurkistatte?" ärisi hän.
"No ei mitään, herra majesteetti", sanoi Witt, "me tahdoimme vaan vähän
katsella teitä".
Nyt kuningas oikein hirmustui ja hänen kasvonsa muuttuivat sinisiksi
paljaasta kiukusta.
"Hävyttömät miehet! Kuka on antanut teille luvan kurkistaa sisään
hotelliin? Menkäät kohta tiehenne!"
Ja jolleivät he olisi ajoissaan pötkineet pakoon, olisivat he varmaan
saaneet hyvän iskun selkäänsä valtikasta. Mutta he juoksivat katua
eteenpäin eivätkä seisahtuneet, ennenkuin Portugalin kuninkaan valtikka
ei enää voinut saavuttaa heitä.
Silloin sanoi Swart:
"Tämäpä oli hauskaa! Minä, hyvät ystävät, en koskaan olisi voinut
uskoa, että kuninkaatkin tappelevat!"
"Kyllä, naapuri, he tappelevat", arveli Witt, "omituinen on niitten
kuningasten laita, jos vähänkin vaan liikahtaa, niin he kohta tulevat
hulluiksi, ja lyövät päälle vaan! Mutta eivät herttuatkaan ole
rahtuakaan paremmat. Tiedäthän sinä, naapuri, että vanha herttua
Fredrikki Frans omalla kädellään antoi minulle lyönnin vasten suutani,
ja sitä en minä koskaan unhoita eläissäni. Pois tieltä, tolvana! sanoi
hän ja -- samassa löi hän, eikä hän väärään lyönytkään".
Kun he nyt olivat jotakuinkin tointuneet säikähdyksestään, kääntyivät
he takaisinpäin ja menivät "Vaaliruhtinaan sillalle".
"Katsos kuinka hän istuu hevosen selässä! Kuka se on?" kysyi Witt.
"Hevonen", sanoi Swart, "_miehestä_ en minä anna penniäkään, mutta
hevonen, sillä on kelpo jalat!"
"Ei, naapuri", sanoi Witt, "katsos vaan hänen tukkaansa, tiheä kuin
metsä; ehkä se on santarmi?"
"Ehkä vaan", sanoi Swart, "mutta musikantit sanoivat, että vanha
Blücher seisoo täällä jossakin, häntä tahtoisin minä niin mielelläni
nähdä. Hän seisoo tosin Rostockin torilla, mutta minä tahtoisin sentään
nähdä, miltä hän näyttää täällä".
Ei kestänyt kauvan, ennenkuin he tapasivat erään sotamiehen, joka
pientä palkkiota vastaan oli valmis heille näyttämään, missä Blücher
seisoi. He tarttuivat nyt taasen toinen toisensa käsivarteen ja
seurasivat sotamiestä. Joka kerta kuin heidän vastaansa tuli upseeri,
seisahtui sotamies, katsoi upseeria suoraan silmiin ja kohotti oikean
kätensä lakkinsa syrjälle.
"Se on honööriä", selitti Witt, "kuules, naapuri Swart, minun
mielestäni me olisimme suuria tyhmeliinejä, jos emme mekin kohottaisi
kättämme hattumme syrjälle tehden honööriä".
Sanottu ja tehty.
Joka kerta kun heidän vastaansa tuli upseeri, seisahtui koko seurue
kohottaen kätensä hatulleen, kohottipa Kalle molemmat kätensä.
Vihdoin tulivat he eräälle paikalle, jossa ukko Blücher seisoi miekka
kädessään.
"Se ei ole hän", sanoi Witt, "ei hän ole rahtuakaan näköisensä".
Sotamies vakuutti, että kyllä tämä oli Blücher.
"Loruja", sanoi Swart, "Rostockin torilla on hän aivan toisennäköinen.
Eihän tällä ole mitään leijonan-nahkaa".
"Ei", sanoi Witt, "se ei voi olla hän. Seisoohan hän niin kurjan
hätäileväisen näköisenä tuolla ylhäällä, kuin jos hän vasten tahtoansa
olisi asetettu kakluunille seisomaan ja pyytäisi päästä sieltä ales".
"Nyt minä tiedän ketä se kuvaa", jatkoi Witt, "se kuvaa vanhaa kenraali
Pressentiniä; hän heilutteli aivan noin miekallaan, kun me marssimme
Schweriniin".
"Se voi olla mahdollista", sanoi Swart, "mutta kuka on sitten tuo
toinen tuolla?"
"Se on kreivi Bülow-Dennewits", ilmoitti sotamies.
"Mikä mies se olisi?" sanoi Witt. "Ei, se on majuri von Voss
Grabowista, se on aivan hänen näköisensä. Häntä en minä unhoita niin
kauvan kuin minä elän. Se oli mies, joka osasi olla hyvä kaikkia
kohtaan, hän sanoi aina meitä lapsikseen".
"No, sen sinä mahdat hyvin tietää, naapuri", arveli Swart. "Olithan
sinä hänen komentonsa alla".
Blücherin kuvapatsaan luota tultiin vanhan Fritsin luo, jota Witt aina
salaa oli vihannut. Frits oli suututtanut häntä jo ennenkuin Witt oli
syntynytkään, syystä että hän oli ottanut Wittin äidin-isän
sotamieheksi.
"Kas kuinka hän siinä istuu vanhan koninsa selässä", sanoi Witt, "niin
tirkistele sinä siinä vaan niin paljon kuin mielesi tekee, sinun syysi
kuitenkin oli, että me emme saaneet sitä kaunista taloa. Eiköhän se ole
totta, hä? Katsos vaan kuinka hän siinä istuu, kuin jos koko asia ei
laisinkaan koskisi häntä; toivoisin että pöllähtäisit sieltä nenällesi!
Minä tahdon nimittäin sanoa sinulle, naapuri, erään asian; äitini isä
oli vanhin ja hänen olisi pitänyt saada talo. Mutta silloinpa tuo vanha
Frits otti hänen sotamieheksi ja maakunnan tyhmä virasto määräsi, että
talo oli joutuva toiselle, ja niin saimme me pitkän nenän".
"Äh, naapuri", sanoi Swart, "onhan se niin vanha asia, ettei sitä
kukaan enää viitsi ajatella. Kaikki ihmiset sanovat ja onhan siitä
painettu kirjojakin, että hän oli kelpo kuningas".
"Sitä en minä ensinkään tahdo kieltää", sanoi Witt, "itse äitini isäkin
piti paljon hänestä ja kertoi meille paljon juttuja vanhasta Fritsistä.
Kerran, en minä muista koska se oli, löi hän äidin-isääni olkapäälle
sanoen: Sinä olet oikein kelpo krenatööri!"
"Kas pirua vaan!" sanoi Swart.
"Niin, naapuri", sanoi Witt, "hän on sanonut minun äitini isälle,
vaikka minä en muista, koska se oli: sinä olet oikein kelpo krenatööri!
Nyt istuu hän tuossa korkean hevosensa selässä ja äidin-isä jäi ilman
talotta, ja se oli vaan hänen syynsä!"
"No, naapuri", sanoi Swart, kun he nyt astuivat taas eteenpäin, "älä
sinä nyt enää huoli siitä asiasta ... se on nyt ollut ja mennyt etkä
sinä enää tarvitse vihata häntä kauemmin".
"No se nyt ei voisikaan johtua mieleeni", vakuutti Witt. "Mutta mitä
taloon tulee, niin se nyt olisi ollut minun. Ja sen minä sanon,
naapuri, että hänen syynsä se kuitenkin oli".
Sotamies vei heidät nyt katua ylös, katua ales, kunnes he tulivat
"Unter den Linden'iin". ["Lehmusten alla", kuuluisa puistokatu
Berlinissä. Suom. muist.]
Mikä paljous komeasti puettuja naisia täällä oli!
"Poika", sanoi Swart, "ojenna itsesi suoraksi ja liikuta sääriäsi vähän
uljaammin ja pane kädet kupeillesi, niin että ihmiset myös voivat
katsella sinuakin. Luuletko että minä kävelin noin vetelästi nuorena?
Ei, katsos Kallea! Hän osaa käyttää itsensä hän, katsos vaan, kuinka
hän silmäilee suoraan tyttöjen kasvoihin ja hymyilee ja nyökäyttää
päätään heille, kuin jos hän tuntisi heidät kaikki. Saatanpa sanoa,
että nämä tytöt ansaitsevatkin katselemista".
"Siinä sinä olet oikeassa", sanoi Witt, "enkö minä aina ole sanonut
että täällä on senkin vietävän kauniita tyttöjä? Ja kuinka uhkeita ne
sitten ovat!"
"Minä luulin minun eukkoni olevan jotenkin tukevan", sanoi Swart,
"mutta katsos vaan tuotakin, tuossa -- onpa siinä laajuutta! Ja jos hän
edes olisi vanha akka, mutta hän on aivan nuori tyttö. Jos minulla vaan
olisi mittanauha kourassani, niin menisin mittaamaan hänen selkäänsä".
Nyt he menivät "Museulle".
Ensimmäinen esine, mikä täällä pisti heidän silmäänsä oli se iso
kivimalja.
"Ei, hyvät ystävät! Kuinka tämä on mahdollista?" sanoi Swart. "Siihen
mahtuu varmaankin kaksitoista härkätynnyriä!"
"No varmaankin", vakuutti Witt. "Mihinkä sitä muuten käytetään?"
"Kun kuningas keittää herneitä", sanoi sotamies, "ja pitää pidot,
joihin pääsee ken tahtoo, niin tämä käytetään liemi-astiana, ja kun
kuningas kruunataan ja hän seisoo tuolla ylhäällä linnan katolla kruunu
päässään, niin tässä makaa paistettu härkä ja tuosta suihkukaivosta
juoksee paljasta punssia ja punasta viiniä, ja jokainen saa ottaa sitä
niin paljon kuin vaan mieli tekee".
"Koska tapahtuu se ensi kerran?" kysyi Kalle. "Silloin täytyy meidän
tulla tänne!"
"No", sanoi Witt, "ei se niin hädin tapahdu!"