Mitä ukko Swart kirjoitti kotiin. -- Ikuinen uskollisuus ja piparkakut.
-- Berlin ja Stawenhagen. -- Mistä Kalle oli saanut hienon käytöksensä.
"Kas niin", sanoi ukko Swart, "nyt me olemme Berlinissä ja me jäämme
tänne huomiseksi, mutta tänä iltana tahdon minä kirjoittaa kirjeen
eukolleni, sen minä olen luvannut hänelle varmuudella, enkä minä vielä
koskaan ole syönyt sanaani. No, Frits, istus nyt poikani..."
"Ei, naapuri", sanoi ukko Witt, "maltas vähän! Anna Kallen kirjoittaa,
hän osaa, olihan hän ensimmäinen lukkarin koulussa".
"No istu sitten Kalle", sanoi Swart.
Kalle istui, Swart lausui hänelle, miten hänen piti kirjoittaman ja kun
hän oli lopettanut, sanoi Swart:
"Kas niin poikani, lues nyt, mitä sinä olet kirjoittanut!"
"Hellästi rakastettu eukkoni!" luki Kalle.
"Niin nimitän minä häntä aina kirjeissäni", sanoi Swart.
"Me olemme kaikki tyyni terveet, ukko Witt ja Kalle ja minä
ja meidän ainoa poikamme, ja me olemme kaikki hyvällä tiellä.
Katso vaan emäsian perään, ettei se syö porsaitaan, ja katso
myös toisten sikain perään. Anna väen niittää heinää aliniityllä.
Me olemme Berlinissä ja olemme kaikki terveet ja me jäämme tänne
huomiseksi ja täällä on herramaista olla. Huoneet ovat niin
korkeat. Te olette kai kaikki terveet.
"Sinun kuoloon asti uskollinen
"Jaatko Swart.
"Torstaina helluntain jälkeen 1800 ja neljäkymmentä neljä.
"J. K.
"Tänä iltana tuulee sangen koreasti!"
"Mitäs arvelet, naapuri, eikö hän saata olla tyytyväinen?"
"No kyllä", sanoi Witt, "tuosta 'kuolemaan asti' sinä varmaan olet
lukenut jostakin kirjasta?"
"Ei, naapuri, se ei voisi koskaan johtua mieleeni", sanoi Swart.
"Näetkös, kun minä ja eukkoni olimme morsiuspari, annoin minä hänelle
kerran piparkakun, jossa oli tämmöinen värsy:
"Tämä piparkakku tässä, pieni hunajainen,
Olkoon sulo simasuulle hyvin maistuvainen!
Kun se suukkosessas sulaa, muista silloin vaan
Ystävääsi, uskollista asti kuolemaan!
"Ja se ilahutti häntä niin sanomattomasti, sentähden tahdon minä myös
ilahuttaa häntä hänen vanhoina päivinään".
Seuraavana päivänä menivät matkamiehemme ulos katsomaan Berliniä. He
astuivat katua ylös, toista ales. Paljon oli tässä nähtävää.
"Ei, hyvät ystävät, katsokaas", sanoi Swart, "mikähän rakennus tuo
tuossa on, seitsemän kerroksinen!"
"Semmoisia", arveli Witt, "ei löydy Stawenhagenissa!"
"Äh, naapuri!" sanoi Swart, "kuinkas sinä voitkaan puhua semmoisia
tyhmyyksiä? Stawenhagen on aika rotanpesä; sielläkö löytyisi tämmöisiä
taloja?"
"No", väitti Witt, "on siellä kauppamiehen uusi talo torin varrella,
aivan maaherran talon vieressä..."
"Tässä talossa taitaa asua räätäli", puuttui Kalle puheesen, "tuossa
kyltissä seisoo: Frans Pieske, Vaatteidentekijä".
"Poika", sanoi ukko Witt, "et sinä taida olla oikein viisas! Räätäli
asuisi tuommoisessa talossa? Kuinkas räätäli saisi siinä asua?"
Ja niin he marssivat eteenpäin.
"Poika", sanoi Swart, "pidä itsesi suorana, tuossa koukertelee hän
pitkin katua ja tuijottaa sinne tänne ja on kyyryksissä kuin vanha
seitsemänkymmenenvuotias akka! Tahdotko käydä paremmin, veitikka!
Seuraa Kallen esimerkkiä! Katsos vaan, kaikki seisahtuvat häntä
katselemaan, mutta sinua ei kukaan viitsi katsella".
"No, isä", vastasi Frits, "enhän minä sille voi mitään, se tulee Kallen
uudesta takista".
"Ei Frits", sanoi tähän Witt, "ei se tule vaan siitä; vähät takista,
mutta katsos Kallen sääriä, kuinka reippaasti hän muuttaa koipiaan. Ja
katsos hänen koko vartaloaan. Muuten minä sanon sinulle, naapuri Swart,
että sinä olet liian ankara Fritsille; mistäs hän olisi oppinut
käyttämään itseään? Näetkös, jos minä en olisi ollut sotamies, ei minun
pojallani myöskään olisi sitä ryhtiä, joko hänellä nyt on; sillä sitä
ei vaan peritä, tiedä se".