Frits lähettää terveisiä Dorotealle. -- Kuinka Swart tuli istuneeksi
rummussa. -- Kuinka talonpojat ja musikantit tappelivat. -- Mitä
Neu-Strelitsin porvarit siitä sanoivat. -- Kuinka ukko Krum valittiin
puheenjohtajaksi ja ajoi koko seurueen pormestarin eteen.
Toisten kahvia juodessa meni Frits Juhanin puheille pihalle.
"Juhani", sanoi hän, "sinä kyllä tiedät, että minä ja lukkarin Dorotea
pidämme yhtä. Kun tulet kotia, niin mene kohta Dorotean luo ja anna
hänelle tämä pieni rasia. Siinä on kultasormus, jonka minä ostin eilen
illalla, ja pieni paperilappu, johon on kääritty kiharainen minun
tukastani, ne lähetän minä hänelle muistoksi. Ja sano hänelle myös,
että parin vuoden perästä minä annan hänelle vielä jotakin parempaa,
jos hän pysyy minulle uskollisena ja että hän silloin tällöin
kirjoittaisi minulle, kuinka kotona käy. Hän saa vaan kirjoittaa
kirjeen kuoreen: Herra Frits Swartille, nykyään asuva Belgiassa, niin
ei kirje joudu hukkaan. Sano terveisiä äidille ja sano hänelle, että me
tulimme onnellisesti tänne, että olemme terveet ja kaikki on käynyt
hyvin, muutamia pieniä kohtauksia lukuun ottamatta -- niinkuin että me
kerran olimme vähällä taittaa niskamme. Sano hänelle ettei hän turhia
itke, sillä isä sanoo, että tämä on minun parahakseni. Ja katso nyt
hyvin varsojen perään, erittäinkin niiden pienien, ja tuo elukat
oikeaan aikaan kotia laitumelta, kun rupee tulemaan kylmät ilmat, niin
ettei niiden ole kylmä öisin, ja katso myös Vahdin perään, se
uskollinen koira rupee jo tulemaan vanhaksi. Ja voikaat hyvin kaikki!
Hyvästi nyt, Juhani!"
Frits meni, mutta ovessa kääntyi hän ja meni taas Juhanin luo.
"Vielä yksi asia, kuu vielä muistan sen", sanoi hän. "Älä nyt vaan
unhoita sitä. Sinä tiedät, että lukkarilla on lehmä, jota Dorotea aina
lypsää; ruoho heidän vanhassa niityssään on huonoa, ja kun meidän
niitty on aivan lukkarin niityn vieressä, olen minä luvannut että se
saa mennä meidän niittyymme. Sano se äidille, kyllä minä puhun siitä
isälle. Syksyllä saa lukkari aina meiltä kuorman heiniä, tee se oikein
suureksi, ja anna hänen, jos mahdollista, saada kaksi kuormaa".
Hän oli tuskin ehtinyt sanoneeksi tämän, kuu he saivat kuulla hirveän
metelin kadulta.
Frits ja Juhani kiiruhtivat sinne, ja kun he tulivat vaunujen luo, oli
kuin jos niiden sisällä olisi ollut puolen tusinaa peikkoja. Ukko Witt,
Kalle, kahdeksan musikanttia ja Kalle Wepupp, lyhty kädessä, tulivat
juosten paikalle katsomaan mikä nyt oli hätänä. Wepupp valaisi
lyhdyllään vaunuja ja toiset katselivat yli hänen olkapäänsä.
Siellä istui ukko Swart peräpuoli painuneena isoon turkkilaiseen
rumpuun ja koivet pystyssä. Hänen kasvonsa olivat vallan siniset ja
käsiään ja jalkojaan hän sätkytteli päästäksensä irti.
"Auttakaat, auttakaat!" huusi hän, "minä kuolen, minä kuolen!"
No, Frits ja Kalle ja Wepupp ja ukko Witt he tarttuivat Swartin
käsivarsiin ja jalkoihin vetääksensä häntä ylös rummusta, mutta se oli
turhaa; sillä kun Swart nostettiin ylös seurasi rumpu myötä ja kun he
laskivat hänen jälleen ales, vaipui hänen painopisteensä syvemmälle
rumpuun.
Sillä välin se musikantti, jonka rumpu tämä oli, kiroili ja noitui ja
sanoi että hänen soittokoneensa oli tullut kokonaan turmelluksi, ja se
oli maksanut hänelle koko sata markkaa vähintäin, ja samassa antoi hän
ukko Wittille semmoisen iskun vasten rintaa, että hän menetti
tasapainonsa ja lankesi harareisin ison bassoviulun yli.
Nyt oli hätä käsissä; jos meidän ystävämme jo ennen olivat olleet
pulassa, niin oli heidän tilansa nyt vielä pahempi.
"Kas, nyt meidän on hyvä olla", sanoi Kalle Wepupp. "Toinen ukoista
istuu bassoviulussa ja toinen rummussa".
"Ai, ai", parkui ukko Witt, "minä luulen että minä olen ihan halki
revennyt".
Kalle ja Frits he vetivät ja nykivät ukko Swartia niin että hänen
tilansa vaan kävi pahemmaksi, kunnes rumpari ruuvasi rummun pois
pingoituksestaan ja sanoi:
"No, vetäkäät nyt!"
He vetivät, ja ukko Swart oli pelastettu.
"Hurraa!" huusi Kalle ja heilutti hattuaan. "Tässä hän nyt on".
Tämä nyt oli hyvä kaikki, mutta pahin oli vielä jälellä.
Musikantit kiljuivat ja pauhasivat, erittäinkin bassoviulun omistaja ja
hirmustunut rumpari; he tahtoivat korvausta siitä vahingosta, minkä
heidän soittokoneensa oli saanut, ja olivat niin hävyttömät, että
pyysivät 100 markkaa.
Ukko Swart suuttui, hänen kasvonsa muuttuivat aivan ruskeiksi paljaasta
kiukusta ja hän käski heidät mennä... No mihin hän heidät käski
menemään ja mitä hän muuten sanoi, ei mahtanut olla niin erittäin
kauniisti sanottua ja sopivaa musikanteille, sillä kaksi heistä,
räikkätorven soittaja ja bassoviulun vinguttaja, tarttui ukon
kaulukseen aikoen heittää hänet ulos vaunuista. Frits juoksi esiin
auttamaan häntä ja syöksi bassoviulun soittajan kimppuun. Mutta nyt
klarinetin ja huilun soittajat taas puolestaan tarttuivat häneen ja
rumpari ja vaskitorven soittaja rupesivat rummuttamaan ukko Wittiä.
Kallella oli tarpeeksi tekemistä estäessään viulun-soittajan ja
basuninpuhaltajan repimästä rikki hänen uuden takkinsa, ja ukko Swart
oli saanut räikkätorven puhaltajan allensa ja menetteli pahoin hänen
suupielensä kanssa, Frits tappeli bassoviulun soittajan kanssa ja potki
klarinetin-puhaltajan sääriluita vastaan, mutta huilunsoittaja soitti
hänen niskassaan. Ukko Witt löi rumparia kuin rumpua niin kovaa kuin
suinkin jaksoi, mutta se kirottu vaskitorven-puhaltaja puhalsi
kourallaan hänen korvaansa. Ja Kalle hän puolusti uutta takkiaan, ja se
ei ollut helppoa työtä. Basunin soittaja hän toitotti hänen nenäänsä ja
viulunvinguttaja hieroi niin lämpimästi hänen toista kylkeään. Nämätpä
olivat verrattomat soittajaiset. Kalle Wepupp oli mennyt sisälle
majataloon, kun tappelu alkoi, Flick oli paennut anniskelu-huoneesen ja
varmaankin piiloutunut pöydän alle, niin että koko tämä kahakka
varmaankin olisi päättynyt huonosti meidän ystävillemme, jos ei apua
olisi tullut. Mutta juuri päättävässä silmänräpäyksessä tuli apua
monelta haaralta yhtaikaa, ja matami Flick syöksi rumparin kimppuun ja
samassa tuokiossa oli hänen kasvonahkansa pahasti revitty.
"Kirotut heittiöt!" huusi hän. "Tahdotteko te hyökätä minun vieraani
päälle?"
"Hurraa", huusi Frits ja piti klarinetin soittajaa kauluksesta, "tässä
hän nyt on!"
"Hurraa!" huusi Swart, "nyt me olemme voittaneet, tulkaat pojat, niin
annamme heille vielä hyvän saunan!"
Musikantit olisivat ehkä joutuneet pahasti tappiolle, mutta nyt oli
katu täynnä ihmisiä, jotka kysyivät mikä nyt oli hätänä.
"Tämäpä on kummallista", sanoi suutari Pikinen, "saada nähdä tämmöistä
Neu-Strelitsin kadulla".
"Ja vieraita ihmisiä päälle päätteeksi", sanoi läkkiseppä Bleck, "onko
se niinkuin sopii!"
"Ei" sanoi puuseppä Höylänen, "kun me silloin tällöin annamme toinen
toisellemme muutamia kolauksia kaikessa ystävyydessä, niin on meillä
siihen täysi oikeus kaupungin porvareina".
"Niin, saammehan me maksaa veroa ja ulostekoja", sanoi läkkiseppä.
"Meillä on lupa tapella, jos tahdomme, sitä vartenhan meillä on
maistraatti".
"Mutta nuo vieraat ja maalaiset", sanoi puuseppä, "tahtovat tapella
Neu-Strelitsissä? Pankaamme ne maankuleksijat kohta putkaan!"
Siihen olivat kaikki taipuvaiset, ja Höylänen, Pikinen, Bleck ja pari
heidän naapuriansa marssivat "Hiljaista Rauhaa" vastaan".
"Seis", huusi Bleck, "me emme enää kauemmin voi sallia, että te täällä
omin käsin anastatte meidän oikeutemme ja rupeette tappelemaan keskellä
katua. Te olette kaikki meidän vankimme".
"Mitä", huusi ukko Swart, "mekö antaisimme itsemme vangita?"
"Uskaltakaapas vaan tehdä sitä minun oveni edessä", huusi matami Flick
uhkaavalla kasvojen muodolla. "Tuollainen suutari ja kattilan paikkaaja
tahtovat olla poliseja aivan minun kynnykseni edessä! Se puuttui vielä!
Ei, siitä ei tule mitään!"
"Tahdotteko paikalla mennä tiehenne" sanoi ukko Swart, ja antoi
läkkisepälle aika kolauksen niskaan.
"Kuules, Bleck", sanoi Pikinen ja meni hänen luoksensa, "sinä teet nyt
liikoja. Meillä porvareilla on tosin oikeus tapella, mutta ei hieroa
rauhaa, kun muut tappelevat. Sano mitä tahdot, mutta se on esivallan
asia".
"Kas tuolla", huudahti Höylänen, "tuolla tulee ukko Krum koiraneen. Nyt
me pääsemme pulasta; kaupungin lehmäpaimenena saa hän kaupungilta
leivän ja palkan ja on hän siis tavallaan myös esivaltaan kuuluva".
Ukko Krum aikoi juuri ruveta toitottamaan lehmiänsä kokoon, kun
porvarit kokoontuivat hänen ympärillensä ja kiljuivat hänen korviinsa.
Hänen piti heti paikalla vangita ne vieraat miehet, sanoivat he, hän
oli siihen "oikea mies".
"Niin, hyvät ystävät", sanoi hän, "minä olen siihen oikea mies! No,
seuratkaat minua kaikki raastupaan".
"Mitä", sanoi matami Flick, "minäkö, joka olen rehellisen porvarin
vaimo ja yhdentoista lapsen äiti?"
"Ei, Krum", sanoi Pikinen, "nyt sinä menet liian pitkälle. Sinä voit
ottaa talonpojat ja musikantit kanssasi raastupaan, mutta matami Flick,
joka on rehellinen kansalainen ja minun miniäni tädin täti, hänen saat
sinä antaa olla rauhassa".
Eihän tuo ollutkaan muuta kuin aivan kohtuullista. Ukko Krum oli
myöntyväinen ja hän ajoi nyt talonpojat ja musikantit pormestarin
portille.
Ukko Swart tosin teki vastarintaa, mutta ei siitä apua ollut; hänelle
oli näet tapahtunut se onnettomuus että hänen henskelinsä olivat
menneet poikki hänen taistellessaan torvensoittajan kanssa, ja hänen
täytyi nyt pidellä housujaan estääksensä niitä putoomasta ales
kantapäille. Kun hän nyt vihoissaan unohti housunsa ja hosui
käsivarsillaan, rupesivat ne luikumaan ales ja hänen täytyi siis
tarttua sormin niihin ja estelemättä antaa itseään viedä muiden muassa.
Kuten sanottu, Krum sai vaivoin ja koiransa avulla joukkonsa kokoon.
Ensiksi marssivat kaupungin lehmät, sitten astuskelivat talonpojat ja
heidän perässään tulivat musikantit ja häntänä lopulta kulki muutamia
porvaria.
Kun he tulivat pormestarin portille, puhalsi Krum niin vahvasti
torvehensa, että pormestari lensi ylös sängystään, sai pian housut
jalkaansa ja luuli että koko Neu-Strelits oli ilmitulessa.
Hän avasi ikkunan ja pisti ulos päänsä.
"Mikä nyt on hätänä?" huusi hän.
"Tuossa on kaupungin karja, herra pormestari", sanoi Krum, "tuossa on
meidän vankimme, tuossa on meidän arvoisa yleisömme, ja minä olen tässä
viranomainen henkilö. Kaikki on kuin olla pitää".
Nyt tuli myös kaupungin polisipalvelija juosten; hänellä oli se paha
onni, että aina kuin valkea oli irti Neu-Strelitsissä, oli hän
viimeinen, joka huusi: "valkea on irti!"
"Ah, herra pormestari", sanoi hän, "se ei ole totta! Asia on aivan
samanlainen kuin muutamia vuosia takaperin, jolloin ei kukaan pitänyt
lukua Jumalasta tai muista; matami Flick on osallinen tässä juonessa,
ja hän on sangen vaarallinen henkilö. Ei, herra pormestari, uskokaat
minua, tämä on oikea kapina, aivan kuin vuonna kahdeksantoistasataa
neljäkymmentäkahdeksan!"
No pormestari säikähtyi, hänen kasvonsa kalpenivat kuin lumi, ja
vähälläpä hän oli kaatua nurin, mutta hän oli järkevä ja sukkela mies,
sentähden sanoi hän itsekseen:
"Me olemme pahassa pulassa, mutta älkäämme nolostuko. Pormestari on nyt
saanut osakseen tässä maailmassa olla aina taistelussa kapinallisen
ihmiskunnan kanssa".
Hän sentähden marssi ylös raastupaan, koko joukkio perässään. Sinne
tultuaan sanoi hän polisipalvelijalle:
"Anna heidän astua sisään!"
Ja he astuivat saliin, yksi toisensa perästä, ja kun he kaikki olivat
koossa siellä, astui viisas pormestari tuomarin istuimelle, asetti
lasisilmät viisaalle nenälleen, ja heitti sangen viisaan katseen
kokoontuneen väkijoukon puoleen.